Napoleonin sotilaan seikkailut

De Pombal tiesi, minne etuvartijoita oli asetettu ja tunsi kaikki polut, jotka veivät metsän läpi. Mutta välttääksemme noita veijareita, täytyi meidän luikerrella vuorien välistä ja kulkea monta raskasta peninkulmaa. Kuitenkin olisin kernaasti kulkenut vielä monta penikulmaa sen näyn takia, joka kohtasi silmiäni! Kello taisi olla noin kaksi aamulla, kun pysähdyimme erään vuoren huipulle, jonka ylitse polkumme luikerteli. Kun katsoimme taaksemme, näimme rovion hehkuvan punaisena. Näytti kuin olisi tulivuoren liekki suitsunut Merodalin korkealta huipulta. Ja silloin näin tähystellessäni myöskin jotain lisäksi, jotain, joka sai minut riemuitsemaan ilosta, heittäytymään maahan ja kiemurtelemaan ihastuksesta. Kaukana, kaukana eteläisellä taivaanrannalla vilkkui ja välkkyi suuri, keltainen valo, hulmuten ja leimahdellen. Se ei tullut mistään talosta, ei ollut minkään tähden tuike, vaan rovion liekki d'Ossa vuorelta, joka julisti meille, että Clauselin armeija tiesi nyt, mitä Etiene Gerard oli lähetetty sille ilmoittamaan.

V. Urhoollisuusmitali

Tarentin herttua, eli Macdonald, kuten hänen vanhat toverinsa häntä mieluimmin kutsuivat, oli silminnähtävästi hirveällä tuulella. Majuri Charpentier ja minä emme voineet olla huomaamatta että hän oli aivan haleta kiukusta.

"Prikaatikenraali Gerard, husaariväessä", sanoi hän sillä tavalla kuin korpraali rekryytille.

Tein kunniaa.

"Majuri Charpentier, ratsukrenatööriväessä."

Toverini löi kannukset yhteen.

"Keisarilla on teille määräyksiä."

Sen pitemmittä mutkitta tempasi hän oven auki ja ilmoitti meidät.

Olen nähnyt Napoleonin kymmenesti hevosen selässä silloin kun hänen olisi pitänyt kulkea jalkaisin, ja mielestäni hän menetteli viisaasti näyttäytyessään joukoille tällä tavalla, sillä hänen vartalonsa näyttää varsin hyvältä satulassa. Seisoessaan siinä nyt meidän edessämme, oli hän runsaan kädenleveyden lyhempi kuin me muut; hänen yläruumiinsa oli epäilemättä liian pitkä jalkoihin verrattuna, ja paksuine, pyöreine päineen, parrattomine kasvoineen ja pyöreine hartioineen muistutti hän enemmän jotain Sorbonnen professoria kuin Ranskan ensimmäistä sotilasta.

Hän seisoi ja tarkasti karttaa, joka riippui seinällä ikkunoiden välissä. Berthier seisoi hänen vieressään ja koetti näyttää ylen viisaalta meidän astuessamme sisään. Napoleon tempasi kärsimättömästi häneltä miekan ja osoitti sillä karttaa. Hän puhui nopeasti ja hiljaa, mutta sain kuitenkin siepatuksi sanan "Meusedal" ja kaksi kertaa "Berliini."

Hän viittasi meitä luoksensa ja lausui minulle:

"Te ette ole vielä saanut urhoollisuusmitalia, prikaatikenraali Gerard?"

Vastasin, etten ole saanut ja olin vähällä lisätä, ettei se ollut tapahtunut sen vuoksi, etten sitä olisi ansainnut, kun hän keskeytti minut tavallisella, lyhyellä tavallaan.

"Ja te, majuri?" kysyi hän Charpentier'ltä.

"En, sire."

"Niinpä saatte nyt erään tehtävän, te molemmatkin."

Hän vei meidät suuren kartan luokse ja asetti miekankärjen Rheimsin kohdalle.

"Tahdon olla suora teitä kohtaan, herrani. Te olette kumpikin seuranneet minua aina Marengosta lähtien, muistelen." Hänen kasvoiltaan loisti merkillisen viehättävä hymyily, joka muistutti kylmää auringonsädettä. "Tässä Rheimsin luona on juuri tällä hetkellä pääkortteerimme. Tänään on meillä 14 p. maaliskuuta. Hyvä. Tuolla on Pariisi, runsaan kahdentoista penikulman päässä täältä. Blücher on pohjoisessa, Schwarzenberg etelässä." Hän osoitteli puhuessaan sapelilla karttaan.

"Kuta kauemmaksi nuo miehet marssivat sisämaahan päin, sitä täydellisemmin minä olen heidät musertava. He ryntäävät parastaikaa Pariisia kohti. Sangen hyvä. Antaa niiden tulla. Veljeni, Espanjan kuningas, on oleva siellä sadantuhannen miehen kera. Juuri hänen luokseen minä lähetän teidät. Teidän on jätettävä hänelle tämä kirje, josta kumpainenkin saatte yhden kappaleen. Kysymyksessä on ilmoittaa hänelle, että minä saavun hänen avukseen koko joukkoineni kahden päivän kuluttua. Jokikinen mies, hevonen ja kanuuna seuraa mukana. Te ymmärrätte minut, herrani?"

