Читать книгу: «Alroy: Romani», страница 15

YHDEKSÄS OSA

I

Oli sydän-yö, ja myrsky riehui yhä: kesken ukkosen jyrinää ja tuulen vonkunaa vinkkuroivat salamat joka hetki valaisivat kiihtyneen Tigrin laveata ja vaahtosaa pintaa.

Jabaster seisoi ja katseli tätä kauheata näytelmää palatsinsa galleriasta. Hänen kasvonsa olivat juhlalliset, mutta huolestuneet.

"Minä soisin, että hän olisi täällä!" huudahti ylimmäinen pappi. "Vaan kuitenkin, miksi minä halaisin hänen läsnä-oloansa, joka ei ennusta muuta kuin murhetta? Mutta olenko minä iloinen, kun hän on poissa? En ollenkaan. Tämä Bagdad rasittaa minua niinkuin lyijyvaippa: minun mieleni on synkkä ja sortunut."

"He sanovat, että Alroy tänä iltana pitää suuria pitoja seraljissa ja juopi porttonsa onnen maljaa ukontulten leimutessa. Eikö löydy mitään kättä, joka kirjoittaisi seinään? Hän on havaittu köykäiseksi, hän on punnittu, ja on todella köykäiseksi havaittu. Hänen valtakuntansa on pian häviävä, ja silloin – minä olisin valmis itkemään, voi! minä olisin valmis itkemään ja vuodattamaan hirveän tuskani tuimaa kipua näitä tylyjä ja harvoin lientyviä poskia myöten. Niin nuorena, niin uljaana, niin suosittuna! Yksi olet vaan – jumala, vaan nyt saastainen Belzasar!"

"Tätäkö varten hänen jalo nuoruutensa vietettiin miettivässä yksinäisyydessä ja mystillisissä tutkinnoissa? Tätäkö varten tuo pyhä sanansaattaja viritti hänen hurskaimpia tunteitansa? Tätäkö varten hän astui helteisen erämaan halki ja yhtyi esi-isiinsä heidän hautakammioissaan? Tämäkö kaikkien hänen voittojensa ja kaikkien hänen suurten tekojensa loppu on? Kun hän riemuitsee heveän tytön parissa!"

"Vuosi takaperin, juuri tänä iltana – se oli taistelon aatto, minä seisoin hänen teltassaan, odottaen hänen viimeistä käskyänsä. Hän ajatteli vähäisen aikaa, ja sitten hän sanoi: 'terveenä menkäät, Jabaster.' Minä luulin, että minä elin lähinnä hänen sydäntänsä niinkuin hän aina on ollut lähinnä minun sydäntäni, vaan kaikki on ohitse. Hän ei koskaan enää sano: 'terveenä menkäät, Jabaster.' Kuinka, mitä nämät kaikki on? Minusta tuntuu kuin olisin lapsi."

"Herran voideltu on nyt vankina komean kioskin hienon ristikon takana eikä katsele koskaan sitä maailmaa, jonka hän valloitti. Egypti ja Syria, jopa kaukaisin Indiakin lähettivät nyt sanansaattajiansa kunnioittamaan Alroy'ta, tuota suurta, uljasta, voittamatonta. Ja missä hän on? Hempeässä tyttöjen ja eunukkein paradiisissa, kukkaseppeleet päässä kuunnellen hentoja lauluja ja lempiluutun huimia säveliä. Hänellä ei ole mitään aikaa neuvotteluun; kaikki on jätetty hänen suosituilleen, joita tuo viekas vihollinen johdattaa, jota kerta sanoin veljekseni."

"Miksi minä viivyn täällä? Minne minä pakenisin? Minä luulen, että läsnä-oloni voi vielä palauttaa säädyllisyyden. Jos minä riistäisin pois rintavaatteeni, minä tuskin luulen, että se ketäkään muuta koristaisi. Hän ei käy koskaan uhraamassa; he sanovat, ettei hän paastoa eikä noudata mitään pyhiä menoja, ja ettei sabbatikaan keskeytä heidän kemujansa. Minä en ole nähnyt häntä kolmea kertaa hänen häittensä perästä. Honain on kertonut Schirenelle, että minä vastustin niitä, ja tämä pitää nyt minulle semmoista vihaa, jota ainoastaan naiset pitävät. Meidän suuret intohimomme puhkeavat tuhansiin tuumiin; naisilla ei ole kuin yksi. Heidän rakkautensa on vaarallinen, mutta heidän vihansa on turmiokas."

