Tarinoita Kalifornian kultamailta

Kun puhe koski parannuksiin, katsahdin ehdottomasti ylös ja silmäni kohtasivat Georgin puoleksi hymyävää, puoleksi ujostelevaa katsantoa. Muut perheen jäsenet sitä huomasivat ja minä hoksasin tyytyväisenä, että meitä molempia vastaan lyötiin päällekarkausliitto.

"Se on päinvastoin luontoa ja Jumalan sanaa", jatkoi Tryan. "Herramme ei, kissa vieköön, ole asettanut kultaa vuoriin sitä varten, että siitä tehtäisiin epäjumalain kuvia ja pakanallisia ristinkuvatuksia. Sentakia lähetti hän tänne 'Merikkalaiset. Semmoinen maa ei koskaan ollut aiottu laiskurien ja kunnottomain vainioiksi. Kuuden kuukauden pituinen kesä ei koskaan ollut aiottu makaamalla ja tupakoimalla vietettäväksi, vaan juuri sitä nuot saatanan siat tekevät".

En tiedä kuinka kauan hän jatkoi, sillä minä käytin ensimmäistä tekosyytä palatakseni perheen "kokoushuoneesen". Georg seurasi, muutamain silmänräpäysten kuluttua, minun jälkeeni ja saattoi minut pienempään peräkammariin, mihin vuode oli varustettu.

"Parasta on, että yöllä makaatte siellä", sanoi hän; "siellä on mukavampi kuin ulkona ja minä herätän teidät aikaisin".

Minä kiitin häntä ja tahdoin alkaa tarinoimista samalla kuin palasimme suurempaan suojaan, mutta hän peräytyi kainosti ovellepäin ja katosi.

Tuntui kuin huone olisi jäänyt pimeämmäksi, kun Georg oli lähtenyt sieltä. "Pojat" palasivat toinen toisensa jälkeen ja rötkähyttivät itsensä huolimattomasti entisille sijoilleen. Isonlainen pölkky heitettiin tuleen, joka leimusi ankaraksi rovioksi, vaan sen valo ei kuitenkaan mahtanut lauhduttaa eikä lievittää yhtäkään kohtaa niissä kovissa kasvoissa, joita se valaisi. Tuokion kuluttua, saivat ne huovat ja taljat, jotka päivällä olivat käyneet istuimilta, toimittaa sänkyjen virkaa ja jokainen ojensi itseänsä lattialle, mihin vaan tahtoi. Vanhaa Tryania ei näkynyt eikä Georgkaan palannut. Muita ääniä ei kuulunut kuin tuulen viuhuminen ja makaavain kuorsailut. Minusta alkoi paikka tuntua inhoittavalta; mä otin lakkini ja läksin yön selkään kävelyllä virkistämään itseäni. Liikunto, kova tuli ja siunattuin kirkkaitten tähtien loiste tuolla ylhäällä pääni päällä lievittivät mieltäni ja saattoivat suoneni liukkaammin tykyttämään. Minä menin, en tiennyt itsekään minne ja kun pysähdyin, oli kartano kadonnut näkyvistäni pajupensaitten taaksi. Laaja keskeymätön tasanko levisi eteeni ikäänkuin mahdoton meri, jota suhiseva myrsky olisi piessyt litteäksi. Kun kävelyä jatkoin, huomasin minä kummun, joka epäselvästi näkyi tummaa ilmanrantaa vasten, niinkuin saari merellä; kohta tunnustelin sitä intianien hautakukkulaksi. Siltä kummulta voin minä paremmin huomata tasangon mahdotonta laajuutta. Minä lepäsin vähän aikaa sen päällä ja palasin sitte kartanoon; ajatukseni tutkivat sillaikaa kovinkin Mr Tryanin omituista selitystä ilmanalan sekä syntyperäisten ja Amerikkalaisten välisistä suhteista. Minä tunsin itseni pirteämmäksi ja luonnollisemmaksi, kun taas seisoin portailla. Matalan ulkohuoneen ovi oli avoinna ja sen sisäpuolella näin vanhuksen istuvan pöydän ääressä, kuluneen piplian lehtiä näppien ja siltä näyttäen, kuin hän hakisi sadatuksia "Hispanian roistoväen" yli. Minä käännyin, sisään lähteäkseni. Mutta porstuassa huomasin ihmisolennon, joka huopaan käärittynä makasi kovalla lattialla. Voimakas, nuorennäköinen vartalo tuntui minusta tutulta – se oli Georg, joka oli antanut sänkynsä vieraalle. Olin jo aikeissa herättää häntä – mutta hän makasi niin makeasti ja rauhallisesti, etten hennoinnut häiritä häntä. Minä menin takaisin kammariini ja nukuin kohta, mieluisesti muistellen hänen kaunista näköä ja solevaa, lepäävää vartaloaan.

