Читать книгу: «Alroy: Romani», страница 7

VI

Kuutama valaisi Alroy'ta, joka makasi vuoteellansa, peittäen kasvojansa toisella käsivarrellaan. Hän makasi liikahtamatta, mutta ei nukkunut.

Hän nousi ja astui edestakaisin huoneessa levottomin askelin. Välisti hän seisattui ja katseli permantoa mietteisin vaipuneena. Hän lähestyi ikkunaa ja jäähdytti kuumaa otsaansa sydän-yön ilmassa.

Tunti kului, mutta yhä nuori Vankeuden Ruhtinas pysyi samassa asemassa. Yhtäkkiä hän kääntyi porphyripöydän puoleen ja tarttuen kalliskiviseen rukousnauhaan painoi sitä huuliansa vastaan.

"Unelmieni henki tulee viimein; se kuva, jota olen huokaillut ja ikävöinnyt; se kuva, joka esiintyi noissa kirkkaissa nä'yissä, jolloin ummistin silmäni tämän synkän maailman kolkoilta varjoilta."

"Schirene! Schirene! täällä, tässä yksinäisyydessäni minä vuodatan sinun eteesi intohimoni, kauan pidätetyn – koko elämäni intohimon, ei minkään tavallisen elämän, vaan semmoisen, joka on täynnä syviä tunteita ja synnyttäviä ajatuksia. Voi ihana! voi ihanaa ihanampi! sillä sinä olet minulle niinkuin häiritsemätön uni – miks'et sinä ole minun, miksi me kadotamme silmänräpäystäkään kunniakkaasta elämästämme ja poistamme kohtalostamme puolen sen autuudesta?"

"Mieletön, mieletön, oletko unhottanut? Kopissansa olevan vangin ihastus, jolta huima mielenkuvitus hetkeksi riistää hänen kahleensa! Kalifin tytär ja – Juutalainen!"

"Anna minulle isieni valtikka!"

"Hornaan kaikki talismanit! Minä en tarvitse muuta innostusta kuin hänen muistonsa, ei muuta taikausta kuin hänen nimensä. Taivasten kautta, minä tahdon astua tähän jaloon kaupunkiin voittajana tai kuolla."

"No, mitä elämä on, sillä mietintö yhtyy aina minun himoihini – no, mitä elämä on! Heitä sattumukset koirille ja tempaa pois valhemuoto väärältä yhteiskunnalta! Tässä seison minä, sankari, jonka äly keksii kaikki, jonka sydän on täynnä ääretöntä rohkeutta, jolla on nuoruutta, jäntevyyttä, kuuluisa syntyperä ja semmoinen ulkomuoto, joka on saattanut monen armaan heimokuntamme tytön painamaan alas kaunista päätänsä Hamadanin suloisella lähteellä, ja minä olen – minä en ole mitään."

"Pois koko yhteiskunta! se ei ole tehty minua varten. Minä synnytän oman yhteiskuntani ja olen se jumaluus, jota toisinaan uneksin."

"Me luomme kohtalomme ja nimitämme sitä sallimukseksi. Sinä puhuit viisaasti, Honain. Sinä, viekas Sadusealainen! Pyhä veri virtasi isieni suonissa eivätkä he toimittaneet mitään; mutta minulla on käsivarsi, joka on kasvanut valtikkaa pitämään, ja minä aion voittaa tämmöisen itselleni."

"Minä en voi epäillä voittoani. Voitto on osa minun olemisestani. Minä olen syntynyt kunniaa varten, niinkuin puu on syntynyt tuottamaan hedelmiä taikka levittämään kukkiansa. Teko on tehty. Kun se on päätetty, se on myöskin tehty. Minä tahdon kohdata suurinta kruunattua esi-isääni, vieläpä hänen hautakammiossansa. Mahtava Salomon! hän nai Faraonin tyttären. Haa! mikä tulevaisuus koittaa toiveilleni. Ennusmerkki, oivallinen ennusmerkki!"

"Taivas ja maa yhtyvät luomaan onneani. Surullinen nuoruuteni, jota olen niin usein kironnut, minä tervehdin sinua – sinä olit kunniakas valmistus; ja kun minä, joka en taipunut ympäröivään elämään, pidin itseäni typeränä, minä nyt huomaan, että olin mitä omituisin olento. Taivaitten kautta, minä olen iloinen; ensikerran elämässäni olen iloinen. Minun tekisi mieli nauraa ja taistella ja juoda. Minä olen uudestaan syntynyt; minä olen toinen olento; minä olen mieletön!"

