Novelleja Decameronesta

Kun tästä ripistä kerrottiin kuninkaalle, niin hän huokaisi suruissaan kunnon miehelle tehdyn vääryyden tähden ja huudatti sitten heti koko sotajoukossa ja sitäpaitsi monissa muissa paikoissa, että se, joka antaa hänelle tietoja Antwerpenin kreivistä tai jostakusta hänen lapsistaan, saa häneltä tavattoman palkinnon kustakin heistä, sillä hän oli kuningattaren ripistä nähnyt hänet syyttömäksi siihen, jonka tähden hän oli mennyt maanpakoon, ja aikoi palauttaa hänet entiseen arvoonsa ja vielä suurempaankin.

Kun kreivi, tallirengin muodossa, tämän kuuli ja ymmärsi, että se oli täyttä totta, niin hän meni heti Giachetton luokse ja pyysi häntä tulemaan kanssaan Perotton puheille, sillä hän tahtoi ilmaista heille miehen, jota kuningas haeskeli. Ja kun he sitten olivat kolmin yhdessä, niin kreivi sanoi Perottolle, joka oli jo aikeissa ilmaista itsensä: Perotto, tällä Giachettolla, joka on tässä, on sinun sisaresi vaimona, mutta hän ei ole saanut lainkaan myötäjäisiä. Ja ettei sisaresi jäisi myötäjäisittä, minä tahdon, että Giachetto eikä kukaan muu, saa sen suuren palkinnon, jonka kuningas lupaa sinusta; hän ilmoittakoon siis sinut Antwerpenin kreivin pojaksi, ja Violanten vaimokseen ja sinun sisareksesi, ja minut Antwerpenin kreiviksi, joka olen teidän isänne.

Tämän kuultuansa Perotto katsoi häntä tarkasti ja tunsi hänet heti ja heittäytyi itkien hänen jalkoihinsa ja syleili häntä ja sanoi: Isäni, olkaatte hyvin tervetullut.

Kun Giachetto kuuli, mitä kreivi oli sanonut, ja näki, mitä Perotto teki, valtasi hänet samalla kertaa sellainen hämmästys ja sellainen ilo, että hän tuskin tiesi, mitä tehdä. Mutta sitten hän uskoi kuulemansa ja häpesi suuresti loukkaavia sanoja, joita hän oli käyttänyt kreiviä kohtaan, kun tämä oli tallirenkinä, lankesi itkien hänen jalkoihinsa ja pyysi häneltä nöyrästi kaikkia entisiä solvauksiaan anteeksi. Ja kreivi antoi hänelle sangen suopeasti anteeksi ja nosti hänet ylös maasta.

Ja kun he sitten kaikki kolme olivat kertoneet toisillensa monituisia kokemuksiaan ja paljon itkeneet ja paljon iloinneet yhdessä, niin tahtoivat Perotto ja Giachetto puettaa kreivin, mutta siihen tämä ei millään muotoa suostunut, vaan tahtoi, että Giachetton oli sitten, kun hän oli saanut varmasti tietää saavansa luvatun palkinnon, esitettävä hänet kuninkaalle tällaisena ja tallirengin puvussa, tuottaakseen hänelle enemmän häpeää. Giachetto lähti siis kreivin ja Perotton seuraamana kuninkaan eteen ja tarjoutui ilmaisemaan hänelle kreivin ja hänen lapsensa, jos kuningas antaisi hänelle palkinnon, niinkuin oli kuulutettu. Kuningas tuotatti heti kaikista heistä määrätyt palkinnot, jotka olivatkin Giachetton silmistä ihmeelliset nähdä, ja sanoi, että hän saa viedä ne heti, jos ilmaisee todella kreivin ja hänen lapsensa, niinkuin oli luvannut.

Silloin Giachetto käännähti ja asetti kreivin, tallirenkinsä, ja

Perotton eteensä ja sanoi: Armollinen herra, tässä on isä ja poika.

Tytär, joka on minun vaimoni, ei ole täällä, mutta Jumalan avulla saatte hänet pian nähdä.

Kun kuningas tämän kuuli, niin hän katseli kreiviä, ja vaikka tämä oli paljon muuttunut siitä, mitä hän oli ollut ennen, niin tunsi kuningas hänet kuitenkin, jonkun aikaa häntä katseltuaan. Ja melkein vesissä silmin nosti hän kreivin, joka oli polvillaan, ylös maasta ja suuteli ja syleili häntä. Ja hän otti ystävällisesti vastaan myöskin Perotton, sekä käski, että kreiville oli heti toimitettava sellaiset vaatteet ja palkolliset ja hevoset ja muut varustukset kuin hänen arvonsa vaatii, mikä heti tapahtuikin. Paitsi sitä osoitti kuningas myöskin Giachettolle suurta kunnioitustaan ja tahtoi saada tietää kaikki hänen entiset vaiheensa.

Ja kun Giachetto otti ne kalliit lahjat siitä, että oli ilmaissut kreivin ja hänen lapsensa, niin sanoi kreivi hänelle: Ota nämä herramme ja kuninkaamme anteliaisuuden lahjana ja muista sanoa isällesi, etteivät sinun lapsesi, hänen ja minun lapsenlapseni, ole äidin puolelta syntyisin kerjäläisiä.

