Ivan Dmitritshin vasemman puolisena naapurina on, kuten jo olen kertonut, juutalainen Mooses, naapuri oikealla puolella taasen on lihavuuteensa pakahtuva, melkein pyöryläinen maa-ukko, kasvot tylsät ja aivan mielettömät. Tämä liikkumaton, ahvatti ja siivoton eläin on jo ammoin sitten menettänyt ajatus- ja tuntemiskykynsä. Hänestä käy lakkaamatta kirpeä, tukehuttava löyhkä.

Nikiitta, joka häntä korjaa, lyö häntä armottomasti, täydellä hartian väellä, säälimättä nyrkkejään; mutta julmaa ei ole oikeastaan se että häntä lyödään, – siihen voi tottua, – julmaa siinä on, että tämä tylsynyt eläin ei vastaa lyömisiin sanallakaan, ei liikkeellä, ei silmänluonnillakaan edes, huojutteleksen vaan raskaan tynnyrin tavoin.

Viides ja viimeinen asukas huoneessa N: o 6 on porvari, joka joskus ennen on palvellut lajittelijana postissa, pieni, laihanlainen valkoverinen mies, kasvot hyvänsävyiset, vaan hieman viekkaat. Päättäen hänen järkevistä, levollisista silmistään, jotka katsovat kirkkaasti ja iloisesti, hän kuvittelee olevansa täysijärkinen ja hautoo jotakin suurta, mieluisata salaisuutta, Hänellä on tyynyn ja matrassin alla jotakin, jota hän ei suostu näyttämään kenellekään, ei suinkaan pelosta että se otetaan häneltä pois tahi varastetaan, vaan häveliäisyydestä. Väliin astuu hän ikkunan ääreen ja käännyttyään tovereihinsa selin, pukee hän jotakin rinnalleen ja katselee taivuttaen päätään; jos silloin astuu hänen luokseen, niin joutuu hän ymmälle ja repii jotakin pois rinnaltaan. Mutta hänen salaisuuttaan ei ole vaikea arvata.

– Onnitelkaa minua, sanoo hän usein Ivan Dmitritshille, – minut on esitetty Stanislain toisen luokan ritarimerkin ja tähden saamiseen. Toisen luokan ritarimerkki tähden kanssa annetaan vaan ulkomaalaisille, mutta minun suhteeni tahdotaan jostakin syystä tehdä poikkeus, hymyilee hän ja kohauttaa hämillään olkapäitään. – Tämäpä on minulle kokonaan odottamatonta, sen tunnustan!

– Minä en tuosta käsitä niin mitään, vastaa Ivan Dmitritsh jurosti.

– Vaan tiedättekö minkä minä ennemmin tahi myöhemmin olen saavuttava? jatkaa entinen lajittelija, viekkaasti siiristäen silmiään. – On aivan varmaa että minä saan ruotsalaisen Pohjantähden ritarimerkin. Sen saamiseksi kannattaa vaivaakin nähdä. Valkoinen risti ja musta nauha. Se on hyvin kaunis:

Luultavasti elämä ei missään muualla ole niin yksitoikkoista kuin täällä sivurakennuksessa. Aamulla sairaat, paitsi halvattua ja paksua ukon vähkyrää, peseytyvät etehisessä suuressa saavissa ja pyyhkivät silmänsä viitan liepeihin; sen jälkeen juovat he tinatuopeista teetä, jota heille päärakennuksesta noutaa Nikiitta. Jokaiselle on määrätty tuoppi mieheen, Puoliseksi syövät he hapankaalikeittoa ja puuroa, iltasella syödään puuroa, joka on jäänyt päivälliseltä tähteeksi. Väliaikoina loikoillaan ja makaillaan, katsellaan ikkunoista ja käyskennellään nurkasta nurkkaan.

Samaten jatkuu joka päivä. Entinen lajittelija, hänkin puhuu aina samoista ritarimerkeistään.

