Ruhtinas Serebrjani: Kertomus Iivana Julman ajoilta

XIX Luku.
Venäjän mies muistaa hyvän

Oli jo myöhäinen, kun Miheitsh näki varjossa olevan mustan ja savuttuneen mökin, joka oli enemmän puoleksi mädänneen tatin, kuin ihmisasunnon näköinen. Aurinko oli jo laskenut. Sumun juovat liitelivät korkean ruohikon yllä, vähäisellä avonaisella kentällä. Oli suloista ja tuoksuvaa. Linnut taukosivat visertämästä; ainoastaan joku silloin tällöin alkoi laulaa univirttään ja, sen lopetettuaan, ryöpsähti oksalle. Vähitellen nekin vaikenivat ja yleisen hiljaisuuden vallitessa kuului ainoastaan heikko, näkymättömän puron lorina, ja välistä yökön suhina.

– Kas, minne tultiin! – Miheitsh sanoi, katsahtaen ympärilleen: – ja todellakin, täällä ei ole yhtään elävätä sielua! Odotanko, ja katson, millainen tulee, mikäpä neuvoksi? Mutta, jos, Jumala armahda, tulee joku sellainen, että … hyi! Olisinpa näyttänyt tuolle myllärille, jollei olisi bojaria pelastettava.

Miheitsh astui alas hevosen seljästä, pannen sen liekaan, otti pois ohjakset ja päästi sen valloilleen.

– Nyhdä ruohoa, – hän sanoi, – vaan minä käyn tupaan, ellei ovi ole lukittu, niin katson, eikö lie jotain purtavaa! Talonpito ei liene aivan kehuttavaa, vaan nälkäinen ei kursaile!

Hän sysäsi jalallaan matalaa, kallistunutta ovea; kummallisesti kaikui tässä autiossa paikassa sen pitkäveteinen narina, aivan kuin ihmisen itku. Vasta sitten, kun se oli kääntynyt saranoillaan ja kolahtanut seinää vasten, Miheitsh kumartuen meni sisään. Häntä kohtasi siellä pimeys ja tympeän kosteuden haju. Katseltuaan ympärilleen, hän huomasi pöydällä olevan leivänkannikan ja ryhtyi siihen kiivaasti käsiksi. Hän meni lieden ääreen, kaiveli tuhkaa ja löysi siitä hehkuvia hiiliä, sai ne vaivoin palamaan ja sytytti päreen, joka oli rahilla. Uunin ja seinän väliin oli kiinnitettynä orsia. Niillä oli vaatteita, muiden seassa myös kullalla kirjailtu viitta, aivan kuin bojaria varten tehty. Seinällä riippui kultanauhainen lakki. Mutta enimmin Miheitshin huomiota veti puoleensa nurkassa oleva jumalankuva, joka jo oli mustunut liasta. Se sovitti hänet tuntemattomien isäntäin kanssa.

Miheitsh teki joitakuita ristinmerkkiä sen edessä, sitten sammutti tulen ja hiipi orsille, heittäytyen pitkälleen, alkoi kuorsata ja nukkui makeaan uneen. Hän nukkui tyyneenä, kunnes äkkiä nyrkin isku hänen kylkeensä työnsi hänet orsilta maahan.

– Mitä nyt? – Miheitsh huudahti, heräten vasta maassa: – kuka siinä rähisee? susi sinut…

Hänen edessään seisoi vanukepartainen ukko, leveä puukko vyöllä, ja oli valmis antamaan nyrkillään uuden iskun.

– Älä koske! – sanoi hänelle toinen, reima poika, jonka huulista tuskin haituvia näkyi, – mitä hän teki sinulle? Mitä? – Tätä sanoessaan hän ravisti toveriaan olkapäästä, ja itse rupesi tarkastelemaan Miheitshiä.

– Oh, harmaapää! – hän huomautti jonkinlaisella kunniaa osoittavalla ihmetyksellä.

– Ja sinä, hylje, mitä sukua hän on sulle! – huudahti toinen: – isäkö – vai lanko?

– Ei se kuulu, hän on vanhus. Harmaapää, siis vanhus. Minä sanon: älä koske, muuten suutun!

Äänekäs nauru kajahti miesten kesken, joita joukottain tuli sisälle.

– Anna olla, Hlopko, – sanoi eräs heistä, – pidä varasi! Kun Mitka suuttuu, niin käy pahasti! Älä rupea, veliseni, hänen kanssaan riitelemään!

– Metsänpeikko häneen ryhtyköön! – Hlopko vastasi, käyden sivulle: onhan sitä asuttu metsässä, ja voitettu karhujakin!

Toiset miehet, kaikki aseilla varustettuina, ympäröivät Miheitshiä ja tarkastelivat häntä, eikä aivan suopeasti.

– Mistä yökkö on lentänyt? – kysyi yksi heistä, katsoen häntä suoraan silmiin.

Sillävälin Miheitsh ennätti tointua.

"Ahaa, – hän ajatteli: – onhan nämä niitä rosvoja!" – Terve, hyvät miehet! Vaan missä on se, jonka nimi on Vanjuha Persten?

