Kotisirkka

"Te saatte, hyvä herra, hyvästi unta", lausui Juho, kun kaikki jälleen oli rauhoitettu (sillaikaa oli vanha herra avopäin seisahtunut keskelle lattiaa), "niin että melkein tekee mieleni kysyä missä muut kuusi unikekoa ovat; mutta se olisi kokkapuhe ja arvattavasti sen turmelisin. Kumminkin olin juuri sanomaisillani kokkapuheen", jupisi ajuri nauraen, "aivan sanomaisillani!"

Vieras, jolla oli pitkät, valkeat hiukset, kauniit, vanhan miehen kasvoiksi tavattoman uljaat ja täyteläiset kasvot, tummanruskeat, kirkkaat, terävät silmät, katsoi hymyillen ympärilleen ja tervehti ajurin vaimoa vakaasti kumartaen.

Hänen pukunsa oli sangen outo – ikivanhaa kuosia. Se oli aivan ruskea. Kädessä hänellä oli suuri, ruskea matkasauva, mutta kun hän löi sillä lattiaan, niin se hajosi ja muuttui tuoliksi. Levollisesti hän nyt laskeutui istumaan.

"Kas!" virkkoi ajuri kääntyen vaimoonsa. "Noin tapasin hänet istumassa tienvieressä, jäykkänä kuin virstapatsas ja miltei yhtä kuurona."

"Istumassa ulkona, Juho!"

"Ulkona", vastasi ajuri, "juuri hämärissä. 'Kyytiraha maksettu', sanoi hän ja antoi minulle kahdeksantoista penniä. Sitten hän nousi rattaille ja tuossa hän nyt on."

"Hän aikoo, luulen ma, lähteä, Juho."

Ei suinkaan; hän aikoi vain puhua.

"Jos suvaitsette, niin viivyn tässä siksi kunnes minua tullaan hakemaan", lausui vieras hiljaisesti. "Älkää minusta ollenkaan huoliko."

Näin sanoessaan hän otti toisesta suuresta taskustansa silmälasit ja toisesta kirjan ja rupesi rauhallisesti lukemaan. Harmi-koirasta hän ei huolinut sen enempää kuin lampaasta.

Hämmästyneinä vilkaisivat ajuri ja hänen vaimonsa toisiinsa. Vieras nosti päätänsä ja katsahti ensiksi Pirkkoon, sitten ajuriin, kysyen:

"Tyttärennekö, hyvä ystäväni?"

"Vaimoni", vastasi Juho.

"Veljentytärkö?" virkkoi vieras.

"Vaimoni!" ärjäisi Juho

"Niinkö?" sanoi vieras. "Todella? Hän on hyvin nuori?"

Hän kääntyi kirjaan ja luki edelleen. Mutta tuskin hän oli lukenut pari riviä, kun hän keskeytti taasen lukunsa ja kysyi:

"Teidänkö tuo lapsi on?"

Juho nyökäytti päätänsä syvään myöntymykseksi, ja se oli yhtä selvä merkki kuin kuulotorveen huudettu: niin!

"Tyttökö vai?"

"Po-oi-ka!" karjaisi Juho.

"Peräti nuori – hä?"

Silmänräpäyksessä puuttui Peerybinglen matami puheeseen: "Kolme kuukautta ja kolme päivää vanha! Rokotettiin juuri kuusi viikkoa sitten. Rokot painuivat hyvin umpeen. Tohtorin mielestä oli lapsi tavattoman kau-u-nis! Yhtä iso kuin tavalliset lapset vii-iden kuukauden vanhana. Käsittää kaikki ihan ihmee-ellisesti! Teistä voi näyttää mahdottomalta, mutta kyllä hän jo alottelee seisoa!"

Hengästyneenä nosti pikku äiti, huudettuaan nämä lyhyet lauseet vanhan herran korvaan, niin että ihanat kasvonsa hohtivat tulipunaisina, pojan häntä kohti kumoamattomaksi, vakuuttavaksi todistukseksi, sillä aikaa kun Tilly Slowboy sointuisasti tirskuen: kett'su, kett'su, joka kuului oudolta sanalta yhtyneenä tavalliseen aivastukseen, teki muutamia lehmämäisiä loikkauksia kaikesta tästä tuiki tietämättömän lapsirukan ympärillä.

"Kuulkaa! Häntä varmaankin tullaan noutamaan", virkkoi Juho. "Joku on ovella. Aukaise, Tilly."