"Katso! venhe heiluu virralla. Tämmöisenä yönä – ainoastaan yksi rohkenisi vesille."

Se milloin näkyy, milloin katoo; yksinäinen lyhty loistaa keulasta. Levottomana katseli Jabaster tätä vähäistä purtta, joka taisteli aaltoja vastaan. Äkisti kauhea leimaus löi koko virran tuleen ja sai kamalalla valollansa yksin rakennustenkin kaukaiset rivit näkyviin. Venhe ja voimiansa ponnistava, yksinäinen soutaja selitettiin selvään. Tuosta kaikki taas oli pimeässä. Tuuli heikkeni pian; muutamia minuuteja kuului vielä airojen loiske, ja venhe seisahtui kaikista päättäin palatsin alle.

Joku kolkutti takaporttia.

"Kuka siellä?" Jabaster kysyi.

"Yksi Israelin ystävä."

"Abidan, kuulen äänestä. Oletko sinä yksin?"

"Profetissa on muassani; ainoastaan hän."

"Silmänräpäys. Minä avaan portin. Vedä venhe holvistoon."

Jabaster astui alas galleriasta ja palasi hetken perästä molempain vasta tulleitten kanssa: nuori profetissa Ester ja hänen kumppaninsa. Jälkimäinen oli ruumiiltansa lyhytläntäinen, mutta erittäin jäntevä ja sukeva mies. Hänen kasvonsa olivat kovin synkät, mutta vaikka niitten alipuolessa oli jotakin tylyä, ilmestyi kuitenkin miettivä kauneus hänen korkeassa, kirkkaassa otsassansa ja vajonneissa silmissään – harvoin tavattava omituisuus itämaalaisten muodossa.

"Rankka yö", lausui Jabaster.

"Niille, jotka pelkäävät sitä", vastasi Abidan. "Aurinko on tuonut niin vähän iloa minulle, etten huoli ensinkään myrskystä."

"Mitä uutisia?"

"Tuskaa! tuskaa! tuskaa!"

"Tuo tavallinen virsi, sisareni. Eikö se päivä koittane koskaan, jolloin saamme sen muuttaa?"

"Tuskaa! tuskaa' tuskaa! sanomatonta tuskaa!"

"Abidan, kuinka asiaimme käy?"

"Varsin hyvästi."

"Todesti?"

"Niinkuin havaittanee."

"Sinä olet lyhyt-puheinen."

"Katkera."

"Oletteko käyneet hovissa, koska olette oppineet varovaiseksi sanoissanne, ystäväni?"

"Minä en tiedä, mitä tapahtunee. Aikaa voittain me kenties muutumme kaikki hovimiehiksi, vaikka minä pelkään, Jabaster, että me olemme tehneet liian paljon saadaksemme mitään palkintoa. Minä annoin hänelle vereni, ja te vielä enemmän, ja nyt olemme Bagdadissa. Se on komea kaupunki. Minä rukoilen taivasta, että Sodoman tulikivisade valuisi sen pengermille."

"Minä tiedän, että sinulla on jotakin kauheata kerrottavana. Minä tiedän sen sinun suruisesta otsastasi, joka synkistyy niinkuin myrsky. Puhu kaikki, ystävä. Minä jaksan kantaa pahimpiakin, sillä minä odotan niitä ennalta."

"Kuulkaat siis: Alroy on julistanut itsensä kalifiksi. Abner on nimitetty Persian sultaniksi; Asriel, Ithamar, Medad ja etevimmät päälliköt visireiksi; Honain heidän esimieheksensä. Neljä mahomettilaista aatelismiestä on laskettu neuvoskuntaan. Prinsessa menee ensi perjantaina juhlasaatolla moskeaan; sanotaan, että sinun oppilaasi seuraa häntä."

