Jeri: Erään koiran seikkailuja Etelämerellä

YHDEKSÄS LUKU

Jeri ja kapteeni olivat yhdessä koko pitkän iltapäivävahdin ajan, ja kapteeni puhkesi tuon tuostakin naurun hohotukseen ja huudahteli: »Tuhannen tulimmaista, Jeri, usko minua, sinä olet suuri sankari ja koirien koira!» Tai: »Sinä olet miesten mies, Jeri, oikea leijona. Lyön vetoa, ettei ole leijonaa, joka pystyisi pehmittämään sinut.»

Ja siitä huolimatta, ettei Jeri omaa nimeään lukuunottamatta ymmärtänyt ainoatakaan sanaa, Jeri tunsi, että kapteenin lausumat äänet uhkuivat ylistystä ja lämmintä rakkautta. Ja kun kapteeni kumartui ja raapi sen korvallista, otti vastaan ruusuisen suudelman ojennettuihin sormiinsa tai nosti sen syliinsä, oli Jerin sydän pakahtua. Sillä saattaako kenenkään osaksi tulla suurempaa onnea kuin se, että hän on jumalan rakastama? Juuri sellainen onni tuli Jerin osaksi. Kapteenihan oli jumala, joka eli ja oli lihaa ja verta, todellinen, kolmiulotteinen jumala, joka kulki minne tahtoi ja hallitsi maailmaansa lannevaatteessa ja paljasjalkaisena ja helli Jeriä puheillaan ja kahdella hyväilevällä käsivarrellaan.

Neljän aikaan Van Horn katsahti iltapäiväaurinkoon, mittasi Arangin vauhdin, koska lähestyttiin Su'ua, ja meni kajuuttaan herättämään perämiestä. Jeri oli yksin kannella siihen asti, kunnes molemmat tulivat takaisin. Elleivät valkoiset jumalat olisi olleet siellä alhaalla ja ellei heidän varmasti tiedetty palaavan hetken perästä, ei Jeri olisi montakaan minuuttia ollut kannen herrana, sillä jokainen kuljettu maili palaavien villien ja Malaitan välillä nostatti näiden mieliä, ja muistellen entistä vapauttaan Lerumie, kuten muutkin, katseli Jeriä suurella ruokahalulla ja vesi suussa haluten syödä sen ja kostaa sille, mitkä seikat merkitsivät samaa.

Navakassa tuulessa Arangi läheni nopeasti maata. Ilmaa nuuskien Jeri tirkisteli piikkilankojen lomitse, samalla kuin kapteeni sen vierellä seisten antoi määräyksiä perämiehelle ja ruorissa olevalle mustaihoiselle. Tavaralaatikkopino oli nyt purettu ja villit alkoivat availla ja sulkea laatikoitaan. Erikoista riemua herätti niissä tiuku, jollainen oli jokaisessa laatikossa ja joka soi kantta liikutettaessa. Ne iloitsivat leikkikalustaan kuin lapset, ja jokainen palasi uudelleen ja uudelleen avaamaan laatikkoaan saadakseen tiu'un soimaan.

Viisitoista villiä oli jätettävä Su'uun, ja rajuin elein ja huudoin nämä alkoivat osoitella aivan vähäpätöisiä yksityiskohtia siitä ainoasta paikasta, jonka he olivat tunteneet, ennen kuin eräänä päivänä kolme vuotta sitten heidän isänsä, setänsä ja päällikkönsä olivat myyneet heidät orjuuteen.

Kapean tuskin sadan yardin levyisen salmen kautta päästiin pitkään ja kapeaan lahteen. Rantaa saartoi mangrove-puitten ja tiheän troopillisen kasvullisuuden muodostama muuri. Ei merkkiäkään näkynyt ihmisasutuksesta, vaikka Van Horn tiheää viidakkoa katsellessaan tiesi aivan varmasti, että kymmenet, kenties sadat silmäparit tähtäsivät häneen.

»Vainua niitä, Jeri, vainua niitä», usutti hän.

Ja Jeri pörhisti korvansa ja haukkui mangrovemuuria, sillä sen tarkka vainu sanoi todellakin sille, että siellä piileskeli villejä.

»Kunpa minullakin olisi noin hieno vainu», sanoi kapteeni perämiehelle, »niin pääni ei olisi milloinkaan vaarassa.»

Mutta Borckman ei vastannut mitään, vaan meni äreänä työhönsä. Lahdessa tuuli heikosti, ja Arangi liukui hiljaa eteenpäin ja laski ankkurin kolmenkymmenen sylen syvyyteen. Sataman pohja vietti rannasta niin jyrkästi, että Arangin perä keinui näin tavattoman syvyyden yllä vain sadan jalan päässä mangrove-puista.