"Oi! aika, suuri aika, maailma puhuu valhetta sinusta. Se sanoo sinua nopeaksi. Minusta näytät kummallisen hitaalta. Lennä, suuri aika, ja tuo minulle siivilläsi valtikkani!"

"Kaikki on vielä tehtävä. Rasittava ajatus. Minun mielikuvitukseni välisti voipuu ja raukenee, ikäänkuin ihana ja uupunut lintu, ja silloin minä olen hukassa. Nuori Karamanian kuningas, nuorekas sankari! Minä soisin hänen olleen Alschirokin! Pelkkä nimikin kirvellyttää sydäntä. Voi! koetukseni eivät ole vielä alkaneetkaan. Jabaster varoitti minua: tuo hyvä, rehellinen Jabaster. Hänen talismaninsa painaa rajua sydäntäni ja näyttää varottavan minua. Minä olen vaarassa. Kerskaten seison täällä, täyttäen huolimatonta ilmaa turhilla sanoilla, sillä välin kuin kaikki on toimittamatta. Minä käyn saamattomaksi. Nuori Karamanian kuningas! No, mitä minä olen tämän ruhtinaan rinnalla? Ei mitään, paitsi omissa ajatuksissani. Kansakkaassa basaarissa he eivät katsoisi minua soveliaaksi pitämään kiinni hänen jalustimestansa taikka kantamaan hänen varvaskenkiään – oi! tätä taisteloa, tätä alinomaista, katkeraa, loppumatonta taisteloa kohtaloni ja unelmieni välillä! Miksi minä ensinkään olen? taikka, koska minä olen, miks'ei minua tunnusteta semmoiseksi kuin minä tahtoisin olla?"

"Suloinen ääni, joka Jabasterin kaukaisessa luolassa laskeusi alas pyhästä kodistasi tuolta ylhäältä kuiskaten lohdutusta, soi'os uudestaan! Lausu'os taas hiljaisia kutsumuksiasi yksinäiseen korvaani ja karkoita pois nämät ajatukset, jotka vainoavat minua – ajatukset, mustat ja hämärät kuin julmat petolinnut, jotka väijyvät sankaria ja odottavat hänen kukistustansa ja riemuitsevat, koska he urhoollisen voittivat. Näissä väekkäissä kaupungeissa on jotakin turmiollista. Usko kukoistaa erämaassa."

Hän heittäysi vuoteellensa ja painaen alas päätänsä näytti vaipuvan mietintöön. Hän kavahti ylös ja tarttuen tauluseensa kirjoitti siihen seuraavat sanat:

"Honain, minä olen ollut kaiken yötä niinkuin David Ziphin korvessa; mutta Herrani avun kautta olen voittanut. Minä pakenen tästä vaarallisesta kaupungista hänen asioillensa, joita olen liian paljon laimin lyönyt. Älä koeta tavoittaa minua, vaan vastaan-ota kiitollisuuteni."

KUUDES OSA

I

Paahtava aurinko, sininen ja polttava taival, joka taholla korkeita, jylhiä vuorenselänteitä, mustia rotkoja, syviä onkaloita, pohjattomia kuiluja!

Yksityinen olento liikkui etäällä. Nääntyen ja ponnistellen pilgrimi verkalleen kiipesi jyrkkää ja kivistä polkua ylös.

Helteisinä hetket vierivät; pilgrimi saapui viimein vuoren huipulle, vähäiselle ja ryhmyiselle ylängölle, joka oli täynnä summattoman suuria murenneita ja kuumentuneita kallionlohkareita. Kaikki oli autiota: ei mitään lähdettä, ei mitään nurmea; linnut ja hyönteiset olivat yhtä äänettöminä. Kuitenkin tämä oli vuoren huippu: ei mitään korkeampaa kukkulaa kohonnut mistään; pilgrimi pysähtyi ja hengitti huokeammin, ja vieno hymy ilmestyi hänen voipuneissa ja juhlallisissa kasvoissaan.

