Ruhtinas Serebrjani: Kertomus Iivana Julman ajoilta

Odotettuaan siksi, kun tsaari heittäytyi untuvavuoteelleen ja nähdessään hänen kasvoissaan vain väsymyksen, sanoi Boris Fedorovitsh ilman minkäänlaisia valmistuksia:

– Tiedätkö hallitsija, että sinun maanpakolaisesi on löydetty?

– Kuka? – Iivana kysyi haukotellen.

– Nikita Serebrjani, se sama, joka sinun kavaltajaasi, Vjasemskia, löi miekalla ja joka oli vankeuteen suljettu.

– Ahaa! – Iivana sanoi: – varpunen saatiin kiinni. Kuka hänet otti?

– Ei kukaan, hallitsija. Hän itse tuli, ja toi kaikki rosvot mukanaan, jotka hänen kanssansa löivät tatarit Rjasanin luona. He Serebrjanin kanssa toivat sinun tsaarilliselle armollesi katuvaisina päänsä.

– Muistivat! – Iivana sanoi. – Näitkö hänet?

– Näin, hallitsija, hän tuli suoraan minun luokseni, hän luuli sinun armosi olevan slobodassa ja pyysi, että minä puhuisin sinulle hänestä. Minä ajattelin ottaa hänet vangiksi, mutta ehkä Grigori Lukjanitsh olisi sanonut, että minä häntä väijyn. Tiedän, ett'ei Serebrjani mene pois, koska hän itse toi sinulle päänsä.

Godunov puhui suoraan, rehellisin kasvoin, vähääkään hämmästymättä, ikäänkuin hänessä ei olisi ollut viekkauden varjoakaan, eikä vähintäkään sääliä Serebrjania kohtaan. Kun hän, päivä sitä ennen, saattoi hänet takaportaita myöten, ei hän tehnyt sitä salatakseen tsaarilta hänen käyntiänsä (se olisi ollut liian vaarallista), vaan ett'ei kukaan slobodan asukkaista olisi ehtinyt sitä ilmoittaa Iivanalle ja kääntää hänen mieltänsä Godunovia vastaan. Muistutuksen Vjasemskista, esittäen Serebrjania mestatun ruhtinaan vihollisena, oli jo ennakolta Boris Fedorovitsh miettinyt ja valmistanut.

Tsaari haukoitteli vielä kerran, mutta ei vastannut mitään, ja Godunov, tutkien jokaisen piirteen hänen kasvoissansa, ei huomannut hänessä ilmeistä eikä salattua vihaa. Päinvastoin hän huomasi, että tsaaria miellytti Serebrjanin aikomus antautua hänen tahtonsa alaiseksi.

Iivana verta vuodattaessaan ja kaikkia kauhistuttaessaan tahtoi sen ohessa, että häntä pidettäisiin oikeutta rakastavana ja vieläpä armollisenakin. Hänen murhansa olivat aina peitetyt ankaran oikeuden muodolla ja luottamus hänen jalomielisyyteensä sitä enemmän häntä liehakoitsi, koska semmoinen luottamus harvoin tuli esiin. Vähän odotettuaan päätti Godunov vaatia Iivana Vasiljevitshiltä vastauksen.

– Miten käsket, hallitsija, – hän kysyi: – kutsunko Grigori Lukjanitshin luoksesi?

Mutta viimeiset mestaukset olivat kyllästyttäneet Iivanaa; muutamat päät eivät voineet antaa hänelle tyydytystä, eikä herättää hänessä nyt joksikin ajaksi nukkunutta veren himoa.

Hän katsoi tarkasti Godunoviin.

– Luuletko sinä, etten minä voi elää ilman tappamatta? – hän sanoi ankarasti. – On ero pahantekijöillä, jotka hävittävät valtakuntaa ja Nikitalla, joka haavoitti Afonjkan. Mutta rosvoja katson, ken heistä on mestattava, ken armahdettava. Tulkoot he kaikin Nikitan kanssa pääportaitten eteen, pihaan. Kun lähden makuuhuoneestani, niin näen, mitä heidän kanssansa on tekeminen!

Godunov toivotti tsaarille hyvää lepoa ja lähti pois, syvään kumartaen.

Kaikki riippui nyt siitä, millä mielellä Iivana olisi herätessään.

XXXVII Luku.
Anteeksi anto

Godunovilta tiedon saatuansa tuli Nikita Romanovitsh tsaarin pihaan rosvojensa seuraamana.

Haavoitettuna, repaleissa, mikä nahkatakissa, mikä lammasnahkaturkissa, joku virsuissa tai paljain jaloin, monen pää sidottuna, kaikki lakitta ja aseitta, he seisoivat ääneti, rinnakkain, odottaen tsaarin heräämistä.

