"Arvaatte kai", sanoi Silvio, "kuka kysymyksessä oleva henkilö on. Matkustan Moskovaan. Saadaanpas nähdä, katsooko hän aivan häidensä edellä kuolemaa silmiin yhtä kylmäverisesti kuin ennen muinoin kirsikoineen."

Näin sanottuaan nousi hän, heitti lakin maahan ja kulki huoneessa edestakaisin kuin tiikeri häkissään. Olin kuunnellut häntä vaiti; omituiset, ristiriitaiset tunteet olivat minut vallanneet.

Palvelija astui sisään ja ilmotti, että hevoset olivat jo valmiina. Silvio puristi voimakkaasti kättäni ja me syleilimme toisiamme. Hän istuutui talonpoikaisille rattaille, joilla oli kaksi arkkua, toinen sisältäen hänen pistoolinsa ja toinen matkatavaransa. Sanoimme vielä kerran hyvästit ja hevoset kiitivät pois.

II

Useampia vuosia oli kulunut, ja eräät perheasiat vaativat minut asettumaan pieneen kyläpahaseen N: n piirissä. Vaikkakin minulla oli puuhaa maatilallani, en voinut olla huokaamatta ajatellessani huoletonta, vilkasta elämää, jota siihen asti olin elänyt. Vaikeinta oli minun tottua viettämään ypöyksin pitkiä, ikäviä talvi- ja kevätiltoja. Päivälliseen asti onnistuin jotenkuten tappamaan ajan jutellen starostan kera, innostaen työmiehiä ja katsellen uusia tekeillä olevia rakennuksia. Mutta pimeän tullen en tiennyt lainkaan mihin ryhtyä. Vähät kirjat, jotka löysin romuhuoneesta ja kaapista muistin jo ulkoa. Muutamat kertomukset, joita emännöitsijä Kirilovna tiesi – olin jo kuullut moneen kertaan. Talonpoikain laulut alkoivat minua ikävystyttää; olin paennut jo punssin ja muiden juomain turviin, mutta niistä sain päänkipuja. Ja sitä paitsi pelkäsin, totuuden tunnustaakseni, tulevani juopoksi pelkästä surusta – tunsin piirissämme monia sellaisia malleja, ne ovat pahimpia lajiaan.

Läheisiä naapureita ei minulla ollut, lukuunottamatta paria kolmea juoppoa, joiden seurakeskustelu rajottui melkein pelkkiin huokauksiin. Niiden seuraa parempana pidin yksinäisyydenkin. Lopulta päätin syödä päivällistä niin myöhään kuin mahdollista ja mennä levolle niin aikaisin kuin mahdollista. Siten onnistuin iltoja lyhentämään ja päiviä pitentämään; ja minusta oli kaikki hyvin.

Neljän virstan päässä tilaltani oli kartano, joka kuului kreivitär B: lle. Mutta siellä asui ainoastaan hoitaja. Kreivitär oli siellä käynyt ainoastaan kerran, avioliittonsa ensi vuosina ja silloinkin jäänyt sinne vain kuukaudeksi.

Erakkoelämäni toisena keväänä kuulin eräänä päivänä, että kreivitär miehensä kera tulisi viettämään kesää maatilalla. Ja tosiaan saapuikin hän kesäkuun alussa.

Rikkaan naapurin saapuminen on maalla sangen tärkeä tapahtuma. Tilanomistajat ja heidän alustalaisensa puhuivat siitä kaksi kuukautta ennen ja kaksi jälkeen. Mitä minuun tulee, täytyy tunnustaakseni, että tieto nuoren, kauniin naapurittaren saapumisesta kiihotti kovasti mieltäni. Paloin kärsimättömyydestä, haluten häntä nähdä, ja niin päätin seuraavana sunnuntaina hänen tulonsa jälkeen päivällisen syötyäni lähteä linnaan, tervehtimään rouva kreivitärtä lähimpänä naapurina ja alttiimpana palvelijana.