Hän levähti hetken; hän otti laukustaan muutamia heinäsirkkoja ja hunajaa ja vähäisen vesileilin. Hänen ateriansa oli lyhyt ja yksinkertainen. Hänen palava halunsa päästä määräpaikalle ennen yön tultua pakoitti häntä kulkemaan eteenpäin. Ennen pitkää hän oli astunut ylängön poikki ja alkoi mennä vuorta alaspäin. Yksinäinen öljypuu tuli näkyviin, tuosta kokonainen ryhmä, ja pian ryhmät muuttuivat lehdoksi. Hänen tiensä polvitteli mieluisassa ja kauan kaivatussa siimeksessä. Hän tuli ulos lehdosta ja huomasi, että hän oli käynyt vuorenkylkeä alas enemmän kuin puoliväliin. Tämä päättyi äkisti kovin pimeään ja soukkaan rotkoon; toiselta puolen nousi vuori, jonka korkeata rinnettä seppelöitsi kaupunki, sievästi yleten loivalta kalteelta.

Ei voisi ajatella mitään niin autiota, kolkkoa eikä kauhistavaa kuin ympäröivää maisemaa, jota ei ainoakaan viljelyksen jälki valaissut. Kaupunki seisoi ikäänkuin viimeinen gladiatori häviön amfiteaterilla.

Sitä ympäröitsi korkea, torneilla varustettu muuri, jonka rakennustapa oli pilgrimille tuntematon: portteja vipusiltoineen ja nostoristikkoinensa, neliskulmaisia torneja, ja ampumareikiä joutsimiehiä varten. Etuvartiat, puettuina teräkseen ja kiiltäen auringonlaskussa, astuivat säännöllisillä väli-ajoilla valppaina pitkin muuria, ja eräästä korkeasta tornista liehui lippu, lumivalkoinen lippu, punainen risti keskellä!

Vankeuden Ruhtinas näki viimein isiensä kadotetun pääkaupungin.

II

Muutamia kuukausia takaperin tämmöinen näkö olit sytyttänyt kaikki Alroy'n salaiset intohimot; mutta aika ja kärsiminen ja katkera kokemus olivat jo vähän masentaneet Hebrealaisten ruhtinaan tulista mieltä. Hän katseli Jerusalemia, hän näki Davidin kaupungin, jota kristikunnan mahtavat soturit vartioivat ja jota puolikuun lukemattomat armeijat uhkasivat. Nuot kaksi maailman suurta puoluetta näytti taistelevan siitä saaliista, jonka valloittamista varten hän, yksinäinen vaeltaja, oli kulkenut erämaan halki. Jos kohta hänen uskonsa esti häntä yrityksensä mahdolliiuutta epäilemästä, tunsi hän kumminkin syvästi, että maailma oli aivan toisenlainen kuin hän oli Hamadanin puutarhoissa ja Kaukason kallioilla uneksinut, ja että, jos hänen tarkoituksensa menestyisi, se tapahtuisi vaan yhdellä ainoalla keinolla. Levollisena, ehkä vähän alakuloisena, mutta täynnä hurskasta nöyryyttä ja pyhää toivoa hän meni alas Josaphatin laaksoon, ja niin, sammuttaen janoansa Siloah'n lähteellä ja nousten vastapäiselle kunnaalle, David Alroy astui Jerusalemiin Sionin portin kautta.

Häntä oli neuvottu, että se kaupungin-osa, joka oli jätetty hänen kansalaisillensa, oli lähellä tätä pääsötietä. Hän kyseli suuntaa vartialta. Tämä ei huolinut vastata häntä. Vanha ryysyihin puettu mies kulki ohitse ja viittasi häntä luokseen.

"Mitä tahdotte, ystävä?" Alroy kysyi.

"Te kuulustelitte kansalaistenne asuntopaikkaa. Te olette varmaan outo Jerusalemissa, koska luulitte, että Frankkilainen puhuisi Juutalaisen kanssa. Teidän kävi hyvin, kun ei teitä potkittu eikä kirottu."

"Potkittu ja kirottu! Nuotko koirat —"

"Hiljaa! hiljaa! Jumalan rakkauden tähden", lausui hänen uusi kumppaninsa kovin säikähtyneenä. "Oletteko lainanneet rahaa heidän päälliköllensä, koska puhutte näin? Jerusalemissa meidän kansamme puhuu ainoastaan kuiskaten."