– Siis sinä tarvitset atamania? Miks'et ennen sanonut? Jos olisit sanonut, et olisi saanut niin monta tyrkkäystä!

– Tuossa onkin atamani, lisäsi toinen, osottaen Persteniä, joka juuri astui sisään vanhan Korshunin seurassa.

– Atamani! – huusivat rosvot: – tänne on tullut mies, joka kysyy sinua.

Persten tarkasti Miheitshiä ja tunsi hänet kohta.

– Ka, sinäkö, toveri! – hän sanoi: – ole tervetullut! Miten on hänen ruhtinaallinen armonsa siitä päivästä jaksanut, kuin me yhdessä Maljutan opritshnikkien kanssa mellastimme? Kyllä heitä jäi Hiidenkuilulle! Ikävä vaan, että Maljuta Lukjanitsh pääsi kynsistä, ja että tämä Mitka-hupsu päästi Homjakin. Ei he minun käsissäni olisi liioin riemastelleet! – Mutta mitenkä tsaari-isä iloitsi, nähdessään tsarevitshin! Miten hän mahtoikaan suositella ruhtinas Nikita Romanitshia!

– Niin! – Miheitsh huokasi: – tsaari suosii, vaan ei koirain hoitaja! Tsaari-isä Iivana Vasiljevitsh, Jumala hänelle terveyttä antakoon, siten armahti herraani. Vaan Nikita Romanovitsh ei miellyttänyt opritshnikkejä. Tosiaankaan ei ole se ihme, mistäpä he olisivatkaan meitä rakastaneet. Ensin suomimme me heitä vitsoilla Medvedevkassa; sitten sai Maljuta Hiidenkuilulla korvapuustin; sen lisäksi bojari löylytti heitä Moskovassa kelpolailla. Mutta he, kirotut, hyökkäsivät hänen kimppuunsa ylivoimalla, kaatoivat hänet ja sitoivat sekä veivät slobodaan. Se ei olisi mitään, mutta tämä Maljuta, koirankuonolainen, syyttää meitä tsaarin edessä ja kostaa ruhtinaalta saamansa korvapuustin!

– Hm! – yrähti Persten, istuen rahille: – siis tsaari ei käskenytkään hirttää Maljutaa? Miksi ei? No, sen tietää hänen tsaarillinen armonsa! Mitä ajattelet tehdä?

– Mitäkö, isä, Iivana, en tiedä, miten kunnioittaa sinua sukunimesi mukaan…

– Kunnioita Vanjuhaa – ja siinä se!

– No, isä Vanjuha, en itsekään tiedä, mitä pitäisi tehdä: Ehkä sinä jotain keksit? onhan yksikin järki hyvä, vaan kaksi on parempi. Sinun luoksesihan myllärikin lähetti minut: mene, hän sanoi, atamanin luo, hän auttaa. Minä näen merkeistä, hän sanoi, että hänellä tulee olemaan onni ja menestys siinä. Mene, hän sanoi, atamanin luo!

– Minunko! Sanoiko hän – minun luokseni?

– Sinun juuri, isäkulta, sinun luoksesi. Mene, hän sanoi, atamanin luo, vie minulta terveisiä ja sano, että hän ryhtyisi pelastamaan ruhtinasta. Minä, näet, huomaan merkeistä, että hänellä tulee siinä olemaan onnea ja menestystä, hän sanoi. Tuli mitä tuli, pelastakoon ruhtinaan! Minä, näet, hän sanoi, en unhota tätä palvelusta. Mutta jollei atamani pelasta ruhtinasta – niin kaikellainen onnettomuus kohtaa häntä; hän riutuu, kuin korsi; hän menehtyy tykkänään, niin hän sanoi!

– No mitä! – Persten sanoi, pudistaen päätänsä miettiväisenä: – näinköhän minä tosiaan riutuisin?

– Niin, isäseni, sekä kädet että jalat, hän sanoi kuivettuvat, ja päähän tulee sellainen pyörrytys, että auta Jumala!

Persten kohotti päätään ja tarkasteli tyystin Miheitshiä.

– Eikö mylläri sanonut muuta?

– Kuinkas muuten, isäkulta! – katsellen syrjästä höyryävää kaalivatia, jonka rosvot asettivat pöydälle: – mylläri sanoi vielä näin: sano atamanille, että hän syöttäisi ja juottaisi sinua, aivan kuin minua itseäni. Vaan pääasiallisesti hän sanoi, että pelastaisit ruhtinaan. No, niin mylläri sanoi!

Ja Miheitsh katseli atamania, nähdäkseen, minkä vaikutuksen sanansa tekivät hänessä.

Mutta Persten katseli häntä vielä tyystemmin ja remahti vihdoin kovaan, iloiseen nauruun.

– Oh, vanhus, vanhus! Sanoiko mylläri todellakin, että, jollen pelasta ruhtinasta, minä menehdyn?

– Sanoi, isäkulta, – palvelija vastasi, vähän änköttäen sekä jalat että kädet…

– Rohkeapa olet, veliseni! Persten keskeytti, lyöden häntä olalle, yhä nauraen: – vaan turhaan yritit minua puijata! Maista kanssamme leipää ja suolaa, – hän lisäsi, käyden pöydän luo. Tuossa on sulle lusikka, me alamme syödä illallista; jos voin auttaa ruhtinasta, niin teen sen ilman sinun juoniasi. Vaan miten voin? Onhan ruhtinas vankihuoneessa?

