Читать книгу: «Ensimmäiset ihmiset kuussa», страница 16
XXVI
Cavorin viimeinen tiedonanto
Näin vaillinainen oli Cavorin viimeistä-edellinen tiedonanto ollut.
On ihan kuin näkisi hänen seisovan tuolla kaukana, keskellä sinervää hämärää koneittensa ääressä, lähettelemässä meille ilmoituksia ihan viimeisiin asti, mitään tietämättä meille harmillisesta häirityksestä, aavistamattakaan jo silloin häntä vaanivia vaaroja. Tuo onneton tavallisen, terveen ihmis-älyn puute hänessä on vienyt hänet turmioon. Hän oli puhunut sodasta, puhunut ihmisten voimallisuudesta ja järjettömistä väkivallanteoista, heidän kyllästymättömistä ryntäyksistään, heidän väsymättömistä, hyödyttömistä taisteluistaan. Hän oli saanut koko kuu-maailman käsittämään ihmisrotua tältä kannalta ja sitten, arvaan minä, tehnyt tuon kovan onnen tunnustuksen, että hänestä yksin – ainakin kauan aikaa vielä – riippuu, onko vai eikö muitten ihmisten mahdollista päästä kuuhun. Mihinkä päätöksiin kuulaisten kylmä, epä-inhimillinen järki tämän johdosta tuli, on minun mielestäni sanomattakin selvä. Ja kukaties lienee Cavor itsekin vihdoin hoksannut, millä kannalla asiat oikeastaan ovat. On kuin näkisi hänen vaeltelevan kuussa, omantunnon vaivoissa siitä, että oli ollut niin anteeksiantamattoman hölläsuinen.
Jonkun aikaa oli Suuri Lunari, arvaan minä, miettinyt tätä uutta asiaintilaa, ja sillä välin lienee Cavor kulkenut yhtä vapaana kuin koskaan. Mutta sitten tapahtui kaiketikin jotain, mikä esti hänet pääsemästä koneittensa luokse edellä kerrotun tiedon-annon jälkeen. Muutamaan päivään emme saaneet mitään sanomia. Kenties hän oli silloin audiensilla, koettaen hiukan korjailla entisiä varomattomia tunnustuksiansa. Kukapa sen tietää?
Ja sitten tuli äkkiä viimeinen tiedon-anto, tuli kuni huuto yösydännä, kuni huuto, jonka jälkeen taas kaikki on hiljaista. Se on kaikkein lyhyin tiedon-anto, alkua kahteen lauseen katkelmaan.
Ensimmäinen: "Minä olin mieletön, kun ilmoitin Suurelle Lunarille…"
Sitten tuli minutin verran kestävä pysäys. Tuntuu kuin olisi hänet keskeytetty. Sitten askel poispäin koneista… sitten kamala epäröiminen tuossa himmeässä, sinervässä luolassa… sitten äkkiä päättävä ryntäys jälleen koneita kohti, mutta liian myöhään. Sitten näkyy kiiruimmiten lähetetyn seuraavat sanat:
"Cavoriitin valmistaminen: ota…"
Sitä seuraa sana, joka ei merkitse yhtään mitään: "tuha".
Ja siinä kaikki.
Kenties hän yritti kiiruimman kaupassa lähettää sanan: "turhaa", ennenkuin hänen kohtalonsa oli ratkaistu. Mitä tuon koneen ääressä lienee tapahtunutkaan, on mahdoton sanoa. Mutta olipa mitä hyvänsä, emme me enää mitään tietoja kuusta saa, siitä olen varma.
Minä puolestani olen näkevinäni unta, ja niin selvältä se tuntuu kuin valveilla näkisin. Tuolla sinisessä hämärässä näen Cavorin hajahapsisena riuhtovan, päästäkseen irti seleniitain käsistä, riuhtovan yhä hurjemmin ja epätoivoisemmin… hän huutaa, hän puhuu moittivia sanoja, ryhtyy lopulti kenties taistelemaankin, mutta askel askelelta häntä ahdistellaan yhä kauemmas sinne, minne ei saavuta häntä enää ihmiskieli eikä ihmisten merkit, ikipäiviksi tuonne tuntemattomiin uumeniin, pimeyteen, hiljaisuuteen, jolla ei loppua ole…