Ei se ollut ensi kertaa, kun nuo pojat tulivat slobodaan; he olivat käyneet siellä sekä guslinsoittajina, että kerjäläisinä ja karhua kuljettajina. Muutamat heistä olivat viimeisessä tulipalossa, silloin kun Persten Korshunin kanssa tuli vapauttamaan Serebrjanin. Monta meille jo tuttua oli heidän seassansa, mutta moniaita puuttui. – Puuttui ne, jotka, puollustaessaan Venäjän maata, jäivät Rjasanin kentille, sekä ne, jotka voiton jälkeen, rakastaen kuljeksija-elämän vapautta, eivät tahtoneet tuoda päätänsä tsaarille. Ei ollut siinä Persteniä, ei Mitkaa, ei punatukkaista laulajaa eikä setä Korshunia. Persten, tultuansa viimeksi slobodaan kaksintaistelu-päivänä, hävisi Jumala tiesi minne, Mitka seurasi häntä; Serebrjani oli jo sitä ennen lopettanut laulajan, mutta Korshunin repivät nyt koirat ja korpit Kremlin muurin alla.

Jo kaksi tuutia odottivat nuo urhot, alakuloisina eivätkä aavistaneet, että tsaari katseli heitä pienestä akkunasta, joka oli aivan portaitten yläpuolella ja jonka koristetut tornit peittivät. Ei kukaan heistä puhunut toverinsa eikä Serebrjanin kanssa, joka seisoi sivulla ajatuksiinsa vaipuneena ja huolimatta portailla ja takatiellä seisovista ihmisjoukoista. Uteliaitten seassa oli myöskin tsaarin imettäjä. Hän seisoi portailla, nojaten sauvaansa ja katsoi kaikkia elottomin silmin, odottaen tsaarin ilmestymistä, ehkä sen vuoksi, että hän läsnäolollansa pidättäisi hänet uusista julmuuksista.

Iivana Vasiljevitsh, kylläksensä katsottuaan salaisesta akkunastansa rikoksen alaisia, iloiten ajatellessaan, että he nyt ovat elämän ja kuoleman välillä ja ett'ei heidän sydämensä nyt luultavasti ole keveä, ilmaantui äkkiä portaille muutamien hovimestarien seuraamana.

Nähdessään tsaarin, joka oli puettu kultakankaiseen pukuun, nojaten koristettuun sauvaansa, lankesivat rosvot polvillensa ja painoivat alas päänsä.

Iivana oli vähän aikaa vaiti.

– Terve, rosvot; – hän virkkoi vihdoin, ja heittäen katseen Serebrjaniin, jatkoi: – Mitä varten sinä suvaitsit tulla slobodaan?

Ikävöitsetkö vankilaa?

– Hallitsija! – Serebrjani vastasi nöyrästi, – vankilasta en minä itse lähtenyt, vaan rosvot veivät minut, väkivaltaisesti. He myöskin löivät Shirimin mursun,³⁶ Shahmatin, jonka sinun armosi tietää. Yhdessä me löimme tatarit, yhdessä annamme itsemme sinun tahtosi alaisiksi; mestaa tahi armahda meidät, miten sinun tsaarillinen armosi suvaitsee!

– Siis te tulitte silloin hakemaan hänet slobodasta – Iivana kysyi rosvoilta. – Miten te hänet tunsitte?

– Isä tsaari, – rosvot vastasivat puoliääneen, – hän pelasti atamanimme, kun tahtoivat hirttää hänet Medvedjevkassa. Atamani hänet vei ulos vankilasta.

– Medvedjevkassa! – Iivana lausui ja naurahti. – Se oli luultavasti silloin, kun sinä piiskoilla paukuttelit Homjakia seuroinensa? Kyllä muistan asian. Annoin sinulle anteeksi ensimäisen rikoksesi, mutta sinä olit heitetty vankeuteen meidän tuomiostamme, kun sinä jälleen hyökkäsit minun miesteni kimppuun Morosovin talossa. Mitä sanot siihen?

Serebrjani aikoi vastata, mutta imettäjä keskeytti hänet.

– Riittää jo kyllin luetella hänen rikoksiaan! – hän sanoi vihaisesti Iivanalle. – Sen sijaan että palkitsisit häntä siitä, kun hän löi pakanat ja puollusti Kristuksen kirkkoa, koetat sinä vain löytää hänessä jotain rikosta. – Eikö sinulle riittänyt piinaukset Moskovassa, mokoma susi!

– Vaiti, eukko, – Iivana ankarasti sanoi, – ei akkojen ole minua opettaminen!

Mutta harmistuneena Onufrevnaan, ei hän tahtonut enemmin vihoittaa häntä ja kääntyen pois Serebrjanista, lausui hän yhä vielä polvillaan oleville rosvoille:

– Missä on teidän atamaaninne, hirtettävät? Astukoon hän esiin.

Serebrjani vastasi rosvojen puolesta.

– Ei heidän atamaninsa ole täällä, hallitsija. Hän lähti pois heti Rjasanin tappelun jälkeen. Minä kutsuin häntä, mutta hän ei tullut.

– Ei tullut! – Iivana kertoi: – minä arvaan, että tuo atamani on se sama sokea, joka tuli minun luokseni makuuhuoneesen vanhuksen kanssa. Kuulkaa, roistot! Minä käsken teidän etsimään atamanin ja pistämään hänet seipään päähän!

– Sinut itse, – imettäjä murisi, – pirut toisessa elämässä pistävät seipään päähän!