– Vankihuoneessa on, isäkulta.

– Samassako, joka on lähellä toria, Maljutan talon luona?

– Missä muualla sitten, onhan sekin kyllä vahva!

– Vaan, kellä avaimet ovat? Maljutallako?

– Niin kun oltiin slobodassa, niin nähtiin näet, hänen kulkevan vankihuoneeseen kiduttamaan ihmisiä. Avaimet, näet, olivat aina hänellä. Vaan öisin hän vie ne aina tsaarille, joka taas, kuten tiedetään, panee ne päänsä alle maatessaan.

– Katso nyt! – Persten sanoi, laskien lusikkansa kaalivatiin: – kuka, hölmö, voi siis sinun ruhtinastasi auttaa? Sano itse: kuka voi häntä auttaa?

Miheitsh pyyhkäsi tukkaansa.

– Siis sinä näet, että mahdoton on häntä auttaa?

– Niin kyllä, – hän vastasi, heittäen pois lusikkansa. – mitäpä minäkään enää eläisin päivän valossa! Menen herrani luokse, lasken vanhan pääni hänen päänsä viereen ja palvelen häntä siellä, koska täällä on kielletty.

– No, no, joko aloit veisata kuolinvirttä! Ehkei ruhtinaasi olekaan vielä vankihuoneessa. Ei tässä itku auta; ja jos onkin, niin mietitään… Hyvin tunnen slobodan; minä vein sinne viime kuussa karhun, ja hovin minä tunnen, kaikki tarkastelin: ajattelin näin: ehkä on joskus hyvä tietää!.. Ole huoleti, mietitään…

Persten vaipui ajatuksiin.

– Hyvä! hän huudahti äkkiä; hypähtäen paikaltaan – Ukko Korshun! Meidät pelasti kerran ruhtinas kuolemasta – pelastakaamme mekin nyt hän; nyt on meidän vuoro! Tahdotko ryhtyä kanssani vaikeaan työhön?

Vanha rosvo rypisti kulmiaan ja pudisti päätään.

– Mitä, Korshun, etkö halua?

– Mitä sitten sinä, atamani, oletko järjiltä pois, vai hourailetko? Etkö kuullut, missä ruhtinas on? Etkö kuullut että avaimet päivin ovat Maljutalla, vaan öisin tsaarin pään alla? Mitä voi tässä tehdä? Ruoskalla et saa poikki kirveen hamaraa. Kun joutui turmioon, niin joutui! Emmekö mekin voi joutua samoin? Onko hänestä hauskempaa, kun meistä nahka nyljetään?

– Niinpä niin, Korshun, mutta sanoohan sananlaskukin: velka maksettuna on kaunis! Jos ruhtinas ei olisi silloin meitä pelastanut, niin missä nyt olisimme? Riippuisimme jossain koivussa ja tuuli meitä heiluttaisi! Vaan miten hän nyt! Hän luullakseni ajattelee: taannoin minä pelastin veikkoset hädästä, ja ehkä he pelastavat nyt minut! Mutta jos nyt jätämme hänet, ja hän viedään mestattavaksi – hyi! – semmoisia ne olivat, hän sanoo: ryöstää ja rosvota kyllä osaavat, vaan hyvää työtä. eivät muista! Vaan vuodattavat syytöntä verta, eivätkä pelasta kristittyä! Minä en, hän sanoo, rukoile heidän puolestaan Herraa Jumalaa! Surma heidät vieköön tässä ja tulevassa maailmassa! Niin sanoo ruhtinas.

Korshun yhä vielä rypisti kulmiaan. Sisällinen taistelu kuvastiihe hänen kasvoillaan. Nähtävästi Persten oli kovasti kosketellut hänen sydäntänsä.

Mutta kauvan ei taistelu kestänyt. Ukko viittasi kädellään.

– Ei, veliseni, – hän sanoi, turhaan puuhailet; oma paita on lähimpänä ruumista! En rupea!

– Vai et, vai et! Persten sanoi. – Odottakaamme aamuun, ehkä silloin mietimme toisin; aamu iltaa viisaampi! Ja nyt, miehet, on aika nukkua! Joka voi Jumalaa rukoilla – hän rukoilkoon, joka ei voi, pankoon maata!

Atamani katseli salaa Korshunia. Hän huomasi nähtävästi ukossa jotain, sillä Korshun liikahti hiljaan, ja, ettei kukaan huomaisi sitä, hän alkoi kovasti haukotella ja sitten hyräillä jotain hiljakseen.

Rosvot nousivat ylös. Toiset ryömivät orsille, toiset rukoilivat vielä kauvan jumalankuvan edessä. Viimeisten joukossa oli Mitka. Hän kumarteli hartaasti, ja, jollei aseet ja vaatteus olisi vakuuttaneet hänen olevan rosvon, niin ei sitä kukaan olisi uskonut, niin rauhalliselta hän näytti.

