XXIII Luku.
Tie
Hiljaisesti ja yksitoikkoisesti kului elämä luostarissa.
Vapaina aikoina kokoilivat munkit yrttejä ja valmistivat niistä rohtoja. Toiset harjottelivat maalausta, laittelivat kypressistä ristiä tai pyhäinkuvia, kaunistelivat, kullaten, puuvateja.
Maksim rakasti hyviä eräkkäitä. Ei huomannutkaan, kuinka aika riensi. Viikko kului, ja hän päätti lähteä. Vielä slobodassa ollessaan, Maksim oli kuullut Tatarien hyökkäyksistä Kasanilaisiin alueihin, ja hän oli jo kaavan halunnut yhdessä Kasanilaisten kanssa koetella sodan onnea vihollista vastaan. Ilmoittaessaan siitä ukolle, tämä tuli murheelliseksi.
– Mihin nyt aijot lähteä, poikani? – hän sanoi. – Me kaikki rakastamme sinua, kaikki olemme sinuun mieltyneet. Kenties saat sinäkin Jumalan siunauksen ja jäät ainaiseksi tänne! Kuule, Maksim, älä lähde!
– Minun täytyy, isäni! Kauvan on jo kohtaloni minua kehottanut kaukaisille maille. Etäältä kuulen tatarilaisen jousen äänen; kerran kun olin ajatuksissani, oli kuin nuoli olisi suhahtanut korvieni kohdalla. Tämä ääni, tämä suhina pakottaa minua lähtemään.
Eikä abotti enää pidätellyt Maksimia, vaan toimitettuaan matkarukouksen, siunasi häntä; surullisena veljeskuntakin jätti hänet hyvästi.
Ja taas Maksim ajoi ratsullaan viheriässä metsikössä. Samoin kuin ennenkin villakoira hyppeli hevosen ympärillä ja katseli iloissaan Maksimia. Äkkiä se alkoi haukkua ja juoksi eteenpäin. Maksim tarttui jo miekkansa kahvaan, odottaen jotain vaaraa, samassa kun tien mutkasta näkyi ratsastaja, puettuna keltaiseen viittaan, jota rinnan kohdalta koristi musta, kaksipäinen kotka.
Ratsastaja ajoi täyttä karkua, vihelteli iloisesti, hänellä oli kirjavalla hansikallaan valkea jahtihaukka siteissä.
Maksim tunsi hänet yhdeksi tsaarin haukankesyttäjäksi.
– Trifon! – hän huusi.
– Maksim Grigoritsh! – haukankesyttäjä vastasi iloisesti: – terve mieheen? Kuinka sinun armosi jaksaa? Kas missä sinä Maksim Grigoritsh olet! Mekös slobodassa mietimme, mihin sinä olet joutunut! Voi miten isäsi suuttui! Armahda, Jumala! Se oli kauheata! Ja paljoa puhutaan isästäsi, tsarevitshista sekä ruhtinas Serebrjanista. Ei voi tietää, mitä uskoa. Olipa se, Jumalan kiitos, hyvä, että sinä taas löydyit, Maksim Grigoritsh! Äitisi saa riemuita!
Maksim oli vihoissaan haukankesyttäjän kohtaamisesta. Mutta Trifon oli hyvänluontoinen nuorukainen, joka ymmärsi vaieta, kun asia niin vaati. Maksim kysyi, kauvanko hän oli ollut poissa slobodasta.
– Onhan jo kulunut; viikko siitä, kun Adragar lenti pois kentältä! – hän vastasi, osottaen haukkaansa. – Vaan ethän sinä, Maksim Grigoritsh tiedäkään! Niin, minut jo oli lempo viedä, kun tsaari suuttui minulle! Vaan laupias Jumala sääli minua, ja pyhä marttyyri Trifon teki minulle ihmetyön!
Haukankesyttäjä paljasti päänsä ja risti silmiään.
– Näetkös, Maksim Grigoritsh: hallitsija lähti viikko sitten linnustamaan. Hän päästi Adraganin irti pari kertaa; mutta kolmannella kertaa hiisi meni Adraganiin. Se alkoi iskeä haukkojakin, tappoi Smishljan ja Krushokin, ja sitten lähti! Ei ennättänyt kymmeneen lukea, kuin se jo oli näkymättömissä. Minä aijoin lähteä sen perässä, vaan mihin! Se oli mennyt aivan tietämättömiin. Yli-haukankesyttäjä ilmoitti tsaarille, että Adragan oli kadonnut. Tsaari kutsutti minut ja sanoi, että päälläni saisin vastata siitä: jos saisin hänen kiinni – saisin armon, joll'en – menettäisin pääni! Mitäs tehdä? Tsaari ei laske pilaa! Lähdin etsimään Adragania! Kun kuusi päivää olin harhaillut, jo alkoi kaulaani pakottaa; ajattelin: täytyy kai sanoa hyvästit päällensä. Aloin itkeä: itkeskelin siinä, kunnes nukuin metsässä. Aivan juuri kun olin nukkunut, niin ilmaantui minulle unessa näky: valo välähti puiden välistä, ja helinää alkoi kuulua metsässä. Ja, kuunnellessani ääntä, puhuin itsekseni unissani: niinhän se on kuin Adraganin siteitten helinätä. Katson: edessäni istuu valkealla ratsulla, kirkkaan valon peittämänä, nuori ratsumies, joka pitää kädellään Adragania. "Trifon! – ratsumies sanoi: – älä täältä etsi Adragania. Nouse ja mene Moskovaan päin Lasarjevin tienoille. Tiellä on mänty, sen männyn oksalla Adragan istuu." Herättyäni, selvisi minulle – vaikka en tiedä miten – se, että ratsumies oli pyhä marttyyri Trifon. Hyppäsin kohta ratsuni selkään ja annoin mennä Moskovaa kohden. Mitä ajattelet, Maksim Grigoritsh? kun tulin sinne – niin näen: todellakin on siellä mänty, ja Adragan istuu siinä, niinkuin pyhä mies sanoi!
