Huckleberry Finnin (Tom Sawyerin toverin) seikkailut

Kahdestoista luku

Me herettiin juttelemasta ja ruvettiin ajattelemaan. Yhtäkkiä sanoi Tom:

"Kuules, Huck, kuinka tyhmiä m'ollaan, kun ei m'oo aateltu sit' ennen!

Panen vetoa, että tiedän missä Jim on."

"Ethän! Missä sitten?"

"Siinä pikku majassa takapihalla. Etkö nähnyt, kun me syötiin päivällistä, että muuan neekeri vei sinne ruokaa?"

"Näin kyllä."

"Kelle luulet sinä että tuota ruokaa vietiin?"

"Koiralle."

"Niin minäkin ensiks. Mutta katsos, ei siellä koiraa ole."

"Kuinka niin?"

"Sen tähden, että tuossa ruuassa myös oli viipale vesimeloonia."

"Ahaa! – niinpä tosiaankin. Nyt muistan, mutta min'en silloin hoksannut, että koirat eivät syö meloonia. Hm, siitähän näkee, miten ihminen näkee eikä kuitenkaan näe – yhtaikaa."

"Niin no, neekeri avasi munalukon mennessään sisään ja pani sen kiinni tullessaan ulos. Justiin kun me noustiin pöydästä, antoi hän enolle avaimen – ja s'oli se avain, s'on vissi se. No, vesimelooni osottaa miestä, munalukko vankia; ja s'on melkein mahotonta, että Iöytyis kaks vankia yhtaikaa tämmösessä pienessä talossa, jossa sitä paitte kaikki ihmiset ovat niin hyviä ja siivoja. Ei, vaan tuo vanki on Jim eikä kukaan muu. Oivallista – ja min' oon ylpeä siitä, että me tultiin sen asian perille salapoliisi-tavalla; min' en antais penniäkään muusta tavasta, nääkkös. No, ponnista nyt päätäs ja koe keksiä juoni Jimin varastamiseen, niin minä puolestani tuumaan juonen, minäkin; ja sitten valitaan tietysti molemmista paras."

Sillä pojalla oli päätä, sillä! Jos mull' olis hänen päänsä, niin min' en vaihtais sitä pois, vaikka pääsisin prinssiksi tai tyyrmanniksi höyrylaivaan tai klouniksi sirkkukseen tai miksi hyvänsä. Minä aloin aatella jotain juonta, mutta oikeastaan vain tehdäkseni jotakin; tiesinhän kyllä mistä se oikea tuuma tulis. Yhtäkkiä sanoi Tom:

"No, joko sull' on mitään valmiina?"

"Jo", sanoin mä.

"No, annahan kuulla sitten."

"Minun tuumani on tämä", sanoin mä. "Helpostihan saadaan me tietää, onko se Jim, jok' on siellä. Sitten otamme ylös kanootini joen pohjasta huomeniltana ja tuomme lauttani saaresta ja kätkemme sen johonkin tänne lähelle. Sitten ens pimeänä yönä varastamme me avaimen ukko nahjuksen housuntaskusta, kun hän nukkuu sikeintä untaan, ja sitten luistetaan me jokea alaspäin lautalla, ja Jim on muassamme, ja me piileillään päivin ja kuletaan öisin, niinkuin Jim ja minä ruukattiin ennenkin. Eiköhän se menis, se?"

"Menis? Kyllä se menis, menis kuin tuulessa. Mutta s'on niin surkean yksinkertaista, että minä häpeisin silmät päästäni ruveta mokomaan moukka- vehkeeseen. Mitä hiton huvia ja mitä hyötyä siis meillä olis keinosta, jossa ei kysytä enemmän juonta, enemmän vastuksia ja enemmän kekseliäisyyttä. Ei, hui, hai, Huck, se ei käy laatuun. Eihän totta maarian tuohon vaadita mitään taitoa ensinkään, eikä se nostais mitään huomiota."

Min' en sanonut mitään, sillä enhän juur ollut muuta oottanutkaan; ja minä tiesin aivan hyvin, että kun hänen tuumansa valmistuis, sitä ei kukaan ihminen vois soimata liian yksinkertaiseksi.

Eikä se sitä ollutkaan. Hän kertoi koko vehkeensä mulle, ja minä näin heti, että s'oli viiskymmentä kertaa tyylikkäämpi kuin minun ja että Jim sen kautta tulis yhtä vapaaksi mieheksi kuin minun vehkeelläni, jopa vielä, että me kenties kaikki menetettäis henkemme siinä hommassa. "No niin", sanoin minä, "s'on muhkeaa; käydään juoneen heti." Min'en huoli tässä etukäteen kertoa, minkälainen hänen tuumansa oli, sillä minä tiesin varsin hyvin, että hän muuttais sitä monin kerroin, aina tarpeen mukaan, ja koristelis sitä uusilla kujeilla, sitä mukaa kuin päästäis eteenpäin. Ja niin hän tekikin.

