Читать книгу: «Kuusi vuotta Siperiassa», страница 4

Monessa suhteessa on Om-siirtokunta, mitä luontoon tulee, kaikista Siperian suomalaisista siirtokunnista suosituin. Peltomaata on kylliksi ja enemmänkin kuin kylliksi. Mitä sen hyvyyteen tulee, tarvitsee vaan sanoa että se on arvosteltu ensimmäisen luokan peltomaaksi, joka etelä-Siperian mittakaavan mukaan merkitsee 1/2-1 metrin ruokamultakerrosta. Metsät, joissa on koivuja ja haapoja, ovat aikoinaan olleet erittäin hyviä, mutta järjettömän haaskaamisen kautta ovat ne tulleet huonommiksi. Vesakkoa on kuitenkin hyvin runsaasti. Niityt ovat yleensä jotenkin kaukana. Sillä ei viitsitä ruveta heinää niittämään, missä se ei ole lähes miehen korkuista. Tavallisesti katsotaan vähemmin heinän laatuun kuin sen paljouteen. Sen vuoksi jäävät suuret alat, jotka kasvavat mitä parasta heinälajia, kuten villiä virnaa, niittämättä, ja etsitään alhaisia maita, missä kasvaa pitkää saraheinää. Karjanhoito on alhaisella kannalla. Parempia heinälajia ei korjata sen vuoksi että – karja syö niin paljo niitä. Pääasia siperialaiselle on vaan että eläimet pysyvät hengissä talven yli.

Kun matkustaa siirtolan tiluksien läpi niin täytyy, jos on vähänkään käsitystä luonnon kauneudesta, ehdottomasti ruveta sitä ihailemaan. Viljavasta, viljelykseen kelpaavasta arosta on tuhansia tynnyrinaloja silmien edessä, odottamassa vaan käsivartta ja auraa. Tuolla edempänä taas näkee lehtimetsän, niin tasaisen kuin olisi se hoidettu puisto. Niin seuraa näköala toisensa jälkeen. Milloin kulkee kuin salmen läpi saaristossa, milloin taas kuin ulapalla vuonossa, jossa on paljo lehtimetsään pistäviä lahtia ja poukamia. Tällä tavalla voi matkustaa useampia tuntia siirtokunnan maa-aluetta. Kaikki muistuttaa herrastalon tiluksista. Odottaa vaan tuolta metsän takaa suurenmoisia herraskartanon rakennuksia näkyviksi, sillä tuntuu kuin vaatisi taulu sitä, tullakseen täydelliseksi. Mutta voi matkustaa päiviä, jopa viikkokausia sellaisia alueita pitkin Siperiassa, näkemättä herraskartanoita. Jos kehitys saa rauhassa tapahtua ja Siperian maa säilyä niiltä puolivilleiltä paimentolaisjoukoilta, jotka ovat täällä aikoinaan mekastaneet ja välistä tulvanneet Eurooppaan, niin saa arvattavasti läheinen tulevaisuus nähdä nämä nyt uneksitut linnat toteutetuiksi. Uusi Siperian rautatie, joka tulee leikkaamaan siirtokunnan maata noin penikulman päässä kylästä, tuonee mukanaan uuden ajan Siperialle, tempaamalla sen lähemmäksi Eurooppaa. Silloin tulee kai myöskin se kirous, jonka tänne-karkoitus on tuottanut, vähitellen katoamaan. Kunpa vaan pysyisi silloinkin se luonnonvirkeä olo, joka niin mieltä ihastuttaa Siperiassa!

VIII
Verhne-Suetuk

Nyt siirrymme hyvän kappaleen itäänpäin kirgiisien eli Barabinin aroilta. Verhne-Suetukin siirtola, jota käymme kuvaamaan, on 1,800 virstan päässä Omskista ja siellä on suomalaisen pastorin vuosittain käytävä. Matka, kun ottaa lukuun ne poikkeukset valtatieltä, joita hänen täytyy tehdä käydäkseen katsomassa välillä olevalla alueella asuvia suomalaisia, tulee siten noin 4,000 virstaa. Verhne-Suetukin siirtolan asemasta ja synnystä puhumme hiukkasen, vaikka sitä asiaa on käsitelty joksikin osaksi jälempänä seuraavassa matkakertomuksessa. Kuten länsi-Siperiankin ensimmäiset luteerilaiset kristityt olivat ruotsalaisia ja suomalaisia sotavankia Pultavasta, jotka järjestyivät kirkko-yhdyskunnaksi Tobolskissa, niin muodostivat sellaiset vangit kahdeksannentoista vuosisadan alussa ensimmäisen Ev.luteerilaisen kirkko-yhdyskunnan Irkutskiin itä-Siperiassa. Sitten perustettiin v. 1767 sotapapin virka sinne. Kuten Tobolskia katsottiin emäseurakunnaksi länsi-Siperian toisille luteer. seurakunnille, niin on Irkutsk emäseurakunta kaikille Jenisein itäpuolella oleville luteerilaisille seurakunnille.