Seuraavana aamuna herätti minua iloinen ääni ja minä näin Georgin seisovan sänkyni ääressä, lassoa (lämsää) heiluttaen, ikäänkuin hän olisi muistuttanut minua päivän velvollisuuksista. Minä katselin ympärilleni. Tuuli oli asettunut ja aurinko paistoi lämpimästi ikkunasta. Oli aikaista, mutta perhe oli jo syönyt suurusta ja kaukana näkyvistä katoovat rattaat todistivat, että onneton Tommi jo kyyditsi omaisiaan kaupunkiin. Syötyämme oivallisen runsaan aamiaisen, jota Georg oli varustanut, nousimme satuloille ja ajoimme neliä tasangon yli.

Me ajoimme sen vähäisen joen pajupuita kasvavaa rantaa myöten, jota kesän kuumuus nyt oli kuivannut melkein tyhjäksi, vaan joka Georgin kertomuksen mukaan talvella tavallisesti tulvasi äyräittensä yli. Tuon aamuratsastuksen näöt säilyvät hilpeästi muistossani: kaukaiset vuoret selvästi kohoovina tummansinistä taivasta kohti; kirkas, kuiva ilma ja aaltoileva tasanko edessäni – semmoinen oli se maisema, jonka päähenkilö oli uljas Georg Tryan kilisevine kannuksineen ja liehuvine lassoineen. Hän ratsasti komealla Kaliforniassa syntyneellä rautiolla, minkä hempeä muoto kuitenkin kiusakseni melkein peittyi raskaan Hispanian satulan alle, joka näytti ilmestyneen näille ilmoille tasoittaaksensa kaikki eroitukset erihevoisten välillä.

Vieläkin luulen toisinaan, että näen äärettömän päivänpaisteisen tasangon leviävän eteeni sillaikaa kuin me tuulen nopeudella lennämme sen yli. Mahtaako tämä olla "Chu-Chu", minun hiljainen amerikkalainen tammani? – Lentääkö "Chu-Chu" näin, kivisiä katuja sekä maanteitä unohtaen, innolla ja hilpeydestä raivoisana ja pienillä valkoisilla jaloillaan heittäen multaa ylös taaksensa? Georg huutaa nauraen pölypilvestä: "Heitä sille ohjakset hölliksi! Näethän, että se on hänestä hauskaa!" Ja "Chu-Chu" keikkuu eteenpäin raution kanssa kiistaten tulisessa sukkeluudessa ikäänkuin jalon verensä arvoa osoittaakseen.

Tasanko painuu syvään rotkoon. Me syöksymme alas siihen sekä kiiruhdamme taas ylös vastaiselle äyräälle, pölyyn peitettyinä.

Raavaita on hajoillut ympäri prairieä niin kauas kuin näkimet kannattavat; toiset syövät hiljaisesti, toiset juoksentelevat levottomina mahdottoman suurina laumoina. Georg heiluttaa lämsäänsä, ikäänkuin saadaksensa kaikki yhteen suopunkiin ja sanoo: "Meidän ovat!"

"Kuinka monta on, Georg?"

"En tiedä".

"Vaan arviolta määräten?"

"Nooh, kentiesi noin kolmetuhatta päätä", sanoo Georg miettivänä. "Me emme varsin tarkasti tiedä niitten lukua, mutta viisi miestä tarvitaan aina niitä alallansa pitämään".

"Kuinka suuri hinta niille voi panna?"

"Noin kolmekymmentä dollarsia joka päälle?"

Minä lasken pikaista lukua ja katson kummaksuen hymyilevään Georgiin. Silmäykseni ilmaisee kentiesi kummastuksen Tryanin perheen täpärästä taloudesta, sillä Georg katsoo poispäin ja virkkaa vähän puolustellen:

"Minä olen kyllä koettanut houkuttaa ukkoa myymään ja kartanoa rakentamaan, mutta hän ei taivu tavoiltaan. Oikein vakinaisen asunnon ottaminen hänestä ei maksa mitään, ennenkuin rajoja on määrätty; muuten täytyy kentiesi taas muuttaa etäämmälle, sanoo hän".

Hänen terävä silmänsä älyää äkisti jonkun oudon ilmiön siinä karjassa, jonka ohitse me paraikaa ratsastamme ja huudahtaen kannustaa hän hevoisensa joukon keskeen. Minä seuraan jälestä ja kohta joudumme semmoiseen sarvien ja sorkkien sekasokaan, etten järjestystä voinut toivoakaan. "Toro!" huutaa Georg, raivaten itselleen heiluvalla lämsällä tietä. Minua tapaa eläinten kuuma puhkaama ja "Chu-Chu'n" hikoilevat kupeet ovat tahratut niitten valkealla vaahdolla.

Olipa siinä ympärillämme villiä, pelättäviä, melkein sanoisin pirullisia eläimiä; ei semmoisia muotoja, joihin Jupiter peittyi erästä jumalatarta miellyttääksensä; eikä semmoisiakaan kuin ne, jotka rauhallisesti syövät Devon'in viheriöitseviä nurmia – vaan nälkäisiä nautoja, jotka ovat tottuneet myrskyn ja pölyn kanssa kuivilla yläisillä tasamailla sekä kuusi kuukautta kestävän kuuman kesän kanssa painimaan.