No, yks asia oli vissi, ja s'oli se, että Tom Sawyer tarkotti täyttä totta ja tarmonsa takaa tahtoi auttaa minua varastamaan Jim parkaa orjuudesta – vaikka minun oli hyvin vaikea ymmärtää hänen yhtymistään senkaltaiseen yritykseen. Olihan siinä poika, jok' oli arvollinen ja hyvin kasvatettu ja varustettu karahtierilla, joka tämän homman kautta vois mennä hiiteen; ja hällä oli omaiset kotona, joilla myös oli kallis karahtieri; ja hän oli viisas eikä mikään lahopää, ja oppinut eikä tyhmä ja tietämätön, eikä ilkeä, vaan hyvä; ja tässä hän nyt seisoi ilman enemmän ylpeyttä tai oikeudentuntoa tai ihmisarvoa, kuin ett' olis valmis alentumaan tähän tämmöiseen tekoon ja saattamaan häpeää itselleen ja häpeää koko perheelleen. Minä en voinut sitä ymmärtää, en vaikka olisin päälläni seisonut. Sehän oli vallan hirveää, ja minä tiesin, että minun oli oikein velvollisuuteni huomauttaa hänelle asian laatua ja sillä viisin pysyä hänen todellisena ystävänänsä ja antaa hänen luopua koko vehkeestä ja pelastaa itsensä. Ja minä rupesin varoittamaan häntä, mutta hän keskeytti minut kiivaasti ja sanoi:

"Luulekko sinä, ett'en minä tiedä mitä mä teen? Enkö min' aina tiedä mitä teen? Hä?"

"No, tiedät, tiedät."

"No, enkö mä sanonut, että min' auttaisin sinua varastamaan neekeriä!"

"Sanoit, sanoit."

"No – siis!"

Muuta hän ei hiiskunut enää, enkä minä siin' asiassa enää mitään hiiskunut. Siit' ei olis ollut mitään hyötyä, sillä kun hän kerran oli sanonut tekevänsä jotain, niin hän aina sen myöskin teki. Mutta min' en kuolemaksenikaan voinut käsittää, miten hän tahtoi ryhtyä tuohon juttuun; ja kun en voinut sitä käsittää, niin en enää vaivannut päätäni sen takia. Jos hän oli päättänyt käydä juoneen, niin enhän minä voinut sit' auttaa.

Kun me tultiin kotiin, oli kaikki hiljaa ja pimeää, ja me mentiin sen alapihassa olevan pienen majan luo urkkimaan. Koirat tunsivat meidät ja pitivät suunsa. Majan pohjoisessa seinässä oli pieni neliskulmainen ikkuna-aukko, jonka eteen oli naulattu paksu lauta. Minä sanoin:

"No, kas niin. Tämä reikä on kylliks iso; Jim voi aivan helposti ryömiä siitä ulos, kunhan vain väännämme pois laudan."

Tom sanoi:

"Niin, kyllähän s'on yksinkertaista ja helppoa kuin kaks kertaa kaks on neljä; mutta, Huck, poikaseni, se ei sovi meille, ei lainkaan. Täytyyhän meidän toki keksiä jotain mutkallisempaa."

"Mutta miten se sitten olis", sanoin mä, "jos me sahattaisiin hänet ulos, niinkuin minä tein ennenkun minut murhattiin, muistathan?"

"Niin", sanoi hän, "eihän s'oo niin tyhmää sekään; s'on salaperäistä ja vaivaloista ja vetelee varsin hyvin. Mutta me kai vielä keksitään jotain, joka vie ainakin puolta enemmän aikaa kuin tuo. Eihän meill' oo mitään kiirettä; katsellaanhan ensiks, miten asiat on."

Tuon majan ja aidan välillä, takapihalla, oli pieni suojus, joka oli rakennettu lankuista ja yhtä pitkä kuin maja; mutta ainoastaan noin kuus jalkaa leveä. Sen ovi oli eteläänpäin ja lukittu munalukolla, mutta helppo oli vääntää pois yks rautakynsi ja avata ovi. Siellä sisässä ei ollut muuta kuin muutamia ruosteisia lapioita ja kuokkia ja rikkinäinen aura. Saatuamme nähdä mitä me tahdottiin, mentiin me ulos jälleen ja panimme rautakynnen paikoilleen, niin että ovi oli yhtä hyvin lukittuna kuin ennenkin. Tom oli mielissään. Hän sanoi:

"No, nyt on kaikki hyvin. Mä tiedän mitä me tehdään. Me kaivamme hänet ulos. Siihen menee koko viikko."