Sittenkuin kuolemanrangaistusta Suomessa ei enää käytännössä pantu toimeen ja muutettiin elinkautiseksi pakkotyöksi kaivannoissa Siperiassa, siirrettiin vuosittain suurempi tai pienempi määrä murhamiehiä kaukaiseen itään. Niiden tie kulki Moskovan, Perman, Jekaterinenburgin ja Tjumenin kautta Tobolskiin. Koko matka kuljettiin jalkasin ja kesti se, ennenkuin he tulivat viimeksi mainittuun kaupunkiin, tavallisesti vuoden.

Vaikka heidät oli kotimaassa tuomittu elinkautiseen pakkotyöhön, niin julistettiin uusi päätös Tobolskissa, joka määräsi 15-20 vuoden pakkotyön, aina heidän rikoksiensa laadun mukaan; täällä saivat he myöskin kuulla mihin paikkaan ja mihin laitoksiin he tulivat lähetettäviksi. Osa lähetettiin nimitäin Ustj-Kamennogorskiin, toiset kruunun verkatehtaihin Omskissa, polttimoihin Taran luona, kullanhuuhtomoihin Altailla tai myös aina Nertshinskiin Baikalin takaisessa alueessa. Vaellus määrättyyn paikkaan voi kestää vielä yhden vuoden lisäksi. Kun he tulivat määräpaikkaansa, tapahtui luultavasti useimmiten, etteivät he koskaan enää tulleet luteerilaista pappia tavanneeksi. Tosin tekivät sekä Tobolskin että myös Irkutskin divisioona-saarnaajat laajoja matkoja käydäkseen uskolaistensa luona, mutta mahdotonta oli kumminkin käydä kaikissa paikoissa, minne pahantekijöitä asetettiin. Tietämätöntä oli myös papeille, missä niitä oli tavattavana. Siihen tuli lisäksi se vaikeus, että pastori ja hänen sanankuulijansa eivät juuri ymmärtäneet toistensa kieltä.

Jo vuonna 1843 teki Moskovan divisioonansaarnaaja T: ri K. Sederholm sen ehdotuksen, että kaikki Siperiaan tuomitut ja karkoitetut koottaisiin siirtokuntiin, kukin kansakunta erittäin. Moskovan vankeinhoito-komitea lähetti ehdotuksen korkeampaan paikkaan, ja Lokakuun 20 p. 1845 ilmestyi keisarillinen käsky, että kaikki luteerilaiset eri kuvernementeista koottaisiin yhteen tai useampaan kylään Minusinskin piirissä Jenisein kuvernementtia ja niiden sielunhoito tulisi yhden tai kahden papin toimitettavaksi. Näihin siirtoloihin koottaisiin myös ne luteerilaiset, jotka olivat palvelleet aikansa valtion pakkotyössä. Kantaväestön muodostamiseksi näihin kyliin tuli Rishkovan suomalaisille kehoitus muuttaa Minusinskin alueelle. Kun hyvää peltomaata tässä siirtolassa rupesi olemaan niukalta ja sinne rupesi vuosittain tulvaamaan eri kansakuntiin kuuluvia karkoitettuja, niin noudatti moni perhe kehoitusta. Kun Irkutskin divisioonansaarnaaja pastori Butzke kävi Minusinskin piirissä vuonna 1851, löysi hän täällä 116 luteerilaista vapaaehtoisia siirtolaisia, mutta vielä ei ollut mitattu maa-aluetta, joka v. 1845 annetun keisarillisen käskyn mukaan oli heille luovutettava. Kaikki kirjoitukset, jotka tästä asiasta olivat lähetetyt kameraalilaitokselle Krasnojarskiin, olivat jätetyt vastaamatta. Paikalliset viranomaiset olivat ensin osoittaneet saapuneille hedelmättömän aron Jenisein varrella asuinpaikaksi, mutta luteerilaiset eivät olleet tyytyneet tähän vaan hyvällä aistilla valinneet itselleen hedelmällisen seudun Sujetukin ja Kebeshin varrella. Pastori Butzken välityksellä saivatkin he tuon alueen. Pastori Cossmann, josta tuli hänen jälkeläisensä, jatkoi hänen työtään ja järjesti olot uudessa siirtokunnassa. Luteerilaisille mitattiin 20,000 desjätinan alue. Suomalaiset pysyivät Verhne-Suetukissa, joka oli ensimmäinen ja vanhin siirtola, lättiläiset muuttivat 1858 Nizhnaja-Bulankaan, erääsen Kebesh-joen rannalla olevaan laaksoon, 25 virstaa Verhne-Suetukista etelään. Virolaiset saivat itselleen osoitetuksi paikan Bulan-joen varrella 7 virstan päässä sieltä ja antoivat kylälleen nimen Verhnaja-Bulanka. Että he pääsisivät alkuun asumisyrityksessään, kokosivat luteerilaiset seurakunnat Venäjällä pastori Cossmannin kehoituksesta apua näille veljilleen. Apuraha oli melkoinen. Se nousi 27 tuh. ruplaan.

