Novelleja Decameronesta

KUUDES PÄIVÄ

NELJÄS KERTOMUS

Chichibio Currado Gianfigliazzin kokki, kääntää onnellisella ja nopealla vastauksella Curradon vihan nauruksi ja pelastuu siten pahasta, jolla Currado oli häntä uhannut.

Currado Gianfigliazzi, kuten te jokainen olette voineet kuulla ja nähdä, oli tunnetun kaupunkimme jalo kansalainen, antelias ja mainio. Ja hän vietti ritarillista elämää ja oli alinomaa huvitettu koirista ja linnuista, jättääksemme tällä hetkellä hänen suuremmat avunsa mainitsematta.

Hän sai eräänä päivänä haukkansa avulla lähellä Peretolaa tapetuksi kurjen, ja koska hän näki, että se oli lihava ja nuori, lähetti hän sen hyvälle kokilleen, joka oli nimeltään Chichibio ja syntyisin venezialainen, ja käski sanoa hänelle, että hän paistaisi sen ja valmistaisi hyvin vieraspitoja varten illalliseksi.

Chichibio, joka oli huikenteleva otus ja näyttikin siltä, muokkasi kurjen, pani sen tulelle ja alkoi huolellisesti sitä paistaa.

Mutta kun se oli melkein kypsä ja levitti voimakasta tuoksua, niin tapahtui, että muuan lähellä asuva nainen, jonka nimi oli Brunetta ja johon Chichibio oli hyvin rakastunut, astui keittiöön. Ja kun hän tunsi paistin hajun ja näki kurjen, niin pyysi hän mairitellen, että Chichibio antaisi hänelle siitä toisen kynkän.

Chichibio vastasi hänelle laulaen ja sanoi: Ei, ei, et sitä minulta saa, Brunetta rukka, et sitä saa.

Siitä Brunetta suuttui ja sanoi hänelle: Taivaan Jumala, jos et sitä minulle anna, niin et saa koskaan minultakaan mitään, mitä haluat.

Ja siinä väiteltiin hyvän aikaa. Viimein Chichibio, joka ei halunnut loukata kultastaan, irroitti kurjesta toisen kynkän ja antoi sen hänelle.

Kun sitten kurki vietiin ilman kynkkää Curradon ja erään hänen muukalaisen vieraansa eteen, niin Currado hämmästyi, kutsutti luokseen Chichibion ja kysyi häneltä, mihin kurjen toinen kynkkä oli joutunut.

Venezialainen valehtelija vastasi hänelle heti: Herrani, kurjella ei ole kuin yksi kynkkä ja yksi jalka.

Currado sanoi silloin suuttuneena: Mitä hittoa, eikö ole kuin yksi kynkkä ja yksi jalka? Enkö minä muka ole nähnyt useampia kurkia kuin tämän?

Chichibio jatkoi: Niin on, herrani, kuin sanon. Ja jos suvaitsette, niin näytän teille vaikka elävinä sellaisia.

Currado ei tahtonut, kohteliaisuudesta muukalaista kohtaan, joka oli hänen luonaan, jatkaa enää kiistaa, vaan virkkoi: Koska sanot voivasi näyttää minulle sellaisia elävinä, seikka, jota en ole milloinkaan nähnyt enkä kuullut puhuttavankaan, niin tahdon niitä nähdä varhain huomisaamuna, ja jos näen, olen tyytyväinen. Mutta vannon Kristuksen ruumiin kautta, että jos on toisin, niin annan rusikoida sinut niin, että muistat ikäväksesi minun nimeni niin kauan kuin elät.

Niin päättyi sananvaihto sinä iltana. Seuraavana aamuna, kun päivä valkeni, nousi Currado, jonka viha ei ollut nukkuessakaan lakannut, aivan kiukuissaan ylös ja käski tuomaan hevoset. Ja kun hän oli pakoittanut Chichibion nousemaan hevosen selkään, vei hän hänet eräälle joelle, jonka rannalla tavallisesti päivän valjetessa näkyi kurkia, ja sanoi: Pian nähdään, kuka eilisiltana valehteli, sinäkö vai minä!

Kun Chichibio näki, että Curradon vihaa yhä riitti ja että hänen täytyi nyt todistaa valheensa, eikä tiennyt, miten sen tehdä, niin ratsasti hän Curradon perästä maailman suurimmassa pelossa, ja hän olisi mielellään paennut, jos olisi voinut. Mutta kun hän ei sitä voinut, katseli hän milloin eteensä, milloin taakseen ja kupeilleen, ja kaiken, mitä hän näki, luuli hän olevan kurkia, jotka seisoivat kahdella jalalla.