Mutta tsaari teeskenteli, ettei hän kuullut ja jatkoi, katsoen rosvoihin:

– Mutta teidät, siitä kun te itse antauduitte minun valtaani, teidät minä, olkoon niin, armahdan! Vierittäkää heille viisi tynnyriä simaa, pihalle! No, mitä? Oletko tyytyväinen, vanha narri?

Imettäjä jupisi huulillaan.

– Eläköön tsaari! – rosvot huusivat, – me palvelemme sinua, isä-hallitsija! Ansaitsemme sinun armosi päillämme!

– Antakaa heille, – Iivana jatkoi, – hyvä kauhtana ja grivenik³⁷ kullekin. Minä annan kirjoittaa teidät opritshninaan. Tahdotteko, hirtettävät, palvella minua opritshnikkeinä?

Muutamat rosvoista joutuivat hämilleen, mutta suurin osa huusi:

– Valmiit olemme palvelemaan sinua, isä, mihin sinun armosi käskee!

– Miten luulet, – Iivana virkkoi tyytyväisen näköisenä Serebrjanille: – kelpaavatko he sotakuntoon?

– Kyllä kelpaavat sotakuntoon, – Nikita Romanovitsh vastasi, – mutta älä käske heitä kirjoittaa opritshninaan!

Tsaari luuli Serebrjanin pitävän rosvot semmoisen kunnian ansaitsemattomina.

– Kun minä ketä armahdan, niin en minä armahda puoleksi, – hän lausui juhlallisesti.

– Mikä armo se onkaan! – pääsi Serebrjanin huulilta.

Iivana katsoi häneen hämmästyneenä.

– He, – Nikita Romanovitsh jatkoi vähän hämillään, – he, hallitsija, ovat tehneet hyvän työn; ilman heitä olisivat tatarit ehkä menneet Rjasaniin.

– Niin miksi siis eivät voisi olla opritshninassa? – Iivana kysyi, lävistäen silmillään Serebrjanin.

– Sentähden, hallitsija, – Serebrjani lausui, turhaan koettaen muodostaa puheensa sopivammaksi, – sentähden hallitsija, että, ehkä he ovatkin huonoa kansaa, niin kuitenkin paremmat, kun sinun rosvosi!

Tuo Serebrjanin odottamaton rohkeus saattoi Iivanan hämilleen. Hän muisti, ett'ei se ollut ensi kerran, kun Nikita Romanovitsh puhui hänelle niin vapaasti ja suoraan. Mutta kuitenkin oli hän, joka jo oli kuolemaan tuomittu, itse vapaaehtoisesti palannut slobodaan ja antautunut tsaarin valtaan. Ei häntä voinut syyttää tottelemattomuudesta, ja tsaari ei tiennyt, mitä vastaisi tuohon liika rohkeaan käytökseen, kun uusi henkilö veti hänen huomionsa puoleensa.

Rosvojen joukkoon pistäytyi huomaamatta muukalainen, kuusikymmen vuotinen mies, siististi puettu, ja koetti, näyttämättä itseään tsaarille, saada Serebrjanin huomion puoleensa. Muutamia kertoja hän jo ojensi kätensä ja koetti ottaa kiinni ruhtinaan helmasta, mutta saamatta sitä, hän lymyi taas rosvojen kesken.

– Mikä rotta tuo on? – tsaari kysyi, osoittaen muukalaista.

Mutta hän oli jo ehtinyt piiloutua joukkoon.

– Väistykää, miehet, – Iivana sanoi, – tuokaa esiin tuo veitikka, joka siellä piiloutuu!

Muutamat opritshnikit hyökkäytyivät joukkoon ja vetivät esiin syyllisen.

– Mikä mies sinä olet? – Iivana kysyi, katsoen häneen ylenkatseellisesti.

– Hän on minun ratsupalvelijani, hallitsija, – kiirehti Serebrjani sanomaan, tunnettuaan vanhan Miheitshin, – hän ei ole tavannut minua siitä saakka…

– Niin, niin, isä tsaari! – Miheitsh vakuutti pelvosta sekä ilosta änkyttäen: – hänen ruhtinaallinen armonsa suvaitsee puhua totta!.. Emme ole nähneet toisiamme siitä päivästä saakka, kun ottivat kiinni hänen armonsa! Sallihan, isä tsaari, minun katsella bojariani! Pyhä Jumala, Nikita Romanovitsh! Minä jo luulin, ett'en enään saa nähdä sinua!

– Mitä sinä ai'oit sanoa hänelle? – tsaari kysyi, Miheitshiin yhä epäillen silmäillen, – miksi sinä piilouduit rosvojen taa?

– Pelkäsin, isä hallitsija, Iivana Vasiljevitsh, pelkäsin sinun opritshnikkejäsi! Nuohan ovat, itsehän tiedät, hallitsija, nehän ovat semmoista väkeä…

Ja Miheitsh puri kieleensä.

– Mimmoista väkeä? – Iivana kysyi, koettaen ottaa lauhkean katseen: – puhu, ukko, ujostelematta, minkälaista väkeä minun opritshnikkini ovat?

Miheitsh katsahti tsaariin ja rauhoittui.

