Читать книгу: «Alroy: Romani», страница 19

XI

Aamun ensi koitteessa Hebrealaisten ratsuväki, paitsi vartiakunta, hyökkäsi vastustamattomalla voimalla Karamanialaisten lähestyvien kolonnein puoleen ja hajotti ne perinjuurin. Alp Arslan kokosi jälleen soturinsa, ja hänen onnistui vihdoin asettaa pääjoukkonsa hyvään järjestykseen. Alroy ja Asriel veivät esiin osastonsa, ja tappelu kävi nyt yleiseksi. Se riehui useita tunteja, ja sitä kannatettiin hyvästi molemmin puolin. Karamanialaisten veri vuoti runsaasti, mutta vakavan luontonsa ja suuremman lukumääränsä kautta he jonkun aikaa hillitsivät Hebrealaisten tuimuutta ja näitten johdattajan jäntevyyttä. Tämä päivä himmensi loistollansa Alroy'n kaikki entiset urhotyöt. Kaksitoista kertaa hän ryntäsi esiin Pyhän Vartiakuntansa etupäässä, ja usein hän tunki aivan Alp Arslanin teltaan saakka.

Turhaan hän koetti päästä käsikähmään tämän kuuluisan päällikön kanssa. Molemmat kuninkaat taistelivat riveissänsä, vaan kuitenkin sallimus oli säätänyt, etteivät heidän miekkansa koskaan kohtasi toinen toistansa. Neljä tuntia ennen puolta päivää näki Alroy selvään, että, jollei Scherirah saapuisi paikalle, hän ei jaksaisi lannistaa kauheata ylivoimaa. Hänen oli täytynyt varhain kutsua varaväkensä avuksi, ja vaikka Arslanin kuolleitten lukumäärä oli suurempi kuin missään Hebrealaisten edellisessä voitossa, Karamanialaiset yhä pitivät tarjolla ääretöntä sotarintaa, jota verekset joukot taukoamatta kartuttivat. Paljouteensa luottaen ja huomaten vihollisensa heikkouden Arslan vaan puollusti itseänsä ja uuvutti ahdistajiansa sillä, että hän ei muuta kuin hääti heidän hirveitä ja moniteltuja päällekarkauksiansa.

Alroy oli hetkeksi peräyttänyt Pyhän Vartiakuntansa taistelosta. Abner ja Asriel yhä jatkoivat tappelua, ja kalifi mietti väli-ajalla uusia ponnistuksia ja odotti huolestuneena Scherirah'n tuloa. Viidennellä tunnilla hän näki riemuiten joltakin kunnaalta varrottujen apujoukkojen likenevät liput. Siinä vahvassa luulossa, että päivä oli voitettu, hän julisti elähyttävän uutisen sotamiehillensä ja, kun nämät nyt olivat innoissansa tästä ilahuttavasta sanomasta, johdatti heitä kerran vielä rynnäkköön. Tätä ei mikään pidättänyt; Scherirah näytti tulleen vaan pakenevia takaa ajamaan, vaan voittoa aikanansa täydellisentämään. Kuinkapa suureksi kävi sen vuoksi Alroy'n kauhu ja hämmästys, kun Benaiah täyttä riiviä ratsasti hänen luokseen ja ilmoitti, että nuot kauan odotetut apujoukot olivat Scherirah'n ja Abidanin yhdistyneet osastot, jotka takaa kävivät hänen kimppuunsa. Inhimillinen nero ei voinut keksiä mitään pelastuskeinoa. Nääntyvät Hebrealaiset, joitten voimia oli koetettu viimeisiin asti, piiritettiin. Karamanialaiset täyttivät kaikkialta ja yhtä haavaa esiin. Ennen pitkää Hebrealaisten armeija oli saatettu epäjärjestykseen. Lujimmat soturit heittivät epätoivosta pois aseensa. Jokainen ajatteli vaan oman henkensä säilyttämistä. Abnerkin pakeni Hamadania päin. Asriel surmattiin. Havaiten, että kaikki oli hukassa, Alroy syöksähti noin kolmen sadan vartiakuntalaisen etupäässä teltansa luo, tarttui taintuvaan Schireneen, nosti hänet eteensä satulaan, ja, kaataen kaikki edestänsä, kiidähti erämaahan.