Minä menin sisään takaoven kautta, jok' ei ollut lukittuna muulla kuin ulkoa avattavalla linkulla; mutta se tietysti ei ollut kylliksi romantillista Tom Sawyerille, vaan hänen piti kaikin mokomin kavuta ylös pitkin ukonsyöttiä. Päästyään puolitiehen, romahti hän kuitenkin alas – yritti uudestaan ja putosi taas, ja kolmannella kerralla kävi samoin ja hän oli halkaista kallonsa. Sitten lepäsi hän hetken aikaa ja rupesi uudestaan kapuamaan – ja nyt se onnistui.

Varhain aamulla oltiin me jalkeilla taas, ja me mentiin alas neekerimökeille leikkimään koirain kanssa ja tutustumaan tuohon neekeriin, joka syötti Jimiä – jos se näet oli Jim, jota hän syötti. Neekerit olit vastikään syöneet aamiaisensa ja olivat nyt menossa vainioille, ja Jimin neekeri latoi paraikaa leipää ja ruokaa ja vähän kutakin tinapyttyyn. Samassa lähetettiin hälle avain sisältä.

Tämän neekerin naama näytti hyvin siivolta ja hyväluontoiselta, ja hänen villansa päässä oli yltympärinsä sidottu langanpalasilla pieniin tupsuihin. Niillä hän, nähkääs, tahtoi torjua päältään pahojen noitain vehkeet. Hän sanoi, että noidat tähän aikaan ahdistivat häntä aivan vimmatusti öisin ja pakottivat häntä näkemään jos joitakin outoja olemuksia ja kuulemaan jos joitakin outoja sanoja ja ääniä; hän ei vielä koskaan eläissään ollut kärsinyt mokomaa vainoa heidän puoleltaan. Ja hän tuli semmoseen vauhtiin noita kertoessaan, ett' oli kokonaan unohtaa toimensa. Sikspä kysyi viimein Tom:

"Kelle nuo ruoat on? Koirillekko?"

Neekeri alkoi irvehtiä, niin että koko hänen naamansa meni ryppysiin, – aivan niinkuin vesilätäkkö, johon viskaa kiven.

"Niin, niin, herra Sid", sanoi hän, "koiralle, ja oikeen kummalliselle koiralle vielä. Taharotteko ehkä käyrä sitä kattomaan?"

"Kyllä, kyllä tullaan."

Minä kuiskasin Tomille:

"Mutta nytkö, nytkö, kun jo on selvä päivä? Niinhän ei ollut tuuma."

"Ei, ei ollut – mutta s'on tuumana nyt."

No, me mentiin hänen kanssaan, mutta minä olin vähän levoton. Kun m'oltiin tultu sisään, ei me juur nähty mitään; siell' oli niin pimeä. Mutta Jim oli todellakin siellä, ja hän näki meidät. Hän huudahti heti, niin että kaikui:

"Ei, mutta – Huck! Herranen aika! Ja totta maarian – nuori herra Tom!"

Minä sen arvasin. En tiennyt mitä sanoa tai mitä tehdä, kun tuo neekeri huusi:

"No, mutta hyvänen aika! Tunteeko hän nuoret herrat?"

Me nähtiin varsin hyvin nyt. Tom ei ollut milläänkään, katseli häntä vain tyynesti silmiin ja näytti hämmästyneeltä ja sanoi:

"Tunteeko? – kuka sitten?"

"Kuka? Tää karkuneekeri tietysti."

"Miten hän meitä tuntis? Mikä pistääkään päähäs?"

"Mikäkö pistää päähäni? Hänhän huuahti heti niinku hän tuntis nuoret herrat."

Tom sanoi vallan tyynenä:

"Mitä? Tämäpä on hullua. Kuka huudahti? Milloin huudahti joku? Mitä huudahti joku? – Kuules, Tom, kuulitko sinä kenenkään huudahtavan?"

Siin' ei ollut muu neuvona kuin olla olevinaan niinkuin hänkin. Siispä sanoin:

"En; en minä kuullut kenenkään huudahtavan mitään."

Sitten se vietävä kääntyi Jimin puoleen ja katseli häntä, ikääskuin ei koskaan ennen olis häntä nähnyt, ja sanoi:

"Sanoitko sinä mitään?"

"En halkaistua sannaa", sanoi Jim.

"Ja s'on varma se?"

"En yhtään halkaistua sannaa."

"Ootko koskaan ennen nähnyt meitä?"

"En koskaa – minun tietääkseni ainakaan."