Lakeija vei minut kreivin huoneeseen ja meni tuloni ilmottamaan. Huone oli kookas ja kalustettu kaikella mahdollisella ylellisyydellä. Seinävarsilla seisoi kaappeja kirjoja täytenään, ja jokaisen kaapin päällä bronssinen rintakuva. Marmorikamiinin yläpuolella oli suuri peili. Lattialle oli levitetty villakangas ja se peitetty persialaisilla matoilla. Kun olin erakkolassani vierastunut kaikista ylellisyysesineistä enkä ollut pitkiin aikoihin nauttinut rikkauden näkemisestä, valtasi minut eräänlainen arkuus, ja minä odotin kreivin ilmestymistä samallaisella pelolla kuin maalaisanoja ministeriä, jolle tahtoo tulla esitetyksi.

Ovi aukeni ja kaunis, noin kolmenkolmatta vuotias mies astui sisään. Kreivi otti minut vastaan mitä suurimmalla, herttaisimmalla tavalla. Rohkaisin mieleni ja tahdoin selittää tuloni syyn, mutta en ehtinyt sitä saada esiin, kun hän jo mitä ystävällisimmin toivotti naapurin tervetulleeksi. Istuuduimme. Hänen vapaa, miellyttävä pakinansa karkotti pian saamattoman arkuuteni; ja olin jo saanut takaisin tavallisen kylmäverisyyteni, kun äkkiä näyttäytyi kreivitär – ja hämini oli suurempi entistään. Hän oli todellakin kaunis rouva. Kreivi esitti minut. Tahdoin näyttää vapaalta, mutta mitä enemmän ponnistelin esiintyäkseni luonnollisesti, sitä saamattomammaksi ja hämmentyneemmäksi tunsin itseni. Antaakseen minulle aikaa tyyntyäkseni, alkoivat uudet tuttavani puhella keskenään, ikäänkuin näyttääkseen, että kohtelivat minua ilman muodollisuuksia ja kuten vanhaa hyvää ystävää.

Sillävälin olin noussut, kävelin huoneessa sinne ja tänne, katsellen kirjoja ja maalauksia. En juuri ymmärrä maalaustaidetta, mutta muuan taulu veti huomioni puoleensa. Se oli jokin sveitsiläinen maisema, mutta minun silmiini ei pistänyt tekotavan etevyys, vaan se seikka, että taulun oli lävistänyt kaksi kuulaa; molemmat reiät olivat aivan päälletysten.

"Oivallinen laukaus!" huomautin kreiviin kääntyen

"Niin", sanoi hän, "sangen merkillinen laukaus. Oletteko perehtynyt ampumiseen?" jatkoi hän.

"Jokseenkin hyvin", vastasin sangen iloissani siitä, että keskustelu oli kääntynyt aiheeseen, josta minäkin voin puhua mukana. "Luulen, että saan sattumaan korttiin kolmenkymmenen askeleen päästä, – tietysti edellyttäen, että pistooli on minulle tuttu ennaltaan."

"Todellakin?" sanoi kreivitär eloisan harrastuksen ilmeellä. "Ja sinä, kultaseni, saatko sinäkin kolmenkymmenen askeleen päästä korttiin sattumaan?"

"Voimmehan jonakin lähimmistä päivistä koettaa", vastasi kreivi. "Aikoinani en ollut mikään huono ampuja, mutta viiteen vuoteen en ole pistooliin enää koskenut."

"Oi", huomautin, "silloin löisin vetoa, että ammutte ohi kahdenkymmenen askeleen päästäkin. Pistoolilla ampuminen vaatii päivittäistä harjotusta. Tiedän sen kokemuksesta. Rykmentissämme kävin parhaasta ampujasta. Sitte en sattumalta ottanut pistoolia käteeni kokonaiseen kuukauteen, omani oli näet korjattavana ja uskokaa pois, herra kreivi, kun aloin jälleen ampua, ammuin neljä kertaa peräkkäin pullon ohitse kahdenkymmenen askeleen päästä. Kapteenimme, hauska, hyväntahtoinen veitikka, sattui olemaan saapuvilla ja sanoi: 'Helkkarissa, toveri, ethän voi saada edes pulloakaan kallistumaan! Sepäs vasta raittiutta!' Ei, uskokaa pois, herra kreivi, täytyy alituiseen harjotella itseään, muuten ruostuu. Paras ampuja, jonka olen konsaan tuntenut, käsitteli pistoolia joka päivä, ampui vähintään kolme kertaa päivällisen edellä. Sitä unhotti hän yhtä vähän kuin viinaryyppyään ruuan alle."