– Ja semmoista me Litvan sotaretkeen saakka emme kuuna päivänä nähneetkään! – hän lausui äkkiä, rohkaistuneena tsaarin lauhkeasta näöstä – soimaamatta sanoen, epäillyttävä kansa, susi heidät syököön:

Tsaari katsoi tarkoin Miheitshiin, ihmetellen, että palvelija oli yhtä avomielinen kuin hänen herransa.

– Noh, mitä sinä häneen tuijotat – imettäjä sanoi. – Tahdotko niellä hänet, vai mitä? Eikö hän puhu totta? Onko ennen Venäjällä nähty semmoisia rosvoja?

Miheitsh tuli iloiseksi saatuansa apua.

– Niin, oikein, eukko kulta, – hän sanoi. – Heistä kaikki pahuus on tullutkin Venäjälle! He syyttivät väärin bojariakin! Älä luota heihin, hallitsija, älä luota heihin! Koirain kuonot ovat heillä satulalla, koirain haukunta kielellänsä! Minun herrani palveli sinua uskollisesti, mutta Vjasemski ja Homjak väärin häntä syyttivät! Kas oikein sanoikin tuo eukko-kulta, ettei moisia lihansyöjiä ole ennen nähty Venäjällä!

Ja, katsoen ympärillään oleviin opritshnikkeihin, Miheitsh läheni Serebrjania. – "Vaikka olettekin muka susia, vaan nyt ette syö!"

Tsaari, astuessaan ulos portaille, oli päättänyt antaa anteeksi rosvoille. Hän tahtoi vain pitää heidät vähän aikaa epäilyksessä. Imettäjän soimaukset sattuivat sopimattomasti ja olivat vähällä saattaa Iivanan vihastumaan, mutta onneksi hän sattui olemaan lauhkealla mielellä ja vihastumisen sijaan hän päätti pilkata Onufrevnaa ja alentaa hänen arvoansa hovilaisten silmissä ja siinä samassa laskea leikkiä Serebrjanin ratsupalvelijan kanssa.

– Siis sinua ei miellytä opritshnina? – hän kysyi Miheitshiltä ystävällisellä katseella.

– Ketä se miellyttää, isä hallitsija! – Siitä hetkestä saakka, kun palasimme Litvasta, on siitä tullut kaikki onnettomuus minun bojarini ylitse. Jos niitä ei olisi, Jumala varjelkoon noita nylkijöitä, niin herrani olisi kuten ennenkin kunniassa sinun armosi luona.

Ja Miheitsh katsahti taasen peljäten tsaarin henkivartijoihin, mutta samassa ajatteli itsekseen: "Oh, susi heidät syököön, vaikka pääni menettäisin, mutta puhdistanpa herrani tsaarin edessä!"

– Hyvä palvelija sinulla on: – tsaari sanoi Serebrjanille. – Olkoot minunkin palvelijani yhtä uskolliset minulle! Onko hän jo kauvan ollut sinulla!

– Minä, isäseni, Iivana Vasiljevitsh, – Miheitsh vastasi jo aivan rohkeana tsaarin kiitoksesta, – minä palvelen ruhtinasta aivan hänen lapsuudestansa saakka. Ja hänen isä-vainajaansa minä palvelin ja isäni palveli hänen iso-isäänsä, ja minun lapseni, jos niitä minulla olisi, palvelisivat hänen lapsiansa!

– Vai ei sinulla ole lapsia, ukkoseni? – tsaari kysyi vielä lempeämmin.

– Oli kaksi poikaa, isäseni, mutta Herra otti molemmat. Molemmat kaatuivat sinun palveluksessasi Polotskin kentällä, kun me Nikita Romanitshin ja ruhtinas Pronskin kanssa pelastimme Polotskin. Vanhemman pojan, Vasilin, kimppuun hyppäsi vihollinen Ljahi ja halkasi hänen päänsä, mutta nuoremman, Stepanin, rintaan ampuivat luodilla, aivan olkahaarniskan läpi noin paljon ylempänä vasenta rintaa.

Ja Miheitsh näytti sormellaan rinnassansa paikan, johon luoti oli sattunut Stepaniin.

– Kas sitä! – Iivana virkkoi, päätänsä pudistaen ja teeskennellen ikäänkuin säälisi Miheitshin poikia. – Noh, mitäpä tehdä, ukkoseni, Jumala heidät otti, saat vielä toisia!

– Mistäpä heitä saisin? Vaimoni on kuollut, ja eihän hihan suusta voi lapsia pudistaa!

– Mitä, – tsaari lausui, ikäänkuin lohduttaen vanhusta, – vieläpä, jos Jumala tahtoo, löydät toisen vainon!

Miheitshiä huvitti suuresti tuo keskustelu tsaarin kanssa.

– Niin, kyllä sitä tavaraa löytyy, – hän vastasi hymyillen, – mutta en minä ole halukas naisiin, isä tsaari, ja olen jo liian vanha siihen toimeen!

– Ei kaikki eukot ole yhtäläisiä! – Iivana huomautti ja, temmaten Onufrevnaa liivistä: – Kas, tässä on sinulle vaimo! – hän lausui ja työnsi eukon esiin. – Ota hänet, vanhus, elä hänen kanssansa rakkaudessa ja sovussa ja synnytä lapsia!