"Minä en voi uskoa sitä! Sinain Jumalan kautta, minä en voi uskoa sitä! Vaikka minun omat silmäni näkisivät tämän kirotun työn, minä en uskoisi sitä. Että hän menee moskeaan! He ovat laskeneet leikkiä sinun kanssasi, hyvä Abidan, he ovat laskeneet leikkiä sinun kanssasi."

"Kenties. Se on huhu, mutta huhut ennustavat tekoja. Muut asiat kaikki ovat todelliset. Minun heimolaiseni, oivallinen Zalmunna, kertoi ne minulle. Hän tuli pidoista."

"Menenkö minä hänen luokseen? Minusta tuntuu kuin yksi ainoa sana – että hän menee moskeaan! se on vaan huhu, tyhjä huhu. Minä en suinkaan usko sitä; ei, ei, ei, ei ikinä, ei ikinä! Eikö hän ole Herran voideltu? Sanomaton kirous kohdatkoon Moabitan tytärtä! Ei ihmettä, että ukkonen käy! Taivasten kautta, minä menen vastustamaan häntä hänen hurjissa pidoissaan!"

"Te tunnette voimanne paremmin kuin Abidan. Te vastustitte häntä ennen hänen naimistansa, vaan kuitenkin —"

"Hän nai. Se on tosi. Honain on hänen esimiehensä. Ja minulla on vielä hänen sormuksensa! Honain on minun veljeni. Eikö minulla ole mitään tikaria, että voin katkaista veljeyden siteet?"

"Meillä on kaikilla tikari, Jabaster, jos vaan tietäisimme, kuinka niitä käyttää."

"Se on kummallista – me olimme olleet kaksikymmentä vuotta erinänsä, kun jälleen tapasimme toinen toisemme. Te ette olleet läsnä, Abidan. Oltiin neuvottelussa. Me tapasimme toinen toisemme kahdenkymmenen vuoden perästä. Hän on minun veljeni. Se on kummallista, sanon minä: minä tunsin, että häntä vävähti, kun hän syleili minua."

"Honain on filosofi ja uskoo samantunteisuuteen. Näyttää siltä kuin teillä ei olisi keskenänne mitään samantunteisuutta. Hänen systeminsä päästää siis teidät kaikista siteistä."

"Oletteko varma siitä, että muut uutisenne ovat todenperäiset? Minä en usko tuota juttua moskeasta – muut ovat pahat kyllä."

"Zalmunna tuli pidoista. Hassan Subah'n veli istui ylempänä häntä."

"Subah'n veli! Kaikki on siis mennyt. Onko hänkin neuvoskunnan jäseniä?"

"On, ja lisäksi moni muu."

"Missä Israel nyt on?"

"Hänen tulisi olla teltoissansa."

"Tuskaa! tuskaa! tuskaa! sanomatonta tuskaa!" huudahti profetissa, joka seisoi liikkumatonna huoneen peräpuolella eikä näyttänyt ottavan osaa heidän keskusteluunsa.

Jabaster astui edestakaisin galleriassa levottomin askelin. Yhtäkkiä hän seisahtui ja, lähestyen Abidania, tarttui hänen käsivarteensa ja katseli vakavasti häntä kasvoihin. "Minä tiedän, mitä sinä ajattelet, Abidan", huudahti ylimmäinen pappi; "vaan se ei voi tapahtua. Minä olen karkoittanut – tästä lähin ja ijäksi päivää minä olen karkoittanut kaikki tunteet rinnastani; nyt minulla ei ole mitään veljeä, ei mitään ystävää, ei mitään oppilasta ja, minä pelkään, ei mitään vapahtajaakaan. Israel on kaikki kaikessa minulle. Minulla ei ole mitään muuta elämää – omantunnon soimaus se ei siis ole, joka pidättää minun kättäni. Minun sydämeni on yhtä kova kuin sinun."

"No, mikä siis pidättää sitä?"

"Se, että me hukumme kaikki hänen kanssaan. Hän on viimeinen koko pyhästä suvustansa. Ei löydy mitään muuta kättä, joka tarttuisi meidän valtikkaamme."

"Meidän valtikkaamme! mikä valtikka?"

"Meidän kuninkaittemme valtikka."

"Kuninkaittemme!"

"Niin, miksi sinä näytät niin synkältä?"