Giachetto otti lahjat ja noudatti vaimonsa ja hänen anoppinsa Parisiin, jonne myöskin Perotton vaimo tuli. Ja siellä riemuittiin suuresti kreivin seurassa, jolle kuningas oli antanut kaikki hänen omaisuutensa takaisin ja tehnyt hänet ylhäisemmäksi mieheksi kuin hän oli ikänään ollut.

Sitten palasi kukin kuninkaan luvalla kotiinsa, mutta kreivi eli kuolemaansa saakka Parisissa kunniakkaampana kuin koskaan ennen.

YHDEKSÄS KERTOMUS

Genovalainen Bernabò menettää Ambrogiuolon petoksen kautta vetonsa ja antaa käskyn, että hänen viaton vaimonsa on surmattava. Tämä pelastuu ja astuu miehen puvussa sultaanin palvelukseen. Hän tapaa pettäjän ja toimittaa Bernabòn Aleksandriaan, ja kun petturi siellä on rangaistu, pukeutuu jälleen naisen vaatteihin ja palaa miehensä kanssa rikkaana Genovaan.

Parisissa, eräässä majatalossa oli kerran muutamia rikkaita italialaisia kauppiaita, yksi yhdessä ja toinen toisessa liikeasiassa, niinkuin sellaisten tapana on. Ja kun he eräänä iltana olivat syöneet hauskasti yhdessä illallista, niin alkoivat he keskustella monenmoisista asioista, ja siirtyessään puheesta toiseen johtuivat he juttelemaan myöskin vaimoistansa, jotka oli jätetty kotiin. Ja eräs alkoi pilallansa puhua: En tiedä, mitä minun vaimoni nyt tehnee, mutta sen tiedän hyvin, että kun täällä saan käsiini tytön, joka minua miellyttää, niin pistän syrjään rakkauden, jota tunnen vaimoani kohtaan, ja hankin tästä täällä niin paljon huvitusta kuin taidan.

Toinen vastasi: Ja minä teen samalla tavalla. Sillä jos luulen, että vaimoni hankkii itselleen jonkun seikkailun, niin hän sen tekee, ja jos en sitä usko, niin hän tekee sen kuitenkin. Ja siksi on parasta mitata samalla mitalla; niinkuin aasi potkii, niin seinä vastaa.

Ja kolmas johtui puheessaan melkein samaan päätelmään. Ja lyhyesti sanoen: kaikki näyttivät olevan yhtä mieltä siitä, etteivät vaimot, jotka he olivat jättäneet yksin kotiin, kuluta suinkaan hukkaan aikaansa.

Ainoastaan yksi heistä, genovalainen, jonka nimi oli Bernabò Lomellino, väitti toista ja vakuutti saaneensa Jumalan erityisestä armosta vaimokseen naisen, joka oli täydellisin kaikissa avuissa, mitä naiselta voi vaatia, vieläpä kohtuullisessa määrin ritariltakaan tai ylimysnuorukaiselta, joten tuskin koko Italiassa oli hänen vertaistaan. Sillä hän oli kaunis ruumiiltaan, ja vielä aivan nuori ja virkeä, ja notkea vartaloltaan. Eikä ollut mitään, mikä naisen tehtäviin kuuluu, kuten esimerkiksi töiden valmistaminen silkistä ja muut sellaiset, joita hän ei olisi osannut tehdä paremminkin kuin kukaan toinen. Ja sitäpaitsi hän ei sanonut tietävänsä ainoaakaan pöytäpoikaa tai palvelijaa, tai miksi sellaista sanoisi, joka tarjoilisi huomaavaisemmin pöydässä herralleen kuin hänen vaimonsa teki, sillä hän oli ylen kohtelias ja älykäs ja sävyisä.

Sen jälkeen hän kehui, että hänen vaimonsa osaa ratsastaa paremmin hevosella, ohjata haukkaa, lukea ja kirjoittaa ja laatia laskuja kuin jos hän olisi kauppamies. Ja tästä ja monista muista kehumisista hän joutui viimein siihen asiaan, josta siellä keskusteltiin, ja vannoi valalla, ettei voi olla kunniallisempaa eikä siveellisempää vaimoa kuin hän. Ja siksi hän uskoi varmasti, että jos hän olisi kotoa poissa vaikka kymmenen vuotta tai aina, niin hänen vaimonsa ei antautuisi koskaan sellaisiin kujeihin toisten miesten kanssa.

Näiden kauppiaiden joukossa, jotka siten pakinoivat, oli eräs nuori kauppias Piacenzasta nimeltä Ambrogiuolo, ja kun hän kuuli tämän viimeisen ylistyksen, jonka Bernabò viritti vaimolleen, niin puhkesi hän maailman valtavampaan nauruun ja kysyi häneltä pilkalla, keisariko hänelle oli antanut tämän erikoisoikeuden, jota ei kenelläkään muilla miehillä ollut.