Silloin kääntyi Tom tuon neekerin puoleen, joka näkyi olevan aivan ymmällään, ja sanoi hyvin ankarasti:

"Mitenkä oikein onkaan laitas, mies? Mitä sä meinaat lörpötykselläs, että joku olis huudahtanut? Hä?"

"Voi, voi, minua. N'on ne riivatun noiat, ku aharistavat minua taas. Voi minua! Kumpahan olisin rauhassa haurassani. Alinomaa ne pelottavat minua vaan; tappavat kai viimein. Äläkää, hyvät nuoret herrat, puhuko tästä mittään herra Silasille; hän toruu minua ja sanoo vain, ett'ei mittään noitia ookkaan. Mutta mitähän hän sanois, jos olis täällä nyt! Saispahan nähärä."

Törn antoi hälle hopealantin ja lupasi, ett'ei me kertois asiasta mitään kellekkään. Sitten hän vielä neuvoi häntä ostamaan enemmän lankaa sitoakseen villojaan tupsuille; mutta katsahti sitten hyvin halveksivasti Jimiin ja sanoi:

"Eiköhän Silas eno hirtätä tuota neekeriä? Jos minä saisin käsiini neekerin, jok'on niin kiittämätön, ett' on karannut tiehensä, niin minä en antais häntä takasin, vaan hirttäisin hänet." Mutta samassa kun tuo talon-neekeri meni ovelle katsomaan lanttiansa ja puremaan siihen, nähdäkseen oliko se oikeaa rahaa, kuiskasi Tom Jimille:

"Älä vain ole meitä tuntevinas. Ja jos kuulet täällä kaivettavan maassa öisin, niin me ne ollaan; me tuumataan sinut pelastaa."

Jim ennätti vain hätimmiten puristaa käsiämme kiitokseksi. Talon-neekeri palasi ovelta, ja me sanottiin hälle, että me kernaasti tultais hänen kanssaan toistekin, jos hän tahtois; ja hän kyllä tahtoi, sanoi hän, varsinkin jos olis pimeä, koska mukamas noidat silloin olit hälle ilkeimmillään ja hän mielellään tahtoi seuraa.

Kolmastoista luku

Oli vielä lähes tunti aamiaiseen, niin että me mentiin tiehemme ja lähettiin metsään; sillä Tom sanoi että meillä piti olla jotain valoa kaivamistyössämme ja että tavallinen lyhty olis vaarallinen ja vois saattaa meille ikävyyksiä; hän tahtoi näet välttämättä vähän tuommosta mädännyttä puuta, jota sanotaan kiiltopuuksi ja joka satelee himmeää valoa pimeässä. No, me toimme kumpanenkin rykelmän tuommosta kiiltopuuta ja kätkimme ne nokkosiin pihassa. Sitten istuttiin me levähtämään vähäsen, ja Tom sanoi:

"Ääh, tämähän kaikki on niin helppoa ja yksinkertaista, että siihen tuskin viitsii ruvetakkaan. Meikeinhän se hävettää. Ei ole mitään vahtia edes, jolle antais unijuoman – pitäishän tietysti löytyä vahti; mutt' ei oo koiraakaan, jota vois ruveta sillä viisin nukuttamaan. Ja tuo kurja roikale Jim sitten! Hänhän vain on toisesta jalastaan kytkettynä kiinni sängynjalkaan: eihän siin' oo muuta vaivaa, kuin että vähän kohottaa sänkyä, niin ketju lähtee irti itsestään. Ja Silas eno – hän luottaa jokikiseen ihmiseen kuin pieni lapsi; lähettää avaimen tuolle pässinpäälle neekeriks eikä lähetä ketään pitämään häntä silmällä. Ääh, enhän ikinä ole nähnyt mitään tyhmempää kuin tämä juttu, Huck. Tässähän jumaliste täytyy keksiä kaikki vaikeudet itse. No, me ei voida sit' auttaa, ja meidän kai täytyy tulla toimeen sillä, mitä meill' on. Ja tavallaanhan se kyllä onkin kunniakkaampaa voittaa vaikeuksia ja vaaroja, kun itse on ne keksinyt ja pannut tiellensä, kuin jos muut olisit ne laittaneet, niinkuin heidän olis tullut. Katsos nyt tätä lyhty-juttua esimerkiks. Kun oikein ajattelee asiaa, puhdasta asiaa, niin täytyyhän meidän yksinkertaisesti kuvitella mieleemme, että muka lyhdyn käyttäminen on vaarallista; sillä minä puolestani luulen, että me voitaisiin kulkea soihtusaatossa, kenenkään sitä täällä huomaamatta. Ja koska satun muistamaan, meidän täytyy hakea jotain, josta voimme tehdä itsellemme sahan, niin pian kuin suinkin."