"Mimmoiselta näytti profeetta, kun tuon uppiniskaisen kansan todella piti saada kuningas itselleen? Hymyilikö hän? Riemuitsiko hän ja taputti käsiänsä ja huusi: Jumala varjelkoon hänen majesteettiänsä! Voi, Jabaster! kunnioitettu, kallis Jabaster! sinä, meidän huikentelevaisen kansamme toinen Samuel! Olipa semmoinenkin aika, jolloin ei Israelilla ollut mitään muuta kuningasta kuin heidän Jumalansa. Olimmeko halvemmat silloin? Kuninkaatko Kanaan valloittivat? Mikä mies Moses oli, mikä Aaron, mikä voimakas Josua? Oliko Gideonin miekka mikään kuninkaan miekka? Varjostivatko Simsonin kiharat kuninkaallisia silmäkulmia? Olisiko mikään kuningas pitänyt hirvittävää liittoansa niinkuin juhlallinen Jefta? Kuninkaitten lupaukset ovat kepeät kuin ilma, kun niitten täyttäminen vaatii, että joka muu kuin alamainen loukataan!°

"Kuninkaat! no, mitä kuningas on? Miksi yksi rikkoisi meidän valitun sukukuntamme yhtäläistä pyhyyttä? Onko heidän verensä puhtaampi kuin meidän? Me olemme kaikki Abrahamin siementä. Mikä Saul oli, ja mikä David? Minä en ole koskaan kuullut, että heillä oli toisenlainen sukujuuri kuin meidän esi-isillämme. Olkoon, että he olivat hurskaita, jommoisia he eivät olleet; ja urhoollisia ja viisaita, jommoisia muutkin olivat; onko sillä sanottu, että yksistänsä heidän jälkeisillänsä on kaikki hyvät avut? Ei Jabaster! sinä et ole koskaan erehtynyt, paitsi silloin, kuin asetit kruunun tämän ylpeän nuorukaisen päähän. Mitä hän teki, olisivat tuhannet tehneet. Sinun henkesi, se juuri häntä tekoihin innostutti. Ja nyt hän on kuningas; ja nyt Jabaster, Israelin sielu, jonka tulisi olla meidän tuomarimme ja johdattajamme – Jabaster vapisee epäsuosiossa, sillä välin kuin meidän saastainen Sanhedrimme on Ammoniteja täynnä!"

"Abidan, sinä olet koskenut sieluni sisimpiin; sinä olet saattanut vireille mietteitä, jotka tuon tuostakin, ikäänkuin sakea ja turmiokas sumu, ovat nousneet ajatusten pimeästä alhosta, vaan joita minä olen tukehuttanut."

"Ne nouskoot, minä sanon – ne sammuttakoot tämän kaikkia polttavan auringon säteet, jonka alla me kärsimme, joka imee kaiken kasvien mehun, ja nukuttaa ja näännyttää meitä kaikkia!"

"Ilo! ilo! sanomaton ilo!"

"Kuule! profetissa on muuttanut sanansa; eikä hän kuitenkaan kuule meitä. Herran henki asuu todella hänessä. Hyvä Jabaster, minä näen, että sinun sydämesi on altisna sinun kansasi kärsimisille; sinun kansasi, oma Jabaster, sillä etköhän sinä ole meidän tuomarimme? Sinä olet kumminkin oleva."

"Voimmeko palauttaa pappisvallan? – onko se mahdollista?"

"Sano vaan sana, ja se on tehty, Jabaster. Niin, älä katsele tuolla tapaa. Luuletko, ettei Israelissa löydy uskollisia sydämiä? Luuletko, että lapsesi ovat nurkumatta nähneet niitä ilkeitä häväistyksiä, jotka ovat kohdanneet sinua – sinua, heidän pappiansa, heidän kunnioitettua ylimmäistä pappiansa, semmoista miestä, joka muistuttaa mieleemme entisyyden parhaita aikoja – suurten tuomarein aikoja? Yksi ainoa sana, yksi ainoa tämän vihityn pään viittaus, ja —. Vaan minä puhuttelen miestä, joka tuntee enemmän kuin minä saatan lausua. Vaikene, kieleni, sinä olet jaaritteleva neuvon-antaja. Jabasterin isänmaallinen mieli ei kaipaa lapsen joutavaa opetusta. Jos hän on ääneti, se on sentähden, että hän viisaudessansa arvelee, ettei aika ole tullut; vaan, kun Israelin johdattaja puhuu, Israel ei ole viipyvä."