"Tuo ei ole meidän merkkimme", sanoo Georg erään härän perästä ajaen; "tuo on vieras härkä", ja hän viittaa merkkiin, jota minun tieteelliset silmäni tuntisivat Neitsyen tähdistöksi ja joka on syvään poltettu tuon härän ruskeaan kylkeen. Mutta karja sulkeutuu taas umpipiiriksi ympärillemme ja päästää pahaa ennustavaa, kumajavaa mölinää, Georgin täytyy taas lämsällä piesten hajoittaa niitä joka haaralle.

Kun vihdoin olemme vapaat piirityksestä, hengitän minä helpommin ja tohdin kysyä Georgilta, hyökkäävätkö ne joskus ihmisten päälle.

"Ei koskaan ratsasmiesten", vastaa hän, "vaan toisinaan jalkamiesten päälle. Ne luulevat, näetten, että mies ja hevoinen ovat yhtenä vartalona, mutta jos kohtaavat jalkamiesraukan, niin karkaavat toisinaan hänen päälle ja tallovat vaivaiseksi – ei aina tietysti vihasta, vaan uteliaisuudesta; ne tahtovat tietää asian oikeaa laitaa. Mutta", lisää hän sanoihinsa, "nyt olemme vuoren juurella, tässä on Altascarin aituus ja tuo valkea rakennus, jonka näette tuolla ylhäällä, on hänen 'casa'".

Valkeaksi kalkittu muuri ympäröi pihan ja siinä oli suuri rakennus, jota päivä monta kesää oli paahtanut. Me hylkäsimme hevoiset kahdelle neekerille, jotka nekosasti lojottelivat päivänpaisteessa ja astuimme matalan porttikatoksen alatse; se tumma pimento ja mieluisa viileä ilma, johon siten saavuimme, tuntui sangen hyvältä tasangon tuiman helteen jälkeen. Matalan, vanhanaikuisen kammarin keskellä istui vanha mies, musta silkkihuivi köytetty pään ympäri, niin että hänen hiuksensa näyttivät vielä valkeammilta ja hänen kasvonsa vielä enemmän öljymarjan karvaisilta. Koko huone oli melkein kuin katolinen kirkko, missä salapyhäinen hämärä ja täydellinen äänettömyys vallitsee; jonkun harvinaisen suitsutuksen haju, joka sekaantui vanhuksen sikarin savuun, olisi voinut vahvistaa tuommoista harhaluuloa.

Kun Senor Altascar nuorteana ja vakaana kuin aatelismies nousi meitä tervehtämään, lähestyi häntä Georg punastuen ja nuorukaisen käytöksessä osoittihe niin paljon lempeyttä sekä kunnioitusta, että mieleni siitä heltyi. Silmäni, joita päivänpaiste oli soaissut, eivät ensialussa mahtaneet selvästi nähdä kammarin hämärässä; vasta erään minuutin kuluttua huomasin hoikan, mustasilmäisen Pepitan, joka hiipi ulos kammarista, kun hän oli vastannut tervehdykseemme.

Sangen vaikealta tuntui ilmoittaa vanhalle herralle asiani; toimeni ei vähempää tarkoittanut kuin viedä häneltä suurimman osan sitä maata, jota myöten olimme tulleet —, minä ilmoitinkin asiatani aivan ujomaisesti. Mutta hän kuunteli levollisena; hänen tummissa kasvoissaan ei yksikään jäntäre liikahtanut ja savu, joka hiljaa kähertyen läksi hänen huuliltaan, osoitti kuinka tasaisesti hän hengitti. Kun minä olin lopettanut puheeni, tarjoutui hän kohteliaasti saattamaan meitä riidanalaiselle rajalle. Georg oli sillaikaa kadonnut – mutta arveluttava sopottaminen käytävässä sekoitetulla Hispanian ja Englannin kielellä ilmoitti, ettei hän ollut kaukana. Kun hän hiukan hajamielisenä palasi, peitti vanhus, joka oli verrattoman malttavaisin ja reippain koko seurassa, mustan silkkihuivinsa sellaiseen mahdottoman suureen "sombreroon", kuin kaikki Kaliforniassa syntyneet mielellään pitävät. Väljä kaapu, joka pantiin hänen hartioilleen, antoi meille viittauksen, että ukko oli valmis. Valmiiksi satuloittuja hevoisia löytyy aina hispanialaisten maakartanoissa, tulostamme oli puolitunti kulunut ja nyt ajoimme taas täyttä ravia huikaisevassa päivänpaisteessa.

Mutta ei niin hauskasti kuin ennen. Georg ja minä olimme ujomaisia ja kuin väkisin vietyjä tuohon tilaan; don Altascar oli vaiti ja vakaamielisenä. Vaitoloa keskeyttääkseni, lausuin minä muutamia lohduttavia sanoja, muistuttaen, että sovittamisella ja vetoomalla korkeampaan oikeuteen kentiesi vielä voisi saada asia muutetuksi, mutta korvaukseksi suotiin minulle ainoastaan olkapäitten kohottelemista ja nurja vastaus: "Due bueno? Teidän tuomarinne pysyvät aina oikeassa".