"Mitä me sahalla tehdään?"

"Mitäkö me sillä tehdään? Täytyyhän meidän sahata poikki Jimin sängynjalka, saadaksemme siitä irti hänen ketjunsa. Ymmärräkkös?"

"Mutta sanoithan vastikään, että meidän tarvitsis vain vähän kohottaa sänkyä, niin olis ketju irti."

"Aina sin' oot samallainen, Huck Finn. Sin' oot totisesti pahempi kuin koko pikkulasten koulu keksimään yksinkertaisia konsteja. Hä? Ekkö sin' oo lukenut mitään kirjoja eläissäs? – parooni Trenckistä, tai Casanovasta, tai Benveneeto Ciliinistä, tai Henrikki Neljännestä, tai mistään tommosesta uroosta? Ootko koskaan kuullut puhuttavan vangista, jok' olis karannut vankeudesta tuolla viisin, aivan kuin vanha mamsseli? E-eei, se ei käy laatuun. Oikea tapa, jota kaikki paraimmat kirjailijat suosittelisit, on tässä, että sahataan poikki sängynjalka ja jätetään se siihen kuntoon viimeiseksi hetkeksi, ja niellään sahajauhot, niin ett'ei vanginvartia niitä löydä, ja tokastaan vähän talia ja muuta roskaa sahatulle paikalle, niin ett'ei tarkkanäköisinkään linnanvouti voi epäillä mitään, vaan luulee, että sängynjalka on ihka eheä. Mutta sinä yönä sitten, kun vanki on valmis karkaamaan, antaa hän sängylle potkun, ja sen jalka katkee, ja hän vetää irti ketjun, ja kaikki on klaarina. Sitten hän vain kiinnittää köysitikkaat linnanmuuriin, kapuaa alas, taittaa jalkansa vallihaudassa – sillä köysitikkaat on aina liian lyhyet yheksänkymmentä jalkaa, tiedäkkös – ja siellä on vangin uskolliset vasallit hevosineen, ja he korjaavat vangin vallihaudasta ja viskaavat hänet hevosenselkään, ja hän antaa mennä huimaavaa vauhtia Longudockiin tai Navarraan tai mistä hän sattuu olemaan kotosin. Se kelpaa se, Huck. S'on ikävää, ett'ei tuohon majaan kuulu mitään vallihautaa. Jos ennätetään silloin karkuyönä, niin eiköhän me kaivettais semmosta?"

Minä sanoin:

"Mitä me tehdään vallihaudalla, jos me hinataan hänet ulos mökin alta?"

Mutta hän ei kuullut minua; oli unohtanut minut ja kaiken muunkin. Hän piteli leukaansa kädessään ja mietti syviä mietteitä. Sitten hän huokasi ja puisteli päätään ja huokasi taas ja sanoi:

"Ei – ei maksa vaivaa – ei oo kylliks tarpeellista."

"Mikä sitten?"

"Hä? Sahata poikki Jimin jalkaa", sanoi hän.

"Herra hallikkoon!" sanoin minä, "eihän nyt toki tarvita mokomaa hulluutta. Mitä hiton hyötyä siitä olis?"

"Äsh, sin'et ymmärrä. Muutamat kaikkein kuuluisimmat vangit ovat tehneet sillä viisin. He eivät millään kurin saaneet kahletta irti kädestään, ja silloin he suoraa päätä hakkasit käden poikki ja pötkivät tiehensä. Mutta se vehke kai saa jäädä sikseen nyt; se ei oo kylliks välttämätöntä. Jim sitä pait vain on neekeri eikä ymmärtäis asiaa eikä tietäis, että niin ruukataan Euroopassa; niin että jääköön siis koko juttu. Mutta köysitikkaat pitää hällä olla; me revitään rikki lakanamme ja tehdään hälle köysitikkaat yhessä vilauksessa. Ja sitten leivotaan me ne piirakkaan ja lähetetään hälle; sillä viisin se tavallisesti käy. Ja huonompiakin piirakkoja saattaa ihminen saada."

"Mutta kuules nyt, Tom", sanoin minä; "mitä oikeastaan Jim tekee köysitikkailla?"

"Mitäkö hän tekee? Kaikkia sinä sitte jaarittelet. Tietysti hällä pitää ne olla. Kaikki paremmat vangit käyttävät köysitikkaita, tiedä se."

"Mutta mitä hittoa hän niillä tekee?"