Ah, kunpa voisin kuvailla teille ylpeyttäni ja onneani sen johdosta, että tulin tuon suuren miehen uskotuksi. Hänen ojentaessaan meille kirjeet, kilistin kannuksiani, hymyilin ja nyökkäsin saadakseni hänet käsittämään, että ymmärsin hänen nerokkaan suunnitelmansa. Hän hymyili myöskin ja antoi kätensä hetkisen levätä olkapäälläni. Olisin antanut puolet palkastani, jos äitini olisi saanut nähdä minut tässä tilanteessa.

"Minä näytän teille tien", sanoi hän kääntyen jälleen karttaan päin.

"Te kuljette yhdessä Bazochesiin. Siellä eroatte; toinen lähtee Oulchyyn ja Menillyyn päin, ja toinen ratsastaa pohjoiseen Brainen, Soissonsin ja Senlisin kautta. Onko teillä mitään muistuttamista, prikaatikenraali Gerard?"

Olen vain yksinkertainen sotilas, mutta minulla on ajatuksia ja kyky tuoda ne esille. Olin alkanut puhua Ranskan kunniasta ja suuruudesta, kun hän keskeytti minut.

"Entäs teillä, majuri Charpentier?"

"Jos huomaamme tiet epävarmoiksi, onko sallittua valita toisia?" kysyi hän.

"Sotamiehet eivät valitse, he tottelevat." Hän nyökkäsi päällään merkiksi, että saimme lähteä, ja kääntyi Berthier'hen päin. En tiedä, mitä hän sanoi, mutta kuulin heidän molempien nauravan.

Nousin pienen harmaan tammani Violetten selkään. Se on koko seitsemännen prikaatin nopein hevonen ja sen on voittanut ainoastaan englantilaisen Rovigon herttuan pikajuoksija. Charpentier'llä oli sitävastoin sellainen kiikkuhepo, jolla nuo ratsastuskrenatöörit tavallisesti ratsastavat: selkä kuin sängynpohja ja jalat kuin pylväät. Hän oli itsekin kömpelö mies, ja yhtäkaikki löi hän, heikkopäisessä omahyväisyydessään, silmäyksiä tyttölapsiin, kun ne heiluttivat minulle nenäliinoillaan ikkunasta, ja hän kierteli rumia, punaisia viiksiään, ikäänkuin jos tytöt olisivat olleet häneen ihastuneita.

En ole milloinkaan tuntenut erikoisempaa ystävyyttä tuota pöyhkeilevää maakaria kohtaan; ensimmäisten kahdenkymmenen peninkulman kuluessa en saanut sanaakaan hänen suustaan. Hän ratsasti kulmakarvat rypyssä ja leuka rinnalle painuneena kuten mies, joka on ajatusten rasittama. Useammin kuin kerran kysyin häneltä, mitä hän mietiskeli, koska ajattelin, että minä nopeammalla älylläni kentiesi voisin selvittää hänelle pulman.

Hänen vastauksensa olivat aina siihen suuntaan, että huomasin hänen ajattelevan vain tehtäväänsä, mikä muutoin minua hämmästytti, sillä vaikk'ei minulla koskaan ole ollut suuria ajatuksia hänen ymmärryksestään, tuntui minusta kuitenkin mahdottomalta, että joku voisi olla ymmällä näin yksinkertaisen ja sotilaallisen tehtävän edessä.

No niin, me saavuimme vihdoinkin Bazochesiin, missä hänen piti valita eteläinen, ja minun pohjoinen tie. Ennenkuin hän ratsasti luotani, kääntyi hän ympäri satulassaan ja katsoi minuun merkitsevä, tutkiva ilme kasvoillaan.

"Mitä johtopäätöksiä te olette tehnyt, Gerard?" kysyi hän.

"Mistä?"

"Tehtävästämme."

"Sehän on varsin yksinkertainen."

"Niinkö arvelette? Miksi uskoi keisari suunnitelmansa meille?"

"Sen vuoksi, että hän tunsi älykkäisyytemme."

Seuralaiseni nauroi tavalla, joka minusta tuntui epämiellyttävältä.

"Uskallanko kysyä, mitä aiotte tehdä, jos huomaatte noiden kylien olevan täynnä preussilaisia?" kysyi hän.

"Tottelen vain määräyksiäni."

"Mutta silloinhan teidät lyödään kuoliaaksi."

"Se on mahdollista."

Hän nauroi taas, ja nyt niin lähentelevästi, että kilahutin miekkaani. Mutta ennenkuin ehdin hänelle sanoa, mitä ajattelin hänen tyhmyydestään ja kasvatuksen puutteestaan, oli hän kääntänyt hevosensa ja hölkötti matkoihinsa. Katselin hetkisen hänen jälkeensä ihmetellen hänen esiintymistään, ja sitten läksin omaa tietäni.