Kreiviä ja kreivitärtä näytti miellyttävän se, että olin tullut puheliaaksi.

"Ja millainen ampuja hän sitte oli."

"No, jos hän esimerkiksi näki kärpäsen seinällä, – te nauratte, rouva kreivitär – mutta se on tosiaankin niin – kun hän sattumalta näki kärpäsen, huusi hän: 'Tuos, Kuska, pistoolini!' Kuska tuo ladatun pistolin. Pau, kärpänen on nuuskana seinässä."

"Sepäs taitoa!" huudahti kreivi. "Ja mikä hänen oli nimensä?"

"Silvio, herra kreivi."

"Silvio!" huusi kreivi hypähtäen pystyyn. "Oletteko tuntenut Silvion?"

"Olenkoko tuntenut! Olimme hyvät ystävät; häntä pidettiin rykmentissämme omaan väkeen kuuluvana! mutta viiteen vuoteen en ole hänestä kuullut mitään. Olette siis tekin hänet tuntenut, herra kreivi?"

"Niin, olen tuntenut hänet, sangen hyvin. Eikö hän kentiesi ole teille koskaan kertonut omituisesta tapahtumasta elämässään?"

"Tarkotatte kai korvapuustia, jonka hän kerran sai tanssiaisissa eräältä taivastelijalta."

"Eikö hän sanonut teille tämän taivastelijan nimeä?"

"Ei… mutta herra kreivi", huudahdin, aavistaen asian oikean laidan, "pyydän anteeksi, en tiennyt… olisitteko te kentiesi hän?"

"Olen, minä itse", vastasi kreivi tavattoman hämillään. "Ja tämä luotien lävistämä taulu on muisto viimeisestä kohtauksestamme."

"Oi, pyydän, rakas", sanoi kreivitär, "älä puhu siitä. Minua kauhistuttaa, kun kuulen tuota juttua mainittavan."

"Ei", vastasi kreivi, "minun täytyy herralle kertoa kaikki. Hän tietää, kuinka loukkasin hänen ystäväänsä, ja on kohtuullista, että hän saa myös tietää, kuinka Silvio kosti."

Kreivi sysäsi minulle istuimen ja minä kuuntelin uteliaalla jännityksellä seuraavaa kertomusta: "Ensimäisen kuukauden, honey moon, vietimme täällä, tällä tilalla. Tähän taloon liittyy elämäni onnellisimman samoinkuin tuskallisimmankin silmänräpäyksen muisto.

"Eräänä iltana olimme ratsastamassa. Vaimoni hevonen pillastui, häntä alkoi pelottaa, hän laskeutui maahan ja pyysi minua taluttamaan hevostaan, hän itse menisi jalkaisin kotiin. Siellä näin oven edessä matkarattaat. Minulle ilmotettiin, että muuan herra odotti huoneessani ja oli kieltäytynyt ilmottamasta nimeään, oli vain sanonut, että hänellä on asioita suoritettavana kanssani. Menin huoneeseen ja pimeänhämärässä näin pitkäpartaisen, pölyttyneen miehen. Hän seisoi kamiinin luona. Menin hänen luoksensa ja koetin hänen piirteitään muistella.

"'Etkö tunne minua, kreivi?' sanoi hän väräjävällä äänellä.

"'Silvio!' huusin minä.

"Ja täytyy tunnustaakseni, että tunsin hiusteni nousevan pystyyn.

"'Niin, se olen', jatkoi hän. 'Minulla on vielä laukaus puolellani, olen tullut sen ampumaan. Oletko valmis?'

"Sivutaskusta näin pistoolin pistävän esiin. Mittasin välimatkaa kaksitoista askelta ja pyysin häntä heti ampumaan, ennenkuin vaimoni ehtisi sisään. Hän vitkasteli ja tahtoi valoa. Tuotiin kynttilöitä.