Bernabò vastasi hiukan suutuksissaan, ettei keisari, vaan itse jumala, joka voi tehdä hieman enemmänkin kuin keisari, oli hänelle sen armon antanut.

Silloin sanoi Ambrogiuolo: Bernabò, en ollenkaan epäile, että sinä luulet puhuvasi totta; mutta, mikäli minusta tuntuu, olet sinä liian vähän ottanut huomioon asiain todellista luonnetta; sillä jos sen olisit tehnyt, niin enpä luulisi sinua niin paksujärkiseksi, ettet olisi huomannut tässä asiassa seikkoja, jotka panisivat sinut puhumaan moisista aiheista hiukan varovaisemmin. Ja ettet luulisi, että me, jotka olemme puhuneet vaimoistamme hyvin vapaasti, uskoisimme vaimojamme toisenlaisiksi tai toisesta aineesta tehdyiksi kuin sinun, vaan että me puhumme luonnollisesta asiantuntemuksesta, niin tahdonpa hiukan selitellä sinulle tätä asiaa. Minä olen aina kuullut, että mies on kuolevaisten joukossa kaikkein jaloin olento, mitä Jumala on luonut, ja jota sitten seuraa nainen. Ja tosiaan on mies, niinkuin yleensä uskotaan ja teoissa nähdään, heistä täydellisempi; ja koska hän on täydellisempi, niin epäilemättä hänellä on enemmän vakavuutta ja luonteenlujuutta, kun taas naiset yleensä ovat häilyväisempiä. Ja miksi niin on, sen voisi todistaa monilla luonnollisilla esimerkeillä, jotka kuitenkin aion nyt jättää luettelematta. Jos nyt siis mies, joka on vakavampi, ei voi hillitä itseään, vaan taipuu, tuskin kannattaa mainitakaan, jo senkin tahtoon, joka häneltä rakkautta pyytää, ja sitä enemmän haluaa sitä naista, joka häntä miellyttää; eikä ainoastaan halua, vaan tekee minkä voi saadakseen olla sen kanssa yhdessä, ja kun tällaista ei tapahdu ainoastaan kerta kuussa, vaan tuhannenkin kertaa päivässä: niin kuinka saatat toivoa, että jo luonnostaan häilyvä nainen voisi vastustaa niitä rukouksia ja imarruksia ja lahjoja ja muita tuhansia keinoja, joita viisas mies, joka häntä rakastaa, käyttää? Luuletko, että hän voi hillitä tunteitaan? Toden totta, vaikka sinä niin vakuuttaisit, minä en uskoisi, että sinä itsekään sitä uskot. Ja sinä itsehän sanot, että vaimosi on nainen ja että hän on lihaa ja verta niinkuin muutkin naiset. Mutta jos niin on, niin hänellä on kai myöskin samat pyyteet ja samat voimat näiden luonnollisten halujensa vastustamiseksi kuin muilla naisilla. Siksi on mahdollista, olkoon hän miten kunniallinen tahansa, että hän tekee samaa, mitä muutkin naiset tekevät. Eikä mitään mahdollista sovi niin kiivaasti kieltää tai väittää sen vastaista, kuin sinä teit.

Bernabò sanoi: Minä olen kauppias, enkä filosofi, ja vastaan sinulle niinkuin kauppias. Ja siksi sanon, että tiedän kyllä sellaista kuin sinä puhut voivan tapahtua typerille naisille, joilla ei ole yhtään häpyä. Mutta ne, jotka ovat älykkäitä, ovat niin huolehtivia kunniastaan, että tulevat sitä varjellakseen vielä voimakkaammiksi kuin miehet, jotka eivät siitä liioin välitä. Ja sellainen on myöskin minun vaimoni.

Ambrogiuolo vastasi: Tosiaankin, jos naisille joka kerta, kun he sellaisiin antautuvat, kasvaisi otsaan aika sarvi, joka todistaisi, mitä he ovat tehneet, niin luulenpa, että heissä olisi vähän niitä, jotka niihin antautuisivat. Mutta heille ei kasva sarvea, eikä niihin, jotka ovat viisaita, tule mitään jälkeä eikä merkkiä. Ja koska häpeää ja kunnian-menetystä ei ole olemassa, ellei asia tule ilmi, niin tekevät he sitä aina, milloin voivat salaa tehdä, tai jättävät sen tekemättä tyhmyydestä. Ja ole varma siitä, että ainoastaan se nainen on siveä, jota ei kukaan koskaan viekoitellut tai jota ei ole kuultu, jos hän itse pyysi. Ja vaikka tiedän jo luonnollisista ja todellisista syistä, että asia on siten, niin en kuitenkaan puhuisi siitä näin varmasti kuin nyt puhun, jos en olisi monta kertaa ja monista naisista sitä kokenut. Ja sanonpa sinulle, että jos minä olisin lähellä tuota sinun kaikkein pyhintä vaimoasi, niin luulisin lyhyessä ajassa saavani hänet siihen, johon olen jo muutkin naiset saanut.