Sitä osaa Minusinskin piiriä, jossa myöskin luteerilaisia asuu, on kutsuttu Siperian Sveitsiksi. Maa on niin väkevää että se tuottaa hedelmää viidentoista vuoden ajan lannoittamatta. Korkeita kukkuloita ja syviä ruohoa ja harvaa lehtimetsää kasvavia laaksoja vaihettelee. Kukkulain välillä suikertelee kirkasvetisiä jokia. Nisua, arbuuseja, melooneja ja tupakkaa viljellään; myöskin harjoitetaan mehiläistenhoitoa. Se on maa, "jossa maito ja hunaja vuotaa", voisi sanoa. Etelässä muodostavat Sajanin vuoret kuten sinisen pilviseinän kukkuloilleen, jotka ovat lumen peitossa isomman osan kesää. Lännessä taas, Jenisein länsirannalla, nähdään yksityisiä Altai-vuoristoon kuuluvia korkeita vuoria. Ilman-ala on terveellistä ja lauhkeinta mitä Siperiassa on. Yleensä voi sanoa että paikka on edullinen.

Luteerilaisista kylistä tekee suomalainen kylä Verhne-Suetuk parhaan vaikutuksen. Luultavasti ovat virolaisetkin samaa mieltä, sillä vaikka asetus määrää että Verhne-Suetuk ja sille mitattu maa-alue yksinomaan kuuluu suomalaiselle kansallisuudelle, niin on kuitenkin virolaisia pesiintynyt kylään niin lukuisasti, että heidän lukunsa 1890 nousi 364:ään. Kylän koko väestö oli silloin 921. Kouluikäisten lasten luku virolaisista vanhemmista nousi 131: een, kun suomalaisten vanhempain lasten luku oli vaan 104. Tällä on syynsä siinä seikassa, että virolaisia tulee tavallisesti koko perhe Siperiaan, kun perheen-isä karkoitetaan, mutta Suomesta tulee vaan mies ja perhe jää Suomeen. Sitä paitsi karkoitetaan Virosta usein ihmisiä pienemmistä rikoksista ja nämä voivat kyllä olla kunnollisia, mutta Suomesta lähetetään harvoilla poikkeuksilla vaan hylkyjä.

Ensimmäiset karkoitetut saapuivat Verhne-Suetukiin 1857 ja pastori, joka oli toimekseen saanut suomalaisten vankien ja siirtolaisten sielunhoidon, kesällä 1863. Viimeksi mainittuna vuonna oli nimittäin keisarillinen asetus ilmestynyt Helsingissä, joka määräsi että suomalainen pastori ja katekeetta olivat lähetettävät tähän kaukaiseen paikkaan.

Pastori Roschier oli ensimmäinen Suomen hallituksen Siperiaan lähettämä pappi ja Adamsson ensimmäinen katekeetta. Pastori Roschierin velvollisuutena oli hoitaa ei ainoastaan Verhne-Suetukin suomalaisia vaan myös äskenmainituissa kylissä asuvia virolaisia ja lättiläisiä. Sitä paitsi oli hänen vuosittain tehtävä matka niihin paikkoihin Jenisein kuvernementtia, missä luteerilaisia asui. Irkutskin v.t. divisioonansaarnaajana teki pastori Roschier laajoja matkoja aina Tyynenmeren rannikolle.

Sittenkuin pastori Roschier 1878 palasi kotimaahan, sijoitettiin lättiläinen pastori Nizhnaja-Bulankaan ja suomalaista kylää tulisi, v. 1884 annetun keisarillisen asetuksen mukaan, lähinnä hoitamaan suomalainen katekeetta, joka olisi sen suomalaisen pastorin tarkastuksen alaisena, joka saman asetuksen mukaan asuisi Omskissa eli sen läheistöllä ja joka sieltä vuosittain kävisi Verhne-Suetukissa. Pastori Roschierin aikana eli noin 1875 paloi vahinkovalkealla kirkko ja pastorin asunto, jotka olivat rakennetut Apukassan varoilla. Sittemmin rakennettiin uudestaan valtionvaroilla koulutalo, johon tuli koulusali ja asunto katekeetalle. Katekeetta Lindholm, joka tuli Adamssonin jälkeen tähän virkaan, harrasti suuresti oman kirkon saamista kylään. Kun oli Irkutskin pankissa varoja tähän tarkoitukseen noin 1,500 ruplaa ja vapaaehtoisia lahjoja Suomesta kertynyt noin 700 ruplaa, niin voitiin aije toteuttaa, ilman varsin suuria uhrauksia itse siirtokunnan puolelta.