Mutta ennenkuin hän ehti täyttää tämän käskyn, aukaistiin ovi ulkopuolelta, sillä se oli varustettu ha'alla, jonka kuka tahansa saattoi nostaa milloin vain mieli teki – ja kylläpä yhden jos toisenkin mieli teki sitä, saan luvan ilmoittaa. Kaikkien kyläläisten teki mieli vaihtaa iloinen sana tahi pari ajomiehen kanssa, vaikkei hän ollut juuri liioin puhelias. Ovesta astui sisään pikkuinen, laiha, syvämietteisen näköinen, jotenkin harmaankalpea mies; hän näytti tehneen päällystakkinsa hurstista, joka oli ollut jonkun vanhan tavaralaatikon ympärillä, sillä kun hän kääntyi ovea sulkemaan, jottei kylmä pääsisi huoneeseen, nähtiin selkäpuolella suurilla, mustilla viivoilla G.T. sekä sana LASIA suurilla kirjaimilla.

"Hyvää iltaa, Juho", tervehti pikku mies. "Hyvää iltaa, emäntä. Hyvää iltaa, Tilly! Hyvää iltaa, vieras! Kuinka pieni nuppunen jaksaa, emäntä? Harmikin, toivoakseni, voi hyvin?"

"Kaikki voivat hyvin, Kaleb", vastasi Pirkko. "Olen varma, ettei teidän tarvitse muuta kuin katsahtaa lapseen, niin näette sen."

"Ja samaten teihin", virkkoi Kaleb. Hän ei kuitenkaan katsonut Pirkkoon, sillä Kalebilla oli levoton, miettivä katse, joka näytti aina hakevan jotakin muualta, huolimatta siitä, mitä hän milloinkin puhui; – samanlainen kuvaus sopi hänen ääneensäkin. "Tahi Juhoon", jatkoi Kaleb, "tahi Tillyyn tahi Harmiin."

"Onko sinulla kiire, Kaleb?" kysyi ajuri.

"Onpa niinkin, Juho", vastasi hän näyttäen hajamieliseltä, niinkuin ainakin viisasten kiveä hakeva mies. "Onpa niinkin kiire. Noakin arkilla on nykyään erinomainen menekki. Sievistelisin Noakin perhettäkin, mutta en ymmärrä, kuinka se kävisi laatuun siitä hinnasta. Haluaisinpa itsekin saada selvän, kuka on Sem tahi Ham ja mitkä ovat vaimoväkeä. Kärpäsetkään eivät eroa tarpeeksi norsuista kokonsa puolesta, niinkuin tiedätte! – Mutta eikö sinulla ole minulle mitään myttyä, Juho?"

Ajuri pisti kätensä juuri riisumansa takin taskuun ja kaivoi sieltä esiin sievän kukka-astian, joka ali tarkasti kääritty sammaliin ja paperiin.

"Tässä se on", lausui hän puhdistaen sitä huolellisesti. "Joka ainoa lehti on säilynyt. Täynnä silmikoita!"

Kalebin sumeat silmät kirkastuivat, kun hän sai sen käsiinsä, ja hän kiitti Juhoa.

"Se on kallis, Kaleb", virkkoi ajuri, "hyvin kallis, tähän aikaan vuotta."

"Älä puhu siitä. Minusta on hinta helppo, maksakoon minkä tahansa", vastasi pikku mies. "Eikö ole mitään muuta, Juho?"

"Pikkuinen rasia", vastasi ajuri, "tässä se on!"

"Kaleb Plummerille", sanoi pieni mies, tavaillen kirjoitusta.

"'Vakuutetaan' – rahaako, Juho? Tämä ei suinkaan ole minulle."

"'Varotaan'", oikaisi Juho, katsoen hänen olkapäänsä ylitse. "Kuinka saat sen rahaksi muuttumaan?"

"Kas, aivan niin!" lausui Kaleb. "Aivan oikein, siinä on sana 'varotaan!' niin, niin, minulle se on tuleva. Olisihan siinä voinut olla rahaakin, jos armas poikani kultaisessa Etelä-Amerikassa vielä eläisi, Juho. Rakastithan sinäkin häntä kuin omaa poikaasi? Eikö niin? Ei sinun tarvitse myöntää, että niin teit. Kyllä minä sen tiedän, se on itsestänsä selvä. 'Kaleb Plummerille, varotaan'. Niin, niin! Aivan oikein. Rasiassa on nuken silmiä tyttäreni ompelukseen. Soisin että hänen omakin näkönsä tulisi rasiassa, Juho."

"Jospahan niin tulisi tahi voisi tulla", huudahti ajuri.