Van Horn heitti yhä huolestuneita silmäyksiä metsäiselle rannalle. Sillä Su'un oli huonossa maineessa. Sen jälkeen kun alkuasukkaat viisitoista vuotta sitten olivat vallanneet kuunari Fair Hathawayn, joka värväsi työmiehiä Queenslandin plantaaseille, ja tappaneet sen koko miehistön, ei yksikään laiva lukuunottamatta Arangia ollut uskaltanut käydä Su'ussa. Ja useimmat valkoiset miehet moittivat Van Hornia tyhmän rohkeudesta, kun hän sen teki.

Etäisillä vuorilla, joiden huiput kohosivat tuhansia jalkoja korkeina pasaatituulipilviin, suitsusi merkkisavuja, jotka levittivät uutisia laivan tulosta. Lähellä ja kaukana tiedettiin Arangin läsnäolo, mutta läheisestä viidakosta kuului vain papukaijojen huutoja ja kakadujen jaarittelua.

Valaanpyyntivene, jota souti kuusi laivamiestä, tuli Arangin sivulle, ja viisitoista Su'un villiä lastattiin tavaralaatikkoineen siihen. Soututeljoilla purjekangaskaistaleiden alla oli viisi lee-enfield-kivääriä soutajien käden ulottuvilla. Kannella eräs laivamies vartioi pyssy kädessä jäljelle jääneitä aseita. Borckman oli noutanut hytistä oman pyssynsä kaiken varalta. Van Horn seisoi veneen perässä, ja hänen pyssynsä oli perätuhdolla. Lähellä häntä Tambi-niminen laivamies ohjasi venettä pitkällä melalla. Jeri päästi haikean ulvonnan ja kurkotti laidan yli kapteenia kohti, joka myöntyi ja otti sen mukaan.

Vaaran paikka oli veneessä, sillä oli hyvin vähän todennäköistä, että Arangilla olevat palaavat villit olisivat nyt nousseet kapinaan. Kun he olivat kotoisin Somosta, No-olasta, Langa-Langasta ja kaukaisesta Malusta, oli heillä täysi syy pelätä, että su'ulaiset söisivät heidät, jos he menettäisivät valkoisten herrojensa suojeluksen, aivan samoin kuin su'ulaiset olisivat pelänneet somolaisten, langa-langalaisten ja no-olalaisten tekevän, jos oli oltu näiden rannikolla.

Veneen vaarallisuutta lisäsi sekin, ettei ollut toista venettä suojaamassa sitä. Suurten värväysalusten tapa oli lähettää aina kaksi venettä maihin. Sillä aikaa kun toinen oli maissa, oli toinen vähän matkan päässä turvaamassa rantaretkikunnan paluun, jos jotain sattuisi. Kun Arangi oli niin pieni, ettei kannelle voitu sijoittaa yhtään venettä eikä perässäkään voitu hinata kahta, ei Van Hornilla, joka oli Salomonin saarten rohkein värvääjä, ollut tätä tärkeää varokeinoa.

Tambi ohjasi venettä pitkin rantaa Van Hornin matalalla äänellä antamien määräysten mukaan. Mangrovemetsän laidassa oli korkea rinne, jota myöten tallattu polku laskeutui vesirajaan asti. Van Horn viittasi siinä soutajia lakkaamaan. Korkeat palmut ja mahtavat, rehevät puut kohosivat sillä kohtaa muun viidakon yläpuolelle, ja polku oli kuin kaivosaukko, joka johti trooppisen kasvillisuuden vihreään vuoreen.

Van Horn tutki rantaa nähdäkseen jonkin elonmerkin, sytytti sikarin ja pisti toisen kätensä lannevaatteeseensa varmistuakseen siitä, että kankaan ja ihon väliin pistetty dynamiittiputki oli todella tallella. Hän sytytti sikarin voidakseen sillä tarpeen sattuessa panna tulen dynamiittiputkeen. Ja putki, jonka pää oli halkaistu, jotta tulitikun kärki siihen helposti sopisi, oli niin lyhyt, että palavalla sikarilla koskettamisesta räjähdykseen kuluisi ainoastaan kolme sekuntia. Van Hornin oli siis toimittava nopeasti ja kylmäverisesti hädän hetkellä. Kolmessa sekunnissa hänen oli sytytettävä putki ja heitettävä sähisevä »pommi» maaliin. Hän arveli kuitenkin, ettei hänen tarvitsisi sitä käyttää, ja piti sitä valmiina ainoastaan varovaisuussyistä.

Viisi minuuttia oli jo kulunut, ja edelleen oli rannalla kuolemanhiljaista. Jeri nuuski kapteenin paljasta jalkaa ikään kuin vakuuttaakseen isännälleen, että hän, Jeri, oli hänen vierellään, uhkasipa maan vihamielisestä hiljaisuudesta mikä tahansa. Sitten se nousi etukäpälin veneen reunaa vasten ja nuuski ilmaa innokkaasti ja kuuluvasti, pörhisteli niskakarvojaan ja murahti matalalla äänellä.