"Vähät siitä: ei sanat tätä pahaa paranna. Missä kaupungin-osamme on?"

"Onko tämmöistä koskaan nähty! Hän puhuu niinkuin hän olisi Frankkilainen. Minä pelastan hänen, ennenkuin joku rautakinnas särkee hänen päänsä ja —"

"Ystäväni, minä olen väsynyt. Kaupungin-osamme?"

"Ketä te etsitte?"

"Ylimmäistä rabbinia."

"Tuotteko kirjeitä hänelle?"

"Mitä se teihin koskee?"

"Hiljaa! hiljaa! Te ette tiedä, mitä Jerusalem on, nuori mies.

Heittäkää pois tämmöinen käytöstapa. Mistä tulette?"

"Bagdadista."

"Vai Bagdadista! Jerusalem ei ole Bagdad. Turkkilainen on peto, vaan kristitty on perkele."

"Mutta kaupungin-osamme?"

"Hiljaa! Te etsitte ylimmäistä rabbinia?"

"Niin juuri!"

"Rabbini Zimriäkö?"

"Ehkä. Minä en tiedä siitä enkä pidä sillä väliä."

"Te ette tiedä siitä ettekä pidä sillä väliä! Tämä ei ollenkaan sovi: te ette saa menetellä tällä tapaa Jerusalemissa. Älkäät sitä uskoko."

"Mies, minä näen, että sinä olet joutava lörpötteliä. Neuvo minua meidän kaupungin-osaan ja minä maksan sinulle hyvästi – taikka mene tiehesi."

"Mene tiehesi! Oletko sinä Hebrealainen? koska sanot 'mene tiehesi' kaikille. Te tulette Bagdadista! Minä sanon teille jotain – menkäät takaisin Bagdadiin. Te ette koskaan sovi Jerusalemille."

"Teidän harmaa partanne varjelee teitä. Vanha houkkio, minä olen vasta tullut pilgrimi, joka olen sanomattomasti uupunut, ja te viivytätte minua tässä typerällä puheellanne!"

"Typerällä puheellani! No! mitä tahdoitte?"

"Johdata minut rabbini Zimrin luo – jos se on hänen nimensä."

"Jos se on hänen nimensä! Kaikki tuntevat rabbini Zimrin, Jerusalemin päärabbinin, Aaronin jälkeläisen. Meillä on vielä temppelimme, sanokoot mitä tahansa. Rabbini Zimri on viisas kirjan-oppinut."

"Viheliäinen narri! Minä häpeän, että kärsivällisyyteni loppuu tuommoisen äijä höpelön tähden."

"Narri! Höpelö! No kuka te olette?"

"Semmoinen, jota ette voi arvatakaan. Älkäät tuhlatko enää sanoja, vaan viekäät minut esimiehenne luo."

"Esimiehenne luo! teidän ei tarvitse mennä kauas. Minä en tunne ketään kansalaista, joka pitää päätänsä korkeammalla kuin minä, ja minua nimitetään Zimriksi."

"Kuinka, päärabbini – tuo suuri kirjanoppinut!"

"Juuri hän; minä luulin, että olitte kuulleet jotakin hänestä."

"Unhotetaan pois, mitä on tapahtunut, hyvä Zimri. Kun suuret miehet liikkuvat nimeänsä ilmoittamatta, he saavat välisti kuulla ankaria sanoja. Se on kalifin osa yhtä hyvin kuin teidänkin. Minä olen iloinen, kun saan tulla tuttavaksi niin mainion oppineen kanssa. Vaikka minä olen nuori ja huonoissa vaatteissa, minä olen jotenkin maailmaa kokenut ja kenties tuon ensi sabbatina synagogassa esiin enemmän dirhemejä kuin ehkä luulitte. Hyvä ja oppinut Zimri, minua haluttaisi ruveta sinun vieraaksesi."

"Arvossa pidettävä nuorukainen! Ja hän puhuu nyt hiljaisesti ja lempeästi! Mutta olipa se oikein onni, että osasin olla saapuvilla. Hyvä – mikä teidän nimenne on?"

"David."