"Tekee? Hän voi kätkeä ne sänkyynsä, vai mitä? Niin tekevät ne kaikki, ja hänen täytyy myöskin tehdä niin; siitä ei päästä mihinkään. Sinä et näy ollenkaan ymmärtävän, että tommosta täytyy tehdä oikealla tavalla; siinä ei saa hutiloida. Sinä vain aina keksit jotain uutta. Jos hän niitä nyt ei itse käyttäiskään, niin onhan ne hänen sängyssään ikääskuin opastamassa ihmisiä hänen jäljilleen; tarvitaanhan semmonen opas tietysti. Mutta sinä et sois heille sitäkään, etkä tiedä, että kaikki karanneet vangit jättävät jälkeensä jotain, joka johtaa ihmisiä heidän jäljilleen. Mitähän tästä tuliskaan, jos sinä saisit määrätä? – sinä, jok' et osaa karkauskonstin aapiskirjaakaan?"

"No, no, olkoon menneeks sitten", sanoin minä, "jos nyt niin pitää olla. Saakoon hän köysitikkaansa, Jumalan nimeen! Enhän minä tässä tahdo ronklata enkä potkia sääntöjä ja asetuksia vastaan. Mutta yhen asian sanon mä sulle, Tom Sawyer – jos me revitään rikki lakanamme köysitikkaiksi Jimille, niin joudutaan me tekemisiin Sally tädin kanssa; s'on vissi se. Mutta miten olis, jos me tehtäis nuo köysitikkaat tuosta sitkeästä tuohesta, jota täällä saadaan niin runsaasti? Se ei maksais mitään eikä tekis vahinkoa kellekkään ja olis juur omiansa leipoa piirakkaan, ikääskuin pettuleiväksi. Ja mitä Jimiin tulee, niin häll' ei ole mitään kokemusta eikä hän välittäis – "

"Mutta Huck, Huck – jos min' olisin niin tietämätön kuin sinä, niin pitäisin mä leukaläpeni. Onko koskaan kuultu, että mikään valtiovanki olis karannut tuohitikkaita myöten? Johan s'olis vallan naurettavaa."

"No, no, Tom – olkoon kutes tahdot. Mutta lainataan sitten ainakin lakana tuolta pyykkinuoralta, eikä meidän sängystämme."

Se kävi laatuun, se, meinas hän. Ja samassa lensi hänen päähänsä toinenkin tuuma. Hän sanoi:

"Lainataan siitä paita myös."

"Mitä me paidalla tehdään, Tom?"

"Joo – Jimin sopii käyttää sitä päiväkirjaksi."

"Mitä? Päiväkirjaksi? Mitä hassutusta nyt taas? Ja eihän Jim osaa ees kirjottaa."

"Niin no, mitä se tekee? Hän kai osaa piirtää joitakin merkkiä paitaan, tiiän mä, jos me teemme hälle kynän vanhasta tinalusikasta tai palasesta vanhaa rautasta tynnyrivyötä."

"Hyvänen aika, Tom; voimmehan nykästä kynän yhestä hanhesta, niin s'on hällä valmiina heti."

"Luulekko sinä, että vangeilla on saatavissa hanhia, joista voivat nykästä kyniä, sinä tolvana? Ee-i! Vangit tekevät aina kynänsä kaikkein kovimmasta, sitkeimmästä, ilkeimmästä vanhasta messinkisestä kynttiläjalasta tai muusta semmosesta, minkä voivat saada kynsiinsä; ja sitten menee heiltä viikko toisensa perästä, menee kuukausia ja vuosia viilaamiseen, sillä heillä, tietysti ei ole mitään viilaa, vaan saavat vain kuhnuttaa sitä seinää vasten. He eivät käyttäis hanhikynää, vaikka heill' oliskin. Semmosta helppoa konstia ei ruukata koskaan."

"No, mistä hän saa mustetta sitten?"

"Muutamat tekevät sitä rautaruosteesta ja kyyneleistä; mutta n'on tavallisesti naisia ja muita huonompia vankia; paremmat vangit kirjottavat aina omalla verellään. Niinhän voi Jimkin tehdä; ja jos hän tahtoo lähettää tavallisen pienen, salaperäisen ilmotuksen ystävilleen, että he tietäisit, missä linnassa hän istuu vangittuna, niin voi hän kirjottaa kahvelilla tinatalrikin takapuolelle ja viskata sen ulos ikkunasta. Niin teki aina se maailmanmainio vanki, joll' oli rautamaski kasvoillaan, ja s'on turkkasen hyvä ja tyylikäs tapa."

"Mutta Jimillä ei ole mitään tinatalrikkeja. He syöttävät häntä puupytystä."

"Vähät siitä; me hankitaan hälle pari talrikkia."

"Mutta jos joku toinen sattuis lukemaan mitä tinatalrikin takapuolella seisoo?"