Se intianien hautakumpu, jota edellisenä iltana olin älynnyt; oli uuden rajalinjan alkupaikkana ja siihen pysähdyimme. Hämmästyen huomasin, että vanha Tryan siinä odotti meitä. Yhdessä ollessamme hoksasin nyt ensikerta tuossa ylpeässä hispanialaisessa jotain mielenliikutusta ja veri nousi hänen keltaruskeihin poskiinsa. Minä koetin tehdä kokoustamme niin lyhyeksi kuin mahdollista; sentähden vaajoitin kiiruusti rajat niin tarkkaan kuin niitä ulkomuistilta tiesin.

"Valitut edusmiehet tulevat huomenna tänne rajalinjaa käymään tästä kohdasta alkaen ja minä toivon, hyvät herraseni, ettei kenelläkään sitte ole valituksen syytä".

Senor Altascar oli astunut alas hevoisen selästä ja poimi käteensä muutamia turpeita lakastunutta ruohoa. Georg ja minä iskimme toisillemme silmää. Hispanialainen nousi kohta kumarruksistaan, lähestyi Jooseph Tryania ja sanoi äänellä, joka vapisi hillitystä vihasta.

"Minä, Fernando Jesus Maria Altascar, asetan teidät esi-isieni tavalla maan omistajaksi".

Hän heitti neljä turvetta, kunkin erityiselle ilmankulmalle.

"En otaksu, enkä oikeiksi tunnusta teidän oikeuskuntianne, teidän tuomarianne, teidän 'corregidores'. Ota 'llanon!' – ja ota samalla tätäkin. Janotkoot teidän eläimenne kunnes niitten kielet lerppuvat yhtä pitkinä kuin teidän valehtelevain lakimiestenkin! Olkoon tämä maa, jonka vääryydellä olette saaneet, teille vanhuutenne kiroukseksi ja kiusaksi, niinkuin te ja teidän omaisenne ovat olleet minulle!"

Georg ja minä koetimme nyt eroittaa molempia riitaveljiä, mutta Tryan keskeytti hankkeitamme teeskennellyllä nöyryydellä, joka huonosti peitti hänen voittoriemuaan.

"Antakaa hänen vaan sadatella. Hänen on helpompi tehdä sitä kuin saada takaisin kaikki ne elukat, jotka hän ylpeyden ja laiskuuden kautta on kadottanut. Herramme pitää aina oikeuden puolta panettelijoita sekä herjaajia vastaan".

Altascar käsitti ainoastaan arvaamalla Amerikkalaisen tarkoitusta, mutta sekin saattoi häntä unohtamaan kaikki, paitsi hänen äidinkielensä tulisia vihan ja ylenkatseen lauseita.

"Vääräuskolainen! – Kirkonvaras! – Sakramentin häväisijä! Älä arvaa!

– Älä avaa, sanon minä, valheellisia Juutaan-huuliasi minua vasten! —

Oh! – Sekasikiö! – Prairiekoira sielultasi! – Car – r – r —

ramba!!"

Sillaikaa kuin hänen vihaiset kerakkeensa vielä jylisivät kuin kaukainen ukkonen, tarttui hän hevoisensa harjaan, hypähti satulalle ja karkasi pois.

Georg kääntyi minuun päin. "Suvaitsetteko tänä iltana tulla meidän parvessa kotiimme?"

Minä muistelin noita paljaita seiniä, äänettömiä olentoja lieden ääressä sekä vinkuvaa tuulta ja arvelin kahtaanne.

"Noh, hyvästi sitte!"

"Hyvästi, Georg!"

Kädenpuristus vielä ja me erosimme toisistamme. Minä en ratsastanut kauas, ennenkuin käännyin taakseni katsomaan. Tuuli oli taas herännyt ja lakaisi tasankoa. Se ajoi edestänsä pölyryöpyn, josta toisinaan vilahti näkyviin utala ja rehevä mies; silloin näin Georg Tryania viimeisen kerran.

2

Vedentulva.

Kolme kuukautta senperästä kävin taas Sacramenton laaksossa. Mutta silloin oli yleinen ja hirmuinen vitsaus kohdannut niitä tienoita. Vuosien 1861-62 suuri vedentulva oli korkeimmillaan, kun minä, määrätöntä halua noudattaen, otin laukkuni ja nousin alukseen veden vallassa olevaan laaksoon mennäkseni.

Niin kauas kuin silmä kantoi, näkyi höyry-aluksen kannelta ainoastaan yötä, joka pimeni veden yli. Muuta ei kuulunut kuin loiskuttavaa sadetta ja se ei häirinnyt sitä vakaamielistä seuraa, joka perä-salongissa oli kokoontunut rauta-uunin ympärille. Muutamat, jotka menivät ystäviä ja sukulaisia hakemaan sekä auttamaan, haastelivat, murheellisilta ja levottomilta näyttäen, tuosta ainoasta kaikkea muuta nielevästä aineesta; toiset, jotka niinkuin minäkin matkustivat uteliaisuudesta, kuuntelivat halukkaasti kaikkia pieniäkin seikkoja. Minusta tuntui kuitenkin, ikäänkuin joku muukin syy paitsi uteliaisuus, tietämättäni, olisi käskenyt minua eteenpäin.