Opritshnikit, huomatessaan tsaarin laskevan leikkiä, nauraa hohottivat, mutta Miheitsh hämmästyksissään katsoi tsaariin, jos ehkä hänkin nauraisi, mutta Iivanan kasvoissa ei ollut hymyilyä.

Imettäjän elottomat silmät säihkyivät.

– Sinä hävytön, hän huusi Iivanalle; – jumalaton! Annanko minä sinun itseäni pilkata! Sinä hävytön, hyi! Sinä tunnoton kerettiläinen!

Eukko koputti sauvallansa portaaseen, ja hänen huulensa vielä vihaisemmin liikkuivat, mutta nenänsä kävi siniseksi.

– Älä suutu, mummo, – tsaari sanoi, – minä kosin sinulle hyvän miehen; hän rupeaa sinua rakastamaan, lahjoittamaan ja ymmärrystä opettamaan! Mutta häät vietämme jo tänä iltana jumalanpalveluksen jälkeen. No, mitä pidät vaimostasi, ukko?

– Armahda, isä hallitsija! – Miheitsh lausui aivan peljästyneenä.

– Mitä? Eikö hän miellytä sinua?

– Vieläkö miellyttäisi, isäseni! – Miheitsh vaikeroi, astuen taaksepäin.

– Kärsit – rakastut! – Iivana lausui, – ja minä annan hänelle hyvät myötäjäiset!

Miheitsh katsoi kauhulla Onufrevnaan, jonka tsaari yhä piti liivistä.

– Isä, Iivana Vasiljevitsh! – hän huudahti, langeten polvilleen: – käske mestata minut, mutta älä vaadi minun ottamaan sellaista häpeää! Ennen menen mestauslavalle, ennen kuin nain hänen armonsa, susi hänet syököön!

Iivana Vasiljevitsh oli hetkisen ääneti ja äkkiä purskahti ääneen nauramaan.

– Noh, – hän lausui, vihdoin päästäen Onufrevnan, joka kiiruhti pois, toruen ja sylkien, – kunnia on tarjottu, vahingosta Jumala varjeli!³⁸ Minä tahdoin teidän onneanne, mutta väkisin en teitä vihi! Palvele niinkuin ennenkin herraasi, ukko, mutta sinä, Nikita, tule tänne. Annan sinulle anteeksi toisenkin rikoksesi. Mutta noita retkuja en kirjoita opritshninaan, urhoni ehkäpä siitä loukkautuvat. Menkööt Shisdriin, vartijaväkeen. Koska he ovat mieltyneet tatareihin, saavat kyllä kenen kanssa hyvänsä keskustella. Mutta sinä, – hän jatkoi erinomaisen suosiollisella äänellä, ilman tavallista pilkkaamistansa ja laskien kätensä Serebrjanin olalle, – sinä jäät minun luokseni. Minä sovitan sinut opritshninan kanssa. Kun lähemmin tutustut meihin, niin et enään ujostele. Hyvä on lyödä tatareja, mutta ei ainoastaan ne ole minun vihollisiani, on niitä vielä pahempiakin. Niitä opi puremaan ja luudalla lakaisemaan. Ja tsaari taputti Serebrjania olalle. – Nikita – hän sanoi suosiollisesti ja yhä pitäen kättänsä ruhtinaan olalla, – sinulla on totinen sydän, kielesi ei tunne viekkautta; semmoisia palvelijoita minä juuri tarvitsen. Kirjoita itsesi opritshninaan, minä annan sinulle poismenneen Vjasemskin paikan. Sinuun minä luotan, sinä et kavalla minua.

Kaikki opritshnikit katsoivat kateudella Serebrjaniin, he jo näkivät hänessä uuden, nousevan tähden ja Iivanasta kauvempana seisovat alkoivat jo kuiskata keskenänsä ja osoittaa mielipahaansa siitä, että tsaari, heidän palveluksistansa huolimatta, asettaa heitä ylemmäksi maanpakolais-kuljeskelijan, ensimmäisen luokan bojarin, joka oli vanhaa ruhtinaallista sukua.

Iivanan sanat koskivat kipeästi Serebrjanin sydämeen.

– Hallitsija, – hän sanoi, itsensä hilliten, – kiitän sinua armosi edestä, mutta salli minunkin yhtyä vartijaväkeen. Täällä ei ole minulla mitään tehtävää, slobodan tapoihin en ole tottunut, mutta siellä minä palvelen sinun armoasi niin kauan, kuin voimat riittävät.

– Vai niin, – Iivana lausui ja otti kätensä pois Serebrjanin olalta: – siis me emme kelpaa hänen ruhtinaalliselle armollensa! Varmaankin on kunniallisempaa olla varkaitten seurassa, kuin minun soturinani! No niin, – hän jatkoi ivallisesti, – minä en tunkeu kenenkään ystävyyteen, enkä väkisin pidä ketään. Kun olette tottuneet yhdessä olemaan, niin palvelkaa yhdessä. Onnellista matkaa, rosvojen päämies!