"Suljin oven ja kielsin päästämästä ketään sisään, ja sitte vaadin vielä kerran häntä ampumaan. Hän kohotti pistoolinsa ja tähtäsi… Minä luin sekuntteja. Ajattelin häntä, vaimoani… kului kamala minuutti… Silvio laski alas aseensa.

"'Minusta on ikävää', sanoi hän, 'mutta pistoolini ei ole ladattu kirsikoilla… luodit ovat niin raskaita… mutta johtuipa mieleeni: tämä ei näytä kaksintaistelulta, vaan murhalta. En ole tottunut ampumaan aseetonta miestä. Alkakaamme kuten muinenkin: heittäkäämme arpaa, kenen on ensiksi ammuttava.'

"Päätäni pyörrytti… luulen, että hylkäsin tarjouksen… vihdoin oli toinen pistooli ladattuna. Käärimme pari paperilappua, panimme ne lakkiin, jonka kerran olin ampunut puhki. Vedimme arpaa. Minä voitin toistamiseen.

"'Sinulla on hittolaisen onni, kreivi', sanoi hän nauraen tavalla, jota en kina voi unhottaa.

"En tiedä, kuinka oli laitani ja kuinka hänen onnistui minut pakottaa – mutta minä ammuin ja luoti sattui tähän tauluun."

Kreivi osotti läväistyä maisemaa. Hänen kasvonsa olivat tulipunaiset. Kreivitär oli valkosempi kuin hänen taskuliinansa ja minun oli vaikea pidättää huudahdustani.

"Ammuin siis", jatkoi kreivi. "Ammuin harhaan, luojan kiitos… sitte tähtäsi Silvio… tällä kertaa näytti hän todellakin hirvittävältä. Äkkiä aukenee ovi. Mascha syöksee sisään ja heittäytyy kaulaani. Hänen läsnäolonsa antoi minulle jälleen rohkeutta.

"'Kultaseni', sanoin, 'etkö sitte näe, että teemme vain pilaa? Kuinka pelästynyt olet! Mene, mene, juo lasi vettä ja palaa sitte takaisin. Esitän sinulle sitte vanhan, hyvän toverin.'

"Mascha yhä epäröi.

"'Sanokaa minulle, onko totta, mitä mieheni sanoo?' kysyi hän kääntyen hirveään Silvioon. 'Onko totta, että on vain leikki kysymyksessä?'

"'Hän laskee aina leikkiä, kreivitär', vastasi Silvio. 'Eräänä päivänä antoi hän minulle leikillään korvapuustin, leikillään ajoi hän luodin lakkiini; leikillään ampui hän äsken ohitseni. Nyt sallittanee minunkin laskea hieman leikkiä…'

"Näin sanoen aikoi hän minua tähdätä – vaimoni ollessa läsnä!

"Mascha heittäytyi hänen jalkoihinsa.

"'Nouse, Mascha! Älä häpäise itseäsi!' huusin raivoissani. 'Ja te, herra, lakkaatteko pilkkaamasta vaimoani? Tahdotteko ampua vai ette?'

"'Enkä ammu', vastasi Silvio. 'Olen tyytyväinen. Tahdoin nähdä sinut hämmentyneenä ja pelokkaana. Pakotin sinut ampumaan itseäni; olen tyytyväinen. Tulet aina minut muistamaan; jätän sinut omantuntosi valtaan.'

"Hän astui askeleen ovea kohden; mutta kynnyksellä hän pysähtyi, heitti katseen ammuttuun tauluun ja laukaisi, melkein tähtäämättä ohitse mennen pistoolinsa hänkin.

"Vaimoni pyörtyi. Palvelijat eivät tohtineet pidättää Silviota, vaan katsoivat häntä kauhuissaan. Hän laskeutui portailta ja huusi ajajaa, ja ennenkuin olin päässyt oikein tajulleni, oli hän jo poissa."

Kreivi vaikeni.

Täten kuulin lopun kertomuksesta, jonka alku oli niin kiinnittänyt mieltäni. Sankaria en ole enää senkoommin nähnyt. Väitetään, että Silvio kapinan aikana olisi kuulunut Alexanteri Ypsilantin johtamaan harhauskoisten joukkoon ja kaatunut taistelussa Skullenin luona.