Outoja ihmisiä nähdään harvoin huoneessa N: o 6. Uusia mielenvikaisia lääkäri ei kaukaan aikaan ota vastaan ja halullisia hulluinhuoneissa kävijöitä ei tässä maailmassa ole paljon.

Kerran kahdessa kuukaudessa käy sivurakennuksessa parturi Semjon Lasaritsh. Millä tavalla hän leikkaa mielenvikaisten hiukset ja millä tavalla Nikiitta on hänelle siinä avullisena, ja millaiseen hämminkiin sairaat kulloinkin joutuvat, milloin juopunut, hymyilevä parturi näyttäytyy ovesta, siitä emme rupea kertomaan.

Paitsi parturia ei sivurakennuksessa käy ketään. Sairaat ovat tuomitut näkemään päivät päästään vain Nikiitan.

Mutta hiljattain levisi kautta koko sairaalan kuorin jokseenkin outo huhu.

Huhu tiesi kertoa, että huoneessa N: o 6 olisi muka ruvennut käymään lääkäri.

V

Kummallinen huhu!

Tohtori Andrei Jefimitsh Ragin on merkillinen mies tavallaan. Kerrotaan hänen aikaisemmalla iällään olleen varsin jumalisen ja valmistautuneen rupeamaan papiksi, ja että hän, päätettyään kimnaasin oppikurssin vuonna 1863, aikoi pyrkiä hengelliseen akatemiaan, vaan oli muka hänen isänsä, lääketieteen tohtori ja kirurgi, tehnyt hänestä katkerata pilaa ja jyrkästi ilmoittanut, että hän ei tahdo enää tietää pojastaan mitään, jos tämä vaan rupee papiksi. Minkä verran siinä on perää, sitä en tiedä, mutta niin ainakin Andrei Jefimitsh itse tunnusti, ettei hänellä koskaan ollut taipumusta lääketieteeseen eikä yleensä muihinkaan erikoistieteisiin.

Kuinka sen laita lienee ollutkin, vaan päätettyään oppikurssin lääketieteellisessä tiedekunnassa hän ei kuitenkaan pappisuralle antautunut. Mitään jumalisuutta hänessä ei huomattu ja lääkäri-uransa ensi aikoina oli hänessä yhtä vähän papillisia ominaisuuksia huomattavana kuin niitä oli nytkään.

Hänen ulkomuotonsa on vastenmielinen, töykeä, moukkamainen; kasvojensa, partansa, silosten hiustensa ja rotevan, kömpelön ruumiinrakennuksensa kautta muistuttaa hän ravintoloitsijaa suuren maantien varrella, tuollaista ylenlihavata, kohtuutonta, ynseätä miestä. Kasvot, joilla näkyy sinisiä suonia, ovat tylyt, silmät pienet, nenä punainen. Pitkän vartalonsa ja leveiden hartioidensa ohella on hänellä tavattoman jyhkeät kädet ja jalat: yhdestä nyrkiniskusta luulisi toki jo hengen lähtevän. Mutta astuntansa on hiljainen ja ryhtinsä arkamaisen nöyristelevä; kohdatessaan ketä hyvänsä ahtaassa käytävässä hän aina ensinnä pysähtyy, antaen toiselle tietä, ja virkkaa, ei syvällä basso-äänellä, kuten luulisi, vaan hienolla, pehmeällä tenoori-äänellä: "anteeksi!". Hänellä on niskassa vähäinen paisuke, jonka tähden hän ei voi käyttää kovaksi tärkättyjä kaulustoja ja sentähden hänellä on aina yllään pehmoinen palttinainen tahi pumpulinen paita. Yleensä hän ei käy puettuna kuin tohtori. Samoja vaatteita pitää hän likemmä kymmenen vuotta, ja uudet pukunsa, jotka hän tavallisesti ostaa juutalaisen puodista, näyttävät yhtä kuluneilta ja nurttautuneilta kuin vanhatkin; sama takki on hänellä päällä kunhan ottaa vastaan sairaita, syö puolista ja käy vieraissa; se ei kuitenkaan ole luettava ahneuden syyksi, vaan se on seurauksena siitä, ettei hän yhtään välitä millaisessa ulkoasussa hän esiintyy.