Kirkko rakennettiin ja voitiin vihkiä syksyllä 1888. Se oli silloin tullut maksamaan 2,800-3,000 ruplaa.

Onnellisessa tilassa ovat Verhne-Suetukin talonpojat verraten useimpiin muihin Siperiassa sen kautta, että heidän on helppo muuttaa rahaksi viljansa kauppiaille, jotka ostavat läheisten kullanhuuhtomojen tarpeeksi. Hyvänä tulolähteenä on myöskin rahdinveto mainittuihin kullanhuuhtomoihin. Niinpä kertoi eräs talonpoika suomalaisessa kylässä ansainneensa 200 ruplaa yhdessä talvessa sellaisten kuormien kulettamisella. Vilja on usein Minusinskissa hyvässä hinnassa, sillä sitä ostetaan ja kuletetaan laivoilla alas jokea pitkin sellaisiin paikkakuntiin, missä viljankasvu ei menesty.

Tie Minusinskista Verhne-Suetukiin eli Kamennoi-bradiin, kuten kylää paikkakunnalla jokapäiväisessä puheessa kutsutaan, kulkee milloin mäkiä, joista on laaja näköala sekä Sajanin- että Altaivuorille, joiden luulee olevan aivan lähellä, milloin taas hedelmällisiä laaksoja ja metsiä. Kuinka voi erehtyä määrätessä etäisyyttä sellaisilla paikkakunnilla, näkee seuraavastakin. Eräs postimestari Minusinskissa kertoi luulleensa kun tuli paikkakunnalle, että matka Sajanin vuorille voi olla korkeintaan 7-10 virstaa. Tässä luulossa ehdotti hän muutamille tuttavilleen että tekisivät kävelymatkan vuorille. "Kyllä", vastasivat nämä ja silloin lähdettiin. Kun mennään Minusinskista Verhne-Suetukia eli Sajanin vuoristoa kohden, niin on kuljettava muutaman virstan pituisen metsän eli laakson poikki. Heidän astuttuaan tämän matkan ja tultuaan taas korkeammalle paikalle, näyttivät vuoret olevan yhtä etäällä. Kummastuneena kysyi postimestari silloin kuinka paljo heillä oli vielä jälellä matkaa näille vuorille. "Noin 150 à 200 virstaa on meidän vielä astuttava", tuli vastaukseksi.

Jos minä nyt voisin lopettaa kuvaukseni Verhne-Suetukista, niin olisi hyvä; mutta silloin olisi lukija saanut liika valoisan kuvan paikkakunnasta. Luonto on ihana, ilma sinisen kuultava ja ilman-ala hyvä. Leivästä ja rahan-ansiosta ei ole mitään puutetta, kaikki on totta, mutta asukkaat huokaavat kovan hirmuvaltiaan, juoppouden, orjuudessa. Tämä pahe, joka on juuri moniin muihin paheihin ja rikoksiin, pitää meidän maanmiehemme vankinaan niin, että siirtokunta ei ole voinut kukoistaa niin kuin voisi luulla ja toivoa. Suomen asema on sellainen, ettei sillä voi olla siirtomaita siinä ymmärteessä kuin muilla itsenäisillä valtioilla on, mutta meidän pitäisi pitää kunnian ja rakkaan velvollisuuden asiana auttaa maanmiehiämme korkeammalle sivistysasteelle kuin millä ne ja niiden ympärillä olevat kansat ovat. Mitä muuta on sanottavaa tästä siirtokunnasta, selviää seuraavista matkakertomuksista.

IX
Ashtshagul

Tämännimisestä suomalaisesta siirtokunnasta on tuskin kukaan Suomessa kuullut puhuttavan. Syy siihen on helposti löydettävissä. Ei nimittäin ole kauvempaa kuin muutamia vuosia siitä kuin ensimmäiset suomalaiset asettuivat tähän paikkaan, jossa nyt pieni tämänniminen siirtola on syntynyt. Tämä siirtola on eteläisin kaikista suomalaisista siirtoloista Siperiassa ja on noin 51 leveysasteella Tomskin kuvernementin Barnaulin piirin lounaisimmassa kulmassa. Jo kauvan oli moni Bugenen siirtolassa ollut tyytymätön asuinpaikkaansa ja halunnut päästä pois johonkin helppopääsyisempään paikkaan. Muutamat sikäläiset perheet olivat monta vuotta kuleskelleet etelä-Siperiassa, asuneet milloin venäläisissä kylissä, milloin Barnaulin kaupungissa, löytämättä sopivaa asuinpaikkaa. Vihdoin asettuivat he arolle mainitulla alueella, missä oli runsaasti saatavana suolatonta vettä. Niin pian kuin he olivat tehneet sen ja Tobolskin kuvernementissa asuvat luteerilaiset olivat saaneet tiedon siitä, muutti vielä vuosina 1887-1890 moniaita perheitä suomalaisia, virolaisia ja lättiläisiä Bugenesta ja Om-siirtokunnasta. Alue kuuluu keisarilliselle kabinetille ja on Barnaulin vuorihallituksen hoidossa. Asianomaisten toimesta mitattiin luteerilaisille maa-alue, laskettu 700 henkeä varten, jonka luvun pitäisi kokoontua määrävuosien kuluessa, jos he tahtoivat pitää koko mitatun maa-alueen. Vuonna 1891 oli siirtokunnassa 102 henkilöä, enimmäkseen suomalaisia.

