Bragelonnen varakreivi eli Muskettisoturien viimeiset urotyöt II

240.
Naisten parissa

D'Artagnan ei ollut kyennyt salaamaan olemustansa ystäviltään niin hyvin kuin olisi halunnut. Jäykkä soturi, järkkymätön miekkamies, oli pahan aavistelun voittamana suonut inhimilliselle heikkoudelle muutamaksi minuutiksi vallan. Niinpä hän sitten vaiennettuaan sydämensä ja taltutettuaan lihastensa nytkähtelyn kääntyikin lausumaan jyrkästi lakeijalleen, hiljaiselle palvelijalle, joka aina kuunteli totellakseen mitä joutuisimmin:

"Rabaud, sinä tiedät, että minun on katkaistava taivalta kolmenkymmenen lieuen verran päivässä."

"Hyvä on, herra kapteeni", vastasi Rabaud.

Ja tästä hetkestä alkaen d'Artagnan – todellisen kentaurin tavoin luontuneena hevosen notkahteluun – ei enää välittänyt mistään; toisin sanoen hän pohti rauhallisesti kaikkea.

Hän aprikoitsi, mitä varten kuningas kutsui hänet takaisin, ja taas välillä, mikä saattoi olla Rautanaamion vaikuttimena hänen heittäessään hopealautasen Raoulin jalkoihin.

Edellisessä mietiskelyn aiheessa tulos jäi kielteiseksi. Hän kyllä tiesi varsin hyvin, että Ludvig XIV nyt kutsui häntä erittäin tähdellisessä tarpeessa, samalla kun hallitsija tietysti peräti halukkaana käyttäisi tilaisuutta kahdenkeskiseen puheluun miehen kanssa, joka noin suuren salaisuuden kaitsijana oli noussut valtakunnan korkeimpien mahtajain tasalle. Mutta turhaan d'Artagnan yritti itseään tyydyttävästi arvailla hänen majesteettinsa varsinaista asiaa.

Sitävastoin ei muskettisoturille jäänyt epäilystäkään syystä, joka oli saanut onnettoman Filipin paljastamaan asemansa ja syntyperänsä. Ainiaaksi haudattuna rautanaamionsa kätköön, karkoitettuna tienoolle, missä ihmiset tuntuivat palvelevan pelkkiä luonnonvoimia, Filip oli lopulta nähnyt menettäneensä d'Artagnaninkin kumppanuuden, muskettisoturin osoitettua matkalla häntä kohtaan mitä suurinta huomaavaisuutta ja hienotuntoisuutta; nyt ei vangilla ollut enää muuta nähtävissä kuin menneisyyden haamuja ja tulevaisuus täynnä kamalinta mielenkarvautta. Epätoivo oli alkanut häntä hivuttaa, hän heikontui purkamaan tuskaansa valituksiin, vielä toivoen saavansa paljastuksillaan edes kostajan.

Muskettisoturin täpärä pelastuminen kahden parhaan ystävänsä surmaamisesta, Atoksen joutuminen osalliseksi valtiosalaisuudesta ikäänkuin sallimuksen johdatuksella, Raoulin hyvästely ja nuoren miehen tulevaisuuden suuntautuminen etäälle lohdutonta kuolemaa etsimään, – kaikki tämä myös alinomaa palautti d'Artagnanin mieleen kolkkoja aavistuksia, joita joutuisa ratsastuskaan ei hälventänyt kuten ennen.

Näistä mietteistä muskettisoturi siirtyi muistelemaan henkipatoiksi joutuneita Portosta ja Aramista. He kuvastuivat hänen mielessään pakolaisina, ahdisteltuina, kumpikin häviöön tuomittuna, kaiken vaivannäkönsä hankkimasta menestyksestä auttamattomasti hukkateille suistuneina; ja kun kuningas nyt kostonhalunsa ja vimmastuksensa kuohuessa kiihkeimmillään kutsui luokseen varsinaisen toimintamiehensä, vapisutti d'Artagnania väliin ajatus, että hän kenties lopultakin oli saamassa elämänsä tuskallisimman tehtävän.

Toisinaan, vieruja noustessa, kun hengästyvän ratsun sieraimet laajenivat ja kuvelihakset pingoittuivat, kapteeni sai vapaamman tilaisuuden tuumitella ja mietti silloin Aramiksen hämmästyttävää nerokkuutta, Fronden ja kansalaissodan kehittämää verratonta viekkautta ja vehkeilytaitoa. Soturina, pappina ja valtiomiehenä, hienotapaisena, ahnehtivana ja ovelasti harkitsevana Aramis oli ainiaan käyttänyt elämän hyviä etuja vain astinlautana, kohottautuakseen pahoihin. Ylevämielisenä, joskin sydämeltään kovettuneena, hän ei ollut koskaan tehnyt pahaa muunlaisin pyytein kuin loistellakseen yhä hiukan enemmän. Uransa lopulla, ollessaan juuri tavoittamaisillaan päämääränsä, hän oli Fiescon tavoin horjahtanut yhteen harha-askeleeseen kapealla sillallaan ja syöksynyt mereen.