"Kiitoksia!" virkkoi pikku mies. "Sinäpä puhut oikein sydämellisesti. – Voi, kun ei hän koskaan voi itse nähdä noita nukkeja, jotka päiväkaudet katsoa tirkistelevät häneen. Mitä maksaa, Juho?"

"Minä pistän sinua maksaan, jos niin kysyt" – virkkoi Juho. "Pirkko!

Eikö nyt syntynyt melkein kuin leikkipuhe?"

"No! se menee vanhan tapasi mukaan", sanoi pikku mies. "Se menee vanhan, ystävällisen tapasi mukaan. – Annapas minun katsoa. Tässä on luullakseni kaikki?"

"Sitä en usko. Katso vieläkin kerta."

"Onko mitään patruunallemme, hä?" kysyi Kaleb hetken mietiskeltyänsä. "Aivan varmaan. Sentähden tulinkin tänne, mutta Noakin arkit ja muut seikat sekoittivat pääni. Hän on käynyt täällä, onko?"

"Ei", vastasi ajuri, "naimishommansa vie häneltä liiaksi aikaa."

"Kyllä hän sentään tulee", virkkoi Kaleb, "sillä hän käski minun kulkea kotiin vasemmanpuolista polkua, jossa sanoi yhtyvänsä minuun. Parasta kuitenkin lienee, että minä lähden. – Ettekö tahdo olla niin hyvä, emäntä, ja antaa minun nipistää Harmia hännästä. Annatteko?"

"Mitä, Kaleb! sepä kysymys!"

"No! älkää huoliko, emäntäkulta!" lausui pieni mies, "kenties se ei ole sulle mieleen. Mutta minulta on aivan äskettäin tilattu joukko haukkuvia koiria ja tahtoisin jäljitellä luontoa niin tarkoin kuin kuudesta pennistä kannattaa. Siinäpä se. Älkää pahastuko, hyvä emäntä." Odottamatta tapahtui, että Harmi esitettyä kehotusta saamattakin rupesi haukkumaan kiivaasti. Mutta koska tämä ennusti uutta vierasta, jätti Kaleb luonnon tutkimisensa sopivampaan aikaan, nosti pyöreän vakan olallensa ja sanoi äkkiä jäähyväiset. Tämän vaivan hän olisi kumminkin saattanut säästää, sillä hän kohtasi kynnyksellä vastaantulijan.

"Kah! oletko täällä! odota vähän, niin vien sinut kanssani kotiin. Nöyrin palvelijanne, Juho Peerybingle. Vielä enemmän ihanan vaimonne nöyrin palvelija. Päivä päivältä ihanampi! Jos mahdollista parempi! ja nuorempi", lausui puhuja matalalla äänellä.

"Kummastelisin teidän koreita puheitanne, herra Tackleton", virkkoi

Pirkko näyttäen hiukan närkästyneeltä, "mutta teidän nykyinen tilanne."

"Te tiedätte sen siis?"

"Jopa viimeinkin olen saanut sen päähäni", lausui Pirkko.

"Arvattavasti kovien vaikeuksien perästä."

"Aivan niin."