Ja katsahtaen ylenkatseellisesti Serebrjaniin, käänsi tsaari hänelle selkänsä.

XXXVIII Luku.
Lähtö slobodasta

Godunov pyysi Serebrjania jäämään luoksensa lähtöön saakka. Tällä kertaa oli tuo pyyntö tehty sydämestä, sillä Boris Fedorovitsh, joka tarkoin seurasi tsaarin jokaista sanaa ja liikettä, päätti, ett'ei myrskyä enään tule ja että Iivana vain osoittaa kylmyyttä Serebrjania kohtaan.

Noudattaen Maksimille annettua lupaustansa, lähti Serebrjani suoraan tsaarin pihasta kaimansa äidin luo ja antoi hänelle Maksimin ristin. Maljuta ei ollut kotona. Vanha äiti jo tiesi poikansa kuoleman, hän otti Serebrjanin vastaan ikäänkuin oman poikansa; hän ei uskaltanut pidättää häntä luonansa, peljäten miehensä palajavan ja saattoi hänet vain portaille asti siunaten.

Illalla, kun Godunov jätti Serebrjanin makuuhuoneesen, ja lähti pois, toivotettuaan hänelle hyvää yötä, antoi Miheitsh täyden vallan ilolleen.

– Noh, bojari, – hän sanoi, – sain minä vihdoinkin ilon hetken pitkällisen murheen jälkeen! Siitä saakka, kun vangitsivat sinut, Nikita Romanovitsh, on ikäänkuin en näkisi Jumalan valoa. Yhä vain kuljeskelen ympäri Moskovaa ja slobodaa, etsien sinusta jotain tietoa. Kun kuulin tänään, että sinä palasit rosvojen kanssa, niin juoksin minkä jaksoin heti tsaarin pihaan, mutta tsaari onkin portailla! Minä koetan päästä rosvojen välitse sinun luoksesi, mutta en malttanut, tahdoin ottaa kiinni sinun liepeestäsi, vaan tsaari huomasikin minut. Noh, minäkös peljästyin! En ikinä unohda! Pidän huomenna kahdet rukoukset, toisen sinun terveydestäsi, mutta toisen – siitä, että Herra varjeli minut tuosta noita-akasta, eikä sallinut minulle tuommoista ilkeyttä tapahtuvan.

Ja Miheitsh alkoi kertoa kaikki, mitä hänelle oli tapahtunut Morosovin talon hävityksen jälkeen, ja miten hän, ilmoitettuaan Perstenille ja palattuaan myllylle löysi sieltä Jelena Dmitrievnan ja otti saattaaksensa hänet miehensä maatilalle, jonne Morosovin palvelijat olivat hänet vieneet tulipalon aikana.

Serebrjani kuunteli maltittomasti Miheitshin monia poikkeuksia.

– Enhän minä ole, Nikita Romanitsh, – vanhus sanoi, – sokea, vaikka olen vaiti, mutta näen kaikki. Totta sanoen, armaiseni, minulle oli kovin vastenmielistä, kun sinä menit Drushina Andrejitshin luo. Ei tuosta tule mitään hyvää, minä ajattelin, ja tosin oli häpeä sinun tähtesi, kun sinä istuit hänen kanssansa pöydän ääressä ja joit samasta kauhasta. Ymmärräthän, armaiseni, minua? Vaikka sinä ehkä et ole syypää siihen, kuka sen tiesi, miten se ihmiseen tulee! Mutta häntä vastaan oli pahasti tehty. Noh, mutta nyt on aivan toista; nyt hänen, bojarittaren, ei ole kenellekään vastaaminen; ja liian nuori hän on, armas, jäämään leskeksi.

– Älä soimaa minua, Miheitsb, – Serebrjani sanoi pahastuneena, – mutta sano, missä hän nyt on ja mitä hänestä tiedät.

– Kyllä, armaani, malta mieltäsi, anna minun kertoa kaikki sinulle järjestyksessä. Kas, kun minä palasin myllyyn, sanoi mylläri minulle: lensi, sanoi, kasuari-lintu minun luokseni, vie hänet, sanoi, tsaari Dalmatin luo. Ensin en minä ymmärtänyt, mikä lintu ja mikä Dalmati se semmoinen oli, kun silloin vasta, koska hän näytti minulle bojarittaren, silloin arvasin hänen puhuvan hänestä. Niin lähdimme hänen kanssansa Drushina Andrejitshin perintötilaan. Ensin alussa oli hän vain vaiti, eikä nostanut silmiänsäkään; sitten hän alkoi vähitellen kysellä miehestänsä! mutta sitten, isäseni, sitä, tätä ja kysyipä sinustakin, mutta, näet sinä, ei suoraan, vaan noin, ikäänkuin vastenmielisesti, pois kääntyen, tiettyhän, naisten laita. Minä kerroin hänelle kaikki, minkä tiesin mutta hän, herttainen, kävi vieläkin surullisemmaksi, painoi alas päänsä, eikä koko matkalla enää puhunut sanaakaan. Mutta kun lähenimme perintötilaa, näen hänen tulevan levottomaksi. Mitä sinä, armollinen rouva, olet levoton? Hänelle, armaiseni, kyyneleet silmiin. Minä häntä lohduttamaan.