Kahdeksaanviidettä tuntiin he eivät ollenkaan pysähtyneet. Heidän joukkonsa oli pian huvennut, ettei ollut kuin kolmasosa jälellä. Kolmannen päivän aamuna he astuivat ratsahilta ja virvoittivat itseänsä jonkun lähteen luona. Ainoastaan puolet pääsivät jälleen satulaansa. Schirene ei puhunut mitään. Eteenpäin he riensivät taas, joka hetki jättäen perässään jonkun voipuneen kumppanin. Vihdoin he viidentenä päivänä saapuivat, noin kahdeksankymmentä luvultansa, johonkin palmupuun vehmastoon. Täällä he astuivat hevosensa selästä. Ja Alroy otti Schirenen syliinsä, ja varjo näytti elvyttävän häntä. Hän avasi silmänsä ja pusersi hänen kättänsä ja hymyili. Alroy poimi hänelle muutamia taateleita, ja hän joi vähäisen vettä.

"Meidän vaivamme päättyvät pian, kultaiseni", hän kuiskasi Schirenelle; "minä olen menettänyt kaikki, paitsi sinut."

He alkoivat uudestaan ratsastaa ja, kulkuansa hiljentäin, joutuivat iltapuoleen autiokaupungin luo, johon Alroy koko ajan oli pyrkinyt. Rientäen isoa katua alaspäin he saapuivat viimein tuohon vanhaan amfiteateriin. He astuivat ratsahilta. Alroy laitti heidän vaipoistansa vuoteen Schirenelle. Muutamat keräsivät polttopuita, joita löytyi suuria varoja, ja sytyttivät isoja tulia. Toiset pyysivät metsäkauriita, niin kauan kuin vielä oli päivä, ja heidän onnistui saada kyllin ateriaansa varten, taikka noutivat vettä tuosta lähteestä, joka oli tiedossa heidän johdattajallansa. Tunnin kuluttua he nähtiin parveilevan valkeittensa ympärillä ja syövän yksinkertaista ruokaansa, ja olisi pikemmin luullut heitä tämän jylhän asunnon varsinaisiksi asukkaiksi kuin mahtavan hallitsian hajotetuksi ja ylellisyyteen tottuneeksi vartioväeksi.

"No poikani", Alroy lausui, kun hän hieroi käsiänsä kohoavan liekin vieressä, "parempi tämä kuitenkin on kuin erämaa!"

XII

Kaikkien ponnistustensa perästä Alroy vaipui syvään ja häiritsemättömään uneen. Kun hän heräsi, oli jo aurinko kauan aikaa ollut ylhäällä. Schirene nukkui vielä. Alroy syleili häntä ja Schirene avasi silmänsä ja hymyili.

"Sinä olet nyt rosvon morsian", hän lausui. Miltä uusi elämämme tuntuu sinusta?"

"Hyvältä! yhdessä sinun kanssasi."

"Lepää tässä, armaani; minun täytyy havauttaa soturimme ja katsoa, kuinka asiat käyvät." Näin puhuen ja herkästi astuen monen makaavan ylitse hän koski Benaiah'aan.

"Kas niin! urhoollinen päällikköni vielä nukuksissa! No! nouskaat, nouskaat."

Benaiah hypähti ylös iloisella muodolla. "Minä olen aina valmis, herrani.

"Minä tiedän sen; mutta muistakaat, etten minä enään ole mikään hallitsia, vaan toveri. Lähtekäät pois minun kanssani, ja pannaan toimeen jotakin järjestystä täällä."