Myöhemmin päivällä pysähdyin erään kapakan luokse antaakseni Violettelle jotain syötävää. Nyt en ollut kaukana Soissonsista, ja isäntä kertoi minulle, että preussilaiset kaksi päivää sitten olivat kulkeneet sen ohitse matkalla Aisne-joen yli. Tuntia myöhemmin näin häipyvässä päivänvalossa kaksi heidän ratsuvahtiaan tien oikeanpuoleisella kukkulalla, ja kun pimeys oli peittänyt maan, tuikki valo heidän nuotiostaan pohjoista taivasta vasten.

Kuultuani Blücherin olleen siellä jo kaksi päivää, hämmästyin suuresti sen vuoksi, ettei keisari ollut tietänyt sen alueen, jonka läpi hän oli määrännyt minut ratsastamaan tärkeän kirjeeni kera, jo olevan vihollisen miehittämän. Mutta sitten muistelin sitä äänensävyä, jolla hän oli sanonut Charpentier'lle, että sotilas ei saa valita, vaan totella. Päätin seurata sitä tietä, jonka hän oli minulle näyttänyt, niinkauan kuin Violette saattoi liikuttaa ainoatakaan jalkaansa ja minä pidellä ohjaksia. Koko matkan ajan Sermoisesta Soissonsiin, missä tie kulkee ylös ja alas, kiemurrellen mäntymetsän lävitse, pidin pistoolini valmiina. Ratsastin hyvää kyytiä, kun tie oli suora, ja hiljensin vauhtia, milloin minun piti kääntyä toiseen suuntaan, kuten opimme Espanjassa tekemään.

Saavuttuani erääseen talonpoikaistaloon, joka on oikealla puolella tietä, juuri kun on tullut Crisen luona olevan puusillan ylitse, missä suuri madonnapatsas seisoo, huusi joku nainen minulle pellolta, että preussilaiset olivat Soissonsissa. Pieni osasto heidän peitsimiehiään, sanoi hän, oli tullut samana iltapäivänä, ja kokonaista osastoa odotettiin ennen keskiyötä.

En malttanut kuunnella hänen kertomuksensa loppua, vaan iskin kannukset Violetten kylkiin, ja viisi minuuttia myöhemmin päästin täyttä laukkaa itse kaupunkiin.

Pääkadun päässä seisoi kolme ulaania keskustellen hevostensa vieressä ja poltellen piippuja, jotka olivat yhtä pitkiä kuin sapelini. Näin heidät selvästi eräästä avonaisesta ovesta virtaavassa valossa, mutta minusta he saattoivat nähdä vain liehuvan viittani mustan varjon ja Violetten harmaat sivut. Silmänräpäystä myöhemmin nelistin erästä heikäläisten ryhmää vastaan, joka tuli portista ulos. Violetten lavan sysäys heitti yhden nurin niskoin kadulle, ja minä lyödä huimautin erästä toista, joka kuitenkin livahti käsistäni.

Puff, puff, paukahti kaksi karbiinin laukausta, mutta minä olin lentänyt kadunnurkan ympäri, enkä kuullut edes kuulien vinkunaa. Oh, kuinka suurenmoisia sentään olimme, sekä Violette että minä.

Hevoseni juoksi kuin ahdistettu jänis, ja tulta iskivät sen kaviot. Nousin seisomaan jalustimille ja heilutin sapeliani. Joku mies hyppäsi eteen tarratakseen suitsiini. Iskin häneltä käsivarren poikki ja kuulin hänen takanani tuskasta ulvovan. Kaksi ratsastajaa tuli minua kohden. Hakkasin toisen niistä maahan ja ajoin täyttä karkua eteenpäin. Minuuttia myöhemmin olin selvinnyt kaupungista ja karautin pitkin leveää, aukeaa maantietä, jonka kummallakin puolella kasvoi mustia poppeleita. Jonkun aikaa kuulin kavioitten kapsetta takanani, mutta se kuoli vähitellen pois. Pian oli kaikki hiljaista. He olivat luopuneet takaa-ajosta.

Nyt oli ensimmäinen tehtäväni hypätä alas hevosen selästä ja viedä tammani pieneen metsikköön, jonka läpi juoksi pieni puro. Siellä juotin hevostani ja annoin sille kaksi konjakkipullossa kastettua sokerinpalasta. Se oli hieman rasittunut kovasta ajosta, mutta oli ihmeellistä huomata, miten se puoli tuntia levättyään tuli entiselleen. Kun taas istuin satulassa, saatoin sen käynnistä ja ryhdistä päättää, ettei ollut hevosen syy, ellen saapuisi täsmällisesti Pariisiin.