– Elä sure, sanon, bojaritar, Drushina Andrejitsh voi hyvin! Mutta hän, kuullessaan Drushina Andrejitshin nimeä, alkoi itkeä vielä katkerammin. Minä, kun katsoin häneen, en tiennyt enää mitä puhuakaan hänelle. Ja ruhtinas Nikita Romanitshkin, sanoin, vaikka onkin vankeudessa, voi myöskin hyvin! En tiennyt, armaiseni, mitä sanoa hänelle, arvaan, ett'en puhunut oikein, mutta jotain oli sanominen. Mutta kun lausuin sinun nimesi, armaiseni, niin hän äkkiä seisautti hevosen, "Ei, sanoi, setä kulta, en voi mennä maatilalle!" – mitäs sinä, bojaritar, minne sinun on meneminen? – "Setä kulta, sanoo, näetkö kultaiset ristit, jotka näkyvät tuolta metsän takaa?" – Näen, armollinen rouva. – "Se on, hän sanoo, neitsyjen luostari; minä tunnen nuo ristit, saata minut sinne, setä kulta!" – minä tahdoin kieltäytyä, mutta hän vain yhäti: saata sinne, saata! – "Minä, sanoo, odotan siellä viikon, rukoilen Jumalaa, mutta sitten annan tiedon Drushina Andrejitshille, hän lähettää minut noutamaan!" Mitäs tehdä, saatoin hänet sinne, isäseni, sinne jätin hänet abbedissan haltuun.

– Kuinka pitkältä on siihen luostariin? – Serebrjani kysyi.

– Myllystä oli neljäkymmentä juoksumittaa, armaiseni, Moskovasta on ehkä pitempi. Mutta se on luultavasti meidän tiellämme, kun me menemme Shisdriin.

– Miheitsh! – Serebrjani sanoi, tee minulle palvelus. Minä en voi lähteä ennen aamua, minun miesteni on tsaarille ristiä suuteleminen. Mutta aja sinä jo tänä yönä kahdella hevosella, älä säästä itseäsi äläkä hevosia; pyydä päästä bojarittaren luo, kerro hänelle kaikki; pyydä häntä, että hän vastaanottaisi minut, ettei hän päättäisi mitään, ennenkuin on kohdannut minut!

– Kuulen, armaiseni, kuulen, mutta pelkäätkö sinä että hän rupeaa nunnaksi? Ei se tapahdu, isäseni. Vuoden kuluessa hän tietysti itkee, eihän muuten voi; eikö hän surisi Drushina Andrejitshia, Jumala suokoon hänelle ijankaikkisen elämän! Mutta sittenpä häät vietämme. Eihän meidän ole ikuisesti, armaiseni, murhetta vastaan taisteleminen.

Miheitsh lähti samana yönä luostariin, mutta Serebrjani jo aamun koittaessa lähti ottamaan jäähyväiset Godunovilta.

Boris Fedorovitsh palasi jo aamu-jumalanpalveluksesta, jossa hän tapansa mukaan kävi tsaarin kanssa.

– Miksi sinä niin varhain nousit? – hän kysyi Nikita Romanovitshilta. – Se sopii meille, slobodan asukkaille, mutta sinä olisit voinut levätä eilisen päivän jälkeen. Vai oliko sinulla rauhaton olo minun luonani?

Mutta Godunovin vilkas katse osoitti, että hän tiesi syyn ruhtinaan levottomuuteen.

Boris Fedorovitshin ystävällisyys, hänen myötätuntoisuutensa Serebrjaniin, monta kertaa hänelle osoitetun apunsa, mutta pääasiallisesti hänen hovilaisista eroava luonteensa viehätti hyvin Nikita Romanovitshin hänen puoleensa. Hän tunnusti hänelle rakkautensa Jelenaan.

– Kaiken tuon tiedän jo kauan sitten! – Godunov – Arvasin sen jo sinun ensi kerran slobodassa käydessäsi, siitä, miten sinä katsoit Vjasemskiin. Mutta kun minä sitä varten aloin puhua Morosovista, puhuit sinä hänestä vastenmielisesti, vaikka olit hänen ystävänsä. Sinä, ruhtinas, et voi mitään salata. Mitä vain ajattelet, se jo heti näkyy sinun kasvoissasi. Ja sinä puhutkin liian avomielisesti, Nikita Romanitsh, salli minun sen sanoa sinulle. Minä eilen peljästyin sinun tähtesi ja harmistuinkin, kun sinä niin itsepäisesti vastasit tsaarille, ett'et tahdo kirjoittaa itseäsi opritshninaan.

– Mitä minun olisi pitänyt vastata hänelle, Boris Fedorovitsh?

– Sinun olisi ollut tsaaria kiittäminen ja hänen armonsa vastaanottaminen.

– Puhutko sinä leikkiä, Boris Fedorovitsh, vai tottako? Miten minä olisin voinut siitä kiittää tsaaria? oletko itse kirjoitettu.