»Olet oikeassa, siellä ne ovat», vakuutti kapteeni ja Jeri katsahdettuaan rakkautta loistavin silmin kapteeniin, heilautettuaan häntäänsä ja luimistettuaan korviaan käänsi kuononsa jälleen rantaa kohti ja alkoi uudelleen lukea viidakon uutisia, joita tukahduttava, melkein seisova ilma kertoi sille.

»Hei!» huudahti Van Horn äkkiä. »Hei, pistähän vain pääsi päivänvaloon, poikaseni!»

Aivan kuin näyttämönmuutoksessa heräsi näennäisesti kuollut viidakko eloon. Silmänräpäyksessä ilmestyi satakunta voimakasta villiä näkösälle. Niitä tunkeutui esiin kaikkialta kasvillisuusmuurista. Joka ainoa oli aseistettu, muutamat snider-kivääreillä ja vanhoilla ratsupistooleilla, muut jousilla ja nuolilla, pitkillä heittokeihäillä, sotanuijilla ja pitkävartisilla kirveillä. Yhtäkkiä hypähti eräs auringonpaisteeseen aukiolle, polun ja veden rajaan. Koristeitta mies olisi ollut yhtä alaston kuin Aatami ennen syntiinlankeemusta. Yksi ainoa valkoinen höyhen törrötti hänen kiharaisesta kiiltävän mustasta tukastaan. Valkeasta simpukankuorikivettymästä hiottu teräväpäinen piikki, joka oli pistetty miehen sieraimien väliseinämään, ulottui viiden tuuman päähän hänen poskistaan. Hänen kaulassaan riippui kookospähkinänkuiduista punotussa nauhassa ketju norsunluunvalkeita villisianhampaita. Valkoisista simpukankuorista koottu »sukkanauha» ympäröi toista säärtä aivan polven alapuolella. Liekehtivän tulipunainen kukka oli keimailevasti pistetty toisen korvan taakse, ja toisen korvan reikään oli pujotettu vielä vertavuotava sianhäntä.

Auringonpaisteeseen loikatessaan tämä melaneesialainen keikari asetti snider-kiväärinsä lonkkaansa vasten ja ojensi sen avaran suun suoraan Van Hornia kohti. Mutta Van Horn ei ollut hitaampi. Yhtä nopeasti hän oli siepannut pyssynsä ja suunnannut sen keikaria kohti. Niin he seisoivat ja katsoivat toisiaan kuolema sormenpäissään, neljäkymmentä askelta välillään. Raakalaisuus ja sivistys, joita miljoonan vuoden välimatka erotti toisistaan, uhkasivat toinen toistaan tämän kapean, nelikymmenaskelisen syvänteen poikki. Vaikeinta nykyaikaiselle, kehittyneelle ihmiselle on unohtaa alkukantainen olemuksensa. On hyvin helppoa unohtaa nykyisyys ja luisua kautta aikojen takaisin villiin ikäkauteen. Huulten valhe, isku kasvoihin, mustasukkaisuuden pisto sydämeen saattaa silmänräpäyksen murto-osassa muuttaa kahdennenkymmenennen vuosisadan filosofin apinankaltaiseksi puun asukkaaksi, joka raastaa rintaansa, kiristelee hampaitaan ja huohottaa punaisena.

Niin Van Hornkin. Mutta oli pieni ero. Hän oli vain toisella jalallaan astunut raakalaisuuden aikakauteen. Samalla kertaa hän oli sekä täysin nykyaikainen että aivan raakalaisasteella oleva ihminen, joka oli valmis taistelemaan verisin kynsin ja hampain, mutta halusi pysyä nykyaikaisena niin kauan kun saattoi tahdollaan hallita vastassaan seisovaa ebenpuunmustan ihon ja häikäisevän valkoisten koristusten yhdistelmää.

Hiljaisuutta kesti kymmenen pitkää sekuntia. Tietämättä miksi Jerikin vaiensi kurkkunsa murinan. Sata pääkallonmetsästäjä-ihmissyöjää viidakon liepeellä, viisitoista palaavaa villiä veneessä, seitsemän mustaa venemiestä ja yksinäinen valkoinen mies sikari suussaan, kivääri lanteillaan ja karvojaan pörhistelevä irlantilainen terrieri vierellään – kaikki he olivat kuin sopimuksesta vaiti kymmenen juhlallista sekuntia, eikä ainoakaan aavistanut, mitä seuraava hetki toisi tullessaan.

Eräs palaava villi, joka seisoi valaanpyyntiveneen keulassa, teki rauhanmerkin kohottamalla aseetonta kättään ja alkoi kirskuttaa oudolla Su'un murteella. Van Horn piti kivääriään yhä ojennettuna ja odotti. Keikari laski alas sniderinsä, ja kaikki kuvaan kuuluvat hengähtivät helpotuksesta.

»Minu olla hyvä mies», piipitti keikari puolittain linnun, puolittain kääpiön äänellä.