Sellainen ei ollut ijäkäs Korshun. Kun kaikki olivat asettuneet sijoilleen, niin Miheitsh näki hämärän tulen valossa hänen nousevan vuoteeltaan ja lähestyvän jumalankuvaa. Muutaman kerran hän risti itseänsä, mutisi jotain ja sanoi lopuksi sydämekkäästi:

– Ei, en voi! Luulin että tänään on helpompi!

Kauvan kuuli Miheitsh, kuinka Korshun kääntyi toiselta kyljeltä toiselle, mutisten jotakin itsekseen, vaan ei voinut nukkua. Päivän sarastaessa hän herätti atamanin.

– Atamani, – hän sanoi, kuule atamani!

– Mitä nyt, ukkoseni?

– Suo anteeksi, minä lähden kanssasi; vie, minne tahdot!

– Kuinka niin?

– Niin vaan, – en voi nukkua. Eihän saa enää nukutuksikaan.

– Ethän vaan enää ota sanaasi takaisin?

– Kun sanoin: lähden, – niin älä luule!

– No, hyvä, ukko Korshun, kiitos! Vielä tarvittaisi yksi kumppani, vaan ei enempää. Paljoko vielä yötä on?

– Johan linnut laulavat.

– No, olkoon päätetty, aika on nousta. Mitka! – Persten sanoi, sysäten Mitkaa kylkeen.

– Mitä? – vastasi hän raottaen silmiään.

– Tahdotko tulla kanssamme?

– Mihin?

– Mitä se sinuun kuuluu! Sinulta vaan kysytään, tahdotko tulla minun ja ukko Korshunin kanssa?

– Mutta, mitä varten? – Mitka vastasi, haukotellen, ja kurotteli jalkojaan orsilta.

– Katsos, sitä rakastan. Mene minne viedään, äläkä kysy: mihin? Jos sinulta pää halaistaan – ei se sinuun kuulu, mehän tiedämme, mikä on tarpeen. No, katsos, tartu köyteen, äläkä sano: en uskalla; jos peräydyt, sanon sinua ravuksi!

– Älä sano! – Mitka vastasi ja alkoi kietoa rääsyjä jalkoihinsa.

Rosvot alkoivat pukeutua.

Mikä oli Perstenin tuuma ja miten hän sen onnellisesti suoritti – sen saamme tietää seuraavista luvuista.

XX Luku.
Iloista väkeä

Syvässä ja pimeässä tyrmässä, jonka kosteat seinät olivat homeessa, istui ruhtinas Nikita Romanovitsh raudotettuna käsistä ja jaloista, ja odotti itselleen kuolemaa. Hän ei tiennyt oikein, paljoko siitä oli aikaa, kuin hän vangittiin, sillä valoa ei tullut mistään maanalaiseen komeroon; mutta silloin tällöin hän kuuli tasaisen kirkonkelloin soiton, ja, tästä sekavasta ja heikosta äänestä päättäen, hän laski olleensa vankilassa enemmän kuin kolme päivää. Hänelle viskattu leipä oli jo aikoja sitten tullut syödyksi, vesi juoduksi, ja nälkä sekä jano alkoivat ahdistaa häntä, kun äkkiä kummallinen melu herätti hänen huomiotansa. Hänen päänsä yläpuolella avattiin lukkoa. Ensimmäinen vankilan ulkopuolinen ovi alkoi narista. Melu läheni. Toinen lukko narahteli, ja taas kolahti ovi. Viimein avattiin kolmas ovi, ja askelia rupesi kuulumaan, jotka tulivat alas vankikoppiin. Viimeisen oven raosta välähti tuli, avain kierähti, muutamia salpoja työnnettiin syrjään, ruosteiset saranat ratisivat, ja kirkas, sietämätön valo teki Serebrjanin sokeaksi.

Kun hän laski alas kätensä, joilla hän oli silmiään peittänyt, niin hän näki edessään seisovan Maljuta Skuratovin ja Boris Godunovin. Heitä seurannut pyöveli piteli heidän ylitsensä tulisoihtua.

Maljuta, pantuaan kätensä ristiin, katseli hymyillen Serebrjanin kasvoja, ja hänen silmäteränsä vetäysivät kokoon ja taas laajenivat.

– Terve, ruhtinaskulta! – hän puhui semmoisella äänellä, jommoista Nikita Romanovitsh ei koskaan ennen ollut kuullut, – äänellä, joka oli inhottavan liehakoitsevaa ja roiston lempeää, ja muistutti kissan verenhimoista naukumista silloin, kuin se lähenee sadinta, jossa on vangittu hiiri.

Serebrjani vavahti vasten tahtoaan, vaan Godunovin läsnäolo rauhoitti häntä.

– Boris Feodoritsh, – hän sanoi, kääntyen Maljutasta poispäin, – kiitän sinua, että tulit minua katsomaan. Nyt saatan kuolla helpommin!

Ja hän tarjosi hänelle raudoitetun kätensä. Mutta Godunov astui taapäin, eikä hänen kylmässä katseessaan näkynyt ainoatakaan osanottavaisuuden merkkiä ruhtinasta kohtaan.