"Varsin kunniallinen nimi – hyvä David. Sattui kuitenkin hyvin, että olin läsnä, kun puhuttelitte vartiata. Juutalainen puhuttelee Frankkilaista, ja vieläpä vartiata! Ha! ha! ha! se on somaa. Kuinka rabbini Maimon on naurava! Sattui todella hyvin, no, eikö sattunut?"

"Tosiaan, aivan oivallisesti."

"Hyvä, se oli rehellisesti puhuttu! Tännepäin! tätä tietä. Ei se ole kaukana. Meitä ei ole monta kansalaista täällä, mutta parempi aika on tuleva – parempi aika on tuleva."

"Minä toivon sen. Tämäkö teidän porttinne on?"

"Se on halpa. Jerusalem ei ole Bagdad, mutta te olette tervetullut."

III

"Kuningas Pirgandicus astui niihin", lausui rabbini Maimon, "mutta ei kukaan hänen jälkeensä."

"Ja milloin hän eli?" Alroy kysyi.

"Hänen hallituksestansa on kerrottu Talmudissa", vastasi rabbini Zimri, "mutta Talmudissa ei ole mitään vuosilukuja."

"Onko siitä kauankin?" kysyi Alroy.

"Vankeuden jälkeen", vastasi rabbini Maimon.

"Minä epäilen sitä", lausui rabbini Zimri, "taikka miksi häntä kuninkaaksi nimitettäisiin?"

"Oliko hän Davidin huonekunnasta?" sanoi Alroy.

"Kaiketi", lausui rabbini Maimon; "hän oli meidän suurimpia kuninkaita ja voitti Julius Caesarin."

"Hänen valtakuntansa oli Afrikan pohjoisimmissa osissa", lisäsi rabbini Zimri, "ja on vielä tänäkin päivänä, jos vaan voisimme löytää sen."

"Niin, tosiaan", jatkoi rabbini Maimon, "valtikka ei ole koskaan joutunut pois Judan suvusta; ja hän ratsasti aina valkoisella elefantilla."

"Joka eli peitetty kultakankailla", sanoi rabbini Zimri.

"Ja hän kävi kuninkaitten hautakammioissa?" kysyi Alroy.

"Epäilemättä", vastasi rabbini Maimon. "Koko kertomus löytyy Talmudista."

"Eikä vaan voi löytää niitä?"

"Ei kukaan", lausui rabbini Zimri; "mutta tuon oppineen Moses Hallevyn mukaan ne ovat jossakin Libanonin vuoren laaksossa, jonka yli-enkeli Mikael sinetillänsä lukitsi."

"Kuuluisa Babelin oppinut Abarbanel", sanoi rabbini Maimon, "tuopi esiin satakaksikymmentä todistusta Gemaran selityksissänsä, että ne vaipuivat maan sisään, kun temppeli rahoitettiin."

"Eivät mitkään todistukset ole niin tukevat kuin Babelin Abarbanelin", arveli rabbini Zimri.

"Suuri Pundebitan rabbini Akiba on kumonnut ne kaikki", lausui rabbini Maimon, "ja arvelee, että ne otettiin ylös taivaasen."

"Ja kumpi oikeassa on?" kysyi rabbini Zimri.

"Ei kumpikaan", vastasi rabbini Maimon.

"Satakaksikymmentä todistusta painaa paljon", sanoi rabbini Zimri.

"Hyvin oppinut ja mainio Granadan Aaron Mendola", jatkoi rabbini Maimon, "on näyttänyt todeksi, että kuninkaitten hautakammiot ovat etsittävät eteläisessä Espanjassa."

"Kaikki, mitä Mendola kirjoittaa, ansaitsee huomiota", lisäsi rabbini Zimri.

"Samarian rabbini Hillel käy aina kahdesta Mendolasta", sanoi rabbini Maimon.

"Hän on varsin oppinut", lausui rabbini Zimri, "ja mitä hän arvelee?"

"Hillel osoittaa, että löytyy kaksi kuninkaitten hautaa", virkki rabbini Maimon, "mutta ettei kumpikaan niistä ole oikea."

"Kuinka oppinut!" huudahti rabbini Zimri.

"Ja kuinka valaiseva!" muistutti Alroy.

"Nämät ovat korkeita aineita", jatkoi Maimon, ja hänen himmeät silmänsä sädehtivät ilosta. "Teidän vieraanne, rabbini Zimri, tarvitsee lukea Damaskon oppineen Schimei'n esitys: 'vaikuttavista mahdottomuuksista.'"