»Sinä olet maailman suurin hupsu», vastasi Van Horn tuikeasti, asetti pyssyn perätuhdolle samalla viitaten soutajia ja peränpitäjiä kääntämään veneen ja puhalteli savuja sikaristaan niin huolettoman levollisena, kuin ei hetki sitten olisikaan ollut kysymys elämästä ja kuolemasta.

»Tuhat tulimmaista», jatkoi hän vihaisesti ja mahtavasti. »Minkä vuoksi sinä ojennat pyssyn minua kohti? Minä en kai-kai sinua. Jos minä kai-kain sinut, saan vatsanväänteitä. Jos sinä kai-kait minut, kuolet sinä vatsanväänteisiin. Etkä sinä tahdo kai-kaida Su'un poikia! Su'un pojathan ovat veljiäsi. Kauan aikaa, kolme monsuunituulta sitten, puhuin sinulle totta. Sanoin, että kolmen monsuunituulen puhallettua pojat tulevat takaisin. Tuhat tulimmaista, kolme monsuunituulta on nyt puhaltanut, ja pojat palaavat.»

Tällävälin veneen perä oli pyörtänyt maata kohden, ja Van Horn teki täyskäännöksen nähdäkseen sniderillä varustetun keikarin silmästä silmään. Saatuaan toisen merkin Van Hornilta soutajat huopasivat veneen perä edellä polun kohdalle rantaan. Ja jokainen soutaja pitäen airoaan pystyssä hyökkäyksen varalta tunnusteli salaa kangaskaistaletta varmistuakseen lee-enfieldinsä paikasta. »Lasketaanko teidän poikanne maihin?» kysyi Van Horn keikarilta, joka ilmaisi myöntymyksensä Salomonsaarilla vallitsevan tavan mukaan sulkemalla puoliksi silmänsä ja nakkaamalla niskojaan, tietenkin keikarin tavoin. »Onko kai-kai-Su'u-miehiä joukossanne?»

»Pelko tyhjä», vastasi keikari. »Kaikki Su'u-mies hyvä mies. Ei yksi Su'u-mies nosta meteli. Ishikola, tämän paikan suuri musta päällikkö, sanoa minulle minu puhua teidän kanssa. Hän sanoa, että suuri valkea herra ei nousta maihin. Hän sanoa, että oikein hyvä, suuri valkea herra jääpi laivalle.»

Van Horn nyökkäsi huolettomasti, ikään kuin tiedonanto olisi ollut tuiki mitätön, vaikka hän siitä tiesi, ettei hän tällä kertaa saisi Su'usta uusia nostokkaita. Hän komensi villeistä yhden kerrallaan perään ja rannalle, samalla muiden oli pysyttävä paikoillaan. Sellainen tapa oli välttämätöntä Salomonin saarilla. Ryhmittyminen oli vaarallista. Villejä ei koskaan saanut päästää ryhmittymään joukoiksi. Ja Van Horn, joka poltteli sikariaan ylhäisen huolettomasti, piti näennäisen välinpitämättömästi, mutta valppaasti silmällä jokaista villiä, joka kömpi laatikko olallaan veneen perään ja astui maihin. Yksitellen ne katosivat polkutunneliin, ja kun viimeinen oli maissa, hän käski soutaa takaisin laivalle.

»Tällä matkalla emme kostu täältä mitään», kertoi hän perämiehelle. »Aamulla nostamme ankkurin ja lähdemme.»

Tropiikin lyhyt hämärä sulatti nopeasti päivänvalon ja pimeyden toisiinsa. Ylhäällä loistivat kirkkaat tähdet. Ei tuulenhenkäyskään värähdyttänyt vedenpintaa, ja kostea kuumuus sai kummankin valkoisen miehen kasvot ja ruumiin tulvimaan hikeä. He söivät kannelle katetun illallisensa hitaasti ja pyyhkivät vähän väliä kirvelevää hikeä silmistään.

»Minkä vuoksi ihmisen on tultava Salomonin saarille, helvettiin!» vaikeroi perämies.

»Ja jäätävä sinne», lisäsi kapteeni.

»Minä olen läpikotaisin kuumeen myrkyttämä», murahteli perämies. »Minä kuolisin, jos lähtisin täältä pois. Muistattehan, että yritin sitä kaksi vuotta sitten. Kylmä ilma saa kuumeen puhkeamaan esiin. Saavuin Sydneyhin vuoteen omana. Minut täytyi viedä sairasvaunuilla sairaalaan. Huononin huononemistani. Lääkärit selittivät minulle, että ainoa pelastuskeino oli lähteä takaisin sinne, mistä olin kuumeen saanut. Niin tekemällä saattaisin elää vielä kauan. Jos jäisin Sydneyhin, tulisi loppu hyvin pian. Minut lähetettiin sairasvaunuilla takaisin laivalle. Ja siinä on kaikki, mitä näin Australiasta lomallani. En tahdo jäädä Salomonin saarille. Ne ovat oikea helvetti. Mutta minun täytyy täällä pysyä tai räjähtää.»