Haukankesyttäjän ääni värisi, ja suuret kyyneleet vuotivat hänen silmistään.
– Maksim Grigoritsh, – hän jatkoi, pyhkien kyyneleitään: – nyt minä vaikka myyn kaiken omaisuuteni, rupean itse vaikka orjaksi ja rakennan pyhälle hyväntekijälleni rukoushuoneen! Sen rakennan sille paikalle, josta löysin Adraganin. Seinään maalautan aivan semmoisen kuvan, jommoisena hän minulle ilmaantui: istuen valkean ratsun selässä, korkealle kohottaen kättään, jolla hän pitää jahtihaukkaa. Lapsenikin ja jälkeentulevaiseni määrään ylistämään ja rukoilemaan häntä siitä, ettei tahtonut minun turmiotani, vaan pelasti pahasta orjansa! Kas, – haukankesyttäjä jatkoi, katsellen lintua: – tuoss' on Adragan! otan pois peitteen! Mitä kirut? Äläs huoli, haluatko lentää! Ei, veliseni, odota! Kylliksi olet lennellyt, en laske!
Ja Trifon ärsytti sormellaan Adragania.
– Kas kuinka äkäinen! Tempasee niin! Ja kirkuu sitten! Kuuluu, luullakseni, virstan taa.
Haukankesyttäjän kertomus koski Maksimia sydämmeen.
– Ota minultakin vähän apua! – hän sanoi, heittäen kourallisen kultakolikolta Trifonin hattuun. – Tuoss' on kaikki rahani! minä en tarvitse niitä, vaan sinun tarvitsee paljon koota rukoushuonetta varten.
– Palkitkoon sinua Jumala, Maksim Grigoritsh! Sinun rahoillasi rakennan koko kirkon enkä vaan rukoushuonetta! Kun tulen kotiin, slobodaan, niin toimitan rukouksen sinulle ja nautin herranehtoollisen sinun terveydeksesi! Ikuisesti olen sinun palvelijasi, Maksim Grigoritsh! Mitä tahdot, käske!
– Kuule, Trifon. Tee minulle pieni palvelus: – kun tulet slobodaan, niin älä kellekään hiisku, että kohtasit minut; vaan kolmen, neljän päivän päästä mene äitini luokse ja sano hänelle, – vaan ainoastaan hänelle, ettei kukaan kuulisi – sano, että poikasi on terve, Jumalan kiitos, ja tervehtii sinua.
– Niinkö ainoastaan, Maksim Grigoritsh?
– Kuule vielä Trifon: minä lähden pitkälle matkalle. Ehken aivan pian palaa. Niin, jos sinusta ei ole vaivalloista, niin juttele vähin äidilleni ja sano joka kerta silloin: minä olen kuullut, että poikasi elää tervennä, äläkä sinä sure häntä! Mutta jos äiti kysyy: keltä sitä olet saanut kuulla? niin sano: kuulinhan sitä Moskovalaisilta, jotka taas olivat sitä muilta kuulleet, vaan keltä, älä sano. Kun äitini vaan tietää sen, että voin hyvin.
– Näinköhän sinä et siis palaa tosiaankaan slobodaan.
– Sen Jumala tiesi; vaan älä sinä sano kenellekään, että kohtasit minut.
– Luota minuun Maksim Grigoritsh, en sano kellekään. Vaan jos sinä lähdet kauvaksi, niin en minä ota sinun rahojasi. Jumala rankaisee minua.
– Mitä minä rahoilla teen? Emmehän me ole missään pakanoitten maassa!
– Se on sinun tahtosi, vaan minä en voi ottaa rahoja. Hyvä olisi, jos tulisit kotiin. Miksipä minä kiskoisin sinun rahojasi kuin mikäkin rosvo! Tee miten tahdot, – en minä ota!
Maksim kohotti hartioitaan ja otti muutamia kolikoita Trifonin hatusta.
– Ell'et ota, – hän sanoi, – ehkä joku muu ottaa, minä en niitä tarvitse.
Hän jätti jäähyväiset haukankesyttäjälle ja ajoi eteenpäin.