"Se vasta teos on!" huudahti Zimri.

"Minä en koskaan nukkunut hiukkaakaan kolmeen yöhön, kun olin lukenut tämän teoksen", sanoi rabbini Maimon. "Se sisältää kaksitoista tuhatta viisi sataa ja kolmekymmentä seitsemästi otetta Pentateukista eikä yhtäkään ainoata omantakeista muistutusta."

"Siihen aikaan oli jättiläisiä", arveli Zimri; "me olemme lapsia nyt."

"Ensimäisellä luvulla on aivan sama vaikutus, joko sen luki alusta loppuun tai takaperin lopusta alkuun", jatkoi rabbini Maimon.

"Ischabod!" huudahti rabbini Zimri.

"Ja ensimäinen kirjain joka osastossa on kabbalistillinen vertauskuva jostakin Judan kuninkaasta!"

"Temppeli rakennetaan jälleen", sanoi rabbini Zimri.

"Kyllä, kyllä! tämä tiedettä on!" huudahti rabbini Maimon; "mutta mitä tämä suuri esitys 'vaikuttavista mahdottomuuksista' on verraten tuohon syvään, ihmeteltävään ja —"

"Hurskas rabbini!" lausui joku nuori synagogan pappi, joka nyt astui sisään; "tunti on käsillä."

"Älkäät sanoko niin! oppinut Maimon, minun täytyy mennä synagogaan. Olisi hupaista istua koko päivä teitä kuuntelemassa. Tulkaat, David, kansa odottaa meitä."

Zimri ja Alroy jättivät kartanon ja astuivat pitkin kapeita, epätasaisia katuja Hebrealaisten päätemppelin luo.

"Kunnian-arvoisa Maimon on kovasti pahoillaan, kun hän ei voi yhtyä meihin", lausui rabbini Zimri. "Te olette epäilemättä kuulleet hänestä Bagdadissa; hyvin oppinut rabbini."

Alroy kumarsi äänettömänä.

"Hän on varsin vilkas vuosiensa suhteen. Tuskinpa uskoisitte, että hän oli minun opettajani."

"Minä huomaan, että olette perineet paljon hänen opistansa."

"Te olette sangen ystävällinen. Jos rabbini Maimon elää yhden vuoden vielä, hän on ensi pääsiäisinä satakymmenen vuoden vanha."

"Minä en epäile sitä."

"Kun hän on mennyt isiensä luo, on suuri nero sammunut Israelissa. Te halasitte kuulla jotakin kuninkaitten hautakammioista; sanoinhan minä teille, että hän oli tähän omainen. Kuinka täynnä ajatuksia hän oli! Hänen järkensä on niinkuin muna."

"Vähän vanhanpuolinen. Minä varon, että hänen johdatuksensa tuskin tuottanee minulle kuningas Pirgandicon kadehdittavaa onnea."

"Kun kahden kesken, hyvä David, puhumme kuningas Pirgandicota, minä en voi olla luulematta, että oppineelle Maimonille tuli pikkuinen erehdys. Minun päättääkseni Pirgandicus oli ainoastaan ruhtinas. Se oli vankeuden perästä, eikä minun tietääkseni löydy yhtään todistusta, että joku hallitsijoistamme olisi kukistuksen jälkeen ottanut itselleen korkeampaa nimeä. Varmaan ruhtinas, vai kuinka? Mutta, vaikka en sanoisi sitä kellekään muulle kuin teille, minä luulen, että arvokas ystävämme käy vähäisen vanhaksi. Meidän tulee muistaa hänen ikäänsä. Satakymmenen vuoden vanha ensi pääsiäisinä. Siinä on raskas taakka."

"Kyllä! jos siihen lisää hänen tietonsa, se on todella hirveä taakka!"