Hän kääri kolmisenkymmentä kiniinijyvää paperossipaperiin, katseli lääkettä äreänä hetken aikaa ja ahmaisi sen sitten yhdellä nielaisulla. Silloin Van Hornkin muisti kurkottaa käteensä kiniinipullon ja ottaa samanlaisen annoksen.

»On parasta asettaa suojaverho», huomautti hän.

Borckman määräsi joukon laivamiehiä ripustamaan ohutta öljykangasta varjostimeksi Arangin rannanpuoleiselle sivulle. Tämä oli varovaisuustoimenpide vain sadan jalan päässä olevan mangrovemetsän tiheiköstä mahdollisesti tulevien kuulien tähden.

Van Horn lähetti Tambin noutamaan kannen alta pientä fonografia ja antoi soittaa kaikki kymmenkunta raapiintunutta ja kirkuvaa levyä, jotka olivat olleet neulan alla jo tuhansia kertoja. Fonografin soidessa Van Horn muisti tytön ja haetti tämän pimeästä sairashuoneesta kuuntelemaan musiikkia. Tyttö tuli peloissaan, varmana, että hänen hetkensä oli nyt lyönyt. Hän tuijotti kauhun levittämillä silmillään suureen valkoiseen herraan, ja hän vapisi vielä kauan aikaa senkin jälkeen kun hänet oli pantu kannelle makuulle. Fonografista hän ei välittänyt vähääkään. Hän tunsi vain pelkoa, pelkoa tuota hirmuista valkoista herraa kohtaan, joka varmasti söisi hänet.

Jeri jätti hetkeksi kapteenin hyväilevän käden mennäkseen nuuskimaan tyttöä. Se oli sen velvollisuus. Se tunsi tytön. Tapahtuipa mitä tahansa, kuluipa kuukausia tai vuosia, se tunsi tytön aina. Jeri palasi kapteenin vapaan käden hyväiltäväksi. Toinen käsi piteli sikaria, jota Van Horn poltteli.

Kostea, tukahduttava kuumuus kävi yhä rasittavammaksi. Ilman teki ellottavaksi mangrove-suosta kohoava mädänlemuinen höyry. Kirkuva musiikki kiihotti Borckmania muistelemaan vanhan maailman satamia ja muita paikkoja, ja hän makasi kasvoillaan kuumalla laudoituksella, rummutti tahtia paljailla varpaillaan ja mutisi loppumatonta kirousyksinpuheluaan. Mutta Van Horn jatkoi läähättävää Jeriä silitellen polttamistaan filosofin tyyneydellä ja sytytti uuden sikarin, kohta kun edellinen loppui.

Hän säpsähti äkkiä hiljaista melanloisketta, jonka hän ensimmäisenä laivalla kuuli. Jerin matala murina ja niskakarvojen pörhistys oli herättänyt hänen huomionsa. Vetäen dynamiittiputken lannevaatteensa poimuista ja vilkaisten sikariinsa varmistuakseen sen palamisesta hän nousi pystyyn nopeasti, mutta levollisesti ja meni laidalle.

»Kuka siellä?» huusi hän pimeyteen.

»Minu Ishikola», tuli vastaukseksi visertävällä ukonfalsetilla.

Ennen kuin puhui enempää Van Horn irroitti automaattipistoolinsa puoleksi kotelosta ja kiersi kotelon kupeeltaan eteensä, niin että pistooli oli helposti saatavissa.

»Montako miestä sinulla on mukanasi?» kysyi hän.

»Kaiken kaikki kymmenen poikaa», vastasi ukonääni, »ja yksi vielä».

»Laskekaa sitten laivan kupeelle.» Kääntämättä päätään, oikea käsi vaistomaisesti pistoolin perällä, Van Horn komensi: »Tambi! Hae lyhty. Mutta älä tuo sitä tänne. Laske se perälle mesaanimaston kohdalle ja pidä silmäsi auki.»

Tambi totteli ja asetti lyhdyn kahdenkymmenen jalan päähän kapteenista. Tämän toimenpiteen kautta Van Horn oli edullisemmassa asemassa kuin lähestyvät kanoottimiehet, sillä piikkilanka-aidan alapuolella riippuen lyhty valaisi selvästi kanootissa olijat, samalla kun hän jäi puolipimeään varjoon.

»Washee – washee!» kiiruhti hän käskevästi, kun näkymättömässä kanootissa olijat yhä viivyttelivät.

Kuului melan loisketta, ja sitten lyhdyn valokehään sukelsi sotakanootin korkea, musta kokka, joka oli kaareva kuin gondolin kaula ja hopeanhohtavilla raakunkuorilla koristettu, pitkä kapea kanootti, jossa ei ollut hankaimia. Venheen pohjalla meloi polvillaan rotevia, kiilusilmäisiä, kiiltävänmustia villejä. Ishikola, vanha päällikkö, kyyrötti keskellä venhettä ilman melaa, sytyttämätön tyhjäkoppainen, lyhytvarsinen savipiippu ylösalaisin hampaattomissa ikenissä, ja perämiehenä keikari, yhdistelmä mustaa alastomuutta ja valkeita koruja, lukuunottamatta sianhäntää toisessa ja tulipunaista, yhä helottavaa kukkaa toisessa korvassa.