Jo alkoi aurinko mennä mailleen. Puiden korkeat varjot tulivat korkeammiksi ja peittivät niittyjä. Maksimin rinnalla kulki hänen oma varjonsa, aivan kuin musta jättiläinen. Milloin se juoksi pitkin ruohistoa, milloin, tien kavetessa, ryömi pitkin puita ja pensaita. Villakoira näytti varjossaan aivan kuin satumaiselta pedolta. Vähitellen villakoiran, ratsun ja Maksimin varjot katosivat ruohikosta ja puista; alkoi hämärtää; siellä täällä vielä vähän valo välähteli pimeydessä; ilta-hyttyset nousivat suristen maasta ja liitelivät sinne tänne ilmassa. Kuu näkyi metsän reunalla: samoin himmenevällä taivaalla tähdet tuikkivat; etäältä häämötti avara kenttä.
Oi sinä syntymämaani! Sattuipa minullekin viimein onni kulkea saloillasi. Tasaisesti asteli ratsu puhallellen kuumuudesta ja huiskien hyttysiä pois; lämmin tuulen henki levitti kukkain ja hyvänhajuisten ruohojen tuoksuja ympäri, ja minusta tuntui milloin suloiselta, milloin surulliselta. Mieleeni johtui menneisyys ja taas tulevaisuus jälleen. Hauskaa on ajeleminen iltasin asumattomilla seuduilla, milloin metsässä, milloin kentillä, päästää ohjat valloilleen ja vaipua mietteihin, katsellen taivaan tähtiä.
Maksim oli jo hyvän tuokion ajanut, kun villakoira äkkiä nosti turpansa ilmaan ja huiski hännällään. Savun käryä alkoi tuntua. Maksim huomasi tarvitsevansa yösijan ja riennätti hevostaan. Pian hän huomasikin tiepuolessa rappeutuneen mökin. Siinä ei ollut savupiippuakaan, savu nousi vaan suoraan katosta. Matalasta ikkunasta näkyi valkea. Sisältä kuului hiljaista laulun hyrinää. Maksim lähestyi ikkunaa. Siitä hän näki köyhän majan kaiken sisustuksen. Leimuava päre valaisi huoneen kokonaan; kaikki oli likaista ja kulunutta. Permannosta kohosi vinoon väärä seiväs, jonka päässä riippui kehto. Noin kolmenkymmen-vuotinen, vaaleanverinen, kivulias nainen heilutti kehtoa laulaen hiljalleen. Hänen vieressään istui alaspäin kumartuneena harvapartainen mies, punoen virsuja. Kaksi lasta ryömi heidän jaloissaan.
Maksim oli kuulevinaan, että nainen mainitsi laulussaan hänen isänsä nimeä. Alussa hän luuli erehtyneensä, vaan pian hän kuuli selvään Maljuta Skuratovin nimen. Kovasti ihmetellen hän alkoi kuunnella. – Nuku, nuku, lapseni! – nainen lauloi.
Nuku, nuku, lapseni,
Kunnes suru poistuu,
Kunnes turmiotas ei!
Tuu. tuu, tuu,
Tuu, tuu, lapseni!
Pian paha katoo,
Pian tsaari mestaa
Ilkeän Maljuta koiran!
Tuu, tuu, tuu,
Tuu, tuu, lapseni!
Kaikki veri syöksyi Maksimin kasvoihin. Hän laskihe hevosen seljästä alas ja sitoi sen puuhun.
Ääni jatkoi:
Maljuta, ilkeä koira,
Pyhää isää kiusasi
Pyhää isä Filippoa!
Tuu, tuu, tuu,
Tuu, tuu, lapseni!
Maksim ei voinut enää kestää, hän sysäsi jalallaan oven auki.
Komean puvun ja opritshnikin kullatun miekan nähtyään, talon väki hämmästyi.
– Keitä te olette? – Maksim kysyi.
– Isäkulta, – ukko vastasi, kumarrellen ja änkyttäen pelosta: – minun nimeni, älä suutu, on Feodor, ja vaimoni on Maria!
– Millä te, hyvät ihmiset, elätte?
– Vennää revimme, hyvä veli, virsuja punomme ja teemme seuloja.
Kauppiaat käyvät myymässä.
– Mutta vähän tietysti saatte?
– Vähän, isäkulta, aivan vähän! Ei aina saa syödäkseenkään. On vähältä kuolla nälkään ja viluun. Eikä hevostakaan meillä ole – että veisi tavaraa kaupunkiin. Sen sudet viime vuonna söivät.
Maksim katseli sääliväisenä miestä ja hänen vaimoaan sekä asetti pöydälle kultakolikkonsa.
– Olkoon Jumala kanssanne, ihmisrukat! – hän sanoi ja tarttui oveen, mennäkseen ulos.
Isäntäväki heittäytyi hänen jalkoihinsa.
– Isäkulta, kuka sinä olet? Sano meille ken olet? Kenen puolesta meidän tulee Jumalaa rukoilla?
– Älkää minun puolestani rukoilko, – vaan Maljuta Skuratovin.
Sanokaapa minulle, kaukanako olen kasanilaisesta tiestä?
– Tämähän se on, haukkasemme, tämähän on kasanilainen tie. Me olemme aivan risteyksessä. Oikealle menee muronilainen, vasemmalle – vladimirilainen tie, vaan tänne suoraan – Rjasaniin! Vaan älä, ystävä-kulta, lähde nyt, ei ole nyt sopiva aika; eilen kokonainen kuormasto ryöstettiin maantiellä. Ja nyt, kerrotaan, ovat tattarit jälleen ilmestyneet. Ole yötä luonamme isäkulta, haukkasemme! Varjelkoon Jumala vaarasta!