Oli mitä ihanin kuutamo. Jokainen puu loi mustan varjon tien ylitse. Saatoin silmäillä maisemia yhtä selvästi kuin päivällä, ja hyvin rauhallisilta ne näyttivät, ellei ota lukuun siellä täällä pohjoisessa roihuavia tulipaloja. Yön hiljaisuudessa ja tietoisena siitä, että vaara väijyi sekä takanani että edessäni, näytti minusta noissa suurissa paloissa olevan jotain puoleensa vetävää ja kohtalokasta. Mutta en yleensä anna itseeni vaikuttaa kovin helposti.

Olinhan jo nähnyt tarpeeksi paljon merkillisiä asioita; viheltelin vain erästä reipasta laulua ja ajattelin pientä Lisetteä, jonka ehkä saan nähdä Pariisissa. Kaikki ajatukseni olivat parhaillaan häneen kiintyneinä, kun minä, pyörähtäessäni eräästä tien mutkasta, tulin suoraa päätä noin puolta tusinaa saksalaista rakuunaa vastaan, jotka istuivat nuotion ympärillä tien vieressä.

Minä olen erinomainen sotilas. Luulisin uskaltavani sanoa näin paljon tulematta silti epäillyksi itseni liiallisesta kehumisesta. Voin jonakin pulmallisena hetkenä punnita jokaista seikkaa ja tuossa tuokiossa löytää oikean ratkaisun yhtä hyvin kuin jos olisin sitä tuumaillut kokonaisen viikon. Nyt käsitin salaman nopeudella, että mitä hyvänsä tekisinkin, tultaisiin minua ajamaan takaa, ja että saisin selviytyä niin hyvin kuin taisin hevosellani, joka jo oli taivaltanut kuusi pitkää peninkulmaa. Mutta oli parempi tulla ajetuksi eteen- kuin taaksepäin. Kummassakin tapauksessa oli vaara sama; mutta jos minun onnistuisi välttää vainoojani heidän virkuista hevosistaan huolimatta, pitäisin viisaimpana pysähtyä Senlisin lähettyville Soissonsin etupuolelle.

Kaikki nämä seikat olivat minulle ikäänkuin vaistomaisesti selviä, ymmärrättekö. Tuskin olin vilkaissut heidän partaisia, suurten metallikypärien peittämiä kasvojaan, kun jo kosketin kannuksilla Violetteä, joka läksi kiitämään tietä eteenpäin. Hohoi! sitä hoilottamista, huutamista ja tömistelemistä takanamme! Kolme heistä laukaisi pyssynsä, ja kolme hyppäsi hevostensa selkään. Yksi kuula osui satulaani napsahtaen kuin keppi ovea vastaan. Violette kiiti hurjasti eteenpäin, ja luulin sen tulleen haavoitetuksi, mutta se olikin vain nirhama. Ah, tuota rakasta pientä eläväistä, kuinka sitä rakastin, kun huomasin sen jälleen aloittavan omaa pitkää, kevyttä laukkaansa, jolloin sen kaviot rapsahtelivat kuin espanjalaisen tytön kastanjetit. En voinut hillitä itseäni. Käännyin ympäri satulassa, hosuin ja huusin: "Eläköön keisari!" Ulvoin aivan naurusta kuullessani sitä kirousten tulvaa, minkä sanani aiheuttivat.

Mutta vaara ei ollut vielä vältetty. Jos hevoseni olisi ollut virkeä, olisi se varmasti selviytynyt vainoojista. Mutta nytpä olikin yksi heistä nopeampi kuin muut. Se oli oikein reilu poika upseeriksi. Joka kerta kun katsoin taakseni, huomasin välimatkan hänen ja hänen tovereittensa välillä suurenevan. Hän lähestyi minua lähestymistään.

Odotin nyt, kunnes hän oli tullut noin kolme-, neljäsataa kyynärää miestensä edelle. Sitten hillitsin Violetteä hiukkasen – aivan vähäsen, niin että hänen täytyi uskoa todellakin saavuttavansa minut. Kun hän oli tullut pyssynkantaman päähän, vedin pistoolini esille ja katsoin, mitä hän aikoi tehdä. Hän ei näyttänyt merkkiäkään siitä, että tahtoisi ampua. Tuo tyhmeliini oli ottanut pistoolit satulakotelosta pois, koska hänen piti olla leirissä yön aikana. Hän heilutti miekkaansa minulle syytäen suustaan uhkauksia. Oli selvä, ettei hän käsittänyt joutuneensa armeliaisuuteni varaan. Nyt oli vain noin kaksikymmentä kyynärää välillämme. "Rendez-vous!" huusi hän. "Minun täytyy lausua kiitokset monsieur'lle ranskan kielestä", sanoin minä tukien pistoolin vasenta käsivarttani vasten ja tähdäten hänen kasvoihinsa. Huomasin miten hän kalpeni nähdessään olevansa hukassa. Mutta juuri sillä hetkellä, kun painoin liipasinta, tulin ajatelleeksi hänen äitiänsä, ja laskin luotini hänen hevosensa olan läpi. Pelkään, että hän loukkaantui kaatuessaan, sillä kuului ankara mätkähdys. Mutta minun oli kirjeestä pidettävä huolta, jonka vuoksi annoin Violetten ravata.