Mutta Portos, sävyisä ja yksinkertainen Portos! Nähdä Portos puutteessa, nähdä Mousqueton kultanauhaisen muhkeutensa menettäneenä, kenties vankina; nähdä Pierrefonds ja Bracieux maan tasalle jaoitettuina ja linnain loistokkaat ympäristöt raastamisella häväistyinä, – sellaiset tulevaisuuden kuvat olivat d'Artagnanille vihlovia sielun survaisuja, jotka yllättäessään aina saivat hänet hypähtämään niinkuin hänen hevosensa vastasi paarmanpuremiin metsän lehväholveissa.

Henkevä mies ei ole koskaan ikävissään, jos väsymys painostaa hänen ruumistaan; terveruumiinen mies taasen havaitsee aina elämän keveäksi, jos jokin askarruttaa hänen ajatuksiaan. Lakkaamatta taivaltaen vinhaa vauhtia ja herkeämättömästi mietiskellen asioita d'Artagnan saapuikin Pariisiin virkkuna ja hellin lihaksin kuin näytäntöön valmistautunut voimailija.

Kuningas ei ollut odottanut häntä saapuvaksi niin pian ja oli juuri lähtenyt Meudonin seuduille metsästämään. Entiseen aikaan d'Artagnan olisi suoraa päätä rientänyt hänen perässään, mutta nyt hän riisui ratsusaappaansa, kävi kylpyyn ja vartosi sitten, kunnes hänen majesteettinsa palaisi pölyttyneenä ja uuvuksissa. Viiden tunnin väliajan hän käytti palatsin ilmakehän tunnustelemiseen, tahtoi varustautua kaikkia hankalia mahdollisuuksia vastaan.

Hän kuuli, että kuningas oli näiden parin viikon ajan esiintynyt hyvin synkkänä. Leskikuningatar sairasteli pahoin ja tuntui ihan murtuneelta. Orléansin herttua oli kääntynyt harrasmieliseksi; Madame poti heikkohermoisuutta, ja kreivi de Guiche oli matkustanut eräälle maatilalleen.

Muskettisoturi sai edelleen tietää, että herra Colbert oli säihkyvällä tuulella, että herra Fouquet joka päivä turhaan neuvotteli uuden lääkärin kanssa ja että hänen varsinainen tautinsa ei ollut niitä, joita lääkärit parantavat, paitsi ehkä valtiotaitoon syventyneet tiedemiehet. Kuninkaan kerrottiin osoittavan rahaministeriänsä kohtaan mitä suurinta suopeutta ja alituiseen pysyttelevän hänen lähellään; mutta madonsyömän komean puun tavoin yli-intendentti kuitenkin sydämeen iskettynä näivettyi kuninkaallisesta myhäilystä huolimatta, joka hovin puita aurinkona elvytti.

Neiti de la Vallière kuului käyneen kuninkaalle ihan välttämättömäksi; milloin kuningas ei ottanut häntä metsästysretkillekin mukaansa, hän useaan kertaan kirjoitteli rakastetulleen, – ei enää runosäkeitä, vaan (ja se oli paljon arveluttavampaa) suorasanaista ihan sivumäärin. Noissa tilaisuuksissa nähtiin maailman ensimmäisen kuninkaan, kuten silloinen runoilijakoulu sanoi, uljaasti laskeutuvan ratsultaan ja hattunsa kupua vasten kyhäävän lennokkaita lauselmia, jotka herra de Saint-Aignan ainaisena adjutanttina lennätti la Vallièrelle hevosensa hengen uhalla. Sillävälin peurat ja fasaanit kirmailivat vapaudessaan niin laimeasti hätisteltyinä, että metsästysurheilun jo pelättiin joutuvan Ranskassa rappeutumisen vaaraan.

D'Artagnan tuli nyt ajatelleeksi Raoul-poloisen pyyntöä, toivotonta kirjelappua naiselle, joka vietti päiviänsä ihanissa toiveissa, ja mielellään järkeillen elämästä muskettisoturi päätti käyttää kuninkaan poissaoloa pikku haasteluun neiti de la Vallièren kanssa. Se oli helppoa: kuninkaallisen metsästyksen aikana Louise käveli muutamien naisten seurassa eräällä Palais-Royalin lehterillä, missä kapteenilla oli vartion katselmus toimitettavana. D'Artagnan piti varmana, että jos hän vain saisi puhelun kääntymään Raouliin, Louise antaisi hänelle jotakin aihetta rohkaisevan kirjeen sommittelemiseen maanpakolaiselle; vähäinenkin toivo tai lohdutus Raoulille hänen nykyisessä tuskassaan oli aurinko ja elämä kahdelle miehelle, joihin muskettisoturi oli kaikesta sydämestään kiintynyt.

Hän tapasi neiti de la Vallièren suljettuna erityiseen piiriin. Näennäisessä yksinäisyydessään kuninkaan lemmikki sai kuningattaren tavoin – ja kenties vielä kuninkaallisemmin – osakseen palvomista, josta Madame oli ollut niin ylpeä silloin kun kuningas ei katsellut muita kuin häntä ja huomaavaisuudellaan käänsi häneen kaikkien hovilaisten huomion.