Tackleton, lelukauppias, tavallisesti tunnettu nimellä Gruff & Tackleton – sillä se nimi oli puodin ovelle kirjoitettu, vaikka Gruff oli jo ammoin eronnut liikkeestä, jättäen siihen ainoastaan nimensä mukaisen nurjamielisyyden [Gruff merkitsee englannin kielessä: nurjamielinen] – Tackleton, lelukauppias, oli mies, jonka synnynnäistä taipumusta hänen sukulaisensa ja holhoojansa eivät lainkaan olleet käsittäneet. Jos he olisivat tehneet hänestä asianajajan tahi poliisipalvelijan tahi pantinottajan, niin hän olisi nuorena tyydyttänyt ilkeän luontonsa ja kyllin juoniteltuaan voinut käydä toiseksi ja lopulta muuttua lempeäksi vaihtelevaisuuden ja uutuuden vuoksi. Mutta lakkaamatta puuhaten rauhallisessa lelujen valmistuksessa oli hänestä tullut kotoinen vuoren peikko, joka kaiken ikänsä oli elättänyt itseään lapsilla ja oli heidän leppymätön vihollisensa. Hän halveksi kaikkia leluja eikä olisi mistään hinnasta ostanut lelua – mutta ilkeydessään hän ratoksensa muovaili hirveän näköisiksi ruskeasta paperista tehtyjä talonpoikia, jotka veivät sikoja markkinoille; kuuluttajia, jotka kuuluttivat etsittäväksi lakimiesten kadonneita omiatuntoja; eläviä vanhoja rouvia, jotka kutoivat sukkaa tahi leikkelivät pannukakkuja, ja muita semmoisia näytteitä käsityövarastostaan. Suurimman riemun tuottivat hänen sielullensa pelottavat naamarit; hirmuiset, karvaiset, punasilmäiset, rasioista hypähtelevät ukot; vampyyrinnäköiset paperileijat; pahanilkiset noitaukot, jotka eivät voineet rauhassa maata, vaan alinomaan ryöpsähtivät ylös, säikyttäen lapsia mielettömiksi. Tämä oli hänen ainoa huvituksensa, ainoa aukko, jonka kautta hänen mielialansa saattoivat tuuleutua. Hän oli nerokas keksimään semmoisia. Kaikki mikä oli hirtehistä, ihastutti häntä. Rahaakin – lelua, jota hän muuten piti hyvässä arvossa – hän oli kuluttanut tehdäksensä joukon noita-akkoja taikalyhtyä varten, jossa nähtiin pimeyden ruhtinas, kuvattuna joksikin yliluonnolliseksi, ihmiskasvoilla varustetuksi kuoriaiskalaksi. Koko sievän rahasumman hän oli menettänyt valmistaessansa rumia jättiläisiä, ja vaikkei hän itse ollut maalari, niin hän kuitenkin osasi taideniekoille ohjeeksi piirustella ja suunnitella niin kamalia hirmuolentojen luonnoksia, että ne saattoivat viedä monelta nuorelta, kuusi- tahi yksitoistavuotiaalta herralta mielenrauhan koko joulu- tai kesäluvaksi.

Samanlainen kuin leluseppänä hän oli (niinkuin ihmiset tavallisesti ovat) muissakin toimissaan. Sentähden arvaatte helposti, että hänen väljä, viheriä viittansa, joka napitettiin leuan alle ja ulottui aina polviin saakka, ympäröi tavattoman miellyttävää miestä, ja että hän oli niin hauska ja iloinen seuramies kuin koskaan on kävellyt suippokärkisissä saappaissa, joissa on mahonginvärinen kaulus.

Kuitenkin aikoi Tackleton, lelukauppias, mennä naimisiin. Tästä kaikesta huolimatta hän aikoi tehdä sen. Ja vieläpä nuoren naisen kanssa, kauniin nuoren naisen.

Ei hän suinkaan suuresti näyttänyt sulhasmieheltä seisoessaan ajurin tuvassa, kuivettuneet kasvot irvellä, ruumis luonnottomassa asennossa, lakki painettuna nenännipukkaakin suojaamaan ja kädet työnnettyinä taskujen pohjaan, ja koko ilvehtivä, pahasävyinen olentonsa tirkistäen hänen pienen silmänsä pikkuisesta nurkasta juurikuin joukko korppeja. Mutta sulhoksi hän vaan aikoi!

"Kolmen päivän kuluessa. Ensi torstai, vuoden ensimäisen kuun viimeinen päivä, on minun hääpäiväni", sanoi Tackleton.

Kerroinko jo hänen toisen silmänsä aina olleen avoinna ja toisen miltei ummessa, ja että se miltei ummessa oleva aina oli virkku silmä? Luulenpa sen jo kertoneeni.

"Se on minun hääpäiväni!" lausui Tackleton helistellen rahojansa.

"Kas, se on meidänkin hääpäivämme!" huudahti ajuri.

"Ha-ha!" nauroi Tackleton. "Kummallista! Te olette juuri samankaltainen pari, te!"

On mahdoton kuvailla kuinka Pirkkoa harmittivat nuo ylpeät sanat. Entäpä sitten? Hulluudessaan luuli tuo mies kenties saavansa vielä samanlaisen pojankin kuin hän! – Mies oli hullu!

"Kuulkaa! Sana teille!" jupisi Tackleton survaisten kyynäspäällänsä ajuria ja vetäen hänet vähän syrjään. "Tuletteko häihini? Me soudamme samaa venettä, niinkuin tiedätte."

"Kuinka, samaa venettä?" kysyi ajuri.

"Niin, vain pieni erotus, sen tiedätte", jatkoi Tackleton survaisten uudelleen, "tulkaa ja viettäkää kanssamme ilta hääpäivän edellä."

"Minkätähden?" kysyi Juho ihmetellen tuota tungettelevaa kohteliaisuutta.

"Minkätähden!" toisti toinen. "Sepä myös tapa vastata kutsuihin.