Mutta Maksimia ei haluttanut jäädä mökkiin, missä äsken hänen isäänsä kirottiin. Hän lähti etsimään muualta yösijaa.
– Isäkulta! – mökin asukkaat huutelivat hänen jälkeensä, – käänny takaisin, ystävä, kuule sanaamme. Et sinä ole turvassa yöllä sillä tiellä!
Vaan Maksim ei kuullut ja ajoi eteenpäin. Kun hän oli muutaman virstan ajanut, niin yht'äkkiä villakoira syöksi pimeään pensaikkoon ja alkoi haukkua niin kovasti ja itsepintaisesti, kuin olisi keksinyt jonkun väjyvän vihollisen.
Turhaan Maksim vihelsi sille. Villakoira syöksyi pensastoon, palasi hurjana takaisin ja taas ryntäsi eteenpäin.
Ikävystyen sen takaisin kutsumiseen, Maksim tarttui miekkaansa ja ratsasti suoraan pensaikkoon. Muutamia miehiä, varustettuna puukangilla, hyökkäsi häntä vastaan, ja käheä ääni kirkui:
– Alas ratsulta!
– Tuoss' on sinulle! – Maksim sanoi, antaen iskun sille, joka oli lähinnä.
Rosvo horjahti.
– Se ei ole tarpeeksi! – Maksim jatkoi, aikoen antaa hänelle toisenkin iskun; mutta miekka sattui toisen rosvon kankeen ja katkesi.
– Aha, katsoppas hänen pukuaan! Hän on opritshnikki! Ota hänet elävänä! – huudahti karkea ääni.
– Tosiaankin hän on opritshnikki, – mörisi toinen: – nythän meillä ilot alkaa!
– Hei Hlopko! nyt sitä iloitaan!
Ja samassa kaikki ryntäsivät Maksimin kimppuun ja vetivät hänet ratsun seljästä alas.
XXIV Luku.
Rosvojen kapina
Puolitoista virstaa siitä paikasta, jossa hyökkäys Maksimia vastaan tapahtui, istui asestettuja joukkoja viinakolpakoitten ympärillä. Maljat kulkivat miehestä mieheen. Leimuavat roviot valaisivat tylyjä kasvonpiirteitä, vanukkeisia partoja ja erilaisia vaatteuksia. Oli siellä vanhoja tuttujakin: oli Andrjushka, Vaska ja punatukkainen laulaja; vaan Korshunia ei näkynyt. Rosvot mainitsivat usein häntä, särpien kolpakoista ja tyhjentäen maljoja.
– Oh, – puheli yksi, – mitenkähän se ukkomme nyt jaksaa?
– Niin miten, – vastasi toinen: ehkä kiskovat häntä varpaista tai päänahasta.
– Eihän vanha piru vaan anna ilmi; luullakseni ei hän tuhlaile sanoja!
– Tietysti ei, hän ei ole sellainen; viekööt vaikka pään, hän ei sano!
– Sääli harmaata partaa! Onpa tuo atamanikin mies. Itsensä pelasti, vaan ukon jätti!
– Mikä hän on atamaniksi? Ehkä siksi, että tahallaan surmaa miehiään jonkun ruhtinaan hyväksi!
– Näetkös, he ovat ruhtinaan kanssa liitossa. Nytkin he istuvat samassa pesässä. Älä puhu ruhtinaasta; jos atamani kuulee, niin varjele Jumala.
– Kuuli, jos kuuli! Minä sanon hänelle vasten naamaa, ettei hän ole atamani. Korshun olkoon meidän ätamanimme! Hän oli kuin malka Perstenin silmässä, senvuoksi tämä jättikin hänet tahallaan pinteeseen!
– Niin, tosiaankin hän jätti Korshunin tahallaan pulaan!
Synkkä murina kuului rosvojen kesken.
– Tahallaan, tahallaan jätti pulaan! – sanoi moni.
– Tämän ruhtinaan edestäkö? – kysyi yksi. – Mitä hänestä on sitten?
Lunnaitako atamani hänestä odottaa vai mitä?
– Ei, ei lunnaita! – punatukkainen laulaja vastasi. – Tsaari, näet, loukkasi ruhtinasta, tahtoen rangaista häntä; niin ruhtinas tuli tsaarin luota meille; sanoo: minä itse vien teidät, pojat, slobodaan, minä nimittäin tiedän, missä valtion rahasto on. Kaikki opritshnikit surmaamme ja ja'amme rahaston!
– Vai niin! Miks'ei hän siis vie meitä sinne? Johan me olemme kolme vuorokautta olleet täällä!
– Sen vuoksi, että atamanimme on akka!
– Ei, älä sano niin: Persten ei ole akka!
– Jollei akka, niin sitäkin huonompi! Ehkäpä hän petkuttaa meitä!
– Ehkä, – sanoi joku: – hän halua tsaarin kassaa itselleen, ettei meidän vaan onnistuisi haistaakaan!
– Niin, niin, Persten tahtoo myydä meidät, samoinkuin Korshuninkin!