Noiden saatanan saksalaisten kanssa ei ollut niinkään helppo selviytyä. Takana tulevat miehet eivät antaneet kaatuneen upseerin itseänsä häiritä, vaan huhkivat perässäni. Olin tullut eräälle mäenrinteelle ja luulin näkeväni heidät viimeisen kerran, mutta piru vieköön, nehän olivat aivan kintereilläni. Ja samassa silmänräpäyksessä näin, silmäillessäni eteenpäin, näyn, joka sai sydämeni nousemaan kurkkuun. Pitkän, aukean tien päässä oli musta sotajoukko valmiina ottamaan minut vastaan. Mihin tahansa käännyin, näin vain kuoleman.

Rakuunoita takanani ja husaareja edessäni! En milloinkaan sitten Moskovan jälkeen ole ollut tällaisessa ahdingossa. Mutta rykmenttini kunnian vuoksi tahdoin kuitenkin mieluummin saada kuoleman kevyen kuin raskaan ratsuväen sotilaalta. Sen vuoksi en epäröinyt hetkeäkään, vaan annoin Violetten laukata. Muistan, että halusin rukoilla, mutta olin siitä viime aikoina hieman niinkuin vieraantunut. Ainoat sanat, jotka saatoin keksiä, olivat eräästä rukouksesta kauniin ilman puolesta, jonka me tavallisesti luimme koulussa lupapäivän aatto-iltana. Mutta nekin, arvelin, olivat paremmat kuin ei mitään, ja kertasin niitä parhaillani, kun äkkiä kuulin ranskan kielisen huudahduksen aivan edessäni. Ne olivat meidän – meidän omia, rakkaita pieniä solttujamme Marmonten osastosta. Päästin kohtuullista ravia ystävien luo, sillä tahdoin saada heidät ymmärtämään, että joskin husaari pakenee, niin on hänen luontonsa vastaista paeta nopeasti.

Kenenkä huomasinkaan joukon etunenässä ellen juuri Bonvet-vanhuksen, jonka pelastin Leipzigin luona. Hän tuli luonnollisesti liikutetuksi jälleennäkemisestä, mutta kerrottuani hänelle tehtävästäni ja että minun täytyi kulkea Senlisin kautta, nauroi hän epäilevästi.

"Vihollinen on siellä", intti hän. "Et voi päästä läpi. Miksi et valitse suoraa tietä Pariisiin? Minkä vuoksi sinun pitää valita juuri se tie, jota kulkiessasi voit olla melkein varma joko tulevasi vangituksi tai tapetuksi?"

"Sotilas ei valitse – hän tottelee!" sanoin hänelle Napoleonin omilla sanoilla.

"Jaha, vainiin, jassoo", sanoi hän, "silloin on viisainta, että seuraat meidän mukana, sillä mekin olemme matkalla Senlisiin tiedusteluretkelle. Meillä on Poniatowskin puolalainen peitsimies-eskadroona etunenässämme."

Ja niin lähdimme komeillen matkaan hiljaisessa yössä, kunnes saavuimme puolalaisten sivustalle – ne olivat kaikkityyni hienoja, vanhoja sotureita, joskin hieman liian raskaita hevostensa kannettaviksi. Me ryhdyimme pakinoimaan heidän kanssaan, ja varhain aamulla näimme valoja Senlisistä. Eräs talonpoika tuli kärryjään vetäen, ja häneltä saimme kuulla, miten oli asian laita kaupungissa.

Yksi ainoa kasakka-eskadroona oli majoitettu raatihuoneelle, joka sijaitsi torilla ja oli kaupungin suurin rakennus. Kokonainen preussilainen jalkaväen osasto oli leiriytynyt pohjoisessa päin olevaan metsään, mutta Senlisissä ei ollut mitään muita vihollisjoukkoja kuin kasakat. Nyt oli tervetullut tilaisuus kostaa noille raakalaisille, joiden julmuus meikäläistä maalaisväestö-raukkaa kohtaan oli pysyvänä puheenaineena kaikkien leiritulien ääressä.

Syöksyimme kaupunkiin kuin pyörremyrsky, hakkasimme maahan ratsuvahdit, ratsastimme etuvartijoiden ylitse ja telkisimme raatihuoneen portin ennenkuin vihollinen aavistikaan, että ranskalainen oli kahdenkymmenen peninkulman etäisyyden päässä. Näimme kauhistuttavia naamoja ikkunoissa, naamoja, jotka olivat ohimoita myöten parran peitossa, musta tukka sikin sokin lampaannahkaisten lakkien alla, ja tyhmiä, töllisteleviä suita.