Minkätähden! Huviksenne, seuran vuoksi, sen tiedätte ja kaiken muun."

"Enpä olisi koskaan luullut teitä seuramieheksi", sanoi Juho suoralla tavallaan.

"No, ei teitä kohtaan, näen ma, auta muu kuin totuus", lausui Tackleton. "Minkätähden siis! – Totta on, niinkuin teekestejä pitävät ihmiset sanovat, että te molemmat yhdessä, te ja vaimonne, olette hupaisen näköisiä. Me tiedämme paremmin, näette, mutta – "

"Emme suinkaan mitään paremmin tiedä", keskeytti Juho, "mistä puhutte?" —

"No, niin! me emme tiedä paremmin", sanoi Tackleton, "siitä olemme yhtä mieltä. Olkoon niin, se on samantekevä. Aioin vain sanoa, että koska esiintymisenne on hupaista, niin vaikuttaisi seuranne kenties etuisasti tulevaan Tackletonin rouvaan. Ja vaikken luule hyvän vaimonne tässä kohden olevan oikein suopean minua kohtaan, ei hän kuitenkaan voi kieltäytyä edistämästä tarkoitustani, sillä hänen olemuksessaan on suloutta ja hauskuutta, joka miellyttää silloinkin kun hän on jäykkä. Lupaattehan tulla?"

"Olemme aikoneet viettää hääpäivämme kotona", sanoi Juho. "Kuusi kuukautta takaperin olemme sen toisillemme luvanneet. Luulemme näette, että kotona" —

"Ha! mitä on 'kotona'!" huusi Tackleton. "Neljä seinää ja katto! – Miksette tapa tuota sirkkaa; minä ne aina tapan, minä en kärsi niiden tirskelehtimistä. – On sielläkin neljä seinää ja katto, missä minä asun. Tulkaa minun luokseni!"

"Te tapatte sirkkanne, hä!" lausui Juho.

"Minä poljen ne kuoliaaksi", virkkoi toinen uudelleen, tömistäen aika lailla kantapäällään lattiaa. "Lupaatteko siis tulla? Se on, näette, yhtä paljon teidän etunne kuin minunkin, että vaimot saavat kehottaa toisiansa rauhaan ja tyytyväisyyteen ja vakuuttaa toisillensa, ettei heillä muutenkaan voi olla parempaa oloa. Kyllä tunnen heidän luonteensa. Mitä toinen sanoo, sen on toinen heti valmis myöntämään. Heissä on semmoinen kilpailunhenki, että jos teidän vaimonne sanoo minun vaimolleni: minä olen onnellisin vaimo koko maailmassa, minulla on paras mies maailmassa ja minä rakastan häntä sydämestäni, niin heti kertoo minun vaimoni saman ja vielä enemmänkin teidän vaimollenne – ja melkein uskookin niin olevan."

"Luuletteko siis, ettei hän niin tee?" kysyi ajuri.

"Mitä!" huusi Tackleton katkonaisesti ja kimeästi nauraen, "mitä hän ei tekisi?"

Ajurilla oli hiljainen ajatus lisätä: "ei rakasta teitä". Mutta kun hän sattui kohtaamaan katseen siitä puoliumpinaisesta silmästä, joka kiinteästi katsoi häneen pystyssä olevan takinkauluksen yli ja melkein uhkasi sen puhkaista, niin se näytti hänestä niin mahdottomalta rakastaa, että hän muutti lauseensa ja virkkoi: "ettei hän sitä usko?"

"Oh, te ryökäle, te laskette leikkiä", sanoi Tackleton.

Mutta ajuri älysi, vaikka hyvin hitaasti, näissä sanoissa piilevän ajatuksen, ja katsoi niin totisena vierasta, että tämän oli pakko selittää sanansa selkeämmin.

"Päähäni on pistänyt", lausui Tackleton ja nosti vasempaa kättänsä, jonka etusormeen hän tarttui ilmoittaaksensa: tässä minä olen, nimittäin Tackleton – "päähäni on pistänyt mennä naimisiin nuoren ja ihanan vaimon kanssa", tässä hän löi pikkusormeansa osoittaakseen, että se merkitsi morsianta (ei hiljaa, vaan kovasti, ilmoittaen voimaa). "Voin panna sen toimeen ja panenkin. Semmoinen on luonteeni. Mutta – katsokaa tuonne!"

Hän viittasi Pirkkoon päin, joka istui syvissä mietteissä takan ääressä nojaten kuopuraista leukaansa käteen ja tuijottaen heleään liekkiin. Ajuri katsoi häneen ja sitten Tackletoniin ja taasen vaimoonsa ja jälleen Tackletoniin.