Serebrjanin käsi, kahleitten painamana, putosi jälleen polviinsa.

– En luullut, Boris Feodoritsh, – hän sanoi nuhdellen, – että sinä poistut luotani. Vai tuletko ainoastaan katselemaan minun rangaistustani?

– Minä tulin, – Godunov rauhallisesti vastasi, – sinua kuulusteltaissa olemaan läsnä yhdessä Grigori Lukjanitshin kanssa. Luotasi poistumiseni ei merkitse mitään; koskaan en ole ajatellut niinkuin sinä, ja ainoastaan, kun tiedän tsaarin armahtavaisuuden, olen pidättänyt ansaitsemaasi rangaistusta!

Serebrjanin sydän sykki tuskallisesti, ja Godunovin muutos tuntui hänestä raskaammalta kuin kuolema.

– Armon aika on mennyt! – Godunov pitkitti kylmästi. – Sinä muistat lupauksen, jonka teit tsaarille? Antaudu sinä vaan hänen pyhälle tahdolleen, ja jos tunnustat kaikki meille ilman mutkia, niin vältät piinapenkin ja tulet pikaisella kuolemalla rangaistuksi. Alkakaamme kuulustelu, Grigori Lukjanitsh!

– Odota, odota hiukan! – Maljuta vastasi myhäillen. – Minulla on hänen armonsa kanssa omiakin tiliä! Tiukenna hänen kahleitansa, Fomka! – hän sanoi pyövelille.

Ja pyöveli, pistettyään tulisoihdun seinässä olevaan rautaiseen renkaasen, levitti Serebrjanin kädet seinää pitkin niin, ettei hän voinut niitä liikuttaa.

Sitten Maljuta läheni katsellen häntä kauvan, muuttamatta hymyään.

– Isäkulta, ruhtinas Nikita Romanovitsh! – hän alkoi viimein: – älä kiellä minulta suurta armoa!

Hän laskeusi polvilleen ja kumarsi maahan asti Serebrjanille.

– Me, isäkulta, – hän jatkoi ilkkuvaisella nöyryydellä, – me olemme sinun armosi edessä vähäpätöisiä ihmisiä; sellaisia suuria bojareita, kuin sinä, emme vielä koskaan ole rangaisseet emmekä kiduttaneet. Ja kuulustelussa täytyy olla arka. Sanotaan, ettei meidän suonissamme juokse samaa verta…

Ja Maljuta pysähti, hänen hymyilynsä tuli kylmemmäksi ja silmänsä laajenivat enemmän.

– Suvaitse, isäkulta, ruhtinas, – hän jatkoi, antaen äänelleen rukoilevan ilmauksen, suvaitse ennen kuulustelua, ehkä on liian paljon uskallettu, nähdä sinun bojari-vertasi.

Ja hän otti vyöltään puukon ja laskeutui polvilleen Serebrjanin eteen.

Nikita Romanovitsh työnsiihe taaksepäin, katsahtaen Godunoviin.

Boris Feodoritshin kasvot olivat liikkumattomat.

– Ja sitten, – Maljuta pitkitti, korottaen ääntään, – suo minun, halpa-arvoisen, leikata sinun ruhtinaallisesta seljästäsi hihnoja! – Suo minun, orjan, ottaa nahkaasi hevoseni suitsiin! – Salli minun, vanhan orjan, sinun ylhäisellä lihallasi ruokkia koiriani!

Maljutan tavallisesti karkea ääni muuttui nyt shakalin kitinäksi, itkun ja naurun sekaiseksi.

Serebrjanin hiukset nousivat pystyyn. Kun Iivana ensikerran tuomitsi hänet kuolemaan, hän meni lujasti mestauslavalle: mutta täällä vankihuoneessa, kahlehdittuna, nälän ahdistamana, ei hän kyennyt kestämään tätä ääntä ja katsetta.

Maljuta nautti hetkisen tästä vaikutuksestaan.

– Isäkulta, ruhtinas, – hän äkkiä sähisi, heittäen puukon pois ja nousi pystyyn, – suvaitse minun ensin maksaa velkani.

Ja kiristellen hampaitaan hän kohotti nyrkkinsä ja alkoi heilutella sitä Nikita Romanovitshin edessä.

Serebrjanin veri jähmettyi sydämmessään, ja vihaansa liittyi semmoinen inhottava kauhu, minkä meihin saattaa likainen eläin, joka uhkaa koskettaa.

Hän suuntasi katseensa Godunoviin.

Sillä hetkellä Maljutan kohotettu käsi seisahti ilmassa, Boris Feodoritshin tempauksesta.

– Grigori Lukjanitsh, – Godunov sanoi, kadottamatta tyyneyttään, – jos sinä lyöt häntä, niin hän loukkaa päänsä seinään, emmekä me saata häntä kuulustella. Minä tunnen tämän Serebrjanin.

– Pois! – Maljuta kiljasi – Älä sekoita itseäsi meihin! Älä estä minua maksamasta hänelle Hiidenkuilun puolesta!

– Muista, Grigori Lukjanitsh! Me saamme vastata hänestä tsaarin edessä!