D'Artagnania, joka ei ollut mikään teikari, kohtelivat naiset kuitenkin järkijärjestään mielistellen ja erittäin herttaisesti; hän oli hienostunut urho, ja hänen sotainen maineensa oli tuottanut hänelle yhtä paljon ystävyyttä miesten keskuudessa kuin ihailua naisten parissa. Nähdessään hänen lähestyvän puhuttelivatkin hovineidot häntä omasta aloitteestaan, innostuen kyselemään, missä hän oli ollut, mitä toiminut, miksi hänen ei ollut nähty komealla ratsullaan tekevän palatsinpihalla tuollaisia uljaita hypähdyksiä, joita kuninkaan ulokkeelle kokoontuneet uteliaat aina ihastelivat.

Soturi vastasi saapuvansa oranssien maasta.

Neitoset alkoivat tirskua. Siihen aikaan kyllä kaikki matkustelivat, mutta sadankin lieuen matka tuntui silti vaaralliselta seikkailuyritykseltä.

"Oranssien maasta?" huudahti neiti de Tonnay-Charente; "Espanjasta?"

"En sentään", vastasi muskettisoturi.

"Maltasta?" arvasi Montalais.

"Olette totisesti lähenemässä oikeata, mesdemoiselles."

"Joltakulta Välimeren saarelta siis?" kysyi la Vallière.

"Mademoiselle", sanoi d'Artagnan, "en tahdo arvautella teitä: tulen rannikolta, mistä herra de Beaufort juuri parhaillaan on lähdössä purjehtimaan Algieriin."

"Oletteko nähnyt armeijan?" tiedustivat useat sotaisuuden harrastajattaret.

"Ja laivaston?"

"Kaikki."

"Onko meillä siellä ystäviämme?" uteli neiti de Tonnay-Charente kylmäkiskoisesti, mutta saaden harkittua painoa viime sanalle.

"Onhan ainakin herra de la Guillotière, herra de Mouchy, herra de Bragelonne", luetteli d'Artagnan.

La Vallière vaaleni.

"Herra de Bragelonne?" huudahti häijy Athénais. "Mitä ihmettä, hänkö lähtenyt sotaretkelle… hän?"

Montalais polkaisi häntä jalalle, mutta turhaan.

"Tiedättekö, mitä siitä ajattelen?" hän säälimättömästi jatkoi d'Artagnaniin kääntyen.

"En, mademoiselle, mutta haluaisin kuulla mielipiteenne."

"Minun käsitykseni on, että kaikki tuollaiselle matkalle lähteneet miehet ovat rakkaudessaan epätoivoon joutuneita hurjapäitä, jotka lähtevät etsimään sääliväisempiä mustia kuin täkäläiset julmat valkoihoiset kaunottaret ovat olleet."

Jotkut naiset nauroivat; la Vallière horjui, Montalais yski merkillisesti.

"Mademoiselle", huomautti d'Artagnan, "te erehdytte puhuessanne Djidgellin mustista naisista. Tosin eivät sikäläiset tenhottaret ole valkoisiakaan, vaan keltaisia."

"Keltaisia!"

"No, älkää arvostelko heitä pahastikaan; en ole koskaan nähnyt kauniimpaa väriä mustien silmien ja korallisuun täydennyksenä."

"Sitä parempi herra de Bragelonnelle!" virkahti hellittämätön neiti de Tonnay-Charente; "poikaparka pääsee korvaamaan vahinkonsa."

Sanoja seurasi syvä hiljaisuus, jollaikaa d'Artagnan ehti ajatella, että naiset – nämä säveät kyyhkyset – kohtelevat toisiaan paljon julmemmin kuin tiikerit ja karhut.

Athénaisille ei riittänyt la Vallièren pakottaminen kalpenemaan; tämän piti vielä punastua. Sopimattomasti palaten puheenaiheeseen hän virkkoi:

"Tiedätkös, Louise, että sinä olet siinä saanut raskaan rikoksen tunnollesi?"

"Minkä rikoksen?" sopersi ahdistettu, turhaan etsien tukea ympäriltään.

"Olihan se nuorukainen sinun kihlattusi", pitkitti Athénais. "Hän rakasti sinua, ja sinä hylkäsit hänet."

"Rehellisellä naisella on se oikeus", huomautti Montalais tekopyhästi. "Parempi on hylätä mies silloin kun tietää velvollisuutensa kieltävän tekemästä häntä onnelliseksi."

Louise ei kyennyt oivaltamaan, olisiko hänen ollut nuhdeltava vai kiitettävä ystävätärtä, joka puolusti häntä siihen tapaan.

"Hylätä, hylätä! Kelpaa niin sanoa", vastasi Athénais; "mutta asia on paljoa pahempi. Varsinaisena rikoksena oli lähettää Bragelonne-rukka sotaan, jossa hän saa surmansa."

Louise pyyhkäisi kylmää otsaansa kädellään.

"Ja jos hän siis kuolee", jatkoi leppymätön, "niin sinä olet hänet tappanut; se on kamala teko."