"Hurraa, hurraa!" huusivat he kiväärinsä laukaisten, mutta meidän miehet olivat jo sisällä ja tarrasivat raakalaisten kurkkuun, ennenkuin he ehtivät kunnolleen valveutua unesta. Oli hirvittävää nähdä, miten puolalaiset kävivät verivihollistensa kimppuun, aivan kuin nälkiintyneet sudet hyökkäävät lihavaan lammaslaumaan. Useimmat tapettiin pylväsparvekkeella, minne olivat paenneet piiloutuakseen. Veri virtasi alas käytävään kuin sade katolta.

Kun taistelu oli loppunut, hain rehua ja vettä Violettelle, ja voittepa uskoa, että pieni ystävättäreni niitä tarvitsi. Sitten pesin sen jalat, sidoin sen suitsista erääseen vedenottopaikkaan ja menin sisään saamaan jonkun palasen minäkin, niin ettei minun tarvitsisi enää pysähtyä ennen Pariisia.

Ja nyt tapahtui jotain kummallista ja kohtalokasta. Vanha Bonvet seisoi ja odotteli minua käytävässä astuessani sisään, ja hän kysäisi minulta, emmekö joisi pullollista viiniä yhdessä. "Mutta emme saa, tuhat tulimmaista, viipyä liian kauan", sanoi hän, "sillä metsän ulkopuolella on noin kymmenen tuhatta Theilmannin preussilaista."

"Missä sitä viiniä on?" kysyin minä.

"Älähän hätäile; kaksi husaaria löytää aina viiniä, jos sitä kerran on olemassa", sanoi hän, ja kynttilä kädessä tepasteli hän edelläni kiviportaita alas keittiöön. Sieltä johtivat uudet kieruportaat alas kellariin. Että kasakat olivat täällä vierailleet ennen meitä, saatoimme huomata niistä lukuisista murskatuista pulloista, joita oli pitkin lattiaa. Majuri oli suuri herkkusuu, ja seisoskellen siellä hän haisteli noita kaikkia ihanuuksia – Chambertinia, Gravesta, Micantesta, valkoista ja punaista viiniä, imelää ja vaahtoilevaa – aivankuin kissa maitokupin ääressä. Hän oli lopulta valinnut itselleen valkoista bourgognea ja oli juuri ottamaisillaan käteensä pullon, kun musketin laukaus pamahti ylitsemme, ja alkoi kuulua jalkojen töminää ja sellaista ulvontaa ja kiljuntaa, jollaista en ole ikinä kuullut. Preussilaiset olivat yllättäneet meidät.

Bonvet oli urhoollinen mies, se täytyy hänestä sanoa. Hän tempasi tuota pikaa sapelinsa ja kompuroitsi portaita ylös niin että kannukset kilisivät. Seurasin hänen perässään, mutta juuri kun olimme tulleet keittiöstä ulos johtavaan käytävään, ilmoitti riemukas huuto saksalaisten vallanneen talon.

"Kaikki on hukassa", sanoin minä.

"On vielä olemassa yksi, joka kuolee ensimmäisenä", huusi hän juosten vimmatusti eräitä toisia portaita ylös. Ensin olin syöksymäisilläni hänen perässään, mutta tulin ajatelleeksi, että minulla oli tärkeä tehtävä suoritettavana, ja että jos kaatuisin, ei kirje tulisi milloinkaan määräpaikkaansa. Minun täytyi siis antaa Bonvet'n kuolla yksinään ja vetäytyä takaisin kellariin ja sulkeutua sinne.

Onneksi löysin jonkun aikaa haettuani kynttilän, jonka Bonvet oli jättänyt, ja sain sen palamaan. Mutta mitä nyt tekisin, en saattanut käsittää. Roistot pääni yläpuolella huusivat itsensä käheiksi, ja oli selvä, että ne alkaisivat pian kaivata jotain kurkun kastiketta. Ja silloin olisi urhoollisen husaarin, hänen tehtävänsä ja urhoollisuusmitalin loppu. Muistelin äitiäni ja muistelin keisaria, kunnes kyyneleet kihosivat silmiini. Mutta heti kohta olin taas ennallaan. "Reipasta mieltä", huudahdin rintaani lyöden. "Uljasta mieltä, reipas poikaseni! Ei ole mahdollista, että se, joka selviytyi Moskovasta niin vähällä, ettei saanut edes kylmänhaavaakaan, kuolisi ranskalaisessa viinikellarissa." Koettelin ja tunsin, että kirjeeni oli tallessa, ja se lisäsi rohkeuttani.