Bernabò vastasi vihastuneena: Sanoilla taistelemista voisi kestää vaikka kuinka kauan. Sinä sanoisit, ja minä sanoisin, eikä lopulta selviäisi mitään. Mutta koska sinä väität, että kaikki naiset ovat niin taipuvaisia ja että sinun älysi on niin suuri, niin olen valmis, todistaakseni sinulle, että minun vaimoni on kunniallinen, antamaan vaikka hakata pääni poikki, jos tässä asiassa saat hänet johonkin sellaiseen, mitä haluaisit. Ja jos et sitä voi tehdä, en vaadi sinua menettämään muuta kuin tuhannen kulta-florinia.

Myöskin Ambrogiuolo oli puhuessaan tulistunut ja vastasi: Bernabò, en tiedä, mitä minä sinun verelläsi tekisin, jos voittaisin! Mutta jos haluat nähdä todisteita siitä, mitä olen väittänyt, niin pane puolestasi viisituhatta kulta-florinia, jotka kai sinusta ovat halvemmat kuin pääsi, tuhatta vastaan minun rahojani. Ja koska et ole asettanut mitään määräaikaa, niin minä sitoudun lähtemään Genovaan ja kolmen kuukauden kuluttua siitä päivästä, jolloin lähden täältä, taivuttamaan vaimosi tahtooni. Ja todistukseksi siitä tuon tänne eräitä hänen rakkaimpia esineitään ja niin paljon sellaisia todistuskappaleita, että sinä itse myönnät sen todeksi, kunhan ainoastaan lupaat valallasi minulle, ettet tule sen ajan kuluessa Genovaan etkä kirjoita mitään tästä asiasta vaimollesi.

Bernabò sanoi, että hän suostuu siihen. Ja vaikka toiset kauppiaat, jotka olivat siellä, koettivat estää tätä tekoa, aavistaen, että siitä voisi koitua paljon pahaa, olivat näiden kahden kauppiaan mielet niin tulistuneet, että he sitoutuivat toisten tahtoa vasten toinen toiselleen oikein omakätisillä papereilla. Ja kun sitoumus oli tehty, niin Bernabò jäi Parisiin ja Ambrogiuolo matkusti niin pian kuin voi Genovaan.

Mutta kun hän oli oleskellut siellä jonkun päivän ja tiedustellut hyvin varovasti naisen olinpaikan nimeä ja hänen tapojaan, niin kuuli hän hänestä samaa ja vieläpä parempaa kuin hän oli kuullut Bernabòlta. Ja sentähden hänestä tuntui, että hän oli ryhtynyt hulluun yritykseen. Mutta kuitenkin hän tekeysi erään köyhän vaimon tutuksi, joka kävi usein kauppiaan vaimon kotona ja jota tämä suuresti suosi, ja koska ei muuten saanut eukkoa taipumaan, lahjoi hän hänet rahalla ja kannatti itsensä hänen avullaan taitavasti tehdyssä arkussa, joka hänen tarkoituksiinsa sopi, ei ainoastaan rouvan kotiin, vaan jopa hänen makuuhuoneesensa. Ja sinne pyysi tuo kelpo vaimo, Ambrogiuolon antaman käskyn mukaan, saada jättää arkun muutamaksi päiväksi, niinkuin hän olisi ollut aikeissa lähteä jonnekin.

Kun arkku siis jätettiin siihen huoneesen ja kun yö oli tullut, niin avasi Ambrogiuolo, hetkellä, jolloin arveli rouvan jo nukkuvan, eräiden avaintensa avulla arkun ja nousi hiljaa huoneesen, jossa paloi kynttilä. Tämän valossa alkoi Ambrogiuolo katsella, miten kamari oli rakennettu, ja maalauksia ja kaikkia muita mainittavia esineitä, mitä siinä oli, ja painoi ne mieleensä.

Sitten hän lähestyi vuodetta, ja kun hän näki, että rouva ja pikku tyttö, joka oli hänen vieressään, nukkuivat sikeästi, niin hän veti hiljaa peiton hänen päältään ja näki, että hän oli yhtä kaunis alasti kuin vaatteissa. Mutta mitään merkkiä, johon hän olisi voinut vedota, ei hän huomannut, paitsi yhtä ainoaa, joka oli naisen vasemman rinnan alla, ja se oli luomi, jonka ympärillä oli muutamia kullankellertäviä haivenia. Tämän nähtyään hän peitti hänet hiljaa jälleen, vaikka hänen kyllä teki mielensä, kun näki, miten kaunis nainen oli, uskaltaa henkensä vaaraan ja laskeutua hänen viereensä. Mutta koska hän oli kuullut, miten ankara ja kiivas rouva oli näissä asioissa, niin ei hän uskaltanut. Sen sijaan Ambrogiuolo, joka sai olla suurimman osan yötä mielensä mukaan kamarissa, otti rouvan lippaasta kukkaron ja päällysvaipan sekä yhden sormuksen ja vyön ja vei ne kaikki arkkuunsa ja meni siihen takaisin itsekin ja lukitsi sen niin, että se oli kuin ennenkin. Ja sillä tavalla hän teki kahtena yönä, eikä rouva mitään huomannut.