Louise hoippui tarttumaan muskettisoturin käsivarteen, itse puolikuolleena. Kapteenin kasvot ilmaisivat harvinaista liikutusta.

"Teillä oli puhuttavaa minulle, herra d'Artagnan", lausui hän pahastuksen ja tuskan muuttamalla äänellä. "Mitä aioitte sanoa?"

D'Artagnan asteli tuokion lehterillä, pidellen Louisen kättä kainalossaan; sitten päästyään kyllin etäälle toisista hän vastasi:

"Mitä minulla oli teille lausuttavaa, mademoiselle, sen on neiti de Tonnay-Charente juuri ilmaissut raakamaisesti, mutta täydelleen."

Tyttö parahti hiljaa, ja tämän uuden vamman murtamana hän menetteli kuten kuolemaansa odottavat lintuparat, jotka kätkeytyvät pensastoon vetämään viimeisen henkäyksensä: hän katosi eräästä sivuovesta, juuri kun kuningas ilmestyi toisesta.

Hallitsijan ensimmäinen katse osui rakastajattarensa tyhjään istuimeen; pettyneenä hän rypisti silmäkulmiaan, mutta huomasi samassa d'Artagnanin, joka tervehti häntä.

"Haa, monsieur", hän sanoi, "te olette kunnostautunut hyvin, ja minä olen teihin tyytyväinen."

Se oli tavaton kuninkaallisen mielihyvän ilmaisu. Sellaista lauselmaa eivät monetkaan saaneet häneltä osakseen muutoin kuin syöksymällä surman suuhun.

Hovineidot ja herrasmiehet, jotka kuninkaan tullessa olivat asettuneet kunnioittavaksi kehäksi hänen ympärilleen, vetäytyivät syrjään havaitessaan hänen pyrkivän kahdenkeskiseen haasteluun kapteeninsa kanssa. Kuningas lähti kävelemään, vieden d'Artagnanin ulos suojamasta, ensin vieläkin etsittyänsä katseillaan la Vallièrea, jonka poissaoloa hän ei voinut käsittää.

Päästyään uteliailta korvilta turvaan hän virkahti:

"No, herra d'Artagnan, entä vanki?"

"Tallessaan, sire."

"Mitä hän puhui matkalla?"

"Ei mitään, sire."

"Mitä hän teki?"

"Sattui käymään niin, että kalastaja, jonka purressa läksin Sainte-Margueritelle, nousi vastarintaan ja tahtoi surmata minut.

Hänen… tuota, vanki kävi puolelleni, pyrkimättä pakoon."

Kuningas kalpeni.

"Riittää", sanoi hän.

D'Artagnan kumarsi.

Ludvig mitteli työhuoneensa lattiaa.

"Te olitte Antibesissa", hän sitten virkkoi, "herra de Beaufortin saapuessa sinne?"

"En, sire, läksin juuri ennen herttuan tuloa."

"Ahaa!"

Uusi äänettömyys.

"Mitä näitte siellä?"

"Paljon väkeä", vastasi d'Artagnan kylmästi.

Kuningas huomasi, että muskettisoturi ei tahtonut puhua.

"Kutsuin teidät takaisin, herra kapteeni, lähteäksenne järjestämään kuntoon asuntoani Nantesissa."

"Nantesissa?" huudahti d'Artagnan.

"Bretagnessa."

"Niin, sire, siinä maakunnassa. Teidän majesteettinne lähtee niin pitkälle matkalle?"

"Valtiosäädyt kokoontuvat siellä", selitti kuningas. "Minulla on kaksi vaatimusta esitettävänä, joten tahdon olla paikalla."

"Milloin lähden?" kysyi kapteeni.

"Tänä iltana… huomenna… huomis-iltana – tehän tarvitsette lepoa."

"Olen levännyt, sire."

"Se on hyvä… No, tämän illan ja huomisen välillä, halunne mukaan."

D'Artagnan kumarsi kuin poistuakseen, mutta lisäsi nähdessään kuninkaan epäröivän:

"Ottaako teidän majesteettinne hovin mukaanne?"

"Luonnollisesti."

"Niin ollen tarvitsette tietenkin myös muskettisotureita?"

Ja kapteenin läpitunkeva silmäys sai kuninkaan katseen painumaan alas.

"Ottakaa heitä prikaati", vastasi Ludvig.

"Siinäkö kaikki?.. Eikö kuninkaalla ole muita määräyksiä minulle annettavana?"

"Ei… Kah!.. On tosiaan!"

"Minä kuuntelen."

"Nantesin linnassa, joka kuuluu olevan kovin hankalan järjestelmän mukaan rakennettu, ottakaa tavaksenne asettaa muskettisotureita kaikkien huomattavimpien arvohenkilöiden ovelle, mitä saattueeseeni kuuluu."

"Huomattavimpien?"

"Niin."

"Siis esimerkiksi herra de Lyonnen ovelle?"

"Niin."

"Herra Letellierin?"

"Niin."

"Herra de Briennen?"

"Niin."

"Ja herra yli-intendentin?"