– Vaan sellaisiin ei hän sattunutkaan!
– Ukkoa hän ei tahdo pelastaa!
– Mitä me hänestä! Kyllä me pelastamme ukon ilman häntäkin!
– Ja otamme ilman häntäkin valtion kassan; johdattakoon ruhtinas yksin meitä!
– Nythän on paras aika: tsaari kuuluu olevan Jumalaa rukoilemassa; slobodassa tuskin ovat puoletkaan opritsnikkeja.
– Sytyttäkäämme sloboda uudestaan!
– Surmatkaamme slobodassa olijat!
– Pois Persten! Johtakoon ruhtinas meitä!
– Johtakoon ruhtinas! Johtakoon ruhtinas! – kaikui joka taholta.
Ikäänkuin salama, levisivät sanat joukosta toiseen, saapuivat kaukaisemmillekin rovioille, ja kaikkialla alkoi ankara riehuna. Kaikki tunkivat majan ympärille, jossa Serebrjani vilkkaasti ja kiihkeästi puheli Perstenin kanssa.
– Se on sinun asiasi, – atamani lausui: – suutut, tai et, vaan sinua en laske! En sen vuoksi sinua tuonut ulos vankilasta, että jälleen panisit pääsi mestaustukille!
– Pääni riippuu kokonaan minusta – ruhtinas vastasi suuttuneena. – Ei sen tähden minua tarvinnut pelastaa slobodasta, että nyt taas saan olla vankina.
– Oh, ruhtinas, ajasta riippuu paljon. Tsaari ehkä muuttaa mielensä, ehkäpä kuoleekin: kaikkea voi tapahtua; kun vaara on ohitse, mene mihin tahdot.
– Mitäs tehdä? – hän lisäsi, nähdessään Serebrjanin kiihtyvän vihan: – ehkä sinun on vielä sallittu elää ihmisten ilmoilla. Sinä olet luonteeltasi jäykkä, Nikita Romanitsh, myöskin minä pidän lujasti päätökseni; nyt sattui kirves kiveen, ruhtinas!
Samassa kajahti rosvojen äänet aivan majan edustalta.
– Slobodaan, slobodaan! – kirkuivat juopuneet mellastajat.
– Päästäkäämme punainen hanhi slobodaan!
– Laskemme koko hanhiparven!
– Pelastamme Korshunin!
– Pelastakaamme ukko!
– Riistämme viinit kellarista!
– Kaivamme kullat esille!
– Surmaamme koko opritshninan!
– Tapamme kaikki, kuin slobodassa löydämme!
– Missä on ruhtinas? Hän johtakoon meitä! – Ruhtinas johtakoon meitä!
– Ellei hän tahdo, niin nostamme hänet haapaan!
– Niin teemme!
– Perstenin samoin!
– Perstenin nostamme haapaan!
Persten hypähti paikaltaan.
– Mitä melua he siellä pitävät! – hän lausui. Jo kauan kuulin heidän meluansa. On kuin piru olisi päässyt irti! Nyt heidät lempo vie! No, ruhtinas, oli miten oli, tee kuin tahdot; en enää estä sinua: tahtojalle tahtonsa, kävijälle tiensä! mene heidän luoksensa ja sano, että johdatat heidät slobodaan!
Serebrjani kuohahti suuttumuksesta, – Minäkö johdattaisin teitä slobodaan – hän sanoi; – ennen saatte pääni ruumiista kiskoa!
– Oh, ruhtinas, sano ainoasti sanoaksesi. Kansa, näöthän, on järjetön; huomenna tulevat järkiinsä!
– Ruhtinas! – kirkuivat äänet: – sinua kutsutaan, tule ulos!
– Mene ulos, ruhtinas – Persten toistihe – muuten tunkeutuvat majaan – se on pahempi!
– No hyvä, – ruhtinas sanoi, mennen ulos majasta. Katsotaan, miten saavat minut viemään heitä slobodaan!
– Aha – kiljahtivat rosvot; – jopa tuli!
– Johdata meitä slobodaan!
– Ole meidän atamanimme, muuten saat nuoran kaulaasi!
– Niin, niin! – karjuivat äänet.
– Me kunnioitamme sinua! – huusivat toiset; – ole atamanimme, muuten hirtämme sinut!
– Jumal'auta, me hirtämme!
Persten, tuntien Serebrjanin kiivaan luonteen, kiiruhti myöskin ulos.
– Mitä te, veikkoset, niin olette vimmoissanne? Miksi kurkkujanne revitte? Johdattaahan ruhtinas teidät, mihin haluatte, jahka aamu vaan on tullut; vaan nyt antakaa hänen levätä, nukkukaa itsekin; johan olette tarpeeksi iloinneet!
– Mitä sinun meihin tulee? – ärähti muuan: – ethän sinä ole meidän atamanimme!
– Kuulkaa, veliset, kiljasivat toiset: – hän ei halua jättää päällikkyyttään!
– Hirteen hän!
– Hirteen, hirteen!
Persten vilkasi joka taholle ja näki ainoastaan vihamielisiä kasvoja.