"Mahomettilaisia neuvoskunnassa! Me tiedämme, mitä lähinnä seuraa. Meidän kansallinen olemisemme on kuoleman kielissä. Minusta näyttää, että aika on juuri tullut, Abidan."

"Hyvä, niin mekin ajattelemme, suuri herra; sano sananen vaan, ja kaksikymmentä tuhatta keihästä asettuu arkkia vartioimaan. Minä takaan omat mieheni. Uljas Scherirah katselee karsain silmin Moabiteja. Sananen sinulta ja koko Syrian armeija kokoontuu meidän ympärillemme – Judan leijona olkoon meidän lippumme. Tyranni ja hänen satrapinsa – he kuolkoot, ja silloin kaikki muut yhtyvät meihin. Me julistamme liiton uudistetuksi ja, jättäen Babelin verisen kohtalonsa nojaan, lähdemme Sionin luo!"

"Sion, hänen nuoruutensa unelma, Sion!"

"Te epäilette?"

"Kuningas taikka ei, hän on Herran voideltu. Tuleeko tämän käden, joka vuodatti öljyn hänen pyhän päänsä päälle, pestä pois tuo balsamisinetti hänen omalla verellänsä? Tuleeko minun surmata hänet? Onko tämä vuona keitettävä oman emänsä maidossa?"

"Hänen äänensä on matala, vaan kuitenkin hänen kasvonsa ovat kiihtyneet. Kuinka nyt, herrani?"

"Kuka sinä olet? Ah! Abidan, luotettava, luja Abidan! Katso, Abidan, minä ajattelin, hyvä Abidanini, että kaikki nämät ovat jonkun juomingin mielettömyyttä. Huomispäivä tuonee viisaampia neuvoja. Juhlapöydän puheet ovat pyhät. Unhotetaan ne; jätetään ne sillensä. Herra kääntänee hänen sydämensä. Kuka tietää, kuka tietää, Abidan?"

"Jalo Jabaster, tuokio takaperin teidän mielenne oli uskonne kaltainen, jäykkä ja järkähtämätön, vaan nyt —"

"Älä nuhtele minua, älä nuhtele minua, hyvä Abidan. Minun mielessäni on jotakin, jota te ette käsitä; salaisia suruja, joita ei käy puhuminen. Jättäkäät minut, hyvä ystävä, jättäkäät minut hetkeksi. Kun Israel vaatii minua, minä en jää pois. Olkaat varma siitä, Abidan, olkaat varma siitä. Ei, älkäät menkö; yö on kovin kolkko eikä kaunis profetissa voisi taas hillitä yltyvää virtaa. Minä menen kammiooni ja palajan heti."

Jabaster jätti gallerian ja astui erääsen vähäiseen huoneesen. Useita isoja kirjoja, hakasista päästettyinä ja avattuina, nähtiin hajallansa divanilla. Niitten edessä seisoi hänen vaskinen kabbalistan pöytänsä. Hän sulki oven varovaisesti. Hän astui huoneen keskelle. Hän nosti ylös kätensä taivasta kohden ja pani ne ristiin, kuoleman tuska kasvoissa.

"Näihinkö nyt on jouduttu?" hän lausui raskaan ahdistuksen äänellä. "Näihinkö nyt on jouduttu? Mitä minä olen kuullut? mitä tehnyt? Pois, kiusaaja-henki, pois! Oi elämä! Oi kunnia! Oi isänmaani, valittu kansani ja pyhä uskoni! – miksi elämme, miksi toimimme, miksi olemme mieltyneet semmoiseen, joka on mainehikasta taikka pyhää? Jospa kuolisin! jospa – jospa kuolisin! Olemisen vaiva on liian suuri."

Hän heittäysi vuoteellensa; hän painoi juhlalliset kasvonsa vaatteisinsa. Mielenliikutus väräytti hänen vankkaa sydäntänsä. Tuossa hän makasi, tuo suuri, vakava mies, maahan vaipuneena ja surunsa vointeessa.