Virtaava sade, molskiva vesi ja lyijy-harmaa taivas oli seuraavana aamuna näkyalanamme, kun aluksemme pysähtyi Sacramenton puoleksi veteen vaipuneen satamalaiturin kupeelle. Veneitä, joilla pääsi hotelleille, oli siinä tarjona eikä kukaan jättänyt sitä uutta tapaa koettamatta. Minä annoin itseni erään guttapercha-nuttuun puetun, vettä valuvan kipparin haltuun, jonka nimi oli Joe; minä istuuduin hänen peräti märkään veneesensä ja kääriydyin kiiltävään sade-kaapuun, joka antoi minulle melkein yhtä hyvää vilun suojaa, kuin jos se olisi ollut tehty mussi-laastarista. Vastenmielistä olikin luopua mukavasta höyryaluksesta, joka meistä oli ikäänkuin ainoa näkyväinen yhdistysside kuivan asuttavan maan kanssa – mutta me läksimme kuitenkin lillimään ja saavuimme kohta kaupunkiin.

Me kiidimme Satamakatua ylöspäin – se oli ennen täynnänsä kiiruutta ja eloisuutta, vaan nyt kolkko, äänetön ja autio. Rupainen vesi, joka edessämme näkyi sulavan yhteen taivaan alireunan kanssa, juoksi hitaina virtoina pitkin katuja. Luonto oli kostanut kaupungin varsin säännöllistä rakennustapaa; se oli hävittänyt oikosuoria nelikulmioita, oli läjännyt jäännöksiä katujen kolkille ja toisinaan kaatanut kokonaisia huoneryhmiä yhdeksi tiiviiksi röykyksi. Kaikenlaisia veneitä liukui holvikkaista porttikäytävistä ulos sekä sisään. Vesi nousi muurien ja ryytimaiden pisteitten yli, pujahti huoneitten alakertoihin ja levitti mutaansa sekä samettimatoille että höyläämättömille lattiapalkeille. Tuskallinen äänettömyys, joka oli yhtä peloittava kuin näkyväinen hävitys, vallitsi hiljaisilla kaduilla, joilta ei enää kaikunut askeleita eikä vaunujen rätinää. Veden verkkainen lorina, airojen satunnainen pulina ja venemiesten varoittavat huudot olivat ainoat elämän ja liikkeen merkit.

Sillaikaa kuin minä laiskasti oikaisen itseni veneen teljolle, sekaantuu noihin ääniin ja näkyihin se laulu, jota venemieheni laulaa airojensa musiikkia myötäillen. Se ei ole aivan yhtä ihastuttava, kuin se, jota hänen virkaveljensä Lidosta eli Veneziasta valmistelematta laskettelee, mutta minun amerikkalainen "Giuseppe" osoittaa suurempaa totisuutta ja voimaa; hän laulaa liikuttavia kuvaelmia viimeviikkojen kauhusta sekä niistä urotöistä ja itsensä altiiksi panoista, joita se on synnyttänyt; toisinaan viittaa hän johonkuhun ikkunaan tahi balkongiin, josta joku Kalifornian Bianca tahi Laura puoli-alastonna ja vilustuneena pelastettiin. Venemieheni on muutenkin omituinen eikä tahdo ottaa tarjottua maksua, sillä – olenhan minä kentiesi San Franciscosta, siitä kaupungista, joka ensin kiiruhti vastaamaan Sacramenton avunhuutoihin? – ja onhan hän, Giuseppe, kentiesi Howard-seuran jäseniä? – Ei! Giuseppe on köyhä, mutta hän ei voi vastaanottaa tarjottuja rahojani. Jos sittekin tahdon antaa ne käsistäni, niin onhan siellä Howard-seura ja nälkäisiä sekä alastomiksi jääneitä naisia ja lapsia Maanviljelysseuran huoneessa.

Minä kiitän jalomielistä soutajaa ja hän viepi minut Maanviljelysseuran yhtymäpaikkaan – se oli kylmä, kolkko ja surkea huone, sitä kamalampi, koska se muistutti menneitten aikain rikkaudesta ja vauraudesta – siellä saapi vieras tilaisuuden antaa roponsa. Siellä kertoo hän minulle myöskin "pelastusveneestä", joka on varustettu lähtemään vedenvallassa oleville sydänmaille. Hänen auttavaisuudestaan liikutettuna, päätän minä käyttää uteliaisuuttani muitten hyödyksi, tarjoten kykyäni niille, jotka ovat lähtemäisillään hädänalaisia pelastamaan ja auttamaan. Giuseppe ottaa laukkuni huostaansa eikä eroa minusta, ennenkuin "Pelastusveneen (N:o 3)" kannella.