Useampia kertoja olin saanut kirjeitä Ashtshagulista, joissa pyydettiin tulemaan heidän luokseen, mutta en ollut voinut saada matkarahoja ennenkuin keväällä 1891. Toukokuun keskivälillä mainittuna vuonna olin valmis lähtemään mainitulle virkamatkalle, joka oli viimeinen pitempi matka mitä Siperiassa tein. Siitä tulen kertomaan jossakin seuraavassa luvussa.

X
Ensimmäinen virkamatkani Om-siirtokuntaan 1885

Päästyäni vähä järjestykseen ja saatuani podorozhnan (kyytipassin), läksin matkalle Jelankaan, joka on 150 virstaa itään Omskista, sillä siellä sanottiin suomalaisia asuvan. Kun tulin sinne, sanottiin että minun olisi pitänyt poiketa oikealle paljo ennen ja että minä nyt olin tehnyt 70 virstan mutkan. Kuultuani kuitenkin, että kylässä asui lähemmä sata luteerilaista, rauhoituin ja jäin yöksi sinne. Aamulla k: lo 5 lähetin sanan eräälle suomalaiselle, joka heti tuli kestikievariin. Tämä sanoi olevansa Ylistarosta ja nimensä olevan Pajumäki. Sovittuamme ajasta ja paikasta kokoonnuimme k: lo 10 e.pp. erään Helsingistä kotoisin olevan suutari Strandin luona ja minä pidin jumalanpalveluksen siellä kahdellekymmenelle hengelle. Sitten läksin minä taas matkaan etsimään suomalaista siirtokuntaa ja tulin k: lo 6 j.pp. erääseen venäläiseen kylään Om-joen varrella. Toisella rannalla oli suomalainen siirtokunta. Odottaessani miestä viemään kapineitani venerantaan, näin kolme miestä tulevan, yksi keskellä ja hänen kummallakin puolellaan mies, kelpo nuija kädessä. Eräs venäläinen sanoi: tuo keskimmäinen on suomalainen. "Hyvää päivää", sanoin minä suomeksi. – "Jumala antakoon", vastasi hän. "Jouduin tässä kiinni", jatkoi maanmieheni. – "No mistä syystä?" – "Ei se asia ollut niin suuri mutta ihminen joutuu toisinaan onnettomuuteen", arveli hän, ja lisäsi: "kyllä jo taitaa henki mennä, on seitsemäs kerta kun täällä jouduin kiinni." Mies sanoi nimensä olevan Liisanpoika ja kotoisin olevansa Hämeenlinnasta. Sittemmin sain kuulla, että hän oli ollut työssä eräällä venäläisellä, joka lähetti hänen hevosella ja kärryillä viemään ruokaa työväelle pellolla. Mutta Liisanpoika piti edullisempana ajaa tiehensä. Niin hän meni ja möi sekä hevosen ja kärryt että kaikki, millä jotain arvoa oli. Tästä teostaan oli hän nyt vangittu.

Kun katselin suomalaista kylää etäältä, näytti se minusta monessa suhteessa muistuttavan suomalaista kylää kotimaassa. Saunat joenrannalla ja pitkät koivut pihoilla, mutta ennen kaikkea kieli, jota puhuttiin, muistutti Suomea. Ajajan huudosta tuli eräs vanha mies veneellä minua hakemaan. Hän oli kivuloinen ja heikko. Kun hän kuuli minun olevan suomalaisen papin, joutui hän sellaisen ilon valtaan että hän lankesi polvilleen ja huudahti: "Voi Herra Jumala, vai tuli tänne viimein oikea suomalainen pappi!" Kun minä sitten istuin maanmiestemme keskuudessa, niin tuntui minusta ihan kuin olisin löytänyt sen, mitä kauvan olin etsinyt. Ihmeellistä ei se ollutkaan, sillä ei päivääkään tuskin ollut kulunut viiteen vuoteen, etten olisi ajatellut näiden maanmiestemme hyljättyä asemaa.