Mutta kun he tulivat lähelle jokea, huomasi hän nopeammin kuin kukaan saattaa rannalla noin kaksitoista kurkea, jotka seisoivat kaikki yhdellä jalalla, niinkuin niiden tapana on nukkuessaan tehdä. Sentähden osoitti hän niitä nopeasti Curradolle ja sanoi: Nyt voitte aivan hyvin nähdä, herrani, että puhuin eilisiltana totta, ettei kurjilla ole kuin yksi kynkkä ja yksi jalka, jos katsotte noita, jotka tuolla seisovat.

Kun Currado ne näki, sanoi hän: Odotappas, niin näytän sinulle, että niillä on kaksi.

Ja hän meni hiukan lähemmäksi niitä ja huusi: – Hehei! – Ja sen huudon kuullessaan kurjet sysäsivät toisen jalkansa alas ja alkoivat jonkun askelen kuljettuaan paeta.

Currado kääntyi silloin Chichibion puoleen ja sanoi: Mitäs nyt arvelet, vintiö? Näyttääkö niillä olevan kaksi?

Chichibio oli aivan tyrmistynyt, mutta vastasi, tietämättä, mistä se vastaus tuli: Niin, herra; mutta te ette huutanutkaan hehei! sille kurjelle eilisiltana. Jos olisitte huutanut niin, olisi sekin sysännyt näkyviin toisen kynkän ja toisen jalan niinkuin nämä tekivät.

Curradoa miellytti tämä vastaus niin, että hänen koko vihansa kääntyi nauruksi ja iloksi, ja hän sanoi: Chichibio, sinä olet oikeassa, se minun olisi tosiaan pitänyt tehdä.

Näin siis Chichibio pelastui nopealla ja leikillisellä vastauksella pahasta ja teki sovinnon herransa kanssa.

KUUDES KERTOMUS

Michele Scalza todistaa eräille nuorukaisille, että Baroncit ovat koko maailman ja Maremman soiden hienoin ylimyssuku, ja voittaa siten itselleen illalliset.

Ei ole vielä paljon aikaa mennyt siitä, kun kaupungissamme oli nuorukainen nimeltä Michele Scalza, joka oli miellyttävin ja iloisin ihminen maailmassa ja jolla oli aina tarjolla kaikkein ihmeellisimpiä tarinoita. Tämän vuoksi oli nuorista firenzeläisistä sangen mieleistä saada hänet seuraansa, kun he viettivät aikaansa yhdessä.

Nyt tapahtui kerran, että kun hän oli eräiden muiden kanssa Mont Ughissa, heidän välillään syntyi seuraavanlainen väittelykysymys: Mikä on Firenzen jaloin ja vanhin ylimyssuku.

Silloin sanoivat toiset heistä, että Ubertit, toiset taas Lambertit, ja kuka yksiä ja kuka toisia, sen mukaan, mikä ketäkin miellytti.

Kun Scalza heitä kuuli, alkoi hän irvistellä ja sanoi: Menkää nyt jo, menkää, hassut, mitä olette, te ette tiedä, mitä sanotte. Kaikkein hienoin ja vanhin ylimyssuku ei ainoastaan Firenzessä, vaan koko maailmassa ynnä Maremman soilla ovat Baroncit. Ja siitä ovat yhtä mieltä kaikki filosofit ja jokainen, joka heidät tuntee yhtä hyvin kuin minä. Ja ettette luulisi minun tarkoittavan muita, niin sanon, että ne Baroncit, jotka asuvat naapureinanne Santa Maria Maggioren luona. Kun nuorukaiset, jotka odottivat, että hän sanoisi aivan muuta, kuulivat tämän, niin he ilveilivät hänelle ja sanoivat: Pidät meitä narreinasi, ikäänkuin me ei tunnettaisi Baronceja yhtä hyvin kuin sinä.

Scalza sanoi: Kautta sieluni autuuden, sitä en tee, vaan puhun totta. Ja jos täällä on joku, joka tahtoo panna vetoon illalliset, jotka hänen on annettava sille, joka voittaa, ja kuudelle hänen toverilleen, jotka häntä enimmän miellyttävät, niin minä panen puolestani ne mielelläni. Ja vieläpä teen enemmänkin, sillä minä alistun sen tuomioon, ketä vain haluatte.

Silloin sanoi eräs heistä, jonka nimi oli Neri Mannini: Minä olen halukas voittamaan nämä illalliset.