Tunti on kulunut ja minä istun nyt luotsin kastarissa, ikkunasta katsellen mitä ennen oli hiljainen joki. Nyt tuntuvat sen äyräät ainoastaan pajunoksien hyllyvistä typpäistä, joita maameren vierevät aallot huuhtelevat. Koko tuo viljava peltomaa ynnä sen sieltä täältä pilkoittavat ja kukoistavat maakartanot ovat pyyhityt pois pallomme pinnalta. Puunlatvojen sopusuhtaiset rivit osoittavat paikkoja, missä hedelmätarhat ovat upponeet samaskaiseen jokeen. Jonkun ainoan maakartanon katto näkyy vielä ja paikoittain todistaa puoleksi veteen kadonneesta asunnosta nouseva savu, että pelkäämättömiä ihmisiä vielä elää siellä sisässä. Lehmät ja lampaat ovat suljetut intianien hautakummuille; ne odottavat sitä loppua, joka jo on kohdannut useita muitakin, sillä eläinten ruumiita kulkee ohitse vesiajona tahi pyörii mahdottomissa veden pyörteissä latojen ja ulkohuoneitten jäännösten kanssa. Vaunuja sekä rattaita on ajautunut mihin vaan joki on voinut niitä kantaa. Kun höyry-alus jatkaa matkaansa, näen minä kastarin hikisistä ikkunoista ainoastaan vettä – se roikkaa kannelle lyijykarvaisista raskaista pilvistä – se rätisee ikkunan ruutuihin – se kuohuu aluksen rattaiden ohitse – se tippuu puitten latvoista – kaikkialla vaan vettä, valelevana, luikahtelevana, perustuksia syövänä, tyrskyiksi kohahtavana tai leviivänä aukeiksi, tyveniksi seliksi, jotka salaisen syvyyden ja mustuutensa takia tuntuvat hirvittäviltä ja peittävät kukapatiesi mitä kauheita näkyjä.

Kun hämärä alkaa, tulee näkyala yksimuotoisuudellaan yhä ahdistavammaksi. Minä menen koneis-majaan ja niitten puoleksi hukkuneitten raukkain seurassa, jotka jo olemme pelastaneet ajelevilta lankuilta sekä lauttasilloilta, unohdan minä kohta yleistä häviöä ja tarkastelen heidän yksinomaista kärsimystään. Myöhemmin illalla tulee San Franciscon höyryalus vastaamme ja sille hylkäämme erään osan matkalaisistamme. Laivaväki kokoo vapaaehtoisesti rahoja onnettomain varalle ja me eroomme, kumpaiseltakin puolelta sydämellisesti lausuen: "Jumala teitä siunatkoon!"

Me käännämme toista suuntaa menemään ja lähdemme melkein näkymättömältä virran juovalta sydänmaille päin. Mutta kerran vilahtaa vielä tummia esineitä sivutsemme – kelluvain huoneitten jäännöksiä. Taivas selkenee pohjastapäin ja muutamia tähtiä pilkistää näkyviin ikäänkuin johtamaan meitä aution vedenpinnan yli. Vesi tulee matalammaksi ja paraaksi katsotaan, että väki jaetaan pienempiin veneisin, jotta sillä tavalla voisivat hakea ympäri veteen upponnutta prairieä. Minä saan mennä erääsen veneesen. On vieläkin pilkkopimeää, vaikka pilven halkeema on lavennut.

Taisi olla noin kolmas tunti aamulla; me lepäsimme airoilla eräässä vedenpyörteessä, joka oli syntynyt veteen jääneen metsikön päälle. Höyryaluksen lyhdyt näkyivät kaukaa kuin tuikkaavat yksinäiset tähdet; silloin lakkautti tähystäjä vaitolon:

"Tulta edessämme".

Kaikki katsahtivat sinnepäin. Tuokion kuluttua näyttihe välkkyvä valo; se loisti silmänräpäyksen kirkkaasti, mutta katosi taas, ikäänkuin se musta esine, joka vitkalleen ajautui vastaamme, olisi muuttanut asemaa.

"Höyrylaiva!"

"On se tyhjää!" virkahti perämies. "Se on huone".

Se oli iso huone, joka epäselvässä hämärässä kohosi korkeaksi ikäänkuin itse yön summaton katkelma. Kun tuo epämuotoinen hirviö vitkaan pyörähteli ohitsemme, huomasimme me, että yksinäinen kynttilä paloi eräässä ikkunassa. Määrätön aavistus pani sydäntäni kovemmin tykyttämään.

"Totta tosiaan, siellä on joku sisässä! – Pojat, kavattakaa! —

Ottakaa kiinni! – Tarttukaa siihen! – Vene nuoralla kiinni! – —

Hiljaa! – Ovi on lukossa; koettakaa ikkunasta; ei! – vaan tästä!"

Seuraavalla hetkellä kaalasimme, pulikoitsimme vedessä, joka monta tuumaa syvänä virtasi lattioita myöten. Siinä oli suuri kammari, jonka perimmäisessä päässä vanha mies istui kyyryllään, huopapeitteesen käärittynä; toisessa kädessään piti hän lekuttavan kynttilän, toisessa auaistun kirjan, johon koko hänen huomionsa näkyi kiintyneen. Minä töytäsin esiin.