Kumppanit jättivät amfiteaterin ja tarkastivat läheisiä rakennuksia. He löysivät paljon varoja, jäännöksiä menneiltä ajoilta, mattoja, teltoja ja poltaksia, viinimaljoja ja muita yksinkertaisia huonekaluja. He määräsivät yhden kartanon hevospihaksi ja muut seurueensa käytettäviksi. He kutsuivat kumppaninsa sille aukealle paikalle, jossa Hassan Subah kohtasi kuolemansa, ja täällä Alroy puhutteli heitä, selittäen heille aikomuksiansa. He jaettiin komppanioihin; itsekullekin tuli oma velvollisuus. Mitkä asetettiin vartioiksi eri paikkoihin; mitkä lähetettiin metsästämään taikka kokoamaan taateleita kosteikolta; mitkä taluttivat hevosia likeisille laitumille taikka jäivät kotiin talouden askareita hoitamaan. Amfiteateri tyhjennettiin. Yksinkertainen, mutta mukava telta rakennettiin Schirenelle. He peittivät sen permannon matoilla ja koettivat kaikki kilvan tiedustella, mitä hänen mielensä teki. Schirenen lempeät sanat ja kehoittavat hymyt virittivät samalla heidän ahkeruuttansa ja keksiväisyyttänsä.

He tottuivat pian kovaan, mutta eriskummaiseen elämänlaatuunsa. Sen outous miellytti heitä. Painavan pakon ainainen kiihdytys ei jättänyt heille mitään aikaa huolehtia tilansa kauheaa muutosta. Niin kauan kuin Alroy eli, toivo ei koskaan paennut heidän lujista rinnoistaan. Ja semmoinen oli hänen neronsa vaikutus, että alakuloisimmatkin arvelivat, että tappio hänen kanssaan oli parempi kuin voitto muitten kanssa. He olivat uskollinen ja luopumaton joukko, eikä iloisia kasvoja puuttunut, kun he illalla kokoontuivat amfiteaterissa yhteistä ateriaansa varten.

Tuskin oli Alroy päättänyt järjestystänsä, kun hän jo lähetti vakoojia kaikille haaroille hankkimaan tietoja ja erittäin neuvottelemaan, jos mahdollista oli, Ithamarin ja Medadin kanssa, siinä tapauksessa, että nämät vielä elivät ja heidän sotajoukkonsa pysyivät johonkin määrin koossa.

Kaksi viikkoa meni, jolla aikaa he eivät nähneet ketään vierasta; mutta nyt ilmestyi heidän leirissään neljä miestä, jotka eivät olleet erittäin suotuisat Alroy'lle, vaikka hän kuitenkin salasi, että hän oli suuttunut heidän tulostaan. Nämät olivat Kisloch, Kurdilainen, ja Kalidas, Indialainen, ynnä näitten eriämättömät kumppanit, Guebriläinen ja Neekeri.

XIII

"Jalo päällikkö", Kisloch lausui, "me toivomme, että te sallitte meidän liittyä teidän joukkoonne. Tämä ei ole ensi kerta kuin olemme palvelleet teitä tässä paikassa. Vanhat toverit tosiaankin, jotka olemme yhdessä kokeneet sekä hyviä että pahoja. Meitä aavisti, mistä me löytäisimme teidät, vaikka, kiitetty olkoon ihmisten aina hyvä keksiväisyys, yleisesti luullaan, että te kaaduitte taisteloon. Minä toivon, että teidän majesteettinne voi hyvin", lisäsi Kisloch, kumartaen Schireneä.

"Te olette hyvin tervetulleet, ystäväni", Alroy vastasi; "minä tiedän teidän arvonne. Te olette minun kanssani kokeneet, niinkuin itse sanotte, sekä hyviä että pahoja, ja näette vielä, minä olen varma siitä, parempia aikoja. Kaatunut taisteloon! haa! – se on hyvä."