Ja he sopivat keskenään valita tuomariksi Piero di Fiorentinon, jonka talossa he asuivat, ja menivät hänen luokseen, ja kaikki muut heidän jäljestään, näkemään, miten Scalza menettää vetonsa, ja ilveilläkseen hänelle. Ja he kertoivat Pierolle kaikki, mitä oli puhuttu.

Piero, joka oli älykäs nuorukainen, kuunteli ensin Nerin perusteluita ja kääntyi sitten Scalzan puoleen ja sanoi: Ja kuinka sinä voit todistaa sen, mitä vakuutat?

Scalza vastasi: Kuinka? Minä todistan sen sellaisella tavalla, ettet ainoastaan sinä, vaan jokainen muukin, joka sen kieltää, sanoo, että minä puhun totta. Tehän tiedätte, että mitä vanhempia ylimyssuvut ovat, sitä hienompia ne ovat, ja niin sanoivat nuokin täällä äsken. Ja Baroncit ovat vanhempia kuin ketkään muut ihmiset, ja siksi he ovat kaikkein hienompia. Ja jos todistan, että he ovat kaikkein vanhimpia, niin epäilemättä voitan vedon. Teidän tulee tietää, että Isä Jumala teki Baroncit siihen aikaan, jolloin hän vasta alkoi opetella piirustamaan, vaan muut ihmiset tehtiin sitten, kun Isä Jumala jo osasi piirustaa. Ja että puhun totta, muistuttakaa vain mieleenne Baronceja ja verratkaa heitä muihin ihmisiin. Kun näette, että kaikilla muilla on hyvin muovatut ja sopivaisen suhteelliset kasvot, niin voitte huomata, että Baronceilla taas on toisilla naama liian pitkä ja litteä, toisilla yli ääriensä leveä, yhdellä kovin pitkä nenä ja toisella liian lyhyt, joillakuilla leuka ulkoneva ja ylöspäin käyristyvä, ja leukaluut, jotka muistuttavat aasin leukoja. Ja on joku, jolla on toinen silmä isompi kuin toinen, ja sellainenkin, jolla on toinen silmä ylempänä kuin toinen. Aivan niinkuin ne kuvat tavallisesti ovat, joita lapset tekevät, ennenkuin ovat oppineet piirustamaan. Sentähden on, kuten jo sanoin, aivan selvää, että Isä Jumala teki heidät silloin, kun hän vasta opetteli piirustamaan. Joten he ovat vanhempia kuin muut, ja siis myöskin kaikkein hienoimpia.

Kun Piero, joka oli tuomarina, ja Neri, joka oli pannut illalliset vetoon, ja kaikki muut tätä ajattelivat ja kuulivat Scalzan hupaisen todistelun, niin he alkoivat kaikki nauraa ja vakuuttivat, että Scalza oli oikeassa ja että hän oli voittanut illalliset, sillä tosiaan Baroncit olivat kaikkein hienoin ja vanhin ylimyssuku, ei ainoastaan mitä oli Firenzessä, vaan koko maailmassa ja Maremman soillakin!

KYMMENES KERTOMUS

Veli Cipolla lupaa näyttää eräille maalaisille enkeli Gabrielin sulan, mutta kun hän tapaa sen paikalla hiiliä, niin hän sanoo, että ne ovat niitä hiiliä, joiden päällä Pyhä Laurentius paistettiin.

Certaldo, kuten ehkä mahdollisesti olette kuulleet, on linnakylä Elsa-laaksossa, kaupunkimme alueella, jossa, vaikka se onkin pieni, asui ennen ylhäisiä ja varakkaita ihmisiä. Sinne, koska se oli hyvää laidunmaata, piti pitkät ajat tapanaan tulla eräs pyhän Antoniuksen veli nimeltä Cipolla, keräämään almuja, joita hassut munkeille antavat. Häntä nähtiin siellä aina mielellään, eikä suinkaan vähemmän nimensä kuin muun hurskautensa tähden, sillä Cipolla merkitsee sipulia, ja se seutu kasvattaa koko Toscanan kuuluisimmat sipulit.

Tämä veli Cipolla oli vartaloltaan pieni, hänellä oli punainen tukka ja iloinen naama, ja muuten hän oli suurin vekkuli koko maailmassa. Ja sitäpaitsi oli hän, vaikkei hänellä ollut mitään tietoja, niin oivallinen ja nopsa sanoiltaan, että se, joka ei häntä tuntenut, olisi pitänyt häntä vallan suurena puhujana, jopa sanonut, että hän on Tullius Cicero tai itse Quintilianus. Ja hän oli melkein kaikkien seutulaisten kummi tai ystävä taikka suosija.