Kolmantena päivänä palasi köyhä vaimo, niinkuin oli sovittu, noutamaan arkkuaan ja vei sen sinne, mistä oli sen tuonutkin, ja Ambrogiuolo nousi siitä ja palasi, maksettuaan naiselle lupauksensa mukaan, niin nopeasti kuin voi noine tavaroineen Parisiin jo ennen määräajan loppua. Siellä hän kutsui kokoon ne kauppiaat, jotka olivat olleet läsnä väiteltäessä ja lyötäessä vetoa ja sanoi Bernabòn läsnäollessa voittaneensa vetorahat, sillä hän oli tehnyt sen, mitä oli kehunut. Ja näyttääkseen, että se oli totta, kuvaili hän ensin kauppiaan vaimon kamaria ja sen maalauksia ja näytti sitten tavarat, jotka hän oli tuonut mukaansa, väittäen saaneensa ne Bernabòn vaimolta.

Bernabò tunnusti kamarin olevan sellaisen kuin Ambrogiuolo sanoi ja sitäpaitsi myöskin tuntevansa, että nuo tavarat olivat olleet hänen vaimonsa; mutta jatkoi, että Ambrogiuolo oli voinut saada joltakin talon palvelijalta tiedot huoneen rakenteesta ja samalla tapaa tavaratkin, joten hän, jos ei Ambrogiuololla ollut muuta sanottavaa, ei pitänyt näitä riittävinä tekemään häntä voittajaksi.

Silloin sanoi Ambrogiuolo: Tosiaan tämän olisi jo pitänytkin riittää. Mutta koska tahdot, että minun pitää puhua vielä enemmän, niin minä puhun. Sanonpa sinulle, että madonna Zinevralla, sinun vaimollasi, on vasemman rinnan alla isonlainen luomi, jonka ympärillä on noin kuusi kullankeltaista haiventa.

Kun Bernabò tämän kuuli, niin tuntui hänestä kuin häntä olisi pistetty puukolla sydämeen, sellainen oli hänen tuskansa. Ja hänen kasvonsa muuttuivat, ja vaikkei hän olisi sanonut sanaakaan, olisi hänestä huomannut sangen selvästi, että se, mitä Ambrogiuolo puhui, oli totta. Ja jonkun ajan kuluttua hän sanoi: Herrat, se, mitä Ambrogiuolo sanoi, on totta. Ja koska hän siis on voittanut, niin tulkoon luokseni koska haluaa, niin minä maksan hänelle.

Ja tosiaan sai Ambrogiuolo seuraavana päivänä koko summan.

Bernabò lähti nyt Parisista ja matkasi, sielussaan vaimolleen katkerana, Genovaan. Mutta kun hän lähestyi kaupunkia, ei hän tahtonut sinne mennä, vaan jäi hyvinkin kahdenkymmenen miglion päähän siitä maatilalleen, ja lähetti erään palvelijansa, johon hän luotti suuresti, kahdella hevosella viemään kirjettä Genovaan, kirjoittaen vaimolleen, että hän oli palannut ja että vaimon oli tultava palvelijan kanssa häntä vastaan. Mutta palvelijalleen antoi hän salaisesti käskyn, että kun hän tulee rouvan kanssa sellaiselle paikalle, joka näyttää hänestä sopivalta, on hänen armotta rouva surmattava ja palattava sitten hänen luokseen.

Kun palvelija saapui Genovaan ja oli antanut rouvalle kirjeen ja täyttänyt tehtävänsä, niin otti tämä hänet kovin iloissaan vastaan. Ja seuraavana aamuna nousi hän palvelijan kanssa satulaan ja lähti matkalle maatilaansa kohti. Sillä tavoin yhdessä ratsastaen ja puhellen kaikenlaisista asioista he sitten saapuivat erääseen sangen syvään ja yksinäiseen laaksoon, jota korkeat kalliot ja puut ympäröivät, ja se näytti palvelijasta sopivalta paikalta, jossa hän voi vaarattomasti täyttää herransa käskyn. Hän veti siis esiin väkipuukkonsa ja tarttui rouvaa käsivarteen ja sanoi: Madonna, rukoilkaa nyt Jumalaa sielunne puolesta, sillä kauemmaksi ette mene, vaan teidän täytyy kuolla.

Kun nainen näki puukon ja kuuli nämä sanat, sanoi hän kauhuissaan: Armoa, Jumalan tähden. Ennenkuin minut surmaat, sano edes, miten minä olen sinua loukannut, ettäs tahdot minut tappaa?

Madonna, vastasi palvelija, minua te ette ole loukannut millään tavalla. Mutta miten olette loukannut puolisoanne, siitä en tiedä mitään muuta kuin että hän käski minun armotta tappaa teidät tällä matkalla. Ja jos en sitä tee, uhkasi hän minut hirtättää. Te tiedätte hyvin, missä kiitollisuudenvelassa minä olen hänelle ja etten voi kieltäytyä mistään, mihin hän minua käskee. Jumala tietää, että minun on teitä surku, mutta minä en voi muuta.