– Voi, te lemmon ruoat! – hän sanoi, – minäkö välittäisin teidän päällikkyydestä? Asettakaa atamaniksi itsellenne kenen tahdotte, minä en siitä välitä, syljen minä teille!
– Hyvä! – huusi joku.
– Kauniisti puhuu! – lisäsi toinen.
– Syljen minä teille! – Persten jatkoi: – vähänkö teidän kaltaisianne löytyy? Mikä kunnia on teidän atamaninanne olla! Mieluummin lähden Volgan virralle, kuin sellaisia johdatan.
– Äläs, veli, soittele. Et pääsekään niin helposti; vielä sinutkin myydään, samoin kuin sinä myit Korshunin!
– Me emme päästä; pysy luonamme; tottele uutta atamaniamme!
Rajut huudot hämmensivät Perstenin äänen. Isokasvuinen rosvo lähestyi Serebrjania pikari kädessä.
– Isäseni! – hän sanoi, lyöden leveällä kämmenellään häntä olkapäälle: pääsi menetit, kun rupesit veljeksemme, juokaamme siis yhdessä ja syleilkäämme!
Jumala ties, mitä Serebrjani olisi tehnyt. Jos hän olisi murtanut rosvon kädessä olevan maljan, niin juopunut lauma olisi hänet rikki repinyt; vaan silloin onneksi uudet huudot vetivät hänen huomiotaan puoleensa.
– Katsokaa, katsokaa! – kuului joukon huuto: olemme saaneet opritshnikin kiinni! Opritshnikkia tuodaan! Katsokaa, katsokaa!
Metsästä tuli muutamia miehiä, puettuina rikkinäisiin vaatteihin ja varustettuina puukangilla. He toivat kanssansa sidotun Maksimin. Rosvo, jota hän oli lyönyt, ajoi Maksimin ratsulla. Edellä kulki Hlopko vihellellen ja hyppien. Haavoitettu villakoira laahustihe perässä.
– Hei, veikkoset! – Hlopko lauleli, näpähytellen sormiaan:
"Vieraat tulivat leskein kartanoille,
Kirveet heiluivat yli päitten!.."
Ja Hlopko heitti kuperkeikkaa, löi kämmeniinsä ja pyöri kuin hyrrä.
Punatukkainen laulaja ei malttanut enää, vaan tempasi huilun ja yhtyi auttamaan toveria.
Molemmat alkoivat hyppiä ja kiemurrella Maksimin ympärillä.
– Katsoa piruja! – Persten sanoi Serebrjanille, – Hepäs eivät heti tapa opritshnikkia, vaan kiduttavat ensin; ja minä tunnen molemmat: jospa nämät saisivat tehdä mielensä mukaan, niin ei nuorukaisen olisi hyvä olla.
Opritshnikin vangitseminen tuotti tosiaan koko joukolle juhlan. He tahtoivat kostaa Maksimille kaiken, mitä olivat hänen tovereiltaan kärsineet.
Heti alkoi muutamia karkean samaisia miehiä tehdä valmistuksia hänen surmakseen.
Asetettuaan maahan neljä paalua, he kiinnittivät niihin poikkipuut ja naulasivat niitä.
Maksim katseli kaikkea sitä rauhallisesti. Ei häntä kuolon tuskat hirvittäneet; vaan surullista oli heittää henkensä sidotuin käsin ja miekatta, kuullen ainoastaan piinaajiensa raakoja lauluja ja ilkeätä pilkkaa eikä sotahuutoja ja hevosten hirnuntaa.
"Ennustus on pettänyt minua", hän ajatteli, "tänlaista loppua en kuvaillut itselleni. Vaan tapahtukoon Jumalan tahto!"
Samassa hän huomasi Serebrjanin, tunsi hänet ja aikoi mennä hänen luokseen. Mutta punatukkainen laulaja tempasi häntä takin kauluksesta.
– Tuossa on valmis vuode, – hän sanoi: – päästä viitta ja nuku, vai mitä!
– Irrottakaa käteni, – Maksim vastasi: – en voi siunatakaan itseäni!20
Hlopko katkasi puukolla köydet, joilla Maksimin kädet olivat sidotut.
– Siunaa nyt, vaan nopeasti – hän sanoi, ja kun Maksim oli rukoillut, Hlopko ja punatukkainen riistivät häneltä vaatteet ja alkoivat sitoa hänen käsiänsä ja jalkojaan lavan poikki puihin.
Samassa Serebrjani astui esiin.
– Pojat! – hän sanoi sellaisella äänellä, joka oli sotajoukossa tottunut kajahtelemaan: – kuulkaa!
Ja hänen voimakkaat sanansa levisivät läpitunkevasti pitkin joukkoa, ja, huolimatta melusta ja huudoista kaikuivat etäisimpienkin rosvojen kuultaviksi.
– Kuulkaa! – ruhtinas jatkoi. – Kaikkiko te tahdotte, että minä olisin päällikkönne? Kenties on joukossanne niitäkin, jotka eivät tahdo minua?
– Oh! – huudahti joku – ethän sinä vaan peruuta sanaasi?
– Kuulepas, älä laske meistä pilkkaa!
– Kun annetaan päällikkyys, niin ota!
– Ota arvo, kun se on kokonainen!
– Antakaa siis minulle atamanin tshekani! – Serebrjani sanoi.