Kerran tapansa mukaan meni hän jälleen sinne elokuussa ja astui sunnuntai-aamuna, kun kaikki ympäristön kylien hurskaat miehet ja naiset olivat saapuneet kirkkoon messuun ja kun hetki näytti hänestä soveliaalta, esiin ja puhui:

Herrat ja rouvat, kuten tiedätte, teillä on ollut tapana lähettää joka vuosi jalosukuisen paroonin Pyhän Antoniuksen köyhille ohrianne ja vehniänne, kuka enemmän, kuka vähemmän, aina varojensa ja hurskautensa mukaan, jotta pyhä Antonius pyhimys sitten kaitsisi teidän sonnejanne ja aasejanne ja sikojanne ja lampaitanne. Ja sitäpaitsi on teillä ollut tapana, ja erittäinkin niillä, jotka on kirjoitettu veljeskuntaamme, suorittaa se vähäinen maksu, joka kannetaan kerta vuodessa. Ja näitä saatavia kokoamaan on nyt esimieheni, se on herra apotti, minut lähettänyt. Tulkaa senvuoksi Jumalan avulla yhdeksän jälkeen, kun kuulette kellojen soivan, tänne kirkon ulkopuolelle, niin minä pidän tavanmukaisen saarnan ja te saatte suudella ristiä. Ja päälle päätteeksi minä, koska tiedän, että te kaikki olette erittäin hurskaita jalosukuisen herran, pyhän Antoniuksen palvelijoita, näytän teille erikoisesta armosta erään ylen pyhän ja kauniin pyhäinjäännöksen, jonka minä itse toin pyhistä maista merten takaa. Ja se on yksi enkeli Gabrielin sulkia, joka jäi neitsyt Maarian kamariin silloin, kun enkeli kävi hänen luonaan ilmoitusta tuomassa Natsaretissa.

Ja tämän sanottuaan hän vaikeni ja palasi messuun.

Kun veli Cipolla näitä puhui, oli monien muiden joukossa kirkossa kaksi sangen veitikkamaista nuorukaista, toinen nimeltä Giovanni del Bragoniera ja toinen Biagio Pizzini. He nauroivat hetkisen keskenään makeasti veli Cipollan pyhäinjäännökselle, ja vaikka he olivatkin hänen hyviä ystäviään ja seuraveikkojaan, päättivät he tehdä veli Cipollalle jonkin kepposen tuolla sulalla.

He olivat saaneet kuulla, että veli Cipolla meni päivälliselle linnaan erään ystävänsä luokse, ja kun he tiesivät, että hän istui paraikaa pöydässä, menivät he kadulle ja majataloon, jossa munkki asui, ja sopivat, että Biagio rupeaa juttusille Cipollan palvelijan kanssa ja viivyttelee häntä, ja Giovanni etsii munkin kapineista sillaikaa sulan, olipa se millainen tahansa, ja vie sen häneltä, jotta sitten nähtäisiin, mitä hän tästä asiasta kansalle sanoo.

Veli Cipollalla oli palvelija, jota toiset sanoivat Guccio eli Hinttu Rasvamahaksi, toiset Hinttu Töhräkintuksi ja muutamat Sika-Guccioksi. Ja hän oli niin kelvoton mies, ettei voi olla totta, että Lippo Topokaan olisi koskaan ollut hänen vertaisensa. [Lippo Topo, luultavasti jokin maalari. Hänestä kerrotaan, että hän testamentissaan teki lahjoituksia monen tuhannen taalarin arvosta, joita hänellä ei ollut. Ja kun häneltä kysyttiin, mitenkä tuon hänen tahtonsa voi saada täytäntöön, vastasi hän: "Siitä on kysymys" (Rui sto il punto). Suomentaja.] Hänen kustannuksellaan oli veli Cipollalla usein tapana laskea toveriensa seurassa leikkiä ja sanoa: Minun palvelijallani on yhdeksän sellaista ominaisuutta, että jos yksikin niistä olisi ollut Salomolla tai Aristoteleella tahi Senecalla, niin se yksinään olisi kyennyt turmelemaan heidän kaiken kuntonsa, kaiken viisautensa ja nuhteettomuutensa. Ajatelkaa siis, millainen mies hän onkaan, kun hänellä ei ole rahtuakaan kuntoa, ei älyä eikä hurskautta, mutta noita muita ominaisuuksia yhdeksän.