Nainen sanoi itkien: Oi armoa, Jumalan nimessä, älä rupea ihmisen murhaajaksi, joka ei ole mitenkään sinua loukannut, ainoastaan tehdäksesi toiselle palvelusta. Jumala, joka näkee kaikki, tietää, etten minä ole koskaan tehnyt mitään, josta minun tulisi saada mieheltäni tällainen palkka. Mutta jättäkäämme se asia. Sinä voit, jos tahdot, samalla kertaa täyttää Jumalan ja herrasi ja minun tahtoni, ja sillä tavalla, että lahjoitat minulle ainoastaan jakkusi ja huppuvaippasi ja otat nämä minun vaatteeni, jotka sinä viet palatessasi herrallesi ja minun herralleni ja sanot, että olet minut surmannut. Minä vannon sen hengen kautta, jonka siten minulle lahjoitat, että häviän täältä ja menen niin kauas, ettei hän etkä sinä eikä kukaan tällä seudulla saa minusta koskaan mitään tietää.

Palvelija, joka olisi tappanut hänet vastenmielin, tuli helposti sääliväiseksi. Hän otti siis rouvan vaatteet ja antoi hänelle jakku-pahaisensa ja vaippansa sekä lisäksi ne vähät rahat, mitä rouvalla oli mukanaan. Ja sitten hän pyysi häntä häviämään niiltä seuduilta ja jätti hänet seisomaan laaksoon ja meni herransa luo ja sanoi hänelle, että hän oli paitsi täyttänyt hänen tahtonsa myöskin heittänyt ruumiin susien syötäväksi.

Bernabò palasi jonkun ajan kuluttua Genovaan, ja kun hänen tekonsa saatiin tietää, niin häntä moitittiin suuresti.

Nainen, joka jäi yksin ja lohduttomana paikalle, tekeytyi, kun yö tuli, siinä määrin kuin voi tuntemattomaksi ja meni lähellä olevaan talonpoikaistaloon. Siellä hän hankki eräältä vanhalta naiselta, mitä tarvitsi, ja sovitti jakun vartalonsa mukaiseksi, teki paidastansa itselleen miehen housut ja leikkasi sitten tukkansa lyhyeksi ja lähti aivan merimieheksi muuttuneena meren rannalle. Siellä hän tapasi sattumalta erään katalonialaisen ylimyksen, jonka nimi oli senyor Encararch ja joka oli astunut maihin Alban kohdalla, sieltä jonkun matkan päässä olevasta laivastaan, virvoitellakseen eräällä lähteellä. Tämän kanssa ryhtyi hän pakinoihin, ja pestautui hänen palvelukseensa ja nousi hänen laivaansa, sanoen nimensä olevan Sicurano da Finale. Sitten ylimys puetti hänet parempiin vaatteihin, ja hän palveli häntä niin hyvin ja säntillisesti, että tämä mielistyi häneen tavattomasti.

Lyhyen ajan kuluttua siitä tapahtui, että tämä katalonialainen purjehti Aleksandriaan, kuljettaen lastin tavaraa, ja vei joitakuita harvinaisia haukkoja sultaanille ja antoi ne hänelle lahjaksi. Ja kun sultaani kutsui jonkun kerran katalonialaisen luokseen aterialle ja näki silloin Sicuranon tavat, joka kulki aina isäntäänsä palvelemassa, miellyttivät ne häntä niin, että hän pyysi katalonialaiselta Sicuranoa itselleen. Ja tämä luovutti hänet sultaanille, joskin raskain mielin.

Sicurano saavutti lyhyessä ajassa hyvällä käytöksellään sultaanin suosion ja rakkauden aivan yhtä suuressa määrin kuin oli saavuttanut katalonialaisenkin. Ja sentähden tapahtui jonkun ajan kuluttua seuraavaa. Koska Acriin, joka oli sultaanin herruuden alainen, kokoontui eräänä vuoden aikana, ikäänkuin messuun, suuri joukko sekä kristittyjä että saraseenilaisia kauppiaita, niin oli sultaanilla tapana, turvatakseen kauppiaita ja tavaroita, lähettää aina sinne paitsi tavallisia virkailijoitaan myöskin jonkun huomattavimmista miehistään sekä väkeä, joka teki vartiatointa. Ja siinä tarkoituksessa päätti sultaani, kun nyt tuo aika läheni, lähettää sinne Sicuranon, sillä tämä osasi jo oivallisesti kieltäkin. Ja niin hän teki.

Sicurano tuli siis Acriin, kauppiaiden ja tavarain vartioston herrana ja päämiehenä, ja täytti siellä hyvin ja huolellisesti kaikki, mitä hänen virkaansa kuului. Ja kulkiessaan kaikkialla tarkastamassa ja nähdessään paljon sisilialaisia, piisalaisia, genovalaisia ja venezialaisia sekä muita italialaisia kauppamiehiä, hän seurusteli mielellään heidän kanssaan, muistellen omaa kotipaikkaansa.