"Hän epäilemättä pelkää ja tottelee, näette", alkoi taas Tackleton, "ja se on minulle aivan kyllin, sillä minä en ole mikään hellätuntoinen ihminen. Mutta luuletteko enempää tarvittavan?"

"Minunpa", vastasi ajuri, "tekisi mieleni nakata ulos akkunasta jokainen, joka sanoo, ettei muusta ole kysymystä."

"Aivan oikein", vastasi toinen tavattoman vilkkaasti. "Tosin niin tekisitte. Tietysti, se tulee itsestänsä. Hyvää yötä! nukkukaa levollisesti!"

Rehellinen ajuri oli huolissaan; hän oli vasten tahtoansa joutunut hämilleen ja levottomaksi eikä voinut olla sitä näyttämättä.

"Hyvää yötä, ystäväni", sanoi Tackleton säälivästi, "minä menen. Olemme totisesti yhtäläisiä, sen näen. Ettekö tahdo tulla luokseni huomis-iltana? No! Ylihuomenna käytte kyläilemässä, tiedän sen. Silloin tahdon morsiameni kanssa tavata teidät. Se on hänen mieleensä. Te myönnytte siihen? kiitoksia! – mikä se oli?"

Se oli kova huuto, jonka sai aikaan ajurin vaimo, oli kova, kimakka ja äkillinen huuto, joka pani huoneen raikumaan kuin lasiastian. Hän oli noussut paikoiltansa ja seisoi kivettyneenä pelosta ja kummastuksesta. Vieras oli lähestynyt tulta lämmitelläksensä ja seisoi ainoastaan askelen päässä hänen tuolistansa, ihan huoletonna.

"Pirkko!" huusi ajuri, "Brigitta, rakkaani, mikä sinua vaivaa?"

Samassa olivat kaikki hänen ympärillänsä. Kaleb, joka oli nukahtanut kakkuvakkaan nojaten, haraisi kädellänsä, ennenkuin oli ehtinyt koota uupuneet sielunvoimansa, neiti Slowboyn tukkaa, jota hän kuitenkin heti pyysi anteeksi.

"Brigitta!" huusi ajuri sulkien hänet syliinsä. "Mikä sinua vaivaa?

Sano, sano, kultani!"

Pirkko vastasi ainoastaan taputtamalla käsiänsä ja purskahtamalla vallattomaan nauruun. Sitten hän sojahti hänen sylistänsä lattialle, peitti kasvonsa esiliinaansa ja itki katkerasti. Ja sitten hän taas nauroi ja sitten hän taas huusi, ja sitten hän sanoi vilustavan ja antoi viedä itsensä takan ääreen, jonka viereen hän istui kuin ennenkin. Vanha mies seisoi siinä vielä, ihan huoletonna.

"Nyt voin paremmin, Juho", lausui Pirkko. "Voin aivan hyvin minä – "

Juho! Mutta Juho seisoi toisella puolella. Miksi Pirkko käänsi päänsä vieraaseen, vanhaan herraan päin, ikäänkuin tämä olisi puhunut hänelle! Olivatko hänen ajatuksensa sekaisin?

"Ei muuta kuin hullutusta, Juhoseni: joku tuli yht'äkkiä silmieni eteen – en tiedä mikä se oli. – Se on nyt poissa, ihan poissa."

"Olen iloinen, että se on poistunut", mutisi Tackleton katsellen virkulla silmällänsä ympäri huonetta. "Ihmettelenpä minne se on mennyt ja mikä se lienee ollut. Hum! – Kaleb, tulepas tänne. Kuka on tuo harmaapäinen?"

"En tiedä, herra", kuiskasi Kaleb. "Iässäni en ole häntä ennen nähnyt. Ihana haamu pähkinänsärkijäksi, ihan uutta mallia! Leuka ruuvattava syvälle liiveihin; siitä tulisi oiva kalu."

"Ei kyllin ruma", lausui Tackleton.

"Tahi tulitikkukoteloksi", sanoi Kaleb syvissä mietteissään, "sepä olisi malli! Pää ruuvataan auki, kun tulitikut pistetään sisään, jalat käännetään ylös kynttilän torviksi – sepä tulitikkukotelo sopisi herrojen yöpöydälle juuri semmoisena kuin hän nyt tuossa seisoo!"

"Ei puoleksikaan niin ruma kuin hänen pitäisi olla", virkkoi Tackleton, "hänestä ei ole mihinkään. Tule, ota vakka. – Kaikki on nyt hyvin, toivon ma?"