– Kas sekö! – huudahtivat rosvot. – No se onkin tarpeen!
Ruhtinaalle annettiin Perstenin tshekani.
Nikita Romanovitsh astui suoraan punatukkaisen laulajan luo.
– Päästä irti opritshnikki! – hän sanoi.
Punatukkainen katsoi häntä ihmetellen.
– Päästä heti! – Serebrjani ankarasti toisti.
– Mitä sinä! – punatukkainen sanoi: – sinäkö pidät hänen puoltaan!
Katso onko oma pääsi lujassa?
– Kirottu! – ruhtinas karjasi: – älä lörpöttele, kun minä käsken!
Ja huimaisten tshekanillaan, hän halkasi häneltä kallon.
Punatukkainen kaatui ääntäkään päästämättä.
Serebrjanin käytös hämmästytti rosvoja. Mutta hän ei antanut heille miettimisen aikaa.
– Päästä sinä irti! – hän sanoi Hlopkolle, kohottaen tshekanin hänen päänsä yli.
Hlopko katsahti ruhtinasta ja riensi päästämään Maksimia.
– Pojat! – Nikita Romanovitsh jatkoi: – ei tämä nuori mies ole niitä, jotka teitä ovat loukanneet; minä tunnen hänet, hän on yhtähyvin opritshninan virkamies kuin tekin. Varjelkoon Jumala teitä koskettamasta häntä vaikkapa vaan sormella! Vaan nyt ei saa vitkastella, asettukaa sadottaisin joukkoihin, minä johdatan teitä. Serebrjaniin kova ääni, käskevä käytös ja odottamaton päättäväisyys tekivät valtavan vaikutuksen rosvoissa.
– Aha, – lausuivat muutamat puoliääneen, hän ei suinkaan laske leikkiä!
– Siinä on oikea atamani! – puhuivat toiset: – hän lannistaa vaikka kenen.
– Hänelle pitää korvat olla auki, eikä saa lörpötellä! Katso, miten hän laulajan nutisti!
Näin rosvot tuumiskelivat, eikä ketään haluttanut enää taputella Serebrjania hartioihin, tai muuten tehdä likeistä tuttavuutta hänen kanssaan.
– Terveeksi, ruhtinas! – Persten supisi, katsellen kunnioittavaisesti Nikita Romanovitshia: – kas, miten kovasti sinä heitä kourit! Mutta älä nyt anna heidän miettiä, vaan johdata heitä matkalle slobodaan päin, ja siellä käyköön, miten Jumala suo!
Vaikea oli Serebrjanin asema. Rosvojen päällikkönä ollen hän pelasti Maksimin ja voitti aikaa; mutta kaikki olisi jälleen kadotettua, jos hän kieltäytyisi johtamasta tuota ohjatonta laumaa. Ruhtinas käänsi mielensä Jumalaan ja heittäysi hänen tahtonsa alle.
Jo alkoivat rosvot varustautua retkelle ja keskustelivat juuri, mikä oli kohdannut erästä Fedjka Poddubnia, joka aamulla oli osastonsa kanssa lähtenyt eikä vielä ollut palannut.
– Kas siinä Fedjka! – virkkoi joku: – tuossa hän tulee poikineen!
Poddubni oli laihanpuoleinen, roteva mies; hänen toinen silmänsä oli kiero, ja kasvot olivat ryppyiset.
Hänen mekkonsa oli repaleissa. Hän kulki raskaasti, polvet koukussa niinkuin voimaton ihminen.
– Mitä? – kysyi eräs rosvo.
– Luulen, että sattui onkeen? – liitti toinen.
– Sattui, sattui, vaan ei meidän! – Poddubni sanoi, istuen tulen ääreen. Kas, poikaseni, paljo on sydämelläni syntiä, vaan tänään, niin tuntuu, olen puolet myönyt.
– Kuinka niin?
Poddubni käännähti toveriensa puoleen.
– Tuokaa pakana tänne, veikkoset!
Tuliroviolle tuotiin sidottu, roteva mies, puettuna kirjavaan viittaan. Hänen muodottoman isossa päässään törötti korkea hattu, jonka reunat olivat alaspäin kääntyneet. Litteä nenä, ulkonevat poskipäät ja pienet silmät todistivat, ettei hän ollut venäläistä syntyperää.
Eräs Poddubnin toveri toi esiin keihään, nuolikotelon vasamoineen, jotka olivat otetut vangilta.
– Tämähän on tatarilainen! – huudahti joukko. – Tatarilainen, – Poddubni toisti, – ja minkälainen! Töintuskin tultiin hänen kanssaan toimeen, hän on aika poika! Ellei olisi ollut Mitka muassa, niin kyllä hän olisi lentänyt kynsistämme!
– Kerro, kerro! – rosvot huusivat.
– No niin, veikkoset, aamulla me kuljimme Rjasanin tiellä, pidätimme kauppiaan ja aloimme nuuskia häntä; hänpäs puhuu, ei ole minulla, hän puhuu, mitään otettavaa, minä, hän sanoo, tulen Rjasanista, tatarilaiset olivat vallanneet kaiken tien ja ryöstivät minut typötyhjäksi, eikä minulla nyt ole, millä voisin Moskovaan asti laahustaa.