Sen vuoksi ei ollutkaan pieni ilo minulle nähdä että olin tervetullut ja kauvan odotettu. Luteerilainen siirtola Om-joen varrella on 125 virstan päässä itään Omskista, mutta ei kuulu Akmolinskin alueesen, johon Omsk kuuluu, vaan Tobolskin kuvernementtiin. Siirtokuntaan kuuluu neljä kylää, Helsinki eli Ruotsinkylä, Narva eli Suomenkylä, Tallinna eli Eestinkylä ja Riia eli Lätinkylä.

Kun pastori Johansson ei voinut saada kyllin paljo luteerilaisia tähän uuteen perustamaansa siirtokuntaan, niin pyysi hän Tobolskin kuvernöörinvirastolta että kaikki Siperiaan tuomitut koko Venäjän valtakunnasta lähetettäisiin Om-siirtokuntaan. Niin tapahtuikin. Tässä lienee etsittävä syy siihen että lakattiin lähettämästä suomalaisia niille määrättyyn Verhne-Suetukin siirtokuntaan Minusinskin piirissä Jenisein kuvernementtia. Vuosittain tulvasi siirtokuntaan sadoittain henkilöitä, suurimmaksi osaksi pahantekijöitä ja roistoja. Pian muutti pastori Johansson pois Omskista, jossa hänen oli asuntonsa, ja hänen sijaansa tuli vähemmin tarmokkaita miehiä, jotka kävivät siirtokunnassa vaan yhden taikka korkeintaan kaksi kertaa vuodessa. Elämä siellä tuli aina pahemmaksi ja pahemmaksi, ja lopullisesti tuli luteerilaisista sellainen kauhistus ja vitsaus koko tienoolle, että väestö eli venäläiset kääntyivät virastojen puoleen pyytäen ettei lähetettäisi kaikkia pahantekijöitä heidän piiriinsä, sillä siellä ei nyt enää ollut mitään turvaa hengen eikä omaisuuden puolesta. Lienee tapahtunut että meidän maanmiehemme lähtivät 20 à 30 miehen suuruisina joukkoina rosvoamaan ja varastamaan. Sitten tulikin käsky, että luteerilaisia ei pitäisi lähettää enää kaikkia yhteen paikkaan, vaan hajoittaa kaksittain kuhunkin kylään. Mutta pahuus ei ole vähentynyt luteerilaisissa, vaan on se viime vuosina noussut korkeimmilleen. Kaikki siveelliset käskyt ja siteet ovat poistetut. Avioliittoa ei pidetä ollenkaan pyhänä. On tavallista että vaimo jättää ja elää toisen kanssa, jätetty mies taas ottaa itselleen vuorostaan toisen vaimon j.n.e. Suomalaisessa kylässä sattui m.m. sellainen tapaus että kaksi miestä oli vaihtanut vaimoja. Että vaimo varastaa miehensä omaisuutta tämän ollessa poissa kotoa ja lähtee tiehensä toisen kanssa, on tapahtunut usein. Eräs mies tuli minun luokseni ollessani siirtokunnassa ja pyysi minua kuulustelemaan hänen vaimoaan matkoillani. Kun hän oli ollut heinänteossa, oli hänen vaimonsa myynyt kaikki kalat, mitä hän oli pyytänyt keväällä, kaiken voin ja kaikki munat, sekä juonut rahat suuhunsa ja sitten karannut kotoa. Kuulin kerrottavan että vaimo ensin oli ollut kelpo ihminen, mutta hänen miehellään oli ollut tapana pakoittaa hänen juomaan, kun itsekin joi. Siten tuli vaimosta vähitellen juoppo. Eräs toinen tuli ja valitti että hänen vaimonsa oli jättänyt hänen kolme vuotta sitten sekä asui erään virolaisen luona, jonka kanssa hänellä oli kaksi lasta. Siitä huolimatta sanoi hän kumminkin ottavansa vaimonsa vastaan, jos tämä tahtoi tulla takaisin jota se kuitenkaan ei tehnyt. Toisilta kuulin että hän oli ajanut pois vaimonsa ja antanut hänelle lehmän sekä sanonut että he nyt olivat eronneita ystäviä.