Oli sattunut tapauksia, jolloin vähemmän kuin kymmenen mustaihoista on vallannut värväyslaivaan, jossa oli kaksi valkoihoista, ja Van Hornin käsi piteli automaattipistoolin perää, mutta hän ei vetänyt sitä kokonaan ulos kotelosta, vaan vei vasemmalla kädellä sikarin suuhunsa ja imaisi siihen voimakkaan tulen.

»Halloo, Ishikola, iänikuinen kirottu pahanilmanlintu», tervehti Van Horn vanhaa päällikköä, kun keikari painamalla melan syvään veteen käänsi kanootin Arangin viereen, niin että laiva ja kanootti olivat kyljitysten.

Ishikola tähysi hymyillen ylös lyhdyn valossa. Hän hymyili oikealla silmällään, sillä vasemman oli nuoli sokaissut jossakin nuoruudenaikaisessa viidakkokahakassa.

»Tuhat tulimaine!» vastasi hän tervehdykseen. »Siitä iso aika, kun me näki.»

Van Horn laski helppotajuista leikkiä hänen viimeksi hankkimistaan vaimoista ja hinnasta, minkä hän oli niistä sioista maksanut.

»Tuhat tulimmaista», lopetti hän, »sinä olet aivan liian rikas.»

»Minu tahtoa tulla laivalle – kuulla sinun pilapuhe», sutkaisi Ishikola.

»Nyt on yö», epäsi kapteeni, mutta myöntyi sitten vastoin tunnettua sääntöä, ettei vieraiden sallita nousta laivaan yön tultua: »Sinä nouset laivaan, mutta pojat jäävät venheeseen.»

Van Horn auttoi kohteliaasti vanhaa miestä kiipeämään laidalle ja nousemaan piikkilanka-aidan yli kannelle. Ishikola oli likainen vanha villi. Eräs hänen tamboistaan (tambo merkitsee melaneesian ja etelämeren englanninkielellä tabu) oli, ettei vesi saanut milloinkaan koskettaa hänen ihoaan. Hän, joka eli meren rannalla trooppisten sadekuurojen maassa, pelkäsi hurskaalla kauhulla veden kosketusta. Hän ei milloinkaan uinut eikä kahlannut vedessä ja pakeni aina suojaan sadekuuroa. Muut heimon jäsenet eivät tehneet niin. Poppamiehet olivat määränneet hänelle tämän erikoisen tambon. Kullekin heimon miehelle poppamiehet määräsivät oman tabun: kenen oli syötävä haikalanlihaa, kenen pidettävä merikilpikonnia, kenen kosketettava krokotiileja tai niiden kivettyneitä jäännöksiä, kenen vältettävä naisen saastaista kosketusta tai naisen varjoakin.

Niinpä Ishikola, jonka tambo oli vesi, oli vuosia vanhan likakerroksen peitossa. Hän oli hilseinen kuin spitaalitautinen, laihakasvoinen, iän kutistama ja ontui kauheasti vanhan reiteen saamansa keihäänhaavan takia, joka pakotti hänet kulkemaan kovasti etukumarassa. Mutta hänen ainoa silmänsä vilkkui kirkkaasti ja ilkeästi, ja Van Horn tiesi, että se huomasi yhtä paljon kuin hänen kaksi silmäänsä.

Van Horn pudisti ukon kättä – kunnianosoitus, minkä hän soi vain päälliköille – ja viittasi häntä kyykistymään kannelle lähelle pelästynyttä tyttöä, joka alkoi uudelleen vapista muistaessaan Ishikolan kerran tarjonneen sata mehukasta kookospähkinää saadakseen syödä hänet päivällisekseen.

Jerin täytyi välttämättä nuuskia vastaista tunnistamista varten epämiellyttävää ontuvaa, alastonta, yksisilmäistä vanhaa miestä. Ja kun Jeri oli nuuskinut ja painanut mieleensä miehen erikoisen hajun, täytyi sen murista pelottavasti, jolloin se sai kapteenilta nopean hyväksyvän silmäyksen.

»Tuhat tulimaine, hyvä koira kai-kai», sanoi Ishikola. »Minu antaa siitä koirasta puoli syltä helmiäisrahaa.»

Tämä oli runsas tarjous pelkästä koiranpennusta, sillä puoli syltä kookoskuitunauhaan pujotettua helmiäisrahaa vastasi puolta Englannin puntaa, kahta ja puolta Amerikan dollaria tai melkoisen ison lihavan sian puoliskoa.