Ensimmäinen ajatukseni oli sytyttää talo palamaan, toivoen siitä syntyneessä sekasorrossa voivani pujahtaa pakoon. Toinen aikeeni oli kätkeytyä tyhjään viinitynnöriin. Haeskelin parhaillaan sopivaa tynnöriä, kun äkkiä huomasin eräässä nurkassa matalan pienen oven, joka oli yhtä harmaaksi maalattu kuin muurikin. Tyrkkäsin sitä ja luulin aluksi sen olevan lukossa. Mutta äkkiä se antoi perää, ja silloin hoksasin, että sitä piti kiinni jokin sen toiselle puolelle pönkitetty esine. Töykkäsin selälläni, ja samaa kyytiä lensi ovi auki, niin että syöksähdin takaperin toiseen huoneeseen. Kynttilä oli pudonnut kädestäni. Olin siis jälleen pimeässä. Kokosin kaiken huomiokykyni ja näin nyt reiän lävitse tai jostain muualta tulevan kapean valonjuovan valossa, että olin jonkinlaisessa varastoviinikellarissa, joka oli täynnä valtavia viinikulhoja. Joka tapauksessa tuntui tämä olevan varmempi piilopaikka kuin ulkokellari, josta syystä minä, löydettyäni jälleen kynttiläni, aloin kasata röykkiötä oven eteen uudelleen. Mutta yht'äkkiä huomasin jotain, joka minua hämmästytti ja vieläpä, sen myönnän, sai minut hieman pelkäämään.

Olen maininnut, että huoneen kaukaisimpaan soppeen pilkisti jostain katossa olevasta reiästä pieni, himmeä valojuova. Kuinka ollakaan, kun nyt tirkistelin pimeydessä, äkkäsin äkkiä pitkän, suuren haamun liikuskelevan valonsäteiden kohdalla ja sitten taas katoavan pimeyteen. Säpsähdin niin ankarasti, että olin vähällä särkeä huopalakkini leukaremmin! Näky kesti vain sekunnin, mutta kerkesin siitä huolimatta huomata, että miehellä oli karvainen kasakkalakki päässään, ja että hän oli suuri, pitkäsäärinen, hartiakas, sapelilla varustettu ryöväri. Tuhat tulimmaista, eikös itse Etienne Gerardkin hieman hätkähtänyt ajatellessaan olevansa yksinään pimeässä tuollaisen miehen kanssa.

Mutta vain silmänräpäykseksi. "Rohkeutta poikaseni", ajattelin minä, "kun tosi eteen tulee on tuolla raakalaisella suurempi syy pelätä minua kuin minulla häntä." Ja samassa selveni minulle, että hän pelkäsi. Saatoin sen huomata hänen nopeista askeleistaan ja kokoonkyyristyneestä asennostaan, kun hän hyppi tynnöreitten keskellä kuin rotta koloa hakiessaan. Ja hän se oli, joka oli pidellyt ovea kiinni, eikä mikään pakkalaatikko tai viinitynnöri, kuten ensin olin arvellut.

Käsitin nyt, että mitä rohkeammin esiintyisin sen parempi. Sytytin siis kynttiläni ja astelin häntä kohden pitkin askelin ja miekka kädessä.

"Tulehan esille, senkin veijari", huusin minä. "Nyt on vihdoinkin viimeinen hetkesi koittanut!"

Kohotin kynttilää korkealle ja nyt saatoin erottaa vilaukselta miehen pään, joka pisti esiin tynnöristä. Hänellä oli kultainen kokardi mustassa hatussaan, ja hänen kasvojensa ilmeestä huomasin heti, että hän oli upseeri ja hyvän kasvatuksen saanut mies.

"Monsieur", sanoi hän hyvällä ranskankielellä. "Antaudun teidän suojelukseenne. Mutta ellette tahdo antaa minulle lupaustanne, niin täytyy minun myödä henkeni niin kalliista kuin mahdollista."

"Herrani", sanoin minä, "ranskalainen tietää, kuinka on kohdeltava onnetonta vihollista. Henkenne on turvattu."

Nämä sanat lausuttuani ojensi hän minulle sapelinsa.

"Kenet on minulla kunnia vangita?" kysyin minä.

"Olen kreivi Boutkin, donilainen kasakka", sanoi hän, "saavuimme tänne tänä iltana ja päätimme viettää yön täällä. Hetkisen kuluttua rupesi minua palelemaan ja senvuoksi menin kellariin saadakseni kulauksen viiniä, mutta sillä aikaa, kun olin täällä, valtasi teidän väkenne talon, ja kun nousin portaita ylös, oli koko juttu jo selvä. Nyt ei minulla ollut muuta tekemistä, kuin koettaa pelastaa oma henkeni; käännyin sentähden takaisin ja kätkeydyin tänne kellariin, mistä minut löysitte."

Kreivin kertomuksesta kävi selville, ettei hän piilopaikkaansa perimmäiseen kellariin ollut kuullut mitään viimeisestä kahakasta, ja ettei hän siis voinut aavistaa, että hänen omat liittolaisensa taas olivat herroja talossa. Jos hän kerran tämän saisi tietää, kääntyisi juoni hänen edukseen, ja minusta tulisi sensijaan hänen vankinsa. Miten menettelisin? Olin vähällä joutua kiikkiin, kun äkkiä sain päähänpiston, niin loistavan, että aivan tyrmistyin oman kekseliäisyyteni vuoksi.

"Kreivi Boutkin", sanoin minä, "olen sangen arveluttavassa asemassa."

"Ja mistä se johtuu?" kysyi hän.