Ja jos häneltä joskus kysyttiin, mitkä nuo yhdeksän ominaisuutta olivat, niin hän vastasi, runoksi asian sovitellen: Sanon sen teille: hän on valhettelija ja likarahjus, uhmapäinen ja tuhmapäinen, kielikello, niskuri ja laiminlyöjä, naisten häntyri ja suursyöjä. Ja on hänessä sitäpaitsi joku muukin vikaläiskä, josta on siistintä olla puhumatta. Ja mikä hänen menoistaan on naurettavinta, on se, että hän koettaa joka paikassa ottaa itselleen vaimon ja vuokrailee taloa; ja koska hänellä on tuuhea ja musta ja rasvainen parta, niin luulee hän olevansa niin kaunis ja suloinen, että kuvittelee kaikkien naisten, jotka hänet vaan näkevät, rakastuvan häneen. Ja jos sallittaisiin, juoksisi hän naisten perästä niin, ettei huomaisi, vaikka housunsa putoaisivat. Mutta totta on, että hän on minulle suureksi avuksikin, sillä koskaan ei kukaan voi niin salaisesti puhua kanssani, ettei hänkin yrittäisi kuulla siitä osaansa, ja jos silloin sattuu, että minulta kysytään jotain, pelkää hän, etten minä muka osaa vastata, niin että vastaa heti puolestani ei tai jaa, aina sikäli, mikäli soveliaaksi näkee.

Tämän palvelijansa oli veli Cipolla nyt jättänyt majataloon ja käskenyt häntä vartioimaan hyvin, ettei kukaan saisi koskea hänen kapineihinsa, ja varsinkaan hänen haarapussiinsa, sillä siinä olivat pyhät esineet.

Mutta Hinttu Töhräkinttu oli halukkaampi oleksimaan keittiössä kuin satakieli vihreällä oksalla, ja varsinkin, jos huomasi siellä jonkun piian. Ja nyt hän oli nähnyt majatalossa erään semmoisen, paksun ja lihavan ja pienikokoisen ja ruman, jolla oli rinnat kuin kaksi lantakoria ja naama kuin jollakin Baronceista: hikinen, rasvainen ja nokinen. Siksi hän nyt riensi tämän luokse alas, ikäänkuin haukka iskee raadon kimppuun, ja jätti veli Cipollan kamarin ja kaikki hänen kapineensa oman onnensa nojaan.

Ja vaikka oli elokuu, asettui hän istumaan aivan tulen ääreen ja rupesi pakinoimaan piikaisen kanssa, jonka nimi oli Nuta, ja sanoi hänelle, että hänpä se vasta on aatelismies ja hänellä on florineja senkin seitsemänkymmentä tuhatta, paitsi niitä, jotka hän on velkaa muille, ja niitä on enemmän kuin vähemmän, ja että hän taitaa ja tietää niin monenmoista, että herrat varjelkoon!

Ja muistamatta kaapunsa huonoutta, jossa oli niin runsaasti rasvaa, että siitä olisi voinut vääntää keitonhöystettä vaikka Altopascion muurikattilan täyteen, ja repaleista ja paikattua takkiaan, jonka kauluksen ympärys ja kainalot olivat liasta jäykät ja jossa oli enemmän läikkiä ja värejä kuin koskaan tatarilaisissa tai indialaisissa kankaissa, ja rikkinäisiä kenkiään ja riekaleisia sukkiaan, hän puhui Nutalle ikäänkuin olisi ollut Kastilian kuningas, ja sanoi, että hän antaa hänelle uudet vaatteet ja koristuksia ja pelastaa hänet täältä huonoista oloista, toisia palvelemasta ja varattomuudesta, niin että hän voi toivoa parempia päiviä; ja paljon muuta sellaista. Mutta vaikka hän esitti näitä sangen hartaasti, menivät hänen sanansa kuitenkin kuin tuuleen, niinkuin useimmat hänen yrityksistään muulloinkin tyhjiin raukenivat.

Nuo kaksi nuorukaista näkivät siis Sika-Hintun Nutan kimpussa, ja siitä olivat he mielissään, sillä siten heiltä oli vähennyt puolet vaivaa. Ja he menivät kenenkään vastustamatta veli Cipollan huoneesen, jonka ovi oli auki, ja ensimäinen esine, joka joutui etsittäessä heidän saaliikseen, oli juuri se matkapussi, jossa sulkaa säilytettiin. Sen he avasivat ja löysivät suuren silkkikangaskäärön ja siihen kiedotun pienen rasian, ja kun he avasivat tämänkin, oli siinä papukaijan pyrstöstä otettu sulka. Ja he arvasivat, että tämä se nyt oli se, jonka veli Cipolla oli luvannut näyttää certaldolaisille.