"Tietenkin."

"Hyvä on, sire. Huomenna olen matkalla."

"Oh, vielä sana, herra d'Artagnan. Nantesissa tapaatte Gesvresin herttuan, henkivartion kapteenin. Pitäkää huolta, että muskettisoturinne ovat sijoitetut ennen kuin hänen väkensä saapuu.

Kunniatehtävä kuuluu ensimmäisinä ehtineille."

"Kyllä, sire."

"Ja jos herra de Gesvres kiistäisi etuoikeuttanne?"

"Johan nyt, sire! Hänkö ryhtyisi minulle mukisemaan?"

Muskettisoturi kiepahti rivakasti kannoillaan ja katosi.

– Nantesiin! – tuumi hän portaissa. – Miksei hän uskaltanut suoraan puhua Belle-Islestä?

Hänen lähtiessään pääportille muuan herra de Briennen apuri juoksi hänen peräänsä.

"Herra d'Artagnan!" hän sanoi; "anteeksi…"

"Mitä nyt, herra Ariste?"

"Kuningas käski antaa teille tämän maksuosoituksen."

"Teidän kassastanneko nostan rahat?"

"Ei, monsieur, vaan herra de Fouquetin käsivaroista."

Hiukan ihmetellen d'Artagnan luki kahdensadan pistolin maksuosoituksen, joka oli Ludvigin käsialaa.

– Kas vain! – hän tuumi kiitettyään kohteliaasti kirjuria; – tämä matka maksatetaan yli-intendentillä! Mordioux, siinä hän on ihan Ludvig XI: n kaltainen! Mutta kyllähän Colbert olisi huikeasti riemastuksissaan suorittanut nämä kulut omasta rahastostaan!

D'Artagnan ei koskaan jättänyt näytettäessä maksettavaa määräystä väljähtymään; tälle periaatteelleen uskollisena hän siekailematta lähti perimään matkavarojaan herra Fouquetilta.

241.
Ehtoollinen

Yli-intendentti oli epäilemättä saanut kuulla, että oltiin lähiaikoina lähtemässä Nantesiin, sillä hän antoi ystävilleen jäähyväis-illalliset. Vilkas hyörinä oli vallannut koko talon, yläkerrasta alakertaan, ja vateja ja lautasia kantavien palvelijain touhu ja kirjanpitäjäin toimeliaisuus ennustivat kohdakkoin tapahtuvaa mullistusta rahastossa ja keittiössä.

Maksuosoitus kädessään d'Artagnan saapui toimistoon, jossa sai sen vastauksen, että oli myöhäistä nostaa rahoja, kun kassa oli jo suljettu.

Hän vastasi vain sanoilla: "Kuninkaan käskystä."

Hiukan hämmentyneenä kapteenin vakavasta sävystä kirjanpitäjä selitti, että se oli kunnioitettava syy, mutta talon tapoja oli myös pidettävä kunniassa. Senvuoksi hän kehoitti osoituksen omistajaa käväisemään uudestaan huomenna.

D'Artagnan pyysi saada tavata herra Fouquetia. Virkailija vastasi, että herra yli-intendentti ei ollenkaan sekaantunut tämänlaatuisiin yksityisseikkoihin, ja vetäisi riuskasti ovensa kiinni d'Artagnanin nenän edessä. Tämä oli edeltäpäin aavistanut tempun ja työntänyt saappaansa oven ja pielen väliin, joten lukitseminen ei käynyt päinsä ja kirjanpitäjä tapasi itsensä vielä kerran katselemassa puhuttelijaansa kasvoista kasvoihin. Hän muuttikin sävyään ja sanoi d'Artagnanille säikähtyneen kohteliaasti:

"Jos monsieur tahtoo puhutella herra yli-intendenttiä, olkaa hyvä ja menkää odotushuoneisiin; tänne toimistoon ei monseigneur nyt tule."

"Hyvä on! Olisitte sen sanonut!" vastasi d'Artagnan.

"Pihan toisella puolella", neuvoi virkailija hyvillään, kun pääsi rauhaan.

D'Artagnan astui pihan yli ja joutui palvelijain keskelle.

"Monseigneur ei tällä hetkellä ota vastaan", ilmoitti hänelle eräs houkkio, joka kantoi päänsä päällä heleänpunaisella tarjottimella kolmea fasaania ja kahtatoista viiriäistä.

"Sanokaa hänelle", virkkoi kapteeni, pysäyttäen palvelijan tarttumalla hänen tarjottimensa syrjään, "että täällä on herra d'Artagnan, hänen majesteettinsa muskettisoturien kapteenipäällikkö."

Palvelija päästi kummastuksen huudon ja hävisi.

D'Artagnan seurasi häntä verkalleen. Hän saapui juuri hyvään aikaan kohdatakseen odotushuoneessa herra Pélissonin, joka oli hiukan kalpeana rientänyt ruokasalista tiedustamaan tällaisen vieraan asiaa.

D'Artagnan hymyili.

"Ei mitään ikävää, herra Pélisson, pikku maksuosoitus vain nostettavana."