"Se ei koske meihin, Huck Finn. Pääasia on, että hän kirjottaa niihin ja viskaa ne ulos ikkunasta. Ja sitä paitse, tuskin kukaan voi milloinkaan lukea mitä vangit kirjottavat."

"No, mutta mitä hyötyä siitä sitten on, että tuhlataan talrikit?"

"Ääh, eihän n'ole vangin talrikkeja."

"Mutta jonkun omia ne toki on."

"No, mitä sitten? Mitä vanki siitä piittaa, kenen n'on – " Siihen hän keskeytti, sillä me kuultiin heidän puhaltavan aamiaistorveen. Me mentiin siis sisään.

No, aamupäivällä sitten lainasin minä lakanan ja valkosen paidan pyykkinuoralta; ja minä löysin myös vanhan säkin ja pistin ne siihen; ja sitten mentiin me noutamaan kiiltopuut ja pistettiin nekin säkkiin. Minä kutsuin sitä lainaamiseksi, sillä niin kutsui isä ukko aina sitä semmosta; mutta Tom sanoi, ett'ei s'ollut lainaamista mukamas, vaan varastamista. Hän sanoi, että me "edustettiin" vankia, ja vangit mukamas aina tarvitessaan kaappaavat mitä hyvänsä, kysymättä kenen omaa tavara oikeastaan on; eikä kukaan heitä siitä moitikkaan. Se ei ole mitään rikosta – sanoi hän sitten – kun vanki varastaa semmosta, mitä hän tarvitsee karatakseen; s'on hänen selvä oikeutensa; ja niinkauvan kuin me edustetaan vankia, niin meillä on – niin selitti Tom – täysi oikeus tästä linnoituksesta varastaa mitä ikinä me tarvitaan vangin pelastamiseen. Hän sanoi, että jos me ei edustettais vankia, niin asia olis aivan toinen mukamas; ainoastaan kaikkein huonoin ihminen varastaa olematta vanki tai edustamatta vankia – mikä on samaa, sanoi Tom. Niin katsottiin me luvalliseksi varastaa mitä ikinä me tarvittais yrityksessämme. Ja kuitenkin Tom eräänä päivänä perästäpäin piti hirveää elämää, kun minä neekerien palstasta varastin pahanpäiväisen vesimeloonin ja söin sen suuhuni; ja hän ajoi minut viemään neekereille hopealantin – sanomatta mistä hyvästä se annettiin. Tom sanoi vain tarkottaneensa, että me saatais varastaa mitä me tarvittais. No, sanoin minä, minä tarvitsin vesimeloonin. Mutta hän sanoi, että minä en sitä tarvinnut karatakseni vankeudesta; ja siinäkös sitten mukamas oli se suuri erotus. Ja hän sanoi vielä, että jos min' olisin sen varastanut, kätkeäkseni siihen puukon, ja pujahuttanut sen salaa Jimille, että hän sillä puukolla saisi tappaa vanginvartian, niin se mult' olis ollut aivan oikein tehty. No, siihen minä sain tyytyä, vaikk' en suinkaan huomannut niin erittäin edulliseksi tuommosta vangin edustamista, jos minun piti ruveta saivartelemaan kaikkia tuonkaltaisia pikku erotuksia joka kerta, kun mun sopi kaapata vesimelooni.

No, Tom hän kantoi säkin tuohon suojukseen, jok' oli ulkohuoneiden takana, ja minä seisoin vähän matkaa siitä vahtimassa. Sitten hän tuli ulos, ja me istuttiin halkopinon päälle juttelemaan. Hän sanoi:

"Niin, kaikki on nyt niinkuin olla pitää, pait että meill' ei vielä oo työkaluja; mutta sekin asia on pian autettu."

"Työkaluja?" sanoin mä.

"Niin justiin."

"Työkaluja mitä varten?"

"No, tietysti kaivamista varten. Eihän me aiota jyrsiä häntä ulos?"

"Eikö sitten nuo vanhat ruosteiset lapiot ja kuokat tuolla suojuksessa kelpais työkaluiksi kaivaaksemme ulos neekeriä?" kysyin minä.

Hän kääntyi puoleeni ja näytti niin säälivältä, että se melkein itketti, ja sanoi:

"Huck Finn, kuules nyt; ookko sinä koskaan kuullut, että millään vangilla olis ollut käyttää lapioita ja kuokkia ja muita nykyajan mukavia koneita kaivaakseen itseään ulos vankeudesta? Ja kuinka hän sitä paitse semmoisia apuneuvoja käyttämällä koskaan tulis sankariksi? Lapioita ja kuokkia! Oho! Yhtä hyvinhän he suorastaan voisit antaa hälle avaimen. Lapioita ja kuokkia! Ei ees kuninkaalle pistooattais semmosta."