"Te olette olleet viikkokauden päivät Jerusalemissa ettekä vielä ole käyneet synagogassamme. Se ei ole seeteristä ja norsunluusta, mutta temppeli se kuitenkin on. Tätä tietä. Viikkokaudenko vaan olette oleskelleet täällä? No, te näytätte jo aivan toisenlaiselta! Minä en koskaan unhota ensi yhtymistämme. Se oli mainiota, eikö niin? Ja kun minä ilmoitin teille, että olin päärabbini Zimri, kuinka te muutuitte? Teidän ruokahalunne on kokonaan palannut. Oi! hauska on saada kerta vielä yhtyä omiin kansalaisiin. Vasemmalle päin. Niin! meidän täytyy astua alaspäin vähäisen. Me pidämme kokouksiamme vanhalla hautausmaalla. Teillä on komeampi temppeli, onpa varmaan, Bagdadissa. Jerusalem ei ole Bagdad. Mutta tälläkin on etunsa. Se on turvallinen; me emme ole erittäin rikkaita emmekä tahdo semmoisilta näyttää."

IV

Pitkä käytävä saatti heidät useihin vähäisiin, neliskulmaisiin ja mataliin huoneisin, jotka olivat yhteydessä toinen toisensa kanssa. Näitä valaisi vaskilamput, jotka olivat asetetut vähän matkan päähän toisistaan tyhjiin komeroihin, joissa ennen kuolleitten ruumiita säilytettiin ja joita nyt savuiset liekit olivat soaisseet. Noin kaksi tai kolme sataa henkilöä oli kokoontunut näihin huoneisin, joita tuskin voi eroittaa, kun ensiksi tuli alas kirkkaasta päivänvalosta: mutta vähitellen silmät tottuivat himmeään ja sumeaan ilmaan, ja Alroy näki viimeisessä ja valoisimmassa huoneessa korkean seeterisen kylkikammion, liiton-arkin vertauskuvan, jossa pidettiin pyhät astiat ja pyhitetty lain kopia.

Seisoen riveissä, päät mystillisellä tavalla verhottuina, Israelin hyljätyt tähteet, nuot vangit entisessä pääkaupungissaan, tunnustivat, mistäkään kärsimyksistä huolimatta luottamustansa Jumalaansa ja myöskin uskoansa hänen lupaustensa täyttämiseen, vaikka viivytetyn toivon koko katkeruus täytti heidän sydämensä. Heidän yksinkertainen jumalanpalveluksensa oli päätetty, heidän rukouksensa olivat luetut, heidän vastauksensa tehdyt, heidän lakinsa asetettu näkyviin, ja armeliaisuuden lahjat ylimmäisen papin suusta ilmoitetut. Jumalanpalveluksen jälkeen kunnian-arvoisa Zimri aukaisi jonkun Talmudin kirjan ja selitti kokoontuneelle kansalle lakia, vahvistuneena kaikkien noitten kuuluisain ja oppineitten miesten mielipiteistä, jotka olivat päähenkilöinä hänen tieteellisissä keskusteluissaan ijäkkään Maimonin kanssa.

"On kirjoitettu", lausui rabbini: "Ei sinun pidä muita Jumalia pitämän minun edessäni! No, tiedättekö, mitä meidän isämme Abraham vastasi, kun Nimrod käski hänen palvella tulta? Miks'ei yhtä hyvin vettä, arveli Abraham, joka voi sammuttaa tulen? miks'ei pilviä, jotka voivat vuodattaa vettä? miks'ei tuulia, jotka tuottavat pilviä? miks'ei Jumalaa, joka on luonut tuulet?"

Myöntymisen hyminä nousi koko seurakunnasta.

"Elieser", kysyi Zimri, kääntyen nuoren rabbinin puoleen, "on kirjoitettu, että hän otti kylkiluun Adamista, kun tämä uupui. Onko Jumala siis rosvo?"

Nuori rabbini näytti kummastuneelta ja käänsi silmänsä maahan.

Seurakunta oli hyvin hämmästynyt ja vähäisen levoton.

"Eikö kukaan osaa vastata?" lausui Zimri.

"Rabbini", sanoi joku vieras, pitkä, mustanverinen afrikalainen pilgrimi, joka seisoi jossakin huoneen nurkassa ja oli puettu punaiseen vaippaan, johon lamppu loi häilyvän valonsa. "Rabbini, rosvot tunkeusivat viime yönä huoneeseni ja veivät yhden savi-astian, mutta jättivät kultaisen vaasin sijaan."

"Hyvin vastattu, hyvin vastattu", huudahti seurakunta. Suostumuksen osoitukset olivat lujat.