Kun Andrei Jefimitsh saapui kaupunkiin astuakseen virkaansa, niin oli "armeliaisuuslaitos" kauheassa tilassa. Sairaalan huoneissa, käytävissä ja pihalla oli vaikeata hengittää siellä vallitsevan löyhkän takia. Sairaanvaalijat, rengit ja hoitajat sekä heidän lapsensa makasivat samoissa suojissa missä sairaatkin. Valituksia kuului, että torakoilta, luteilta ja hiiriltä ei saanut rauhaa. Kirurgillisessa osastossa ei ruusu koskaan lakannut ihmisiä vaivaamasta. Koko sairaalaa varten oli vain kaksi välskärinveistä eikä ainoatakaan lämpömittaria, kylpyammeissa säilytettiin potaattia. Tarkastaja, emännöitsijä ja välskäri nylkivät sairaita ja vanhasta tohtorista, Andrei Jefimitshin edeltäjästä kerrottiin, että hän olisi salaa kaupitellut sairaalan spriitä ja muodostanut sairaanhoitajattarista ja naispotilaista itselleen kokonaisen haaremin. Kaupungissa hyvin tiedettiin kaikki nämä väärinkäytökset, vieläpä liioiteltiinkin niitä, vaan sallittiin niiden kuitenkin rauhassa rehottaa; toiset puolustivat niitä sillä, että sairaalaan menevät vaan porvarit ja maalaiset, joilla ei pitäisi olla syytä tyytymättömyyteen, koska heillä kotona on paljon kurjemmat olot kuin konsanaan sairaalassa; ei suinkaan sairaille voitu ruveta pyynpaistia syöttämään! Toiset taasen sanoivat puolustukseksi sen, että kaupungin on mahdoton yksinään, ilman maalaiskunnan apua, ylläpitää kelvollista sairashuonetta; hyvä kun on vaillinaisempikin! Ja nuori maalaiskunta ei ruvennut sairaalaa perustamaan kaupunkiin eikä sen ulkopuolelle siitä syystä että kaupungilla oli jo olemassa sairaala.

Päätettyään sairashuoneen tarkastuksen Andrei Jefimitsh tuli siihen päätökseen, että tämä laitos on siveyttä loukkaava ja asujanten terveydelle sangen turmiollinen. Hänen mielipiteensä mukaan olisi ollut viisainta laskea sairaat oman onnensa nojaan ja sulkea koko sairashuone. Mutta hän myöskin tiesi, että sen toimeenpanemiseksi ei riittänyt yksistään hänen tahtonsa, eikä se olisi tuottanut mitään hyötyäkään; jos luontoperäisen ja siveellisen mädännäisyyden saa poistetuksi yhdestä paikasta, siirtyy se toiseen; täytyy odottaa kunnes se itsestään haihtuu. Ja sen lisäksi, jos ihmiset kerran olivat perustaneet sairashuoneen ja kärsivät sitä keskellään, niin se merkitsee, että sellainen laitos on heille tarpeen. Ennakkoluulot ja kaikki nuo inhimilliset turmionpesät ovat välttämättömiä, sillä niistä voi ajan oloon kehittyä jotakin kelvollista, niinkuin lannasta, kun se sekotetaan pellon multaan. Maailmassa ei ole mitään niin hyvää, joka ei olisi vuotanut sameasta alkulähteestä.

Ryhdyttyään virkansa tehtäviin käsiksi Andrei Jefimitsh asettui jokseenkin välinpitämättömälle kannalle näitten nurjien olojen suhteen. Hän vain pyysi että sairaalan rengit ja hoitajattaret eivät makaisi samoissa huoneissa, missä sairaat makasivat ja hankki kaksi kaappia instrumentteja varten, mutta tarkastaja, ruuanhankkija ja välskäri sekä kirurgilliseen osastoon pesiintynyt ruusu jäivät entisille paikoilleen.