Niinpä kerrankin tapahtui, että kun hän tuli venezialaisten kauppaholviin, hän näki muiden kalleuksien joukossa rahakukkaron ja vyön, jotka hän heti tunsi niiksi, jotka olivat olleet hänen omiaan, ja hän hämmästyi. Mutta muotoaan muuttamatta hän kysyi vain kohteliaasti, kenenkä ne olivat ja olivatko ne kaupan. Sinne oli tullut Piacenzasta Ambrogiuolo, tuoden paljon kauppatavaraa eräällä venezialaisten laivalla, ja kun hän nyt kuuli, että vartioston päällikkö kysyi, kenen ne esineet olivat, niin hän astui esille ja sanoi naurahtaen: Herrani, ne tavarat ovat minun, mutta en myö niitä. Mutta jos ne miellyttävät teitä, niin lahjoitan ne mielelläni teille.

Kun Sicurano näki hänen nauravan, niin hän pelkäsi, että tuo oli hänet ehkä jostakin eleestä tuntenut. Mutta kuitenkin hän piti kasvonsa jäykkinä ja sanoi: Sinä naurat luultavasti sitä, että näet sotilaan kulkevan kyselemässä tällaisia naisten kapineita?

Ambrogiuolo vastasi: Herrani, en naura sitä, vaan tapaa, jolla ne sain omakseni.

Silloin kysyi Sicurano: Ah, Jumalan nimessä, jos suinkin soveltuu, niin kerro, miten ne sait.

Herrani, sanoi Ambrogiuolo, nämä lahjoitti minulle muiden joukossa Genovassa eräs hieno rouva nimeltä madonna Zinevra, Bernabò Lomellinon vaimo, eräänä yönä, kun minä makasin hänen kanssaan, ja pyysi minua säilyttämään ne hänen rakkautensa muistoksi. Ja nyt minä nauroin, koska muistui mieleeni Bernabòn tuhmuus, hän kun oli niin hullu, että veikkasi viisituhatta kulta-florinia tuhatta vastaan, etten minä muka saisi hänen vaimoaan suostumaan toivomuksiini. Jonka minä tein ja voitin vedon. Mutta hän, jonka olisi pitänyt kurittaa paremminkin itseään oman tyhmyytensä tähden kuin vaimoaan, joka teki ainoastaan sitä, mitä kaikki naiset tekevät, palasi Parisista Genovaan ja antoi, mikäli olen kuullut, surmata vaimonsa.

Kun Sicurano tämän kuuli, ymmärsi hän heti, mistä syystä Bernabò oli hänelle niin vihastunut, ja tiesi selvästi, että tämä mies oli koko hänen onnettomuutensa syy. Ja itsekseen hän ajatteli, ettei hän jätä sitä rankaisematta.

Sentähden oli Sicurano olevinaan hyvin mielistynyt tähän tarinaan ja solmi ovelasti Ambrogiuolon kanssa niin läheisen ystävyyden, että tämä lähti messun jälkeen hänen kehoituksestaan hänen mukaansa kaikkine tavaroineen Aleksandriaan. Ja siellä Sicurano hankki hänelle kauppaholvin ja antoi hänelle käytettäväksi paljon omia rahojaan, joten Ambrogiuolo oleskeli siellä mielellään, koska näki, että siitä oli hänelle suurta hyötyä.

Mutta Sicurano ajatteli ainoastaan, miten voisi todistaa Bernabòlle viattomuutensa, eikä levännyt ennen kuin sai eräiden venezialaisten kauppiaiden avulla, jotka kävivät Aleksandriassa, keksimillään syillä tuotetuksi myöskin Bernabòn sinne. Ja koska Bernabò oli nyt sangen köyhissä oloissa, niin majoitti Sicurano hänet salaisesti erään ystävänsä luo siksi aikaa, kunnes hetki näyttäisi hänestä soveliaalta tehdä mitä hän aikoi.

Sicurano oli jo antanut Ambrogiuolon kertoa sultaanille tuon tarinan ja tuottanut sillä hänelle huvitusta. Mutta kun hän tiesi Bernabòn olevan siellä, niin hän ajatteli, ettei nyt enää ollut tarpeellista viivytellä asiaa, ja valiten sopivan hetken hän pyysi sultaanilta, että tämä tuottaisi eteensä Bernabòn ja Ambrogiuolon ja pakoittaisi Ambrogiuolon Bernabòn läsnäollessa kovalla, ellei pelkkä hyvyys auttaisi, ilmaisemaan totuuden, kuinka sen asian laita oli, jota hän kerskui Bernabòn vaimosta.

Niinpä käski sultaani, kun Ambrogiuolo ja Bernabò olivat tulleet, monien läsnäollessa ja ankarin kasvoin Ambrogiuoloa kertomaan totuuden, kuinka hän oli voittanut Bernabòlta nuo viisituhatta kulta-florinia. Ja läsnä oli myöskin Sicurano, johon Ambrogiuolo luotti suuresti, mutta hän oli nyt vielä tuimemman näköinen ja uhkasi kovilla kidutuksilla häntä, ellei hän sitä sanoisi. Ja siksi Ambrogiuolo, jota peloiteltiin puolelta ja toiselta ja joka oli nyt hiukan tyrmistynyt, kertoi Bernabòn ja monien muiden läsnäollessa selvästi kaikki, miten asia todella oli tapahtunut, sillä hän ei odottanut muuta rangaistusta kuin että hänen oli annettava takaisin nuo viisituhatta kulta-florinia ja korut.