"Oppinut Zimri", jatkoi afrikalainen, "on kirjoitettu Gemarassa, että Jerusalemissa oli nuorukainen, joka rakastui kauniisen tyttöön, vaan tämä halveksi häntä. Ja nuorukainen joutui niin rakkautensa valtaan, ettei hän kyennyt puhumaan; vaan kun hän näki tytön, hän katsoi rukoillen häneen, ja tämä nauroi häntä. Ja eräänä päivänä, kun nuorukainen ei saanut oltua, hän lähti erämaahan; ja yön puoleen hän palasi kotiin, mutta kaupungin portit olivat suljetut. Ja hän meni alas Josaphatin laaksoon ja astui Absalonin hautakammioon ja laski siihen maata; ja hän näki unen: ja seuraavana aamuna hän tuli hymyillen kaupunkiin. Ja neitonen tapasi hänen ja kysyi: sinäkö se olet; oletko sinä nauraja? Ja hän vastasi: katso, kun en eilen mitään lohdutusta saanut, minä läksin ulos kaupungista erämaahan ja palasin kotiin ja kaupungin portit olivat suljetut ja minä menin alas Josaphatin laaksoon ja astuin Absalonin hautakammioon ja laskin maata ja näin unen, ja siitä anti minä olen nauranut! Ja tyttö lausui: 'kerro minulle unelmasi!' Vaan nuorukainen vastasi ja sanoi: minä en kerro unelmaani muille kun vaimolleni, sillä se koskee hänen kunniaansa! Ja tyttö kävi murheelliseksi ja uuteliaaksi ja sanoi: minä olen sinun vaimosi, kerro minulle unelmasi. Ja he menivät suoraa tietä pois ja naivat toisensa, ja siitä asti molemmat nauroivat. No, oppinut Zimri, mitä tämä kertomus tarkoittaa, joutava lorupuhe lakiviisaan mielestä, vaan kuitenkin on vankeuden etevin kirjanoppinut sen kirjoittanut?"

"Minun älyni ei riitä siihen", lausui päärabbini.

Rabbini Elieser oli ääneti; seurakunta huokaili.

"Kuulkaat nyt selitys", sanoi afrikalainen: "nuorukainen on meidän kansamme ja tyttö on kadonnut Sionimme, ja Absalonin hauta osoittaa, ettei pelastus voi tulla kuin Davidin huonekunnasta. Kuuletko tämän, nuorukainen?" kysyi Afrikalainen, astuen esiin ja pannen kätensä Alroy'n olkapäälle, "minä puhua sinulle, sillä minä olen huomannut hartaan osan-oton sinun käytöksessäsi."

Vankeuden Ruhtinas säpsähti ja loi silmänsä edessään olevaan synkkään muotoon, mutta hän ei voinut selittää mitään. Afrikalaisen kasvojen ylipuolta peittivät osaksi mustat, tuuheat hiukset ja leukapuolta hänen korkea pukunsa. Niitten ainoa tunnusmerkki oli leimuava silmä, joka välähti esiin ikäänkuin salama mustasta pilvestä.

"Onko osan-ottoni ainoa syy, joka saattaa teidän kääntymään minun puoleeni?" Alroy kysyi.

"Kuka koskaan ilmoitti kaikki syynsä?" vastasi Afrikalainen nauraen ivallisesti.

"Minä en yritäkään niitä oppimaan. Olkoon siinä kylläksi lausuttu, vieras, että mitä tahansa te tarkoitatte, minä hyvästi ymmärrän sen."

"Se on hyvä: oppinut Zimri, onko tämä sinun oppilaasi? Minä onnittelen sinua. Minä tahdon verrata häntä toivokkaasen Elieseriin." Näin lausuen harteva Afrikalainen astui ulos huoneesta. Seurakunta hajosi myöskin. Alroy olisi mielellänsä heti seurannut Afrikalaista ja puhunut kauemman aikaa ja yksinänsä hänen kanssaan; mutta muutamat minuutit kuluivat Zimrin virallisten toimitusten tähden ennenkuin hän pääsi lähtemään; ja kun hän meni, hän turhaan etsi vierasta. Hän kuulusteli seurakunnalta, mutta ei kukaan tuntenut Afrikalaista. Hän ei ollut kenenkään vieras eikä kenenkään velallinen eikä ollut nähtävästi koskaan ennen siellä ilmestynyt.