Andrei Jefimitsh pitää järkevyyttä ja kuntoa sangen suuressa arvossa, mutta saattaakseen elämän omassa ympäristössään järjen ja kunnon vaatimuksia vastaavalle kannalle, siihen häneltä puuttuu tarpeellista mielenlujuutta ja uskoa omaan oikeuteensa. Käskijäksi, ehkäisijäksi ja komentajaksi hän ei ole luotu. Näyttää ihan siltä kuin olisi hän mielessänsä päättänyt olla milloinkaan ääntään korottamatta ja käyttämättä kieliopin määrityksien mukaista käskytapaa. Hänen on vaikeata sanoa "anna se", tai "tuo se"; kun hän haluaa syödä, yskähtelee hän päättämättömänä ja virkkaa kyökkyrilleen: "Olisikohan siellä teetä …" tahi: "Onkohan siellä päivällinen joutunut". Sanoa tarkastajalle, että hän lakkaisi varastamasta, tahi antaa tälle hyvin ansaittu potku, tahi lakkauttaa kokonaan tämä tarpeeton loisvirka – se on kerrassaan yli hänen voimiensa käypää. Kun Andrei Jefimitshiä petetään tahi imarrellaan, tahi kun hänelle tuodaan allekirjoitettavaksi tieten väärennetty lasku, niin hän punastuu kuin rapu ja tuntee olevansa syynalainen, mutta laskun hän yhtäkaikki allekirjoittaa; kun potilaat valittavat hänelle nälkäänsä tahi hoitajattarien raakaa kohtelua, niin hän joutuu hämille ja syynalaisesti sopertelee:

– Hyvä, hyvä, minä otan perästä siitä selkoa… Kaiketi siinä on jokin väärinkäsitys…

Ensi alussa Andrei Jefimitsh työskenteli hyvin uutterasti. Hän otti vastaan sairaita aamusta puolipäivään asti, suoritti leikkauksia, harjoittipa vielä kätilönkin tointa. Naisväki puheli hänestä, että hän on tarkkatuntoinen ja oivaltaa hyvin taudit, varsinkin lasten sekä naisten. Mutta aikaa voittaen työ alkoi ikävystyttää häntä yksitoikkoisuutensa ja hyödyttömyytensä takia. Tänä päivänä otat vastaan 30 sairasta, huomenna on niitten luku lisääntynyt 35: ksi, ylihuomenna 40: ksi, ja niin sitä jatkuu päivästä päivään, vuodesta vuoteen ilman että voitaisiin sanoa kuolevaisuuden kaupungissa vähentyvän tahi sairaiden herkeävän käymästä. Ei ole ajateltavissakaan että neljällekymmenelle sairaalle voisi antaa tehokasta apua vastaanotto-aikana aamusta puolipäivään saakka, se on sula mahdottomuus; koko lääkärintoimi on siis suuri petos, ajatteli asiaa miltä kannalta hyvänsä. Ja koska tilivuoden kuluessa on vastaanotettu 12,000 sairasta, niin on sen kautta, peittelemättä puhuen, petetty 12,000 ihmistä. Mutta toiselta puolen on taas yhtä mahdotonta saattaa kaikki arveluttavasti sairaat sairashuoneisiin ja parannella heitä tieteen sääntöjen mukaan, sillä sääntöjä kyllä on, mutta itse tiede on kuollut; jos taas jättää filosofeeraamisen sikseen ja rupee sääntöjä turhantarkasti noudattamaan niinkuin muutkin lääkärit, niin on sitä varten ensi sijassa tarpeen puhtaus ja raitis ilma, eikä likaisuus, terveellinen ruoka eikä mätänevästä hapankaalista valmistettu keitto, sekä hyvät apulaiset eikä varkaat.