"Ah", virkahti Fouquetin ystävä keventyneenä.

Ja hän tarttui kapteenin käteen ja veti hänet mukanaan saliin, missä hyvä joukko läheisimpiä ystäviä ympäröi huoneen keskelle asetettuun lepotuoliin vaipunutta yli-intendenttiä. Täällä olivat kokoontuneina kaikki epikurolaiset, jotka äskettäin Vauxissa olivat tuottaneet kunniaa herra Fouquetin talolle, älylle ja rahoille.

Ollen enimmäkseen hilpeitä ja helliä tovereita he eivät olleet paenneet suojelijaansa myrskyn lähetessä, ja taivaan uhkaavista merkeistä huolimatta, maaperän huojumisesta pelästymättä he olivat täällä hymyilevinä, auliina, lujina vastoinkäymisessä, kuten olivat olleet myötäkäymisessäkin mukana.

Yli-intendentin vasemmalla puolella istui rouva de Bellière, hänen oikealla puolellaan rouva Fouquet, ikäänkuin miehen kahtena suojelusenkelinä uhmaten maailman tapoja ja mykistäen kaikki jokapäiväisen sovinnaisuuden vaatimukset, vaaran hetkellä tarjotakseen hänelle yhtyneitten käsivarsiensa tuen.

Kalpealla ja vapisevalla madame de Bellièrellä oli pelkkiä kunnioittavia aikeita yli-intendentin puolisoa kohtaan, joka miehensä kättä pidellen katseli levottomasti ovelle, Pélissonin mentyä noutamaan d'Artagnania.

Kapteeni astui sisään, aluksi hyvin kohteliaana ja sitten ihaillen, kun hän pettämättömällä katseellansa sai heti oikean käsityksen tästä seurueesta.

Fouquet kohottausi nojatuolissaan.

"Suokaa anteeksi, herra d'Artagnan", sanoi hän, "etten ollut teitä vastaanottamassa, vaikka tulette kuninkaan nimessä."

Ja hän korosti näitä viimeisiä sanoja jonkunlaisella surullisella lujuudella, joka synnytti pelkoa hänen ystäväinsä sydämissä.

"Monseigneur", vastasi d'Artagnan, "minä saavun luoksenne kuninkaan nimessä vain pyytämään kahdensadan pistolin maksuosoituksen suoritusta."

Kaikki katseet kirkastuivat; ainoastaan Fouquetin otsa pysyi pilvessä.

"Ah, monsieur", virkkoi hän, "tekin lähtenette Nantesiin?"

"En tiedä, minne minut lähetetään, monseigneur."

"Mutta ettehän lähde niin joutuin, herra kapteeni", sanoi rouva Fouquet rauhoittuneena, "ettei teillä olisi aikaa istahtaa hetkiseksi pöytäämme? Se olisi meille mieluisa kunnia."

"Minulle se olisi hyvin suuri kunnia, madame; mutta valitettavasti minulla on tosiaan paha kiire, kuten huomaatte siitäkin, että minun on täytynyt matkarahojeni takia tunkeutua teidän vieraspitojanne häiritsemään."

"Siihen vastataan kullalla", sanoi Fouquet viitaten taloudenhoitajalleen, joka heti läksi huoneesta, saatuaan d'Artagnanin ojentaman maksuosoituksen.

"Oh, maksusta en ollut huolissani", lausui soturi; "tämä on vauras talo."

Alakuloinen hymy häilähti Fouquetin valjuilla piirteillä.

"Tunnetteko kipua?" kysyi markiisitar.

"Tuleeko taas kohtaus?" huolestui rouva Fouquet.

"Ei mitään, kiitos!" vastasi yli-intendentti.

"Kohtaus?" virkkoi d'Artagnan. "Onko teidän ylhäisyytenne sairas?"

"Olen Vauxin juhlien seurauksena potenut vuorottelevaa kuumetta."

"Ehkä vilustuitte öiseen aikaan luolissa?"

"Ei, ei, sielullinen jännitys vain rasitti liiaksi."

"Liiallinen huolenpitonne kuninkaan hyvästä vastaanotosta", tokaisi la Fontaine säveästi, ollenkaan aavistamatta, kuinka kipeään seikkaan hän kajosi.

"Hallitsijansa kohdittelusta ei voi liiaksi huolehtia", huomautti Fouquet hiljaisesti runoilijalleen.

"Monsieur tarkoitti liiallista innokkuutta", lausui d'Artagnan suoraluontoisesti ja sydämellisesti. "On totinen tosi, monseigneur, että vieraanvaraisuutta ei ole koskaan toteutettu niin rajattoman hartaasti kuin Vauxissa."

Rouva Fouquet antoi kasvojensa selvästi ilmaista, että jos hänen miehensä olikin kuningasta kohtaan esiintynyt hyvin, ei jälkimmäinen ollut samalla mitalla palkinnut ministeriänsä. Mutta d'Artagnan tiesi, mikä hirveä salaisuus tähän vielä kätkeytyi. Se oli tässä seurassa tunnettu ainoastaan hänelle ja Fouquetille, ja näillä kahdella miehellä ei ollut toisella valittamisen rohkeutta eikä toisella syyttämisen oikeutta.