Sen talon isäntä, missä asuin, oli etevä mies, suomalaisenkin mitan mukaan. Hän oli kauvan pitänyt suomalaisia lehtiä ja lukenut hyvin paljo. Hän oli syntynyt Siperiassa vapaista vanhemmista ja oli suuressa arvossa ei ainoastaan siirtokunnassa, vaan myöskin ympärillä olevissa venäläisissä kylissä. Hän kärsi revolverinlaukauksesta, jonka oli saanut eräältä lättiläiseltä, kun tätä oli pantava kiinni. Lättiläiset ja saksalaiset ovat pahimpia siirtokunnassa. Melkein koko lättiläinen väestö on varkaita ja varkaan-salaajia. Jos joku rehellisempi olisikin heidän joukossaan, niin ei se uskalla avata suutansa, tietäen mitä olisi seurauksena. Sinä kesänä olivat lättiläiset kiskoneet rahoja ympärillä olevista venäläisistä kylistä aina toista tuhatta ruplaa. Ne varastavat nimittäin hevosia venäläisiltä, jotka sitten saavat lunastaa ne kylästä sovitulla summalla. Minä näin luettelon, kuinka paljo kukin oli saanut maksaa. Erästäkin oli verotettu 70 ruplaa. Kun ne sitten lähtevät hevosineen, ammutaan niitä jälestä. Kylän koulumestari Mühlenberg, sivistynyt mies, kertoi minulle että lättiläiset kaksi päivää sitten juuri olivat hukuttamassa kahta venäläistä jokeen, kun nämä olivat tulleet etsimään varastettua tavaraa. Jos ei hän olisi seisonut revolveri kädessä ja uhannut ampua heti sen, joka uskalsi estää venäläisiä pelastamasta itseään, niin olisivat he epäröimättä tehneet tekonsa. Koulumestari oli sitten saanut terveisiä että olisi kauniisti, muuten saisivat he kyllä hänen vaikenemaan ijäksi. Lättiläiset ovat ylimalkaan vaikeata kansaa. Erään lättiläisen vihin erään luteerilaisen naisen kanssa Omskissa muutamia päiviä jälkeen tuloni. Hääiltana oli sulhanen tullut hiukkasen juovuksiin, sanonut morsiantaan huoraksi ja antanut selkään anopilleen. Niin lähti hän kotiinsa, joka oli 80 virstan päässä Omskista. Hänen vaimonsa meni myöhemmin sinne, mutta huomasi tullessaan että miehellä jo oli luonaan nainen, joka rupesi syytämään uudelle vaimolle haukkumasanoja sekä väitti olevansa enemmän hänen vaimonsa kuin tuo toinen, kun hän pian tulisi antamaan hänelle perillisen. Nuori vaimo tuli suruisena isänsä kanssa minun luokseni neuvottelemaan, miten he saisivat laillisen eron. Parin viikon päästä tuli mies minun luokseni ja sanoi että hän poliisilla tuottaisi uuden vaimonsa luokseen. Kun en voinut keskustella hänen kanssaan ilman tulkkia sekä tiesin että hänen oli syy kaikkeen, niin puhuin tällä kertaa enimmäkseen merkeillä ja tempuilla, mutta kieltä jota hän hyvin ymmärsi. Lieneekö sitten ollut minun kaunopuheliaisuuteni vai joku muu joka vaikutti, ainakin tuli hän parin tunnin päästä nuoren vaimonsa kanssa lähtötervehdykselle minun luokseni, sillä nyt oli vaimo muuttava hänen kanssaan hänen kotiinsa.

Meidän suomalaisemme täällä Siperiassa eivät kehumista kannata, ja kuitenkin täytyi Om-siirtokunnan koulumestarin sanoa että ne ovat verraten "sivistyneitä". Luultavasti tarkoitti hän että ne kohtelevat häntä siivosti ja kunnioituksella. Kun minä aamulla siirtolaan tuloni jälkeen lähdin katselemaan "Helsinkiä", kokoontuivat pian ne kylän suomalaisista, joilla ei ollut erittäin suuria (nim. äskeisiä) pahantekoja omillatunnoillaan, minun ympärilleni. Useampia pohjalaisia tapasin täällä, niinpä esim. Matti Annalan Kauhavalta, Ylihärsilän Lapualta, Liveljaan Alahärmästä y.m.