Ja mitäpä maksaisi estää ihmisiä kuolemasta, jos kerran kuolema on jokaisen normaalinen, laillinen loppu? Mitäpä hyötyä siitä, jos joku torikaupustelija tahi virkamies elääkin viisi, tahi hyvässä lykyssä kymmenen vuotta kauemmin? Jos sen sijaan otaksumme lääketieteen tarkotuksen olevan kipujen ja kärsimysten vaimentamisen, niin seuraa itsestänsä kysymys: mitäpä varten niitä vaimentaa? Ensiksikin, sanotaan, että kärsimykset auttavat ihmistä täydellisyyteen, ja toiseksi, jos ihmiset tosiaankin oppivat vaimentamaan kärsimyksiään pillereillä ja tipoilla, niin laiminlyövät he kokonaan uskonnon ja filosofeeraamisen, joissa heillä tähän saakka on ollut vahva turva kaikissa tukalissa elämäntiloissa ja joissa he ovat tunteneet itsensä onnellisiksi. Pushkin kärsi ennen kuolemaansa kauheita tuskia, onneton Heine makasi useita vuosia halvattuna; miksi pitäisi sitten jonkun Andrei Jefimitshin tahi Matriona Savishnan kokonaan vapaantumaan kärsimyksistä, heidän elämässään kun ei kuitenkaan ole mitään sisällystä ja olisi aivan tyhjä ja merenpohjalla asuvan likoeläimen elämän kaltainen, ellei heillä olisi kärsimyksiä?

Moisten mietteiden turruttamana Andrei Jefimitsh heittäytyi toimettomaksi eikä siitä lähtein enää joka päivä käynyt sairashuoneessa.

VI

Elämänsä viettää hän seuraavalla tavalla. Aamusella hän tavallisesti nousee kello kahdeksan aikaan, pukeutuu ja juo teetä. Sitten istuu hän työkammioonsa lukemaan tahi menee sairaalaan. Täällä, sairaalassa, kapeassa pimeässä käytävässä istuvat apua hakevat sairaat, odottaen luoksepääsyä. Heidän ohitsensa, kolkuttaen saappaillaan kivipermantoon, juoksevat rengit ja sairaanhoitajattaret, kulkea hitustavat kuihtuneet sairaat pitkissä viitoissa, kannetaan kuolleita ja käymäläastioita, lapset itkevät, läpituuli puhaltaa. Andrei Jefimitsh tietää, että tämä ei ole haitallisesti vaikuttamatta kuumesairasten, keuhkotautisten ja yleensä herkkämielisten sairasten tilaan, mutta mitäpä sille taitaa? Vastaanottohuoneessa kohtaa hän välskärin; välskäri Sergei Sergeitsh on pienenläntä mies, kasvot sileiksi ajetut, puhtaat ja pöhöttyneet, liikkeet pehmoisen sulavat, puku uusi ja väljä – luulisi häntä pikemmin senaattoriksi kuin välskäriksi. Kaupungissa hän on hyvin paljo käytetty ja hän esiintyy aina valkoinen kravatti kaulassa ja pitää itseään oppineempana kuin tohtori, jota ei käytä juuri kukaan. Vastaanottohuoneen nurkassa seisoo pyhimyskaapissa suuri jumalankuva, sen edessä riippuu raskas pyhimyslamppu ja vieressä on valkoisella peitteellä verhottu instrumenttihylly; seinillä riippuu piispojen muotokuvia, Svjätogorin luostarin maisemamaalaus ja kuivaneista ruiskukista kyhättyjä seppeleitä. Sergei Sergeitsh on hyvin jumalinen ja komeutta rakastava. Jumalankuvan on hän omilla varoillaan hankkinut; sunnuntaisin lukee joku sairaista hänen käskystään ylistysvirren Kristukselle, Pyhälle Neitsyelle ja Pyhimyksille, ja sen jälkeen Sergei Sergeitsh itse käy joka huoneessa ja suitsutusastiallaan suitsuttaa pyhää savua.