"Siitä, että olen luvannut suojella teidän henkeänne."

Hän näytti sangen hämmästyneeltä. "Ettehän aio peruuttaa lupaustanne?" uteli hän.

"Jos pahin sattuu, täytyy minun uhrata oma henkeni suojellakseni teidän", sanoin minä, "mutta se tuottaa suuria vaikeuksia."

"Minkä vuoksi?" kysyi hän.

"Tahdon olla suora teitä kohtaan", vastasin minä. "Tehän tiedätte, että meidän miehet ja erikoisesti puolalaiset tuntevat piintynyttä vihaa kasakoita kohtaan, niin että jo kasakkapuvun näkeminenkin tekee heidät hurjiksi. He karkaavat silmänräpäyksessä miehen kimppuun repien hänet pala palalta. Eivät edes heidän omat upseerinsakaan voi hillitä heitä."

Ryssä kävi kuolonkalpeaksi nämä sanat kuultuaan. "Mutta sehän on aivan hirmuista", huudahti hän. "Annan henkeni teidän käsiinne; mitä neuvotte minun nyt tekemään? Eiköhän minun pitäisi riisua päältäni sotilaspuku?"

"Erinomaista", huudahtin minä. "Niin sitä pitää! Te riisutte sotilaspukunne ja puette päällenne minun. Se tekee teidät pyhäksi jokaisen ranskalaisen – niin, vieläpä puolalaisenkin sotamiehen silmissä."

"Miten voisinkaan teitä kiittää?" puhkesi hän puhumaan liikutettuna.

"Mutta entäs te itse – mitä te otatte päällenne?"

"Minä puen päälleni teidän sotilaspukunne!"

"Velvollisuuteni on kestää tämä vaara", vastasin minä, "mutta en pelkää.

Menen sinne ylös teidän vihatussa puvussanne. Satoja miekkoja ojennetaan minua vastaan. 'Seis!' huudan minä. 'Minä olen Etienne Gerard.' Silloin tahtovat he nähdä kasvoni. He tuntevat jälleen minut.

Ja sitten kerron teistä ja pelastan siten teidät."

Hän vapisi innosta saada vaatteet päältänsä. Hänen saappaansa ja housunsa muistuttivat omiani siinä määrin, ettei meidän tarvinnut niitä vaihtaa, vaan annoin siis hänelle husaaritakkini, viittani, huopalakkini, miekkavyöni ja laukkuni. Minä puolestani otin hänen korkean lampaannahkahattunsa, hänen karvakauluksisen takkinsa ja hänen käyrän sapelinsa. En luonnollisestikaan unohtanut pistää arvokasta kirjettäni uuden takkini taskuun.

"Teidän suostumuksellanne", sanoin minä, "sidon nyt teidät johonkin tynnöriin."

Hän ei tahtonut tähän millään suostua, mutta olen oppinut, että varovaisuus on sotilaallakin hyvä ominaisuus. Miten saatoin tietää, ettei hän, käännettyäni hänelle selkäni, saa päähänsä ottaa selvää asian oikeasta laidasta ja siten haitata suunnitelmiani. Hän kyyristyi erästä tynnöriä vasten, niin ettei minun muuta tarvinnut kuin juosta köyden kera kuusi kertaa sen ympäri ja sitten sitoa kestävä solmu tynnörin toiselle puolelle. Jos häntä nyt haluttaisi nousta portaita ylös, täytyisi hänen kantaa vähintään kaksitoista litraa hyvää ranskalaista viiniä selässään, kuten laukkuryssä. Sitten lukitsin sisäkellarin oven, heitin kynttilän menemään ja nousin portaita ylös.

Oli noustava vain kaksikymmentä porrasta ja kuitenkin niitä noustessani tuntui minulla olevan aikaa ajatella kaikenlaisia tämän maailman asioita. Minulla oli samanlainen tunne kuin erään kerran Eylan luona maatessani murtunein jaloin ja nähdessäni kenttätykistön nelistävän suoraan minua kohti. Tiesin luonnollisesti, että jos minut huomattaisiin, ammuttaisiin minut silmänräpäyksessä valepuvussa olevana vakoilijana. Mutta sehän olisi ollut joka tapauksessa kunniakas kuolema – keisarin henkilökohtaisessa palveluksessa – ja laskin, ettei minusta voisi tulla vähemmän kuin viisi riviä, ehkäpä seitsemänkin, "Moniteuriin." Palaret'sta tuli kymmenen riviä, ja olen varma, ettei hänen uraansa voi verratakaan minun uraani.

Astuttuani saliin niin välinpitämättömän näköisenä kuin suinkin mahdollista, pisti ensimmäiseksi silmiini Bonvet'n ruumis jalat koukussa ja katkennut miekka kädessä. Olisin mielelläni paljastanut pääni hänen ohitse kulkiessani, sillä hän oli hyvä toveri, mutta pelkäsin sen herättävän huomiota, enkä sitä siitä syystä tehnyt.