"Hyvin, aivan hyvin", sanoi pikku emäntä viitaten hänet kiireesti menemään. "Hyvää yötä!"

"Hyvää yötä", lausui Tackleton. "Hyvää yötä, Juho Peerybingle. Varo vakkaa, Kaleb; pudotapas se, niin väännän niskasi nurin! Yö on sysimusta ja ilma pahempi kuin koskaan! Hyvää yötä!"

Luoden tarkan silmäyksen ympäri huonetta hän meni ulos ovesta, Kaleb jäljessä, hääkakku pään päällä.

Ajuri oli säikähtänyt pikku vaimonsa huudosta ja oli niin kiintynyt lohdutus- sekä rauhoitustoimeensa, että tuskin muisti vieraan läsnäoloa, ennenkuin tämä seisoi hänen ainoana vieraanansa.

"Hän ei kuulu heihin, Pirkko", lausui Juho, "minun täytyy muistuttaa hänelle, että on aika lähteä."

"Pyydän anteeksi, ystäväni", virkkoi vanha herra lähestyen Juhoa, "varsinkin kun pelkään vaimonne voivan pahoin; mutta koska saattajani, jonka kuulovikani" (tässä hän koski korvaansa ja pudisti päätänsä) "tekee minulle välttämättömän tarpeelliseksi, ei ole tullut, niin aavistelen jonkun erehdyksen tapahtuneen. Yöllinen rajusää, joka teki mukavain kärryjenne suojan (älköön minulle koskaan sen huonompaa tulko!) niin suotuisaksi, ei ole vieläkään tauonnut. Ettekö senvuoksi, kun kerran olette niin ystävällisiä, antaisi minulle maksusta vielä yösijaakin?"

"Annamme", huusi Pirkko, "annamme kyllä!"

"Noh!" sanoi ajuri, hämmästyneenä tästä kiireellisestä suostumuksesta.

"Ei minulla ole mitään sitä vastaan; mutta en varmaan tiedä – "

"Hiljaa!" katkaisi Pirkko hänen puheensa, "hiljaa, Juho kulta!"

"Miksi niin? onhan hän umpikuuro", muistutti Juho.

"Tiedän sen, mutta. – Kyllä, herra, kyllä! Menen tekemään hänelle heti vuodetta, Juho?"

Kun hän kiirehti tähän toimeen, oli hänen levottomuutensa ja äkeytensä niin silmin nähtävä, että ajuri katsoi kummastellen hänen jälkeensä.

"Tekivätkö äidit vuoteita?" leperteli neiti Slowboy lapselle; "ja olivatko heidän hiuksensa ruskeat ja kiharaiset, kun lakit otettiin päistä, ja pelästyivätkö takan ääressä istuvat emännät?"

Selittämätön kiintyminen pikku seikkoihin, joka on usein eroamattomassa yhteydessä epäilevän ja sekaantuneen mielentilan kanssa, sai ajurin matkimaan kauan aikaa näitä sisällyksettömiä sanoja kävellessään edestakaisin lattialla. Hän teki sitä niin kauan, että ne koskivat hänen sydämeensä ja että hän osasi ne ulkoa ja kertoi läksynä, sillaikaa kun Tilly, niinkuin lastenhoitajien on tapana, kädellänsä hivutteli lapsen pientä paljasta päätä, kunnes katsoi tarpeelliseksi sitoa myssyn taas kiinni.

"Pelästyivätkö takan ääressä istuvat emännät? Minua ihmetyttää, mikä on

Pirkkoa säikähdyttänyt!" mietiskeli ajuri kävellen edestakaisin.

Hän karkoitti itsestänsä lelukauppiaan yllytykset, ja kuitenkin ne täyttivät hänen mielensä epävakaisella, kummalla ikävyydellä; sillä Tackleton oli älykäs ja sukkela, mutta ajuri tunsi ikäväkseen olevansa kankealla ymmärryksen lahjalla varustettu: sekava viittaus oli senvuoksi hänestä aina kiusallinen. Hän ei kuitenkaan tahtonut tunnustaa Tackletonin puheella ja vaimonsa oudolla käytöksellä olevan mitään yhteyttä; mutta nämä molemmat miettimisen aiheet astuivat samalla kertaa hänen sielunsa eteen, eikä hän voinut erottaa toista toisesta.

Vuode oli pian tehty, ja juotuansa ainoastaan yhden kupillisen teetä kävi vieras levolle.