Ja Godunov tarttui Maljutan kumpaankin käsivarteen.

Mutta, ikäänkuin villipeto, himoten verta, Maljuta ei enää muistanut mitään. Kirkuen ja kiroten hän hyökkäsi Godunovin kimppuun ja koetti työntää häntä tieltänsä, päästäkseen uhrinsa kimppuun. Taistelu alkoi heidän kesken; tulisoihtu, johonka toinen heistä tarttui, putosi maahan ja sammui Godunovin jalkain alla.

Maljuta maltti mielensä.

– Minä sanon tsaarille, – hän änkötti, – että sinä puolustat kavaltajaa!

– Ja minä, – Godunov vastasi, – sanon tsaarille, että sinä tahdoit tappaa kavaltajan kuulustelematta, koska pelkäät hänen ilmiantojaan!

Maljutan rinnasta kuului jonkinlaista murinaa ja hän kiirehti vankihuoneesta, kutsuen mukaansa pyövelin.

Sillä välin kuin he hapuellen nousivat portaita ylös, Serebrjani tunsi, että kahleet irrotettiin hänestä ja että hän taas voi liikkua.

– Älä ole toivoton, ruhtinas! – Godunov kuiskasi hänelle korvaan, kovasti puristaen hänen kättään: – pääasia on voittaa aikaa!

Ja hän kiirehti Maljutan jäljestä, ensin suljettuaan ovet ja huolellisesti ne teljettyään.

– Grigori Lukjanitsh, – hän sanoi Skuratoville, saavutettuaan hänet portilla ja antaen hänelle avaimet vahdin läsnäollessa, – sinä et sulkenut vankilaa. Niin ei sovi tehdä: luullaan – että pidät yhtä Serebrjanin kanssa!

Samaan aikaan kuin tapahtui tämä vankihuoneessa, Iivana istui synkkänä ja tyytymättömänä makuuhuoneessaan. Jokin outo tunne valtasi hänet vähitellen. Tämä oli vastustamaton tunne Serebrjania kohtaan, jonka rohkeat teot kiusasivat hänen itsekästä sydäntänsä, vaan sillä välin hänessä heräsi epäluulo kavalluksesta. Tähän asti oli Iivana kohdannut joko selvää itsepäisyyttä, niinkuin bojareissa, jotka olivat synkentäneet hänen nuoruutensa ajan irstaisuudellaan, tai jäykkää tottelemattomuutta, kuten Kurbskissa, tai orjamaista nöyryyttä, niinkuin kaikissa, jotka häntä nykyään ympäröitsivät. Mutta Serebrjani ei kuulunut yhteenkään niistä. Hän erotti elämänsä vakuutuksen Iivanan oikeuksien Jumalallisessa etäisyydessä. Hän menetteli viisaasti tämän vakuutuksen mukaan, ja, koska oli enemmän tottunut toimimaan kuin ajattelemaan, ei koskaan luopunut tsaarin kuuliaisuudesta, edeltäpäin mietittyä, koska hän piti tsaaria Jumalan tahdon edustajana maan päällä. Vaan siitä huolimatta, hän joka kerta, kun oli syössyt ilmeiseen vääryyteen, hänen sydämensä kiehui harmista, ja synnynnäinen suoruus voitti säännöt, jotka luottamuksesta olivat tulleet tavaksi. Silloin hän, ihmeeksi itselleen ja melkein tietämättään menetteli näitä sääntöjä vastaan, ja asiasta ei tullutkaan sitä, mitä ne olivat ennustaneet. Tämä jalo johdonmukaisuuden puute vastusti Iivanan kaikkia käsityksiä ihmisistä ja saattoi hänen ihmissydämmen tuntemisensa häiriöön. Serebrjanin suoruus, hänen vilpistelemätön avomielisyytensä ja kykenemättömyytensä hankkia itselleen etuja, olivat silminnähtävät itse Iivanalle. Hän ymmärsi, ett'ei Serebrjani petä häntä, että häneen voi enemmän luottaa kuin johonkin valan tehneeseen opritshnikkiin, ja hänessä heräsi halu likentää häntä itseensä ja tehdä hänestä ase itselleen; mutta samassa hän huomasi, että tämä ase, joka oli ulkona hänestä itsestään, äkkiä saattaa luikahtaa hänen käsistään, ja ajatellessaan sellaisen mahdollisuuttakin, hänen mielipiteensä Serebrjaniin nähden muuttui kohta vihaksi. Vaikka Iivanan vaihteleva mieli silloin tällöin kieltäytyi veritöistä ja hän rupesi katumaan, niin oli se kuitenkin poikkeustiloissa; mutta tavallisesti häneen oli tunkeutunut vakuutus erehtymättömyydestään, hän uskoi vakaasti, että hänen vallallansa oli jumalallinen alku, ja hän säilytti sitä tarkasti ulkonaisia salahankkeita vastaan; salahankkeina hän piti kaikkia, niinkuin äänettömän tyytymättömyydenkin. Niinpä tapahtui nytkin. Ajatus, antaa anteeksi Serebrjanille, välähti hänen sydämmessään, vaan kohta sai sijan se vakuutus, että Serebrjani kuuluu niihin ihmisiin, joita ei sovi kärsiä valtakunnassa.