Kapteenille tuotiin rahat, ja hän teki lähtöä, kun Fouquet kohoutuen otti lasin ja käski ojentaa toisen d'Artagnanille.

"Monsieur", virkkoi hän, "kuninkaan terveydeksi, mitä tapahtuukin!"

"Ja teidän terveydeksenne, mitä tapahtuukin!" vastasi d'Artagnan kulauttaen pohjaan..

Näiden pahaenteisten sanojen jälkeen hän tervehti koko seuruetta, joka nousi jalkeille hänen kannuksiensa kilistessä saappaiden tömisyttämillä portailla.

"Hetkiseksi luulin, että hän pyrki käsiksi minuun eikä rahoihini", sanoi Fouquet yrittäen nauraa.

"Teihin!" huudahtivat ystävät; "ja minkätähden, hyvä Jumala?"

"Oh, älkäämme erehtykö asemasta, rakkaat epikurolaisveljet", lausui yli-intendentti; "minä en tahdo mitään vertailua maailman vaivaisimman syntisen ja palvelemamme Vapahtajan kesken, mutta tarjosihan hänkin eräänä päivänä ystävilleen Ehtoolliseksi nimitetyn aterian, joka muodostui sellaiseksi jäähyväistilaisuudeksi kuin meillekin nyt tämä hetki."

Joka taholta kuului murheellisen vastaväitteen huudahduksia.

"Sulkekaa ovet", käski Fouquet, ja palvelijat poistuivat. "Hyvät ystävät", jatkoi ministeri ääntänsä alentaen, "mitä minä olin ennen ja mitä olen tänään? Ajatelkaa eroa. Minunlaiseni mies vaipuu alas jo yksinään sillä, että hän ei enää nosta ylös päätänsä; mutta mitä sanotaankaan, jos joudun suoranaisesti halvennettavaksi? Minulla ei ole enää varoja, ei luottoa, ei enää muuta kuin voimallisia vihamiehiä ja voimattomia ystäviä, ja tunnen tuhoni uhkaavan ihan lähellä."

"Hei", huudahti Pélisson kiivaasti, "koska paljastatte asemanne noin avoimesti, niin meidänkin tulee olla suorapuheisia. Niin, te olette syöksymässä perikatoon, mutta vielä voitte pahimman välttää. Ensiksikin, paljonko meillä vielä kaikkiaan on rahoja jäljellä?"

"Seitsemänsataatuhatta livreä", ilmoitti taloudenhoitaja.

"On leipään", jupisi rouva Fouquet.

"Hevosia vain", sanoi Pélisson, "ja paetkaa."

"Minne lähtisin?"

"Sveitsiin, Savoijiin, minne hyvänsä Ranskan rajan taakse."

"Jos hänen ylhäisyytensä pakenee", huomautti markiisitar, "niin hänen sanotaan säikkyneen syyllisyyttään."

"Sanotaan enemmänkin, – väitetään minun vieneen mukanani vähintään kaksikymmentä miljoonaa."

"Me kirjoitamme muistelmia maineenne puhdistamiseksi", lupasi la Fontaine; "paetkaa."

"Minä jään", päätti Fouquet; "enkähän toki ole ihan vailla turvaa."

"Sinulla on Belle-Isle!" huudahti abbé Fouquet.

"Ja sinne minun sopiikin mukavasti poiketa Nantesin matkalta", sanoi yli-intendentti; "malttia siis, malttia!"

"Mutta mitä vaaroja onkaan väijymässä sitä ennen!" huoahti rouva Fouquet.

"Niin, sen kyllä tiedän", vastasi ministeri; "mutta minkä sille mahtaa? Kuningas on antanut minulle kutsun säätykokoukseen. Tietysti hän siten suunnittelee häviötäni; mutta minun ei sovi ilmaista mitään levottomuutta."

"No, hei, minä olen keksinyt apukeinon", huudahti Pélisson. "Te lähdette tosiaan Nantesiin, mutta ystävien keralla, omissa vaunuissanne Orléansiin asti ja sieltä omalla jokialuksella Nantesiin, aina valmiina puolustautumaan hyökkäykseltä ja väistämään, jos teitä uhataan. Te otatte siis mukaan käteiset rahanne kaikkien mahdollisuuksien varalta, ja pakoretkelläkin ollen te vain noudatatte kuninkaan tahtoa. Tämän matkasuunnitelman varassa te pääsette jokisuuhun milloin haluatte, siitä merelle, Belle-Islelle, ja sieltä teillä on vapaa pääsy edelleen kuten kotkalla, joka pesästään häirittynä häipyy avaruuteen."

Pélissonin sanoja tuettiin yksimielisellä hyväksymisellä.

"Niin, tee siten", sanoi rouva Fouquet miehelleen.

"Tehkää niin", kehoitti rouva de Bellière.

"Tehkää! Tehkää!" huusivat kaikki ystävät.

"Kyllä teenkin", myöntyi Fouquet.

"Tänä iltana!"

"Tunnin kuluessa!"