II

"Pitojen hälinä kuuluu vielä korvissani; minä tahtoisin olla yksin."

"Minun kanssani?"

"Sinä olet minä itse; minulla ei ole muuta elämää."

"Suloinen lintu! Se on nyt kalifi."

"Minä olen, mitä sinä halasit, sinä suloisen olemiseni sielu! Komeus ja valta, maine ja voitto näyttävät nyt särkyneiltä ja himmeiltä helmiltä verrattuna sinun kirkkaasen hymyysi!"

"Vaikeroiva satakieleni, mennäänkö metsästämään tänä päivänä?"

"Voi! minun ruusuni, minä makaisin mieluisammin tällä hempeällä vuoteella ja katselisin sinun ihanuuttasi!"

"Taikka soutamaan viileällä, azurinsinisellä järvellä somassa purressa, ikäänkuin vedenneidon kuoressa – joutsenia jälessämme?"

"Ei löydy mitään järveä niin sinistä kuin sinun tumma silmäsi; ei löydy mitään joutsenta niin valkoista kuin sinun pyöreä käsivartesi!"

"Tai laskemmeko haukkamme ilmaan ja tuotamme kultaisen fasanin jalkaimme juureen?"

"Minä olen kultainen fasani sinun jalkaisi juuressa, miksi pyytäisit runsaampaa saalista?"

"Muistatko ensimäistä käyntiäsi tässä kalliissa kioskissa, minun armas mykkäni? Tuossa sinä seisoit, käsivarret ristiin laskettuina ja katseet kainoina kuin päivä, ja loit tuon tuostakin mustat silmäsi salaisesti minuun, että poskeni kävivät aivan vaaleiksi. Minä näen sinut nytkin aivan semmoisena, arka lintuni. Tiedätkö, että minä olin niin lapsellinen, kun se jätti minun, tiedätkö, että minä itkin?"

"Voi, ei! et suinkaan itkenyt?"

"Todellakin, minä luulen, että niin tein."

"Kerro minulle uudestaan, oma Schireneni, itkitkö sinä todella?"

"Todellakin, minä tein sen, minun henkeni!"

"Minä soisin, että nämät kyynelet olisivat kristallivaasissa, minä antaisin kokonaisen maakunnan siitä kalliista urnasta."

Hän kiersi käsivartensa Alroy'n kaulaan ja peitti hänen kasvonsa suudelmillansa.

Auringonlasku ilmoitettiin minareteista. He nousivat ja astuivat käsitysten ympäröivässä paradiisissa. Vaalea ja sinipunainen hohde oli levinnyt taivaalle, yksinäinen tähti väikkyi valkoisen kuun vieressä, joka kumotti himmeästi, lempeänä ja soreana kuin helmi.

"Ihanata!" huudahti Schirene miettien, kun hän katseli tähteä. "Voi, minun Alroy'ni, miks'emme aina voi elää yksinämme ja aina paradiisissa!"

"Valta väsyttää minua", vastasi Alroy hymyillen, "paetkaamme!"

"Eikö löydy mitään saarta, jossa on kaikki, joka saattaa elämän suloiseksi, ja johon eivät ihmiset kuitenkaan pääse? Kuinka vähän me tarvitsemme! Voi! jospa tämän vihatun Bagdadin sijasta kaunis valtameri ympäröitsisi näitä puutarhoja!"

"Silmäteräni, paradiisissa me elämmekin, ja harvoin meitä mikään häiritsee, kiitos olkoon Honainin!"

"Mutta yksin se tieto, että löytyy muita ihmisiä kuin me itse, on minusta tuskalloinen. Jokainen, joka vaan ajattelee sinua, näyttää ryöstävän minulta jonkun osan sinun olemisestasi. Paitsi sitä minä olen kyllästynyt koreuteen ja palatseihin. Minä tahtoisin elää jossakin asfaltiluolassa ja maata pehmeällä lehtivuoteella!"