"Niin jutellaan", Kalidas sanoi.

"Ja mitä uusia kuuluu ystävistämme?"

"Ei järin hyviä, mutta kummallisia."

"Kuinka niin?"

"Hamadan on valloitettu."

"Minä odotin sitä; kertokaat kaikki."

"Vanha Bostenag ja prinsessa Miriam ovat viedyt vankeina Bagdadiin."

"Vankeina!"

"Niin; mutta luullakseni heidän ei ole mikään hätä. Herra Honain on suurissa määrin valloittajan suosiossa ja puollustaa heitä epäilemättä."

"Honain suosiossa!"

"Aivan niin. Hän kaupungin sovinto-ehdot suoritti, vieläpä oiva tavalla."

"Haa! hän oli aina viisas. No! jos hän vaan pelastaa sisareni, minä en pidä hänen suosioillansa väliä."

"Sitä ei tarvitse ollenkaan epäillä. Kaikki päättynee vielä hyvin, herrani."

"Työ on parempi kuin toivo. Missä Abner on?"

"Kuollut."

"Millä lailla?"

"Tappelussa."

"Oletteko varma siitä?"

"Minä näin hänen kaatuvan, ja taistelin hänen vieressänsä."

"Sotamiehen kuolo on nyt paras osa meille kaikille. Minua ilahuttaa, ettei hän joutunut vangiksi. Missä Medad, Ithamar ovat?"

"Paenneet Egyptiin."

"Meillä ei ole minkäänlaista armeijaa siis."

"Ei minkäänlaista paitsi vartiakuntanne täällä."

"He ovat kyllin voimakkaat karavaneja ryöstämään. Honain, sanoitte te, suosiossa?"

"Hyvin suuressa. Hän toimittaa varmaan hyvät ehdot meille."

"Kummallisia uutisia."

"Kovin, mutta todenperäisiä."

"Hyvä! te olette tervetulleet! Ottakaat osaa meidän ateriaamme; se on yksinkertainen ja kenties vähävarainenkin; mutta me olemme juhlailleet ja kenties juhlailemme vastakin. Paenneet Egyptiin, haa?"

"Niin! herrani."

"Schirene, haluttaisiko sinua nähdä Niiliä?"

"Minä olen kuullut krokodileista."

XIV

Jos kohta Kislochin ja hänen kumppaninsa läsnä-olo ei erittäin ollut Alroy'n mieleen, he ennen pitkää joutuivat koko muun joukon erityiseen suosioon. He tiesivät tyyni kaikki paikat ja olivat kauan kokeneet erämaan oloja, jonka vuoksi he olivat suuren-arvoiset liittolaiset. Heidän vallaton pilapuheisuutensa ja ainainen hilpeytensä suvaittiin hyvästi pakolaisten nykyisessä yksitoikkoisessa elämässä. Mitä Alroy'hin itseen tulee, hän mietti paetaksensa Egyptiin. Hän päätti ensi tilaisuudessa hankkia itselleen muutamia kameleja, sitten laskea hajalle joukkonsa paitsi Benaiah'n ja pari kolme uskollista palveliata; ja hän arveli, että heidän onnistuisi kauppamiehen puvussa kulkea Syrian läpitse ja Palestinan kautta päästä Afrikaan. Nämät tuumat ja näky-alat edessään hän kävi päivästä päivään iloisemmaksi ja toivokkaammaksi tulevaisuuden suhteen. Hänellä oli vielä muutamia juveleja, joita hän aikoi myydä Kairossa semmoisesta hinnasta, joka riitti hänen tarkoituksiinsa; ja kaikkia elämän intohimoja jo nuorena tyydytettyänsä hän tahtoi vartoa olemisensa levollista loppua jossakin ihanassa yksinäisessä paikassa kauniin toverinsa kanssa.