"Jos koko laumasta yksi ainoa menee vasemmalle ja kaikki muut oikealle, niin paimen antaa tämän jäädä uhriksi" – hän ajatteli. Samassa hän teki päätöksen Serebrjanin kohtalosta. Tuomio oli määrätty pantavaksi toimeen seuraavana päivänä; mutta hän käski ottaa kahleet Serebrjanilta, ja lähetti hänelle viiniä ja ruokaa omasta pöydästään. Sillä välin, karkottaakseen tunteet, jotka sisällinen taistelu hänessä oli herättänyt, – nuo tavattomat tunteet, hänestä niin epämiellyttävät, hän päätti lähteä metsästämään ja määräsi sen vuoksi pantavaksi toimeen suuren linnustuksen.

Aamu oli ihana. Yli- ja ali-haukankesyttäjät, johtavat henkilöt ja kaikki haukankesyttäjiin kuuluvat kulkivat ratsain, loistavissa varusteissa, tuoden mukanaan erilaiset haukkansa. He odottivat hallitsijaa kentällä. Turhaan ei ole sanottu, että metsästys lohduttaa ja virvottaa surullisia sydämiä, vaan jahtihaukan saalis tekee kerrassaan sekä vanhan että nuoren iloiseksi. Kuinka synkkä tsaari tahansa olikin, tullessaan opritshnikkiensa kera slobodasta, niin, nähdessään haukankesyttäjäin loistavan joukon, hänen katseensa selveni. Kokouspaikkana oli niityt ja pienet metsiköt, joihin pääsy muille oli kielletty, noin kahden virstan päässä slobodasta, Vladimirin tien varsilla.

Yli-haukankesyttäjä, puettuna punaiseen, kullalla kirjailtuun samettiviittaan, päässä kultareunuksinen lakki, keltaiset saappaat jalassa ja sievät hansikkaat käsissä, laskeusi hevosen seljästä ja lähestyi Iivanaa, ali-haukankesyttäjän seuraamana, jolla oli kädessä valkoinen jahtihaukka.

Tli-haukankesyttäjä kumartui maahan asti ja kysyi.

– Hallitsija, joko on aika iloita?

– Jo on, – Iivana vastasi, – ala leikki!

Silloin yli-haukankesyttäjä antoi tsaarille komean hansikkaan, johon oli kirjailtu kullalla muutamia sananparsia, ja, ottaen jahtihaukan ali-haukankesyttäjältä, hän asetti sen hallitsijan kädelle.

– Kunnioitettavat ja jalot metsästäjät! – yli-haukankesyttäjä sanoi, kääntyen opritshnikkien puoleen; – huvitelkaa ja virkistäkää itseänne mainion ihanalla metsästyksellä, ja karkoittakaa kaikki surut ja iloitkoon teidän sydämmenne!

Sitten kääntyen haukanpitäjiin:

– Hyvät ja ahkerat haukankesyttäjät, – hän sanoi – päästäkää irti ja koettakaa kiinni!

Silloin koko kirjava joukko haukanpitäjiä hajaantui pitkin kenttää. Toiset hyökkäsivät kirkuen metsikköihin toiset alkoivat juosta pienien järvien rantoja, jotka siellä, täällä pensaitten keskeltä välähtelivät kuin kuvastimet.

Äkkiä kohosi ankkoja kaislikosta ja lehahtivat lentämään.

Metsästäjät päästivät irti haukkansa. Ankat yrittivät järvelle päin, vaan toiset haukat kohtasivat heitä siellä, ja ne pelossaan lentelivät kuin pyssyn luodit, sinne tänne.

Erilaiset haukat, kirkunasta säikähtyneinä, hyökkäsivät ankkojen kimppuun, mikä takaa-ajaen, mikä kiistassa lentäen, mikä ankarasti tapellen, syösten ylhäältä alas kuin kivi, saaliinsa niskaan.

Tänään kunnostivat itseään sekä siperialaiset ryöstöhaukat Bjedrai ja Smjelai, että Arbas ja Anpras, kuin myös Horjak, Hudjak, Maljets ja Paljets.

Pääsi heiltä muutamia ankkoja ja teeriäkin, joita huonot haukankesyttäjät pelottelivat pois ruohikoista piiskoillaan. Ihmeelliseltä ja kauniilta näytti erilaisten haukkain lento. Teeriä putoili vähän väliä, pyörähdellen ilmassa. Jonkun kerran heittäysivät ankat hevosten jalkoihin epätoivossaan ja metsästäjät saivat niitä elävinä kiinni. Ei se aivan ilman vahinkoa käynyt. Nuori kotka, lentäen korkealta alhaalta lentävän vanhan ankan kimppuun, työnsiihen rintaansa myöten maahan ja kuoli siihen.

Astrjets ja Gorodum, kaksi kasanilaista haukkaa, lensivät metsästäjäin näkyvistä, huolimatta vihellyksistä ja kyyhkyisten sulista, joita he heiluttelivat.