Silloin tuli Pirkko, aivan terveenä taas, tai niinkuin sanoi: jälleen aivan entisellään, siirsi miehellensä nojatuolin takan ääreen, pisti piippuun ja antoi sen hänen käteensä; itse hän otti tavallisen pikku tuolinsa ja istuutui ajurin viereen. Hän halusi aina istua tällä pikku tuolilla; luullakseni lienee hänellä ollut joku aavistus siitä, että siinä oli jotakin lapsellisen ihanaa ja hupaista.

Kieltämättä hän olikin paras piipuntäyttäjä kaikissa neljässä maailman osassa. Ihanaa oli nähdä kuinka hän pisti pienen pyöreän etusormensa piipunpesään ja sitten puhalsi piippuun, vartta puhdistaakseen, ja kuinka hän tehtyään sen kymmenkunta kertaa luuli siinä olevan vielä jotakin ja piti sitä silmäinsä edessä kuin kiikaria ja, ummistaaksensa toisen silmänsä täydelleen, väänteli pieniä kasvojansa mitä hullunkurisimmin. Mitä tupakanpanemiseen tulee, niin siihen hän olikin erittäin sukkela; ja piipun sytyttäminen, niinkuin hän sen teki paperipalasella, kun piippu oli ajurin suussa – niin likellä hänen nenäänsä, mutta kuitenkin yhtään polttamatta – olikin taito, todellinen taito, hyvät herrat.

Sirkka ja kattilakin, jotka taas alottivat laulunsa, sen tunnustivat! Kirkas uudestaan leimahtava tuli sen tunnusti! Pikku niittomies kellon päällä tunnusti sen taukoamattomalla työllään! Ajuri sen kuitenkin kaikista kernaimmin tunnusti kirkastuvin otsin ja poskipäin!

Ja kun hän rauhallisena ja miettivänä polttaa tupruutteli vanhaa piippuansa, kun hollantilainen kello raksutti, punainen valkea räiskyi ja sirkka sirkutti – ilmestyi tämä kodin ja takan haltia (sillä semmoinen sirkka oli) keijukaisen haamussa loihtien esiin monta kuvaelmaa kodista ympärillänsä. Kaikenikäisiä ja – kokoisia Pirkkoja tuli huone täyteen. Pirkkoja, iloisia lapsia, jotka juoksentelivat hänen edellänsä ja poimivat kukkia kedolta; kainoja, kujeilevia Pirkkoja, jotka puoleksi poiskääntyneinä kuuntelivat hänen kankeita puheitansa; Pirkko-nuorikoita, jotka laskeutuivat oven edessä kärryistä, ryhtyivät toimiinsa ja ottivat talousavaimet haltuunsa; äidillisiä pikku Pirkkoja, joiden jäljestä kulki Slowboyta kuin varjoja ja jotka kantoivat kapalolapsia ristittäväksi; mummomaisia, mutta vielä vereviä ja lempeitä Pirkkoja, jotka katselivat kylätansseissa liiteleviä Pirkko-tyttäriänsä; eukko-Pirkkoja, rusottavia lapsenlapsia ympärillään; iäkkäitä Pirkkoja, jotka horjuivat sauvain nojassa. Näkyi vanhoja ajureitakin ja sokeita vanhoja Harmeja heidän jalkainsa juuressa makaamassa; uusia rattaita, joita ohjasivat nuoret ajajat (rattaissa oli luettavana sanat "Veljekset Peerybingle"), ja sairaita vanhoja ajureita hellien käsien hoitamina; ja vihantia, kukkivia ajurivainajien hautoja kirkkomaalla. Kun sirkka näytti hänelle kaiken tämän (hän näki kaikki selvästi, vaikka silmänsä tuijottivatkin tuleen), ilostui ajurin mieli ja tuli onnelliseksi ja hän kiitti kotinsa haltioita kaikesta sydämestään, mutta Gruff ja Tackletonista hän ei välittänyt sen enempää kuin sinäkään, rakas lukijani.

Mutta mikä oli tuo nuorukaisen haamu, jonka samainen ihmeellinen sirkan ääni toi Pirkon eteen, niin likelle hänen tuoliansa, ja joka seisoi siinä niin vakavana ja yksinäisenä? – Miksi hän vielä viipyy niin likellä Pirkkoa, nojaten kättänsä takan syrjään ja kertoen aina: "naimisissa! vaan ei minun kanssani!"

Oi Pirkko! heikko Pirkko! hänellä ei ole sijaa kumppanisi unelmissa, miksi on hänen varjonsa langennut sinun miehesi takalle!