Ja sellaista olikin siihen aikaan helppo ihmisille uskotella, sillä silloin eivät vielä kaikenlaiset Egyptin hepennykset olleet tunkeutuneet Toscanaan muuta kuin pienessä määrin, eikä niinkuin nyt, jolloin ne ovat tulleet koko Italian turmelukseksi. Ja jos ne yleensäkin olivat harvinaisia, niin tuon seudun asukkaat niistä tiesivät tuskin mitään, sillä siellä vallitsi vielä entisaikain yksinkertainen kunniallisuus, joten he eivät liene juuri kuulleet papukaijoista puhuttavankaan, saati sitten olivat niitä nähneet.

Nuorukaiset olivat siis tyytyväisiä, kun olivat sulan löytäneet, ottivat sen, ja ettei rasia jäisi tyhjäksi, täyttivät sen hiilillä, joita löysivät kamarin nurkasta. Sitten he sulkivat rasian ja asettivat kaikki paikoilleen niinkuin olivat esineet tavanneetkin, ja menivät iloissaan ulos kenenkään näkemättä, ja odottivat, mitä Cipolla sanoo, kun löytääkin sulan paikalla hiiliä.

Kun nuo yksinkertaiset miehet ja naiset, jotka olivat kirkossa, kuulivat, että he saavat kello yhdeksän jälkeen, jolloin messu on luettu, nähdä enkeli Gabrielin sulan, menivät he kotiinsa ja kertoivat asian naapuri naapurille ja emäntä emännälle; ja kun sitten kukin heistä oli syönyt päivällisensä, juoksi linnakylään niin paljon miehiä ja naisia, että tuskin kaikki sinne mahtuivat, ja odottivat hartaasti saada nähdä tuota sulkaa.

Veli Cipolla söi hyvin ja nukkui jonkun aikaa ja nousi sitten kohta yhdeksältä ylös. Ja kun hän kuuli, että sangen paljon maalaisia oli tullut näkemään sulkaa, lähetti hän sanan Hinttu Töhräkintulle, että tämän oli tultava hänen luokseen ja tuotava ne kellot ja se haarapussi. Palvelija erosi sangen väkinäisesti keittiöstä ja Nutasta ja läksi viemään pyydettyjä tavaroita linnaan, jonne hän saapui huohottaen, sillä vedenjuonti kai oli hänen ruumistaan suuresti paisuttanut, ja meni sitten veli Cipollan käskystä kirkon ovelle ja alkoi kovasti soittaa kelloja.

Kun kaikki kansa oli sinne kokoontunut, niin alkoi Cipolla, joka ei huomannut, että mihinkään hänen tavaroihinsa oli koskettu, saarnansa ja puhui sangen laajalti sellaista, joka hänen asiaansa soveltui. Ja kun sitten tuli hetki, jolloin enkeli Gabrielin sulka oli näytettävä, lausui hän sangen juhlallisesti synnintunnustuksen ja antoi sytyttää kaksi vahakynttilää, otti kalotin päästään ja aukoen verkalleen silkkikääröä veti esiin rasian. Sitten hän lausui ensin joitakuita sanoja enkeli Gabrielin ja hänen pyhän jäännöksensä kiitokseksi ja ylistykseksi ja avasi rasian.

Kun hän näki, että se oli täynnä hiiliä, ei hän tosin luullut, että Guccio Rasvamaha olisi sen tehnyt, sillä hän tiesi, ettei tämä niin paljoon pystynyt, eikä sadatellut häntä, vaikka hän oli vartioinut esineitä niin huonosti, että muut saivat semmoisen tehdä. Vaan hän sadatteli hiljaa itseään, että oli uskonut tavaroittensa vartioimisen hänelle, vaikka tunsi hänet, kuten sanottu, uhmapäiseksi ja tuhmapäiseksi, niskuriksi ja laiminlyöjäksi. Mutta kuitenkin kohotti hän karvaansa muuttamatta katseensa ja kätensä taivasta kohti ja sanoi niin, että kaikki sen kuulivat: Oo Jumala, ylistetty olkoon alati sinun kaikkivaltasi.