Kun he eräänä iltana palasivat kosteikolta, Alroy taluttaen sitä kamelia, joka kantoi Schireneä, ja tuon tuostakin katsoen ylös hänen elähyttäviin kasvoihinsa, Schirenen virkeä mieli kääntyi suloiseen tulevaisuuteen.

"Näin me siis silloin kuljemme erämaan poikki", lausui Schirene.

"Lieneekö tämä vaivalloista?"

"Rakkaus ei tunne mitään vaivoja", Alroy vastasi.

"Ja me olemme luodut rakkautta eikä valtaa varten", Schirene lisäsi.

"Entisyys ei ole kuin pelkkä unelma", Alroy lausui. "Niin viisaat sanovat; vaan siksi kuin me itse toimimme, heidän viisautensa on tyhjää tuulta. Minä tunnen sen nyt. Olemmeko koskaan asuneet kuin erämaissa, olemmeko koskaan eläneet kuin taateleilla? Minusta tämä elämä näyttää aivan luonnolliselta. Jollei kaukaisten maitten turvallisuus houkuttelisi minua, minä saattaisin jäädä tänne vapaaksi ja onnelliseksi lainhylyksi. Aika, tottumus ja pakko muuttavat meidän luontoamme. Kun minä ensiksi kohtasin Scherirah'n näissä raunioissa, minä kavahdin huonontunutta ihmistä; vaan nyt minua haluttaisi olla hänen perillisensä. Me emme saa ajatella!"

"Ei, kultaseni, me toivomme vaan", vastasi Schirene; ja he astuivat sisään porteista.

Ilta oli ihana, ilma oli vielä lämmin ja suloinen. Schirene katseli loistavia taivaita. "Me emme muistaneet noita korkeita tanteria, kun asuimme Bagdadissa", hän huudahti; "vaan kuitenkin, armaani, mikä oli palatseimme komeus näihin verrattuna? Kaikki on meille annettu, mitä ihmiset halajavat: vapaus, kauneus ja nuoruus. Minä luulen, Alroy, että me ennen pitkää katsomme takaisin ihmeelliseen entisyyteemme ikäänkuin toiseen ja alhaisempaan maailmaan. Minä soisin, että tämä olisi Egypti! Se on minun ainoa toivoni."

"Ja se toteuntuu pian. Ennen pitkää on kaikki valmisna. Vähäisen aikaa vaan, ja Schirene nousee kamelinsa selkään pidempää matkaa varten kuin juuri taatelein poiminta-paikalle. Sinusta tulee kai oiva matkustavainen!"

"Aivan varmaan; te väsytte kaikki ennenkuin minä."

He ehtivät amfiteaterin luo ja istuutuivat leimuavan valkean äärelle. Harvoin oli Alroy siitä ajasta, kuin hän kukistettiin, näyttänyt iloisemmalta. Schirene lauloi arabialaisen laulun sotureille, jotka yhtyivät vilkkaasen kööriin. Oli jo myöhäinen yö, ennenkuin he lähtivät levolle; ja he panivat maata toivokkaina ja tyytyväisinä.

Muutamia tunteja jälestäpäin, päivän koitossa, Alroy heräsi unestansa siitä, että joku kovasti painoi hänen rintaansa. Hän säpsähti; julma sotamies notkistui hänen ylitiensä; hän koetti sysätä tätä pois; hän huomasi, että hänen kätensä olivat kahleissa. Hän koetti nousta; hänen jalkansa olivat sidotut. Hän katsoi Schireneä ja huusi häntä nimeltä; hän ei saanut vastaukseksi kuin parahuksen. Amfieateri oli täynnä Karamanialaisia sotureita. Hänen omat miehensä joutuivat hämmennyksiin ja voitettiin. Kisloch ja Guebriläinen olivat pitäneet vahtia. Hän nostettiin maasta ja viskattiin kamelin selkään, joka kohta talutettiin ulos amfiteaterista. Hän näki kaikkialla ympärillänsä kauheata sekasortoa ja pelästystä. Hän ei voinut puhua vihoissaan ja epätoivossansa. Kameli ajettiin erämaahan. Joukko ratsumiehiä ympäröitsi sitä heti, ja nyt aljettiin kiireesti kulkea eteenpäin. Kaikki näytti tapahtuneen vaan silmänräpäyksessä.