Sairaita kun on paljo ja aikaa niukalti, niin lääkäri ei jouda jokaista tarkoin tutkimaan, vaan tiedustelee lyhyesti sairaan tilaa ja antaa joitakin lääkkeitä, kamferttilinimenttiä tai risiiniöljyä. Andrei Jefimitsh istuu miettiväisenä, nojaten poskeansa nyrkkiin, ja kyselee koneenomaisesti. Sergei Sergeitsh istuu samaten, hieroskelee käsiään ja puuttuu hänkin välistä keskusteluun.

– Taudit ja kärsimykset johtuvat siitä, virkkaa hän, – että olemme niin hitaita rukouksessa lähestymään armorikasta Herraa Jumalaa. Niin se on justiin!

Vastaanottoaikana Andrei Jefimitsh ei suorita minkäänlaisia leikkauksia; hän on jo aikaa sitten vieraantunut niistä ja veren näkeminen saattaa hänen mielensä vastenmielisesti kuohuksiin. Kun hänen joskus täytyy avata lapsen suu tarkastaakseen kurkkua, ja lapsi huutaa ja puolusteleiksen pienillä kätösillään, niin tuo melu hänen korvissaan panee hänen päänsä pyörryksiin ja kyynelet kiertyvät silmiin. Hän kirjoittaa tuota pikaa lääkkeen ja viittoo käsillään, että eukko pikemmin veisi lapsen pois.

Vastaanotossa häneen tekee ikävystyttävän vaikutuksen sairasten arkaileminen ja tolkuttomuus, jumalisen Sergei Sergeitshin läheisyys, muotokuvat seinillä sekä hänen omat kysymyksensä, joita hän muuttelematta toistelee ja on toistanut jo kolmattakymmenettä vuotta. Ja otettuaan vastaan viisi kuusi sairasta lähtee hän pois. Jälellä-olevat ottaa välskäri vastaan yksin.

Aivoissa se mieluisa ajatus, että yksityistä praktiikkaa hänellä, Jumalan kiitos, ei ole kaukaan aikaan enää ollut sekä ettei häntä kukaan enää häiritse, Andrei Jefimitsh istuu heti kotiin tultuaan työhuoneeseensa ja rupee lukemaan. Hän lueskelee tavattoman paljo ja aina suurella mieltymyksellä. Puolet palkkaansa käyttää hän kirjojen ostoon ja kuudesta asuinhuoneesta on kolme ahdettu täyteen kirjoja ja vanhoja sanomalehtiä. Eniten hän rakastaa historiallisia ja filosofiallisia teoksia; lääketiedettä koskettelevista tilaa hän ainoastaan "Lääkärilehteä", jota hän aina alottaa lukea lopusta päin. Lukeminen jatkuu kulloinkin useampia tunteja keskeymättä eikä häntä uuvuta. Eikä hän lue niin nopeasti ja katkonaisesti, kuten Ivan Dmitritsh aikoinaan luki, vaan hitaasti, syventymällä ja pysähtymällä niissä kohdin, jotka häntä miellyttävät tahi joita hän ei käsitä. Kirjan vieressä on aina pieni viinakarafiini ja pöytäveralla ilman lautasetta joko suolagurkku tahi liotettu omena. Joka puolen tunnin päästä hän, kääntämättä katsettaan kirjasta, kaataa itselleen ryypyn viinaa, jonka hän juo ja sitten, sormillaan hapuroiden, ottaa hän gurkun, josta haukkaa palasen.

Kello kolmen aikaan hän varovasti astuu kyökin oven luo, yskähtelee ja virkkaa:

– Daria hyvä, onkohan siellä päivällinen joutunut…

Huononlaisen ja puhtaudeltaan epäiltävän päivällisen syötyään Andrei Jefimitsh mittailee edes takasin huoneitaan, kädet ristittyinä rinnalle, ja miettii. Kello lyö neljä, sitten viisi, hän yhä kävelee ja miettii. Tuon tuostakin narahtaa kyökin ovi ja Darian punainen, uninen naama tulee näkyviin.