Mutta mainioimmaksi ja kummallisemmaksi osottautui tsaarin jahtihaukka, jota kutsuttiin Adraganiksi. Kaksi kertaa tsaari päästi sen irti, ja kaksi kertaa se viipyi ilmassa hyvin kauvan, tappoi poikkeuksetta jokaisen linnun ja, huviteltuaan kyllikseen, laskeutui jälleen tsaarin kullatulle hansikkaalle. Kolmannella kerralla Adragan joutui aivan raivoon, niin että alkoi tappaa ei ainoastaan muita lintuja vaan myöskin haukkoja, jotka varomattomasti lensivät sen ohitse. Haukat Smislai ja Krushok kaatuivat katkaistuin siivin maahan. Turhaan tsaari ja kaikki hänen luonaan olevat haukankesyttäjät houkuttelivat sitä punaisella veralla ja linnunsulilla. Valkea jahtihaukka piirteli ilmassa leveitä kehiä, kohosi näkymättömään korkeuteen ja, ikäänkuin salama, hyökkäsi saaliinsa kimppuun, mutta sen sijaan, että hän sitten olisi laskeutunut maahan, hän vaan lensi korkeammalle ja kauvas.

Yli-haukankesyttäjä, kadotettuaan toivon saada Adragania kiinni, kiirehti antamaan tsaarille toisen. Mutta tsaari piti paljon Adraganista ja suri paraan lintunsa kadottamista. Hän kysyi yli-haukankesyttäjältä: kenelle palvelijoista oli Adraganin hoitaminen uskottu? Tämä vastasi Trishkalle.

Iivana kutsutti luokseen Trishkan, joka tuli kalpeana, onnettomuutta aavistaen.

– Mies, – tsaari sanoi hänelle, – niinkö sinä pidät huolta oivallisesta haukasta? Miksi sinulla on syötti, kun et osaa viehättää lintua? Kuule, Trishka, minä annan kohtalosi omiin käsiisi: jos saat kiinni Adraganin, niin osotan sinulle semmoista suosiota, jommoista ei kukaan teistä koskaan ole kokenut; vaan jos menetät haukan, niin, – älä pane pahaksesi, käsken lyömään sinun pääsi pois, – ja niin saavat toisetkin ymmärtää huutia; muuten olen minä kauvan huomannut, ett'ei haukankesyttäjissä vallitse oikein hyvä kuri ja että linnustus alkaa menettää hupaisuutensa.

Viimeisiä sanoja lausuessaan Iivana vilkasi itse yli-haukankesyttäjään, joka taas vuorostaan vaaleni, sillä hän tiesi, ett'ei tsaari suotta kehenkään kierosti katso.

Trishka, aikaa kadottamatta, hyppäsi hevosen selkään ja ratsasti etsimään Adragania, rukoillen suojelushenkeänsä osottamaan hänelle kadonneen jahtihaukan.

Sillä välin jatkui metsästys edelleen. Vielä ei ollut tsaari kerraksi huvitellut, ja jo oli monta saalista asetettu säilyyn, kun äkkiä uusi näky veti Iivanan huomion puoleensa.

Pitkin Vladimirin tietä tulla laahusti kaksi sokeata miestä, toinen keski-ikäinen, toinen harmaahapsinen, pitkäpartainen vanhus. Heidän yllään oli vaaleat, kuluneet mekot, ja liinoista, jotka olivat ristiin heitetyt yli olkapäitten, riippui toisella puolen pussi, almujen keräämistä varten, ja toisella puolen repaleinen viitta, joka kuumuuden tähden oli yltä otettu. Muut tavarat, kuten pillit ja guslat ja leipäkontin, kantoi vankka nuori mies, joka oli heidän oppaanaan. Nuorempi sokeista piti oppaan olkapäästä kiinni ja veti perässään vanhusta. Vaan nuori mies alkoi töllistellä metsästystä ja näytti unohtavan kumppaninsa. Sokeat jäivät näkevästä jälkeen. Pitäen toisistaan kiinni, he hapuilivat maata isoilla sauvoillaan ja kompastuivat tuon tuostakin. Heitä katsellessaan Iivana Vasiljevitsh ei voinut olla nauramatta. Hän lähestyi heitä. Samassa edellä kulkeva sokea astui harhaan ja kaatui vesilätäkköön, vetäen toverinsa mukanaan. Molemmat nousivat likaisina pystyyn, syljeksien ja sättien opasta, joka suu ammollaan töllisteli loistavia opritshnikkejä. Tsaari nauroi ääneensä.

– Mitä väkeä te olette? – hän kysyi. – Mistä tulette ja mihinkä menette?

– Mene tieltä! – vastasi nuorempi heistä, ottamatta lakkia päästään: – kun paljon tiedät, niin pian vanhenet.

– Roisto! – kirkasi eräs opritshnikki: – etkö näe, kuka on edessäsi?

– Itse sinä roisto olet! – vastasi sokea, kääntäen sokeat silmänsä opritshnikkiin päin: – miten minä voin nähdä, kun ei ole silmiä? Vaan sinä – se on toinen asia; vaan sinulla kun on kahta vailla neljä, niin näet etäälle ja laajalti; sano, kuka on edessäni, niin tiedän!