Sitten hän sulki rasian ja kääntyen kansan puoleen alkoi: Herrat ja rouvat, tietäkää nyt, että kun minä olin vielä hyvin nuori, niin lähetti esimieheni minut niille main, josta aurinko nousee, ja antoi minulle erikoisen käskyn etsiä niin kauan, kunnes löytäisin Porsaslinus-etuoikeudet, jotka, vaikkei niistä tarvitse maksaa leimaveroa, ovat vielä paljoa hyödyllisemmät muille kuin meille. Sentähden minä läksin matkaan ja aloitettuani Veneziasta ja taivallettuani Borgode Grecin kautta ynnä sieltä ratsain kuningaskuntiin Abrakadabra ja Babel saavuin Parionelle [paikkoja muinaisessa Firenzessä], josta jälleen, kurkku yhä kuivanlaisena, Sardiniaan. Mutta miksi luettelen maita, jotka olen tutkinut ja mutkinut? Minä saavuin, mentyäni Pyhän Yrjänän [kirkko Firenzessä] siipien kautta, Huijaukseen ja Puijaukseen, jotka ovat sangen asuttuja ja paljoväkisiä maita; ja sieltä jouduin Valhetten valtaan, missä tapasin monta meidän veljeskuntamme munkkia ja muita kirkonmiehiä; he karttoivat siellä kaikkea pinnistystä ja ponnistusta rakkaudesta Herraan ja välittivät vähät muiden huolista, ellei niistä ollut heille itselleen etua, eivätkä maksaneet laskujaan muulla kuin leimaamattomalla rahalla, joka Tuollapuolen on kurssissa. Ja sitten minä tulin Abruzzin maahan, jossa miehet ja naiset kulkevat vuorilla puukengässä ja pukevat sikoja niiden omilla suolilla. [S.o. valmistavat sian suolista makkaroita.] Ja vähän loitompana näin ihmisiä, jotka kantoivat leipää kepissä ja viiniä säkissä. Ja sieltä saavuin Toukkain vuorille, jossa kaikki vedet juoksevat alaspäin, ja lyhyessä ajassa pääsin Palsternakka-Indiaan saakka, jossa, vannon sen puvun kautta, jota päälläni kannan, kehrääjät lensivät; uskomaton seikka sille, joka ei ole sitä nähnyt. Mutta siitä voitte kysyä totuuden Maso del Saggiolta [Firenzeläinen hulivili, tuttu musita B: n tarinoista], jonka tapasin siellä suurena kauppiaana ja joka särki pähkinöitä ja möi kuoret kyynärittäin. Mutta kun en löytänyt sieltä sitä, mitä etsin, ja koska sieltä kuljetaan eteenpäin vettä pitkin, niin käännyin ympäri ja saavuin noihin pyhiin maihin, jossa jäähdytetty leipä kesä-aikaan maksaa neljä denaaria, mutta lämmintä saa ilmaiseksi. [Palestinaan muka, jossa on kesällä kova helle. Suom.] Ja siellä minä tapasin kunnioitettavan isän ja mestarin Nolaus Noinmokoman, Jerusalemin arvoisan patriarkan, joka tahtoi, kunnioituksesta jalosukuisen herran, pyhän Antoniuksen pukua kohtaan, jota olen aina kantanut, että minun oli nähtävä kaikki pyhät jäännökset, jotka hänellä oli hallussaan. Ja niitä oli niin paljon, että jos aikoisin ne kaikki teille luetella, en pääsisi päähän muutamiin peninkulmiin. Mutta en kuitenkaan tahdo tuottaa teille sellaista surua, vaan mainitsen joitakuita niistä. Ensinnäkin hän näytti minulle Pyhän Hengen sormen, joka oli niin tuore ja terve kuin olla voi; ja Serafinin otsatupsun, joka ilmestyi pyhälle Fransiscukselle, ja Kerubinin kynnen; ja yhden tilapäisesti lihaksi tulleen Sanan kylkiluista; ja joitakuita pyhän ja ainoan autuaaksitekevän uskon vaatteita; ja muutamia säteitä tähdestä, joka ilmestyi Tietäjille Itäiseltä maalta; ja pullon pyhän Mikaelin hikeä, jota hän hikoili soteissaan perkeleen kanssa; kuoleman kidan, josta Latsarus pelastui, ja monia muita. Ja kun minä olin kohtelias ja käänsin hänelle hyvän kappaleen Monte Morelloa [vuori lähellä Firenzeä] ja eräitä kapittelejä Capreziosta, joita hän oli kauan etsiskellyt, niin teki hän minut osalliseksi pyhistä jätteistään, lahjoittaen minulle yhden Pyhän Ristin [Santa Croce, kirkko Firenzessä] haaran ja pullossa pikkusen Salomonin temppelin kellonsoittoa, ja enkeli Gabrielin siipisulan, josta olen teille jo kertonut, ja Pyhän Gherardo Villamagnan toisen puukengän, jonka minä, lyhyt aika sitten, lahjoitin Firenzessä Gherardo de Bonsille, joka sitä pitää erittäin suuressa kunniassa. Ja sitäpaitsi hän antoi minulle hiiliä, joiden päällä kaikkein pyhin Laurentius martyyri paistettiin, ja kaikki nämä minä kuljetin hartaasti sieltä kotimaahan ja ne ovat minulla kaikki tallella. Esimieheni ei tosin ole kertaakaan sallinut, että minä niitä näyttäisin, ennenkuin hän saisi todistukset, ovatko ne oikeita vai eivät. Mutta koska siitä nyt eräiden ihmetöitten avulla, joita ne ovat itse tehneet, ja Jerusalemin patriarkalta tulleista kirjeistä on päästy varmuuteen, niin antoi hän minulle luvan näyttää niitä teille. Mutta minä, peljäten uskoa niitä kenenkään haltuun, kuljetan niitä aina mukanani. Niinpä säilytän minä Gabriel enkelin sulkaa rasiassa, jottei se tärveltyisi, ja toisessa hiiliä, joiden päällä Pyhä Laurentius paistettiin; mutta nämä rasiat ovat niin toistensa näköisiä, että olen monta kertaa erehdyksessä ottanut toisen, kun piti ottaa toinen. Ja niin on minulle käynyt tälläkin kertaa, sillä kun luulin tuoneeni tänne rasian, jossa sulka oli, niin toinkin rasian, jossa on hiiliä. Mutta oikeastaan minä en pidäkään tätä minään erehdyksenä, vaan minusta näyttää varmalta, että se on ollut Jumalan tahto ja että Hän itse on pannut tämän hiilirasian minun käteeni, sillä nyt muistankin, että meillä on kahden päivän päästä Pyhän Laurentiuksen juhla. Jumala nähtävästi tahtoi, että minun on, näyttämällä teille hiiliä, joilla pyhimys paistettiin, sytytettävä teidän sieluunne sitä kunnioitusta, mikä teillä tulee häntä kohtaan olla, ja siksi ei hän sallinut minun ottaakaan sulkaa, kuten aioin, vaan nämä siunatut hiilet, jotka tuon pyhän ruumiin mehut ovat sammuttaneet. Ja sentähden, tulkaa, lapset, Herran siunatut, ottakaa lakki päästänne ja lähestykää hurskain mielin näitä katselemaan! Mutta ensin ilmoitan vielä, että jokainen, johon näillä hiilillä koskien tehdään ristimerkki, saa olla varma, ettei häntä polta tuli koko tänä vuonna hänen sitä tuntematta.