"Jooseph Tryan!"

Hän ei liikahtanut. Me kokoonnuimme hänen ympäri ja minä laskin käteni hiljaa hänen olalleen, sanoen:

"Luo silmäsi ylös, ukkoseni, katso! – Vaimonne ja lapsenne – missä ne ovat? – Ja pojat – Georg? – Ovatko ne täällä? – Ovatko ne pelastetut?"

Hän nosti vitkallisesti päätään ja katsoi meihin silmäyksellä, joka ehdottomasti sai meitä peräytymään. Hänen katseensa oli rauhaisa ja kylmä; siinä ei ollut pelkoa, vihaa eikä tuskaa – mutta se pani sittekin veren hyytymään suonissamme. Hän kallisti taas päänsä kirjalle eikä sen enempää huolinut meistä. Miehet katselivat minua sääliväisesti, vaan eivät virkkaneet sanaakaan. Minä koetin vielä kerran.

"Jooseph Tryan – ettekö muista minua? – Maamittaria, joka mittasi tilanne – Espiritu Santo? – Katso minua, vanha mies!" Ukko värisi ja kääri huopaa tiiviimmin ympärinsä. Silmänräpäyksen kuluttua alkoi hän kertoa itsekseen: "Maamittari, joka mittasi tilanne – Espiritu Santo;" hän kertoi niitä sanoja monta kertaa kuin läksyn ikään, jota hän tahtoi pysyttää muistiinsa.

Minä käännyin murheissani poispäin, mutta samassa tarttui hän kauhistuneena käteeni ja sanoi: "Hiljaa!"

Me olimme kaikki ääneti.

"Kuuntele!" – Hän pani käsivartensa kaulani ympäri ja kuiskasi korvaani: "Minä muutan!"

"Muutat?"

"Hiljaa! Älä puhu niin kovaa. Muutan. Ah! – mitä tuolla on? – Ettekö kuule? – tuolla! – Kuunnelkaa!"

Me kuuntelimme, vaan muuta ei kuulunut kuin veden molskinaa ja lorinaa lattian alla.

"He ovat niitä, jotka hän lähetti! – vanha Altascar lähetti. He ovat olleet täällä kaiken yötä. Minä kuulin ensin kuinka he purolla käskivät ukon muuttamaan loitommalle. He tulivat yhä likemmäksi. He sopottivat oven takana ja minä näin heidän silmänsä portailla – heidän häijyt, nälkäiset silmänsä. Mikseivät mene pois?"

Minä käskin miehet etsimään koko huoneen halki, jos kentiesi löytäisivät jotakin jälkeä muista perheen jäsenistä ja ukko asettui taas entiseen asemaansa. Hän oli niin sen olennon näköinen, jonka muistin nähneeni myrskyisellä yöllä kolme kuukautta sitte, että taika-uskoinen tunne minua valtasi. Kun muut tulivat sinä hyvänänsä takaisin, virkoin minä heille mitä ukosta tiesin ja hän jupisi taas:

"Mikseivät mene? – He ovat ottaneet eläimeni – kaikki pois – pois, pois, pois nahkoine, sorkkineen", ja hän huokasi vaikeroiden.

"Onhan näillä vesillä monta pelastuvenettä. Tupa ei suinkaan ole ajautunut varsin etäälle ja muut ovat kentiesi jo pelastetut", sanoi perämies lohduttaen.

Me nostimme ylös vanhuksen, joka näytti peräti halvattuneelta ja kannoimme hänet veneesen. Hän piti vielä suonenvedontopaisesti piplian oikeassa kädessään, vaikka hänen himeät silmänsä eivät enää voineet eroittaa sen lohduttavia sanoja. Hän kyyristyi veneen kokkaan ja me lähestyimme odottavaa höyryalusta, kun päivä paraillaan alkoi valeta aution vesistön yli.

Mielenliikutus oli muuttanut minua. Kun höyryalukseen olimme päässeet ja vanhan Tryanin tarpeista oli huolta pidetty, kääriydyin minä huopapeitteesen ja nukuin sikeästi koneismajaan. Mutta vielä unessakin häälyi mieleni edessä vanhan miehen muoto ja huoli Georgista.

Noin kello kahdeksan aamulla herätti masinisti minua ilmoittaen, että yksi ukon pojista oli saatu ja paraikaa oli kannella.

"Onko se Georg?" kysyin minä pikaisesti.

"Sitä en tiedä; mutta nätti mulli se on, olkoonpa sitte kuka tahansa", lisäsi masinisti sanoihinsa ja hymyili, ikäänkuin jotakin lystiä muistellen. "Hän istuu kokassa, jos tahdotte häntä tervehtää".

Minä kiiruhdin sinne; Georgia en tavannut, vaan itsepintaisen Wisen. Hän istui touvi-kääryllä, jokseenkin likaisempana ja melkein huonoksi mentynä senperästä kuin viimein näimme toinen toisemme.