"Aivan heti", lupasi ministeri.

"Seitsemälläsadallatuhannella livrellä luot muualla uuden omaisuuden", arveli abbé Fouquet. "Mikä meitä estää varustamasta kuntoon kaappaaja-aluksia Belle-Islellä?"

"Ja tarpeen tullen retkeilemme keksimään uuden maanosan", lisäsi la Fontaine innostuttavien suunnitelmani päihdyttävänä.

Koputus ovelta keskeytti tämän ilahtuneen ja toiveikkaan hälinän.

"Kuninkaan sanansaattaja!" huusi juhlamenojen ohjaaja.

Syntyi syvä hiljaisuus, ikäänkuin tuo tietymätöin sanoma olisi tuntunut vastaukselta äsken heränneihin suunnitelmiin. Jokainen odotti, mitä talon isäntä tekisi; tämä kärsi parhaillaan kuumekohtauksesta, helmeilevä hiki otsallaan.

Fouquet siirtyi työhuoneeseensa vastaanottamaan hänen majesteettinsa viestiä. Pitosalissa oli hiljaisuus niin hisahtamaton, että rahaministerin kuultiin vastaavan lähetille:

"Hyvä on, monsieur."

Ääni oli kuitenkin väsymyksestä sorruksissa ja värähteli liikutuksesta.

Kotvasen kuluttua Fouquet kutsutti Gourvilleä, joka yleisen jännityksen tarkkaamana poistui salista.

Viimein ilmestyi ministeri itse takaisin ystäväpiiriinsä, mutta vastikään kalpeat ja riutuneet kasvot olivat nyt käyneet harmahtaviksi ja vääristyneet piirteiltänsä. Elävänä aaveena hän asteli esiin ojennetuin käsivarsin, kuivunein huulin, niinkuin haamu, joka tulee tervehtimään elämässään tuntemiansa kumppaneita.

Tämä ilmestys sai jokaisen nousemaan, ja parahtaen he riensivät Fouquetin luo. Pélissoniin katsoen tämä nojasi puolisoonsa ja puristi markiisitar de Bellièren kylmää kättä.

"No niin!" kuului hänen huuliltaan ääni, jossa ei ollut mitään inhimillistä.

"Mitä on tapahtunut, hyvä Jumala?" hätäiltiin.

Fouquet avasi oikean kätensä, joka oli kosteana puristunut nyrkkiin; kammostuneena Pélisson sieppasi siitä paperin ja luki kuninkaan käsialalla kirjoitetut rivit:

'Rakas herra Fouquet, antakaa meille hallussanne olevista jäännösvaroistamme seitsemänsataatuhatta livreä, jonka summan tarvitsemme tänään matkaamme varten.

Ja kun tiedämme, että te ette ole hyvässä voinnissa, rukoilemme Jumalaa tervehdyttämään teidät ja pitämään teidät pyhässä suojeluksessaan.

Tämä kirje käy kuitista.

Ludvig.' Kauhistunut sorina kiersi salia.

"No, miten menettelette tämän kirjeen suhteen?" huudahti Pélisson.

"En mitenkään enää, kun olen sen saanut."

"Mutta…"

"Kun olen sen saanut, Pélisson, niin olenhan sen maksanut", selitti yli-intendentti, ja hänen yksinkertainen ylevyytensä järkytti jokaisen sydäntä.

"Sinä maksoit?" huudahti rouva Fouquet epätoivoisesti. "Me olemme siis aivan häviöllä!"

"No, no, älkäämme enää tuhlatko sanoja", tokaisi Pélisson. "Rahojen jälkeen henki. Ratsaille, monseigneur, pian ratsaille!"

"Jättäen meidät?" huusivat molemmat naiset yhtaikaa, huumeissaan tuskasta.

"Kah, monseigneur, pelastautuessanne te pelastatte meidät kaikki.

Ratsaille!"

"Mutta hän ei kykene pysymään satulassa! Näettehän."

"Oh, jos hän oikein harkitsee aseman täpäryyttä…" väitti rivakka Pélisson.

"Olette oikeassa", mutisi Fouquet.

"Monseigneur, monseigneur!" huusi Gourville noustessaan portaita neljä askelmaa kerrallaan; "monseigneur!"

"No, mitä nyt?"

"Minä saatoin käskynne mukaan kuninkaan lähettiä rahoineen…"

"Niin?"

"Ja Palais-Royalin aukiolla huomasin…"

"Hengähdä hiukan, hyvä ystävä, – sinä ihan tukehdut."

"Mitä huomasitte?" tiukkasivat ystävät kiihkeinä.

"Näin muskettisoturien nousevan ratsaille", läähätti Gourville.

"Hei, nyt ei todella ole hetkeäkään hukata", huudettiin ympärillä.

Rouva Fouquet ryntäsi portaille huutaen tuomaan pihalle hevosensa.

Markiisitar kiirehti sieppaamaan hänet syliinsä ja sanoi hänelle:

"Madame, hänen pelastuksensa tähden, älkää millään tavoin hätääntykö älkääkä ajatelko lähteä mukana."