Tämän hupaisen keskustelun katkaisi yksi kääpiö, joka ei ainoastaan ollut kovin pieni ja ruma, vaan myöskin mykkä. Hän kumarsi prinsessaa ja turvasi sitten kaikenlaisiin pantomimillisiin temppuihin, joista ymmärrettiin, että oli päivällisten aika. Ei kukaan muu olisi rohjennut häiritä kuninkaallista paria, kuin tämä vähäinen olento, joka oli heidän erittäin suosittu lemmikkinsä.

Näin Alroy ja Schirene saapuivat seraljiin. Äärettömän suuri lamppu, jossa poltettiin hyvänhajuisia öljyjä, levitti miellyttävää valoansa komeaan huoneesen. Tämän toisessa päässä seisoi joukko eunukkeja tulipunaisissa puvuissa, itsekukin pitäen pitkää hopeasauvaa kädessään. Kalifi ja sultaninna heittäysivät divanille, joka oli peitetty sadoilla tyynyillä; toisella puolella seisoi vartiakunnan päällikkö ja muita kuninkaallisen perheen upseereita, vaan toisella kauniita naisorjia muhkeissa vaatteissa.

Huoneen toisessa päässä olevain palveliain rivi aukeni, ja joukko orjia astui esiin, kantaen norsunluu-, kulta-, ebenholtsi- ja hopea-astioita, jotka olivat täytetyt makeilla, varsin omituisella tavalla laitetuilla herkuilla. Läsnä olevat palveliat tarjosivat näitä perätysten kalifille ja sultaninnalle. Prinsessa otti lusikan, joka oli tehty yhdestä ainoasta helmestä ja jonka pitkä, ohut kultakahva oli rubineilla koristettu, ja alkoi syödä vähäisen sahramilientä, johon hän oli erittäin mieltynyt. Tämän perästä hän maisteli nuoren joutsenen rintaa, joka oli täytetty manteleilla ja haudotettu orvonkukilla ja kermalla. Kun hän näin oli jotenkin tyydyttänyt ruokahalunsa ja tahtoi osoittaa suosiotansa jollekin erityiselle henkilölle, käski hän vartiakunnan päällikön heti viedä tälle annoksen seuraavasta ruokalajista ynnä tervehdyksensä. Hänen huomionsa kiintyi nyt noihin oivallisiin ortolani-varpusiin, jotka elävät Schirazin viiniköynnösten lehdillä ja joita Nishaburin kuvernöri runsaasti toimitti hänelle. Paloitellen näitä sieviä lintuja vielä sievemmillä sormillansa hän tahtoi syöttää niitä Alroy'lle, joka tietysti suostui hänen pyyntöönsä. Tällä välin he virvoittivat itseänsä kranaati-omenoilla puserretulla mielisorbetillänsä ja kultaisella Libanonin viinillä. Kun kalifi ei enää jaksanut syödä ortolaneja, vaikka näin hienot sormet niitä hänelle ojensivat, hänen täytyi käskeä esiin "riisiä", joka oli sama kuin käsky päättää päivälliset. Palveliat toivat nyt kummankin eteen kultavadin ja vuorikristallista tehdyn pesukannun, jotka olivat täytetyt ruusuvedellä, ynnä käsiliinoja, jotka olivat kudotut siitä harvinaisesta Egyptin palttinasta, jota saadaan ainoastaan Niilin rannoilla kasvavasta puuvillasta. Sillä välin kuin he huviksensa söivät sokuripapuja ja joivat kanelilla maustettua kahvia, tanssivat naisorjat heidän edessään mitä sulokkaimmilla liikenteillä samalla kuin näkymättömät soittoniekat näitä säestivät.

"Ihastuttava Schireneni", lausui kalifi, "minä olen syönyt, kiitos olkoon sinun vaarinpitosi, varsin hyvästi. Nämät sinun orjasi tanssivat erinomaisella tavalla ja ovat mainion kauniit. Sinun soittoasi ei myöskään voi kyllin kiittää; vaan itse puolestani olisin mieluisammin ihan yksinäni ja kuuntelisin jotakin sinun lauluasi."

"Minä olen sepittänyt uuden runoelman tänä päivänä. Sinä saat kuulla sen." Näin puhuen hän taputti pienoisia, valkoisia käsiänsä, ja kaikki palveliat katosivat viipymättä.