Hän koetteli, nähtävästi hyväksyen, niitä kuivia vaatteita, joihin häntä oli puettu. Hänen tilansa näkyi pikemmin kiihoittaneen kuin masentaneen hänen luonnostaan iloista mieltä. Hän puhutteli minua paikalla aivan hilpeästi ja luontevasti.

"Kyllä nyt elämme hauskalla aikakaudella, eikö niin? – Kuulkaapas, mihin te luulette noitten rajapyykkien joutuneen, joita äsken pystytitte? – Ah!"

Tämän viimeisen huudahduksen hän päästi niitä pitkävartisia saappaita ihaillen, jotka hänen vihoviimein, kovasti reudottuaan, onnistui saada jalkoihinsa.

"Vai te saitte ukkoparan tuvasta ihan hupsuna? – Sen rangaistuksen hän sai, koska hän ei oikealla ajalla lähtenyt akkansa kanssa. Perkele vie, jos hän minua tunsi; hän luuli minua Georgiksi".

Tuo isällisen unhotuksen osoitus näytti tuottavan hänelle erinomaista huvitusta. Kun hän vaikeni, pistin paikalla kysymyksen mihin Georg oli jäänyt.

"Hitto häntä tiesi, missä hän lienee! – Jos hän olisi katsonut hatasarviamme eikä juossut ympäri lapsia sekä ämmiä pelastamaan, niin olisi hän voinut saada jotakin hyödyllistä toimeen. Mutta minä tahdon muuttua norssiksi, jos hän ei laskenut kaikkia käyräsarvia mullukoita, kaikkia maidonantajia sarvineen sorkkineen hukkumaan. – Kuules sinä, velikulta!" – (ohitsemenevälle matruusille) – "eikö kohtsillään ole ruoanaika? – Minä olen nälissäni, jotta tahtoisin kettää ja syödä kokonaisen hevoisen. Luulenpa todella, että rupean laahtariksi, kun maa hiukkasen on kuivanut; sitte minä myyn nahkoja, sarvia ja talia". En voinut muuta kuin ihmetellä tuota masentumatonta intoa, joka toiseen aikaan kentiesi olisi antanut miehelleen hyvää toimeentuloa.

"Mitä nyt aiotte tehdä?" kysyin minä.

"Ei nyt ole paljon tekemistä", sanoi älykäs nuorukainen. "Laiskaksi minä nyt ensin taidan ruveta, kunnes asiat taas luikahtavat järjestykseen. Maalla on tätä nykyä mitätön arvo ja kestäähän kaiketi vähän aikaa, ennenkuin se kallistuu. Saas nähdä mihin ukko tästälähtein asettuu asumaan",

"Minä tahdoin kysyä mitä isänne ja Georgin suhteen aiotte tehdä", selitin minä.

"Oh! ukko ja minä lähdemme tietysti sinne, mihin Tommi toisella viikolla kyyditsi äitimme ja lapsikakarat. Ja Georg, hän tulee kyllä aina toimeen Altascarin ja meidän välillä, jos ei hän jo ole siellä".

Minä kysyin oliko tulva tuottanut Altascarille suurta vahinkoa.

"Eikö mitä! Häneltä ei suinkaan ole hävinnyt monta sorkkasäärtä. Enpä ollenkaan katsoisi sitä kummaksi, jos Georg olisi auttanut häntä ajamaan niitä vuorille – se olisi ihan Georgin tapaista. Ja hänen kartanonsa on korkealla paikalla. Voitte varmasti vannoa, ettei siihen ole noussut vettä yhtään. – Niin niin!" lisäsi Wise arvelevaisesti ihmetellen, "nuot hispanialaiset eivät ole semmoisia härkiä, kuin luullaan, jos asiaa oikein tutkimme. Minä panen vetoa, ettei yksikään heistä koko Kaliforniassa ole veden vallassa".

"Minä jatkan matkaani", sanoin minä, "ja koetan löytää Georgia".

Wise tuijotti hölmäkkönä minuun, kunnes asia näkyi selvenevän hänen ajatuksilleen.

"Enpä usko, että voitte korjata paljon mitään. Kuinka suuren osan saatte – te toimitte luultavasti monta yhdessä?"

Minä vastasin, että vaan ratokseni matkustelin. Se alensi nähtävästi arvoani hänen mielestään. Minä luovuin sitte hänestä levotonna, vaikka hän oli vakuuttanut, että Georg oli turvapaikassa.

Kaikki, joita me tapasimme, juttelivat Georg Tryanin rohkeudesta sekä auttavaisuudesta ja kuinka vähän huolta hän piti itsestään. Mutta minä en kuitenkaan tahtonut palata, ennenkuin olin nähnyt häntä. Minä päätin veneessä lähteä hakemaan Altascarin kartanoa, lujasti tietääkseni, että Georg oli turvissa. Varustukset olivat kohta tehdyt; minä sanoin jäähyväiset Wiselle ja loin viimeisen kerran silmäni vanhukseen, joka yhä vaan istui liikkumatonna ja tunnotonna. Veneeni läksi liikkeelle; voimakkaat ja nöyrät miehet sitä sousivat.