"No, millä me sitten kaivetaan, jos ei lapiot ja kuokat kelpaa?"

"Pöytäveitsillä."

"Pöytäveitsillä? – mullat tuon mökin alta?"

"Niin justiin."

"Mutta sehän on suorastaan hassua, Tom."

"Hassua vaiko ei, vähät siitä – s'on se oikea tapa, se säännöllinen tapa, nääkkös. Eikä mitään muuta tapaa olekkaan, josta minä olisin koskaan kuullut, ja minä olen lukenut kaikki kirjat, jotka näissä asioissa jotakin tietävät. He kaivavat aina, nuo vangit, itsensä ulos pöytäveitsellä – eikä vain mullan läpi, vaan tavallisesti kovan kallion läpi, tiiäkkös. Ja siihen työhön menee yhtä mittaa viikko toisensa jälkeen, menee kuukausia ja vuosikausia. Niinpä nyt esimerkiks tuo mainio vanki kaikkein syvimmässä vankiluolassa Diffin linnassa Marseljeesin sataman suussa; hän kaivoi itsensä ulos sillä viisin, ja kuinka kauvan aikaa hältä meni siihen, luulet sä?"

"Enhän tiedä."

"No, arvaappas."

"En tiedä. Kenties puolitoista kuukautta?"

"Kolmekymmentäseitsemän vuotta, kuulekkos – ja hän tuli ulos Kiinassa. Siinä vangissa oli miestä. Kumpahan tämäkin västinki olis rakettu kalliolle."

"Mutta Jim ei tunne ketään Kiinassa."

"Niin no, mitä se nyt tähän koskee? Eihän sekään vanki tuntenut siellä ketään. Sinä et koskaan pysy asiassa."

"No, no, olkoon menneeksi Vähät minä siitä, missä hän tulee ulos, kunhan hän vain tulee ulos; eikä Jimkään siitä välitä, luulen mä. Mutta yks juttu on tässä muistettava – ja s'on se, että Jim on liian vanha tullakseen kaivetuksi ulos pöytäveitsellä. Hän ei pysy koossa niin kauvan."

"Hooja, hän pysyy kyllä. Ethän luule, että tässä tarvittais kolmekymmentäseitsemän vuotta – kaivamiseen tommosen multamaan läpi?"

"Kauanko luulet siihen menevän, Tom?"

"Niin, nääkkös, me ei uskalleta jatkaa sitä niinkauvan kuin meidän pitäis, sillä Silas eno saa varmaankin jo ennen pitkää vastauksen tuolta maatilalta New-Orleansin alapuolella. Silloin saa hän tietää, ett'ei Jim olekkaan sieltä; ja sitten kai hän laittaa kuulutuksen Jimistä, tai jotain semmosta. Niin me siis ei hirvitä kaivaa niinkauvan kuin meidän pitäis. Oikeastaanhan tulis meidän jatkaa työtä vähintäinkin pari vuotta; mutta se nyt ei käy päinsä. Ja kun nyt aika saattaa olla täpärällä, niin minun neuvoni on tämä: me kaivetaan sinne sisään niin sukkelaa kuin voidaan, ja sittenhän voimme kuvitella mielessämme, että m'ollaan kaivettu kolmekymmentäseitsemän vuotta. Sitten voidaan me siepata hänet ulos ja pötkiä tiehemme hänen kanssaan niin pian kuin täällä ruvetaan soittamaan hätäkelloa. Niin, se, luulen mä, on paras tie."

"No, tuohan mielestäni käy laatuun. Kuvitteleminen ei maksa mitään eikä tuota mitään vaivaa; ja jos siksi tulee, niin suostun minä puolestani kuvittelemaan, että m'ollaan kaivettu sataviiskymmentä vuotta. Kunhan kerran tulee vauhtiin, niin samahan s'on paljoko sit' antaa mennä. No, minä kai pötkin sisään sitten ja sieppaan sieltä pari pöytäveistä?"

"Sieppaa kolme", sanoi Tom; "me tarvitsemme yhden tehdäksemme siitä sahan."

"Kuules, Tom", sanoin mä, "jos ei s'oo sopimatonta ja jumalatonta, että sen sanon – niin tuolla lautojen alla savupirtin seinustalla makaa todellakin vanha ruostunut saha."

Hän näkyi oikein pahastuvan ja menevän alakuloiseks ja sanoi:

"Eihän maksa vaivaa kokeakkaan sulle mitään opettaa, Huck parka. Kas niin, laita itses matkaan nyt ja tuo tänne ne veitset – kolme kappalta."

Minä tein niin.