– Se on toinen asia. Minä tiedän, mitä teen. Minä en vastusta tsaaria; hän ei itse tahdo kirjoittaa minua siihen, niin minä olen itseni asettanut. Mutta sinä kun olisit tullut tsaarin aseenkantajaksi ja olisit ollut tsaarin läheisyydessä, niin siten olisit voinut palvella koko maata. Me olisimme sinun kanssasi pitäneet yhtä ja ehkäpä lyöneet koko opritshninan!

– Ei, Boris Fedoritsh, en minä olisi sitä ymmärtänyt tehdä. Itse sanot, että kaikki näkyy minun kasvoissani.

– Sen vuoksi, ett'et sinä tahdo hallita itseäsi, ruhtinas. Kas, jos sinä päättäisit hillitä suoraluonteisuuttasi ja vaikkapa nä'ön vuoksi menisit opritshninaan, mitä kaikkia emmekö yhdessä sinun kanssasi tekisi! Mutta nyt, katso minuun, olen aivan yksin, lyön kuin kala jäätä vastaan,³⁹ jokaista minun on pelkääminen, jokaista sanaa miettiminen; usein on pää pyörällä! Mutta jospa meitä olisi kaksi tsaarin luona, niin voimatkin olisivat kahdet. Semmoisia miehiä, kuin sinä, ruhtinas, ei ole monta. Sanon sinulle suoraan, minä jo ensi kerran sinut nähdessäni luotin sinuun!

– En kelpaa siihen toimeen, Boris Fedoritsh. Monta kertaa olen koettanut olla muitten lailla, vaan ei siitä tule mitään. Mutta sinä, Jumala suokoon sinulle terveyttä, sinä olet siinä mestari. Totta sanoen, ensin alussa, ei minua miellyttänyt, että sinä ajattelet toista ja puhut toisin; mutta nyt näen, mitä sinä tarkoitat, ja käsitän siten olevan parempi. Mutta vaikka minä niin tahtoisinkin, niin en osaa; ei Jumala antanut minulle semmoista taitoa. Mutta mitä siitä puhua! Tiedäthän itse, tsaari lähettää minut omasta pyynnöstäni rajavartijaväkeen.

– Ei se mitään, ruhtinas. Sinä taas lyöt tatarit, tsaari sallii sinut silmäinsä eteen. Aseenkantajana, tietysti, et enää voi olla, vaan jos pyydät opritshninaan, niin sinut kirjoitetaan. Mutta vaikka ei sattuisikaan, että löisit tatarit, kuitenkin tulet Moskovaan, kun Jelena Dmitrievnan leskiaika loppuu. Älä pelkää, että hän rupeaa nunnaksi, ei se tapahdu, Nikita Romanitsh, minä tunnen paremmin kuin sinä ihmissydämen; ei hän rakkaudesta mennyt naimisiin Morosovin kanssa, ei hän siis jää luostariin nyt. Minä rupean, jos tahdot sinun ystäväksesi häissä.

– Kiitos, Boris Fedoritsh, kiitos. Minä häpeän, että sinä teit minulle niin paljon, vaan minä en voi millään sinulle maksaa. Jos olisi sinun tähtesi kidutukseen meneminen, tahi taistelussa henkeni antaminen, niin en ajattelisikaan. Mutta älä kutsu minua opritshninaan, ja tsaarin lähellä en myöskään voi olla. Sitä varten on aivan omantunnon kieltäyminen, tahi osaaminen olla niinkuin sinä. Mutta minä vain suotta viekastelisin. Boris Fedoritsh, Herra on jokaiselle antanut omansa: haukalla on oma lentonsa, joutsenella omansa, olkoon vain jokaisessa totuus.

– Siis sinä et enää soimaa minua, ruhtinas, etten minä käy suoraa tietä, vaan kiertelen.

– Synti olisi soimata sinua, Boris Fedoritsh. Vaikka en puhuisikaan itsestäni, mutta kuinka paljo hyvää etkö ole tehnyt muille! Ja minun pojillenikin olisi, ehkä, ilman sinua käynyt huonosti. Ei ilman syytä kansa sinua rakasta! Kaikki sinuun toivovat, koko valtakunta katsoo sinuun!

Keveä puna levisi Godunovin tummille kasvoille ja hänen silmissänsä säihkyi ilo. Että semmoinen mies, kun Serebrjani, hyväksyisi hänen käytöksensä, oli hänelle suureksi riemuksi ja todisteena lumoavasta voimastansa.

– Minä, puolestani kiitän sinua, ruhtinas, – hän lausui. – Yhtä pyydän sinulta: koska et tahdo auttaa minua, niin, vähintäin, jos kuulet minusta puhuttavan pahaa, niin elä usko niitä huhuja eläkä sano minun panettelijoilleni kaikkia, mitä tiedät minusta.

– Ole siitä vakuutettu, Boris Fedoritsh! En anna kenenkään edes ajatellakaan sinusta pahaa, sen vähemmin puhua. Minun rosvoni jo nyt rukoilevat sinun edestäsi, mutta kun tulevat synnyinmaahansa, niin käskevät myös kaikkien tuttaviensa tehdä samaten. Jumala sinua suojelkoon.