– Andrei Jefimitsh, joko saa tuoda olutta? kysyy hän huolestuneena.

– Ei, antaa vielä olla … vastaa Andrei Jefimitsh. – Minä varron … minä varron…

Illansuussa tulee tavallisesti postimestari, Mihail Averjanitsh, ainoa henkilö koko kaupungissa, jonka seura Andrei Jefimitshistä ei tunnu rasittavalta. Mihail Averjanitsh oli ammoin sitten mahdottoman rikas tilanomistaja ja palveli ratsuväessä, vaan joutui sitten häviöön ja rupesi hädän pakottamana postiviraston palvelukseen. Hän on reippaan ja verevän näköinen vanhus, poskipartansa uhkea ja harmaa, olentonsa mieluinen ja äänensä kova ja miellyttävä. Hän on hyväsydäminen ja tunteikas, vaan tuittupäinen. Kun joku postissakävijöistä inttää vastaan, on erimieltä hänen kanssaan tahi rupee muuten vaan mukisemaan, niin Mihail Averjanitsh lennähtää punaiseksi, vapisee koko ruumiissaan ja ärjäsee ukkosen äänellä: "Suu kiinni!" jotenka postitoimistosta jo aikoja sitten on vakaantunut maine semmoisena laitoksena, jossa ei leikkiä suvaita. Mihael Averjanitsh kunnioittaa ja rakastaa Andrei Jefimitshiä hänen valistuneisuutensa ja ylevähenkisyytensä takia, muita kohtaan on hän kopea kuten alaisilleen ainakin.

– Tässä olen minäkin! virkkaa hän tullessaan Andrei Jefimitshin luo. —

Hyvää iltaa, ystäväiseni! Olette kai jo kyllästynyt minuun, vai kuinka?

– Päinvastoin, minä olen varsin iloinen, vastaa tohtori. – Olen aina iloinen milloin te tulette.

Ystävykset istuvat työhuoneen sohvaan ja polttelevat jonkun aikaa ääneti.

– Daria hyvä, olisikohan siellä olutta! virkkaa Andrei Jefimitsh.

Ensimäisen pullon juovat he niinikään ääneti: tohtori miettiväisenä, Mihail Averjanitsh sen sijaan ilon, mieleninnon paiste otsallaan, kuten henkilö, jolla on jotakin hyvin hauskaa kerrottavana. Keskustelun alottaa aina tohtori.

– Onpa se surkuteltavaa, lausuu hän verkalleen ja hiljaa, huojuttaen päätään ja katsomatta puhelukumppaniansa silmiin (hän ei katso koskaan ihmisiä silmiin), – onpa se syvästi surkuteltavaa, arvoisa Mihail Averjanitsh, että kaupungissamme ei ollenkaan löydy ihmisiä, joidenka kanssa voisi keskustella järkevistä, mieltäkiinnittävistä asioista; siihen he ovat kerrassaan kykenemättömiä ja haluttomia. Ja tämä järkevien ihmisten puute pakottaa meitä äärettömiin kieltäymyksiin. Intelligenssikään ei kohoa jokapäiväisyyttä yhtään korkeammalle; kehitykseltään se on aivan samalla tasalla kuin alin yhteiskunnan luokka meillä, sen vakuutan teille.

– Aivan oikein. Se on minunkin mielipiteeni.

– Kuten itsekin tiedätte, jatkaa tohtori hiljaisella äänellä ja väliin pysähtyen, – on ainoastaan ihmisjärjen korkeimmilla henkisillä ilmauksilla arvonsa, kaikki muu on mitätöntä ja tyhjää. Järki se on, joka jyrkästi erottaa eläimen ihmisestä, viittaa jälkimäisen jumalalliseen alkuperään, korvaapa johonkin määrin hänelle kuolemattomuudenkin, jota ei ole. Edellä sanottuun perustuen on siis järki ainoa mahdollinen nautinnonlähde. Vaan me kun emme silmin emmekä korvin havaitse ympäristössämme järkeä, niin on siis se nautinto meiltä kielletty. Tosin meillä on kirjoja, mutta kirjat ovat tykkänään toista, ne eivät ensinkään vastaa elävää keskustelua ja kanssakäymistä. Kirjat – jos saan luvan käyttää hieman ontuvaa vertausta – ovat nuotteja, keskustelu se on itse laulu.