Oli ihmeellistä nähdä sitä vaikutusta, mikä minun ilmestymiselläni heihin oli. Osa vapisi niin, että heidän oli vaikea seisoa, ja kului hyvä aika, ennenkuin voin saada selvää keskustelua heidän kanssansa toimeen. Samaa olen huomannut kaikkialla suomalaisistamme, niin että minun on usein täytynyt puhua niin hiljaa ja ystävällisesti kuin mahdollista, saadakseni heitä hiukan rohkaistuiksi. Kun he tulevat kaupunkiin, ovat he kuin pelotetut linnut. Ihmeellistä ei se olekaan, sillä varkauksista, joita luteerilaiset tekevät venäläisissä kylissä, ovat ne kaikki niin vihattuja, että niitä ajetaan takaa ja tapetaan kuin metsän petoja, jos niitä tavataan venäläisellä alueella. Asia pahenee vielä siitä, että monikaan ei osaa puhua venäjää selittääkseen asiaansa ja matkansa syytä, joka voi olla kyllä laillinen ja tarpeellinen. Luullaan että enemmän kuin puolet kaikista mitä Suomesta karkoitetaan menettää henkensä venäläisten käsissä ja haudataan salaa. Asianhaarat houkuttelevatkin siihen. Jos nimittäin varas saadaan kiinni ja viedään "voolostiin", kuten täällä sanotaan, niin tulee varas tavallisesti takaisin viikon päästä. Voolosti on kunnan pääpaikka ja käsittää useampia seurakuntia. Kussakin voolostissa on käräjätupa ja lautakunta, jonka eteen pahantekijä ensi sijassa viedään. Jos nyt tulee varkaan ystävä ja antaa 15 à 20 ruplaa zasedatelille (nimismiehelle), niin päästää hän vangin pois ilman muuta. Kun tämä palaa kylään, niin saavat hänen ilmiantajansa olla varoillaan. Sen vuoksi sanoi eräs venäläinen talonpoika minulle: "se, jolla on 30 tai 40 ruplaa, saa varastaa niin paljo kuin tahtoo, mutta pahempi on köyhän tehdä sitä". Eipä olekaan siis ihmeteltävää että venäläiset talonpojat itse rupeevat käyttämään oikeutta. Mutta on selvää että se usein menee laidalta ja julmuuteen asti. Kerrottiin minulle siirtolassa, että oli löydetty joesta viisikin miestä sidottuina yhteen ja suitset suussa; nämä olivat olleet hevosvarkaita, jotka venäläiset olivat hukuttaneet. Jos joku käyttäytyy hyvin venäläisten joukossa ollessaan, niin auttavat ne häntä kaikella tavalla, sillä ne ovat hyväsydämisiä ja hyväntahtoisia. Mutta niiden hyvyyttä käyttävät meidän maanmiehemme useimmiten väärin. Jos hän saa lainaksi 15 tai 20 ruplaa, niin katoaa hän eikä enää palaa. Ja petetty venäläinen sanoo: "Jumala hänen kanssaan, hän ei ymmärtänyt mikä hyvin ja oikein oli".

Mutta joudun liika kauvas kerrottavastani asiasta. Ensimmäinen, mitä maanmieheni kysyivät hiukan toinnuttuaan, oli tämä: "Onko siinä perää kun sanotaan että täältä voisi vielä päästä Suomeen?" Minun täytyi sanoa etten uskonut heidän saavan lupaa siihen mutta lisäsin: "Miksi tahtoisittekaan täältä pois, maahan on parasta mitä olla voi ja jos olette ihmisiksi niin teidän on täällä hyvä olla". – "Niin, mutta se ikävä", oli surullinen vastaus. "Ehkä nyt tulee parempi, kun Te olette tulleet tänne", lohduttelivat he itseään. Sittenkuin he olivat tulleet rohkeammiksi, kertoi eräs että viilsi oikein hänen sydämessään, kun hän kuuli herrasmiehen siinä puhuvan suomea; toinen taas kertoi että hikeä rupesi valumaan hänen otsaltaan j.n.e. Sunnuntaina saarnasin minä niiden rukoussalissa, joka oli pieni koulutupa lättiläisten kylässä. Sillä vaikka täällä asuu pari kolme tuhatta luteerilaista, niin lienee mahdotonta saada heitä minkäänlaiseen uhraukseen kirkon rakentamiseksi. Useimmat ovat niin köyhiä että heillä tuskin on vaatteita millä itseään verhoisivat. Seurakuntaa oli koolla varsin runsaasti ja järjestys erittäin hyvä. Lieneekö ollut huono enne vai ilostako suomalaiset paukuttivat niin lujasti että he särkivät pienen kirkonkellonsa, mutta vahinko se oli joka tapauksessa laiminlyödylle ja kurjalle seurakunnalle. Iltapäivällä pidin raamatunselityksen Ruotsinkylässä sekä koetin tehdä muutamia kysymyksiä hengen-asioista. Ettei aivan turhaan tarvitse työskennellä näiden kadonneitten lampaiden keskuudessa, uskon kyllä. Mutta kuinka paljo voi sentään ylimalkaan vaikuttaa, kun on tehtävä niin laajoja matkoja ympäri. Lukutaito lasten keskuudessa on huono tai ei sitä olekaan. He näyttivät olevan iloisia siitä että minä lupasin pitää lukukinkerit heidän kanssaan seuraavana talvena. Suomalaisen tavan mukaan tahtoivat tuoda minulle "muruja". Ennen lähtöäni toi yksi munia, toinen voita ja kolmas vesilinnun. Vaikka minä tiesin että antajat olivat köyhiä, niin otin minä iloisesti vastaan heidän lahjansa, jotka osoittivat että olin voittanut heidän sydämensä. Että täällä on paljo tekemistä ja työala jota ei niin pitäisi laiminlyödä kuin on tapahtunut tähän saakka, selvesi minulle enemmän ja enemmän. Sydämestäni kiitin Jumalaa, etten ollut kuunnellut niiden neuvoa, jotka koettivat saada minua luopumaan tämän matkan puuhasta, sillä tarve on suurempi kuin kertoa voi. Sanoivat siirtokunnassa koettaneensa kirjoittaa Suomeen ja kuvata hätäänsä, mutta eivät tietäneet olivatko kirjeet tulleet perille.