Ja tämän sanottuaan hän viritti kiitosvirren Pyhälle Laurentiukselle ja näytteli hiiliä. Typerä lauma katseli niitä jonkun aikaa hartaasti ja ihmetellen, mutta sitten hyökkäsivät kaikki tavattomana tungoksena veli Cipollan luo ja tarjosivat parempia lahjoja kuin heillä oli ennen ollut tapana, ja jokainen pyysi, että isä koskettaisi häntä hiilillä. Niin ollen otti veli Cipolla noita hiiliä käteensä ja alkoi vedellä heidän valkeihin paitoihinsa ja naisten röijyihin ja huntuihin niin suuria ristejä kuin niihin suinkin mahtui, vakuuttaen, että mikäli ne näitä ristejä tehtäessä vähenevät, sikäli niitä sitten perästäpäin kasvaa rasiaan, kuten hän monta kertaa oli kokenut.

Sillä tavalla risti hän, ja suureksi hyödykseen, kaikki certaldolaiset ja saattoi nopsalla älykkyydellään ne pitkälle nenin, jotka olivat aikoneet nolata hänet viemällä häneltä sulan. Nämä olivat läsnä hänen saarnatessaan, ja kun he kuulivat, minkä hauskan neuvon hän keksi ja miten keveästi ja laajasti ja millä sanoilla hän sen esitti, nauroivat he niin, että luulivat leukainsa ratkeavan. Ja kun rahvas oli poistunut, menivät he veli Cipollan luo ja kertoivat hänelle maailman suurimmalla riemulla, mitä olivat tehneet, ja antoivat hänelle sulan takaisin.

Ja se oli hänelle seuraavana vuonna yhtä tuottava kuin hiilet olivat sinä päivänä olleet.