Ja kun Ambrogiuolo oli kertonut, niin Sicurano kääntyi ikäänkuin sultaanin toimimiehenä Bernabòn puoleen ja sanoi: Ja sinä, mitä teit sinä tuon valheen tähden vaimollesi?

Bernabò vastasi hänelle: Minä, vihan vallassa rahojeni menettämisestä ja raivoissani häpeästä, jonka luulin vaimoni minulle tehneen, surmautin hänet eräällä palvelijallani; ja mikäli hän minulle ilmoitti, olivat hänet useat sudet heti syöneet.

Nämä seikat puhuttiin sultaanin läsnäollessa ja hän kuuli ja ymmärsi kaikki, mutta ei tiennyt vielä, mihinkä Sicurano, joka tämän oli järjestänyt ja tätä anonut, oikeastaan pyrki, kunnes Sicurano sanoi hänelle: Herrani, tästä voitte selkeästi nähdä, millaisesta rakastajasta ja puolisosta tuo vaimo-raukka saattoi ylpeillä; sillä rakastaja riistää yhtaikaa häneltä kunnian, tahraten hänen maineensa valheilla, ja tuhoaa hänen miehensä; ja mies taas uskoo houkkamaisesti enemmän muiden valheita kuin totuutta, joka hänen olisi pitänyt tuntea pitkästä kokemuksesta, ja surmauttaa ja antaa hänet susien syötäväksi. Ja sitäpaitsi on se hyvyys ja rakkaus, jota ystävä ja puoliso tuntevat häntä kohtaan, niin suuri, etteivät he, jotka ovat olleet kauan hänen seurassaan, edes tunne häntä. Mutta että vielä paremmin huomaisitte, mitä kumpikin näistä on ansainnut, niin hankin minä, jos sitten tahdotte osoittaa minulle sen erityisen armon, että rankaisette petturia ja annatte petetylle anteeksi, vaimon tänne teidän ja heidän joukkoonsa.

Sultaani, joka oli taipuisa olemaan tässä asiassa kaikin puolin Sicuranon mieliksi, sanoi, että hän suostuu ja että Sicurano saa noudattaa vaimon sisään.

Bernabò, joka uskoi vaimonsa varmaan kuolleen, ihmetteli suuresti. Ja Ambrogiuolo, joka aavisti tuhoaan, pelkäsi jo pahempaakin kuin rahain maksamista eikä tiennyt, mitä toivoa tai mitä peljätä, jos nainen tosiaan tulee sinne. Ja suuresti hämmästyneenä odotti hän naisen saapumista.

Kun sultaani antoi Sicuranolle luvan, niin tämä heittäytyi itkien sultaanin eteen polvilleen ja luopui samalla hetkellä sekä miehenäänestä että halusta esiintyä miehenä ja sanoi: Herrani, minä olen se onneton Zinevra-parka, joka olen harhaillut kuusi vuotta miehen hahmossa maailmaa, ja jota tuo petturi, Ambrogiuolo, on syyttömästi ja kurjasti häväissyt, ja jonka tämä julma ja väärintekijä puoliso on jättänyt palvelijansa surmattavaksi ja sutten syötäväksi.

Ja hän repäisi auki vaatteensa edestä ja paljastaen rintansa ilmaisi sultaanille ja kaikille muille, että hän oli nainen. Sitten hän kääntyi Ambrogiuolon puoleen ja kysyi häneltä sättivällä tavalla, milloinka hän, niinkuin Ambrogiuolo ennen kerskui, oli maannut hänen kanssaan. Tämä, joka hänet jo tunsi ja oli tullut häpeästä melkein mykäksi, ei vastannut mitään.

Sultaani oli aina luullut Sicuranoa mieheksi, ja kun hän tämän näki ja kuuli, niin valtasi hänet sellainen hämmästys, että hän vähän väliä arveli sitä, mitä näki ja kuuli, paremminkin uneksi kuin todeksi. Mutta kun hämmästys haihtui ja hän huomasi asian olevan totta, niin ylisti hän korkeimmilla kiitoksilla Zinevraa, jota siihen asti oli kutsuttu Sicuranoksi, ja hänen elämäänsä ja horjumattomuuttaan ja tapojaan ja kuntoaan. Ja hän käski tuoda Zinevralle kunnialliset naisen vaatteet ja naisia, jotka pitäisivät hänelle seuraa, ja antoi hänen pyynnöstään Bernabòlle anteeksi ja säästi hänet ansaitusta kuolemasta. Bernabò taas, kun hän tunsi vaimonsa, heittäytyi itkien hänen jalkoihinsa ja pyysi häneltä anteeksi, ja Zinevra antoi sen suopeasti hänelle, vaikkei mies juuri sitä ansainnutkaan, nosti hänet ylös ja syleili häntä hellästi kuin puolisoaan ainakin.