– Aivan oikein.

Seuraa sitten hiljaisuus. Kyökistä tulee Daria ja, tylsän surun ilme kasvoilla, tukien nyrkillä poskeaan, pysähtyy ovelle kuuntelemaan.

– Oh! huokaa Mihail Averjanitsh. – Nykyajan ihmisilläkö olisi järkeä!

Ja hän nyt vuorostaan kertomaan, mitenkä ennen elettiin upeasti, iloisesti ja järkevästi, millaisia eteviä säätyläisiä Venäjällä ennen oli ja mitenkä korkeassa arvossa he pitivät rehellisyyttä ja ystävyyttä. Annettiin rahoja lainaksi ilman vekseliä ja pidettiin häpeänä olla ojentamatta auttavata kättä apua tarvitsevalle toverille. Entäs sen ajan sotaretket, kahakat ja kiistat, silloiset toverit ja naiset! Kaukasia – se se on ihmeellisyyksien maa! Muun muassa oli eräs pataljoonan päällikön vaimo, kummallinen nainen, joka puki itsensä upseerin univormuun ja matkasi iltasin vuorille yksin, ilman saattajata. Kerrotaan hänen olleen auloissa (kaukasialaisissa kylissä) luvattomissa väleissä erään pikkuruhtinaan kanssa.

– Auta ja varjele … huokaa Daria oven suusta.

– Entäs kuinka he söivät ja joivat! Ja mimmoisia hurjia liberaalia he olivat!

Andrei Jefimitsh on kuuntelevinaan, vaan ei kuule; hän ajattelee tykkänään omia asioitaan ja härppii oluttaan.

– Minä näen usein unissani järkeviä ihmisiä ja keskustelen heidän kanssaan, virkkaa hän aivan odottamatta, keskeyttäen Mihail Averjanitshilta puheen. – Isäni antoi minulle huolellisen kasvatuksen, vaan 60-luvun aatteiden vaikutuksesta pakotti minut rupeamaan lääkäriksi. Minusta on näyttänyt, että jos silloin en olisi ollut hänen tahdolleen kuuliainen, niin olisin paraikaa hamassa henkisten liikkeiden keskuksessa. Olisin epäilemättä jonkun tiedekunnan jäsen. Henkinen kyky ei ole sekään tietysti koko iän pysyvää, sekin on ohimenevää, mutta miksi kuitenkin pyrin sitä saavuttamaan, sen tiedätte. Elämä on ihmiselle kiusallinen ansa. Kun ajatteleva ihminen tulee täysi-ikäiseksi ja herää kypsyneeseen tajuntaan, niin hän tuntee olevansa kuin ansassa, josta on mahdoton päästä ulos. Ja niinpä todellakin, joidenkin satunnaisuuksien kautta on hänet olemattomuudesta kutsuttu elämään… Miksi? Hän tahtoo tietää olemassaolonsa merkityksen ja tarkotuksen, sitä ei hänelle ilmoiteta, vaan puhutaan hänelle joukko tyhmyyksiä; hän kolkuttaa ovelle päästäkseen ulos – hänelle ei avata; hänen luokseen saapuu kuolema – myöskin vasten hänen tahtoaan. Ja niinkuin vankityrmässä, yhteisen onnettomuuden lähentämät ihmiset tuntevat olonsa helpommaksi, kun tulevat yhteen, niin elämässäkin jää tuo sadin huomaamatta kun tutkistelemiseen ja yleistämiseen taipuvaiset ihmiset kokoontuvat yhteen ja viettävät aikansa tutustuakseen toinen toisensa yleviin, vapaihin aatteisiin. Siinä mielessä järki on korvaamaton nautinto.