»Koko syli helmiäisrahaa tästä koirasta», oikaisi Van Horn, vaikka ajatteli, ettei hän möisi Jeriä sadastakaan sylestä eikä mistään hinnasta mustaihoiselle, mutta hän määräsi varta vasten niin pienen summan, etteivät mustaihoiset aavistaisi, kuinka kalliiksi hän todellisuudessa arvioi Timin ja Panun kultakarvaisen pojan.

Sitten Ishikola vakuutti, että tyttö oli paljon laihtunut ja että hän, liha-asioiden erikoistuntijana, ei tällä hetkellä saattanut tarjota tytöstä enempää kuin kuusikymmentä mehukasta kookospähkinää.

Tämän herttaisen ajatustenvaihdon jälkeen valkoinen herra ja mustaihoinen keskustelivat monista asioista, edellinen loistaen valkoisen miehen järjen ja tietojen etevämmyydellä, jälkimmäinen, niin alkeellinen valtiomies kuin olikin, koetellen tunnustella ja arvailla, monetko viholliset olivat iskeneet silmänsä hänen kymmenen neliömailin laajuiseen Su'un alueeseensa, jonka rajoina olivat meri ja maanpuolella alituiset, Su'un vanhimpia muinaistarujakin vanhemmat heimosodat. Kautta aikojen oli päitä lyöty poikki ja ruumiita syöty, lyöjät ja syöjät vain vaihtelivat sen mukaan, mitkä heimot kulloinkin olivat voitolla. Rajat olivat pysyneet samoina. Ishikola koetti etelämeren englantia mongertaen saada selon Salomonin saarten yleisestä suhteesta Su'uun, eikä Van Horn mielestään voinut olla pelaamatta epärehellistä diplomaattipeliä, jota niin kunniattomasti pelataan maailmanvaltojen kaikissa virastoissa.

»Totta totisesti», lopetti Van Horn, »täällä on liian paljon pahoja miehiä. Te katkotte liian paljon päitä ja kai-kaitte liian paljon long-pigiä.» – (Long-pig merkitsee kypsäksi paistettua ihmislihaa.)

»Mitä ihme, Su'u-mies ei olla pitkä aika katkoa päitä ja syödä long-pig», teeskenteli Ishikola.

»Tuhat tulimmaista», vastasi Van Horn, »liian paljon tällä seudulla. Suuri sotalaiva risteilee lähellä Su'ua, aivan lähellä, ja se tulee rankaisemaan Su'ua ankarasti.»

»Mikä olla suuren sotalaivan nimi, joka risteillä lähellä Su'ua?» kysyi Ishikola.

»Cambrian on laivan nimi», valehteli Van Horn hyvin tietäen, ettei ainoatakaan brittiläistä risteilijää ollut käynyt Salomonin saarilla kahteen vuoteen.

Keskustelu oli muuttumassa melkein hassunkuriseksi tutkielmaksi suhteista, joiden tulisi vallita valtioitten välillä suuruudesta riippumatta, kun sen katkaisi Tambin huuto, sillä hän oli tehnyt erään havainnon ojennettuaan toisen lyhdyn yli laidan.

»Kapteeni, pyssy olla kanootissa!» huudahti hän.

Van Horn hypähti laidan ääreen ja tähysteli kanoottiin piikkilanka-aidan yli. Raajarikkoisesta ruumiistaan huolimatta Ishikola jäi vain muutaman sekunnin hänen jälkeensä.

»Mitä varten nuo pyssyt ovat veneen pohjalla?» kysyi Van Horn tuikeasti.

Katsahtaen huolettomasti ylöspäin koetti perässä oleva keikari jalallaan sysien peittää vihreillä lehdillä kiväärien esiinpistäviä periä, mutta pahensi vain asiaa paljastamalla niitä entistä enemmän. Hän kumartui levittelemään lehtiä kädellään, mutta ojentautui nopeasti pystyyn, kun Van Horn ärjäisi hänelle:

»Pysy pystyssä! Pidä kätesi kaukana pyssyistä!»

Van Horn kääntyi Ishikolan puoleen ja teeskenteli vihaa, jota hän ei tuntenut vanhasta, aina uudistuvasta kepposesta.

»Mitä varten sinä tulet laivalle, kun sinulla on pyssyjä kanootissa?» kysyi hän.

Vanha päällikkö pyöritti ainoaa silmäänsä koettaen näyttää tyhmältä ja viattomalta.

»Tuhat tulimmaista, olen sinulle vihainen», jatkoi Van Horn. »Ishikola, sinä olet hirveän huono ihminen. Pääset helvettiin yli laidan.»

Vanha veijari linkutti paljon nopeammin kuin laivaan tullessaan, harppasi ilman apua piikkilanka-aidan yli ja hyppäsi samoin ilman apua kanoottiin ottaen ruumiinsa painon taitavasti vastaan terveellä jalallaan. Hän heitti ylös anteeksipyytävän ja viattomuutta vakuuttavan silmäyksen. Van Horn käänsi päänsä sivulle salatakseen hymyään, mutta nauroi sitten peittelemättä, kun vanha veijari näyttäen tyhjää piippuaan pyysi makeilevasti:

»Sinu ehkä anta minu viisi rulla tupakka?»