– Kas roistoja! – sanoi eräs joukosta.
– Mitäs teitte kauppiaalle? – kysyi toinen.
– Annoimme hänelle riunan21 matka-avuksi ja laskimme hänet menemään, – Poddubni vastasi. – Samassa kohtasimme talonpojan, hän kertoi, että tatarilaiset vielä eilen olivat hyökänneet kylään ja polttaneet kaiken. Pian me itsekin näimme saman sekasorron: me laskimme vähintäinkin tuhannen hevosta. Ja siellä kulki talonpoikia akkoineen ja lapsineen ulvoen ja huutaen: meidänkin kylämme polttivat tatarilaiset, ryöstivätpä kirkonkin, raastivat pyhäin kuvat ja tekivät messupuvuista hevosloimia…
– Voi, noita roistoja! – rosvot kirkasivat: – kuinka heitä, piruja, vielä maa kantaa?
– Papin, – Poddubni lisäsi, – he sitoivat hevosen häntään…
– Papin? Ja eikö heitä, koiran poikia, salama tappanut!
– Jumala nähköön!
– Eikö Venäjän miehellä ole sitten kättä kirottua tataria vastaan!
– Sepä se, että käsiä on vähän! Kaikki rykmentit ovat hajallaan; on jäljellä ainoastaan talonpoikia, akkoja ja ukkoja, ja pakanoille onkin se mieluista, ettei ole sotaväkeä, joka heille antaisi kelpolailla!
– Oh kyllä minä heille näyttäisin.
– Niin minäkin!
– Mutta miten saitte pakanan kynsiinne?
– No niin. Kuulemme tieltä kavioin kapsetta. Minä puhun pojille: kätkeykäämme, sanon, pensastoihin, katsokaamme, kuka se on, joka kulkee? Kätköstämme huomaamme, kun ajaa nelistäen noin kolmekymmentä miestä, kummalliset hatut heillä oli ja piikit, joutset nuolineen. Veikkoset, puhelen, kas tuossa on niitä riivattuja! Paha vaan, että meitä on näin vähän, muuten saattaisimme tapella! Yhtäkkiä putosi eräältä säkki maahan. Hän ryömi alas hevosen selästä nostaakseen säkkiä ja pannakseen sitä tarakkaan, vaan hänen toverinsa jatkoivat sillä aikaa matkaansa. Veikkoset, minä sanon, hyökkäämmekö hänen kimppuunsa. No, pojat, nyt jäljessäni kaikki! Näin sanottuani heittäysimme kaikin tatarin niskaan. Mutta mihin! Hän kun vaan liikahutti hartioitaan, – niin silloin me kaikki lensimme nurinniskoin. Kun uudestaan yritimme, niin asia oli sama. Silloin Mitka puhelee: tehkää tilaa, veikkoseni, hän sanoo, älkää häiritkö minua! Me annoimme tilaa hänelle ja hän tempasi piikin tatarilta, otti häntä niskasta kiinni ja painoi maahan. Sitten me panimme rukkasen hänen suuhunsa ja sidoimme hänet kuin pässin.
– Katsos Mitkaa! – virkkivät rosvot.
– Niin, hän kaataa vaikka härän kumoon sarvesta! – Poddubni huomautti.
– Kuules Mitkä! – kysyi joku: – kaadatko sinä härän?
– Miksi niin! – Mitka vastasi, etääntyen syrjemmäksi, haluamatta jatkaa keskustelua.
– Mitäs tatarin säkissä oli? – Hlopko kysyi.
– Katsokaa poikaset!
Poddubni aukasi säkin ja otti siitä kappaleen messupukua, kallisarvoisen alttarikaapin,22 pari kolme panagiaa23 ja kultaisen ristin.
– Voi, sitä koiraa! – huudahti koko joukko: – siis hänkin on ollut kirkkoa ryöstämässä!
Serebrjani käytti hyödykseen rosvojen kiivastumista.
– Pojat! – hän sanoi: – näettekö, kuinka kirotut tatarit herjaavat Kristuksen uskoa? Näettekö, kuinka pakanat tahtovat pyhän Venäjän turmioon syöstä? Näinköhän me, pojat, olemme tulleet pakanoiksi? Annammeko me häväistä pyhäin kuvat? Sallimmeko pakanain polttaa Venäjän kyliä ja repiä veljiämme?
Sekava nurina kulki pitkin joukkoa.
– Pojat, – Nikita Romanovitsh jatkoi, – kuka meistä ei ole velkaa Jumalalle synneistämme! Niin maksakaamme nyt velkamme ja ansaitkaamme itsellemme armo Jumalalta, hyökätkäämme kaikki, niin paljon kuin meitä on, kirkon ja Venäjän maan vihollisia vastaan!
Serebrjanin sanat tekivät joukkoon väkevän vaikutuksen. Miehuullinen puhe pisti terävästi monen paatuneesen sydämmeen, monessa pörhöisessä rinnassa leimahti isänmaanrakkauden tuli. Vanhat rosvot pudistelivat päitään, nuoret katselivat toisiaan. Kovat huudot kaikuivat yleisen puheen yli.
Эта и ещё 2 книги за 399 ₽