Kuinka monta päivää oli kulunut, sitä Alroy ei tietänyt. Hän ei ollut pitänyt ajasta mitään vaaria. Yö ja päivä teki hänen yhtä. Hän eli huumauksissa. Vaan ilman sulous ja vihantava maa virittivät viimein johonkin määrin hänen huomiotansa. Hän tunsi juuri, että he olivat jättäneet erämaan. Hänen edessään suikersi jalo virta; hän näki Eufrateen ihan samalta paikalta, kuin hän oli ensin nähnyt sen pilgrimiretkellänsä. Vaikutusten suuri yhtäläisyys sai hänen muistonsa heräämään jälleen. Kyynel puhkesi hänen poskellensa; katkera pisara valui hänen kuiville huulilleen; hän pyysi jotakin juotavaa lähimmäiseltä ratsumieheltä. Vartia tarjosi hänelle kosteata sientä, jolla hän hankalasti pyyhkäsi suutansa, ja antoi sen sitten pudota maahan. Karamanialainen löi häntä.

He tulivat virran luo. Vanki nostettiin kamelin selästä ja muutettiin katettuun venheesen. Moniaitten tuntien perästä he pysähtyivät ja nousivat maalle vähäisen kylän kohdalla. Alroy asetettiin aasin selkään takaperin istumaan. Hänen vaattensa soaistiin ja revittiin. Lapset nakkasivat lokaa hänen päällensä. Vanha ämmä pani kauheilla kirouksilla paperikruunun hänen päähänsä. Vaivoin hänen kovien vartiainsa onnistui estää, ettei heidän uhriansa raadeltu kappaleiksi. Ja semmoisella tavalla David Alroy neljäntenätoista päivänä keskellä päivää astui jälleen Bagdadiin.

XV

Sanoma Alroy'n vangitsemisesta levisi kaupunkiin ja pani kaikki asukkaat liikkeelle. Mollat hyörivät ympäri ikäänkuin olisivat vastaan-ottaneet uuden osoituksen profeetallisen lähetyksensä todellisuudesta. Kaikki dervishit alkoivat kerjätä. Miehet keskustelivat asiasta kahviloissa, ja naiset laskivat lorujansa suihkulähdetten luona.

"Sanokaat mitä tahansa, mutta minä suon hänelle hyvää", lausui soma arabialainen nainen, kun hän järjesteli huntuansa. "Hän olkoon petturi, mutta hän on hyvin kaunis petturi."

"Kaikki naiset pitävät hänen puoltansa, se on totta", vastasi toinen; "mutta emme kuitenkaan voi tehdä hänelle mitään hyötyä."

"Me voimme repiä heiltä silmät päästä", lausui kolmas.

"Mitä te oikein ajattelette Alp Arslanista?" kysyi neljäs.

"Minä soisin, että hän olisi savi-astia, ja silloin minä katkaisisin hänen kaulansa", lausui viides.

"Ajatelkaat prinsessaa!" lausui kuudes.

"No! hänellä oli loistavat päivät", vastasi seitsemäs.

"Ei mikään ollut kyllin hyvä hänelle", säisti kahdeksas.

"Minä pidän todellisesta rakkaudesta", arveli yhdeksäs.

"No! minä toivon, että Alroy vielä saa voiton heistä kaikista", lausui kymmenes.

"Sitä minä en kummeksisi", sanoi yhdestoista.

"Hän ei voi", lausui kahdestoista, "hän on kadottanut valtikkansa."

"Älkäät sanoko niin", intti kolmastoista.