Sillä aikaa kuin Borckman meni tupakkaa kannen alta noutamaan, puhui Van Horn Ishikolalle totuudesta ja lupausten velvoituksesta. Sitten hän kumartui piikkilanka-aidan yli ja ojensi alas viisi tupakkatankoa.

»Tuhat tulimmaista», uhkasi hän. »Jonakin päivänä teen lopun sinusta. Sinä et ole hyvä ystävä suolaisen veden rannalla. Ja olet suuri hupsu viidakossa.»

Kun Ishikola koetti tenätä vastaan, keskeytti Van Horn hänet tiuskaisten: »Tuhat tulimmaista! Olet jo puhunut kylliksi tuhmuuksia!»

Kanootti pysyi paikoillaan. Keikarin varvas tunnusteli salaa sniderien periä lehtien alta, eikä Ishikola pitänyt kiirettä.

»Washee – washee!» huudahti Van Horn yhtäkkiä käskevästi.

Melojat tottelivat vaistomaisesti odottamatta päällikkönsä tai keikarin käskyä, ja kanootti sukelsi syvien, voimakkaitten vetojen viemänä ympäröivään pimeyteen. Aivan yhtä nopeasti Van Horn siirtyi kannella kymmenkunta yardia sivulle välttääkseen mahdollista umpimähkäistä kuulaa. Hän istuutui ja kuunteli melanloiskinan häipymistä etäisyyteen.

»Hyvin tehty, Tambi», sanoi hän rauhallisesti. »Annahan musiikin soida jälleen.»

Ja sillä aikaa kuin fonografi kirkui »Punaisen siiven» halpahintaista, sievää säveltä, Van Horn nojasi kyynärpäillään kanteen, poltti sikariaan ja puristi Jeriä hyväillen puoleensa.

Polttaessaan hän näki tähtien äkkiä sumenevan: sadekuuro kulki vastatuuleen eli suuntaan, mistä saattoi arvioida tuntumattoman tuulen tulevan. Päätellessään, kuinka kauan suunnilleen kuluisi, ennen kuin hänen täytyisi käskeä Tambi viemään fonografi ja levyt kannelta, Van Horn huomasi viidakkotytön katsovan häneen mykällä kauhulla. Hän nyökkäsi suostumuksensa silmät puoleksi ummessa, katse ylöspäin suunnattuna ja vahvisti sen viittaamalla kajuutankäytävää kohti. Tyttö totteli kuin piesty koira olisi totellut, nousi vaivalloisesti jaloilleen, alkoi jälleen vapista ja vilkuili joka hetki taakseen täynnä ainaista pelkoa suurta, valkoista herraa kohtaan, joka hänen vakaumuksensa mukaan jonakin päivänä söisi hänet. Van Horn suri jälleen sitä, ettei kyennyt ilmaisemaan tytölle hyvää tahtoaan heitä erottavan aikakausien kuilun yli. Tyttö hiipi kajuutan aukolle ja ryömi siitä alas jalat edellä muistuttaen isopäistä jättiläistoukkaa.

Lähetettyään Tambin tytön jälkeen kallisarvoista fonografia viemään Van Horn jatkoi sikarinpoltteluaan neulanhienon sadesuihkun vilvoittaen valellessa hänen kuumaa ruumistaan.

Satoi vain viitisen minuuttia. Sitten tähdet taas ilmestyivät näkyviin taivaalla. Kannelta ja mangrove-suosta nousi ellottavia höyryjä, ja tukahduttava kuumuus uhosi kaikkialla.

Van Horn ei ollut milloinkaan sairastanut muuta kuin kuumetta, ja hän luotti luontaiseen terveyteensä. Sen tähden hän ei vaivautunut hakemaan peitettä suojakseen.

»Ensimmäinen vahtivuoro on sinun», sanoi hän Borckmanille. »Sitten en herätä sinua ennen kuin aamulla varhain lähtiessämme.»

Hän laski päänsä oikealle käsivarrelleen, puristi vasemmalla Jeriä rintaansa vasten ja vaipui uneen.

Siten valkoiset miehet ja mustat alkuasukkaat elivät päivästä päivään Salomonin saarilla kiistellen ja käyden kauppaa, valkoiset koettaen säilyttää päänsä harteillaan ja mustaihoiset yhtä hartaasti koettaen pudottaa valkoisten pään heidän harteiltaan, mutta samalla säilyttää oma henkensä.

Ja Jeri, joka tunsi ainoastaan Meringen laguunimaailman, alkoi aavistella, että nämä uudet Arangilaivan ja Malakan saaren maailmat olivat suunnilleen samanlaisia kuin se, ja katseli valkoisten ja mustaihoisten ikuista taistelua tietyllä ymmärtämyksellä.