"Se on ihan totta", vakuutti neljästoista.

"Luuletteko, että hän osasi noitua?" kysyi viidestoista.

"Minä vannon, että joku tuosta puitten takaa salaa katselee meitä."

"Hävytön konna!" lausui kuudestoista. "Minä soisin, että se olisi Alroy. Huudetaan kaikki ja lasketaan alas hunnut."

Ja koko liuta juoksi tiehensä.

XVI

Kaksi rotevaa soturia pelasi shakkia jossakin kahvilassa.

"Surma vieköön äitini", sanoi toinen, "minä en voi siirtää mitäkään. Minä taistelin hänen johdollansa Nehavendin lakealla; ja vaikka minulle suotiin täydellinen anteeksi-anto, minun tekee puoleksi mieli vetää miekkani ja tappaa ensimäinen Turkkilainen, joka astuu sisään."

"Se olisi aivan oikein tehty", vastasi hänen kumppaninsa. "Isäni autuuden kautta, se mies tiesi rynnäköitä johdattaa. Sanokoot mitä hyvänsä, mutta häneen verrattuna Alp Arslan on valkomaksainen giauri."

"Lempo periköön hänet ja sinun viimeinen siirtosi. Tuossa on dirhemi, minä en voi pelata enää. Surma vieköön äitini, minä en olisi luullut, että hän antaisi vangita itsensä."

"Isäni autuuden kautta, en minäkään; mutta hän nukkui silloin."

"Se on toista. Hän petettiin."

"Kaikki urhoolliset miehet petetään. Sanotaan, että Kisloch ja hänen joukkonsa siinä kaupassa pistivät taskuunsa viisikymmentä tuhatta."

"Jospa jokainen dirhemi muuttuisi ruttopaiseeksi!"

"Amen! Muistatko Abneria?"

"Surma vieköön äitini, minä en koskaan unhota häntä. Hän puhui miehillensä kuin lampaille. Kuinka hänen puolisonsa Miriamin on käynyt?"

"Hän on täällä."

"Se viiltänee Alroy'n sydäntä."

"Hän rakasti aina sisartansa. Muistatko, että hän pelasti Adoramin hengen?"

"Oi! hän sai kaikkia aikaan – kuningattaren jälkeen."

"Enemmän kuin hän, minä sanon, enemmän kuin kuningatar. Alroy on kieltänyt kuningattarelta, mutta ei koskaan Miriamilta mitään."

"Sentähden, ettei tämä pyytänyt niin paljoa."

"Tiedätkö, että minun mielestäni asiat Jabasterin kuoleman jälkeen eivät koskaan oikein menestyneet?"

"Niin minustakin näyttää. Siinä oli jotakin, eikö niin?"

"Kyllä. Jotakin kummallista, jotakin omituista."

"Sinä olet hyvästi kuvaillut sitä. Jokaisesta tuntui samoin. Minä olen usein maininnut sen kumppaneilleni. Sanokaat mitä sanotte, lausuin minä, surma vieköön äitini, jos siitä asti kuin tuo vanha kunnon mies kuristi itsensä, asiat ovat käyneet luonnollista menoansa. Juuri näitä sanoja minä käytin."

"Varsin soveliaat sanat. Jollei kaikki käy luonnollista menoansa, parhaitenkin järjestetyt asiat menevät hunningolle. Oli miten oli, aasi näkee kauemmaksi kuin hänen ratsastajansa, ja aivan niin oli myöskin Alroy'n laita, oivallisimman päällikön, jota minä koskaan palvelin."

"Lähdetään ulos ja katsotaan, millä kannalla asiat ovat."

"Niin, mennään vaan. Jos kuulemme jonkun herjaavan Alroy'ta, me lyömme hänen päänsä halki."

"Tehdään niin. Täällä liikkuu joko joukko meidän reippaita kumppaneitamme; ehkäpä saamme vielä jotakin aikaan."

"Kuka tietää?"