Читать книгу: «Kenelm Chillingly: Hänen elämänvaiheensa ja mielipiteensä», страница 13

SEITSEMÄSTOISTA LUKU

Kenelm vihdoin keskeytti vaitiolon, sanoen:

 
"Rapiamus, amici,
Occasionem de die, dumque virent genua,
Et decet, obducta solvatur fronte senectus!"
 

"Eikö tämä lause ole Horation kirjoista?" kysyi laulaja.

"On; ja minä kavalasti lausuin tämän saadakseni nähdä, oletteko saaneet niin sanotun klassillisen kasvatuksen."

"Minä olisin voinut saada sellaisen kasvatuksen, jos ei mieleni ja kohtaloni lapsuudestani asti olisi vieroittanut minua opinnoista, joiden täydellistä arvoa en silloin käsittänyt. Mutta minä opin vähän latinaa koulussa; ja lopetettuani koulunkäynnin olen silloin tällöin koettanut saavuttaa vähän tietoja enimmistä tunnetuista latinalaisista runoilijoista – pää-asiallisesti, sen myönnän häpeällä, englantilaisien käännöksien avulla."

"Minä en varmaan tiedä, olisiko teillä, joka itse olette runoilija, hyötyä siitä, että osaisitte kuollutta kieltä niin hyvin, että sen muodot ja mielipiteet tulisivat, vaikka kukatiesi tietämättänne, sen elävän kielen muotoihin, jolla kielellä te sepitätte runonne. Horatius olisi voinut olla vieläkin parempi runoilija, jos hän ei olisi osannut kreikan kieltä paremmin kuin te osaatte latinaa."

"On ainakin kohteliasta, että niin sanotte," vastasi laulaja tyytyväisesti hymyillen.

"Te olisitte vieläkin kohteliaampi," sanoi Kenelm, "jos soisitte anteeksi julkean kysymyksen ja sanotte minulle matkustatteko vedon lyönnin takia niinkun toinen Homerus läpi maan kuljeksivana laulun laulajana ja annatte tämän viisaan nelijalkaisen, matkatoverinne, kantaa lipasta suussansa siihen rahoja vastaanottaaksensa?"

"Ei, sitä en tee vedon takia; se on vaan oikku minulta, jonka minä, teidän äänestänne päättäen, luulin teidän ymmärtävän – koska teilläkin nähtävästi on oikkujanne."

"Mitä sellaisiin tulee, niin olkaa vakuutettu siitä, että minä olen yhtä mieltä kuin te."

"No niin, vaikka minulla on virka, jonka kautta ansaitsen soveliaat tulot – niin innokkaasti runon sepittämistä harrastan. Jos aina olisi kesä, ja elämä aina olisi nuoruus, niin minä mieluisimmin laulaen vaeltaisin läpi maailman. Mutta en ole milloinkaan uskaltanut julkaista runojani. Jos ne kaatuisivat kuolleena syntyneinä, tuottaisi se minulle enemmän tuskaa, kuin sellaisten turhamaisuuden haavain tulisi vaikuttaa aika miehelle, ja jos niitä moitittaisiin ja pilkattaisiin, voisi se tuottaa minulle tuntuvaa haittaa virkatoimeni suhteen. Tämä seikka ei kuitenkaan paljon minuun vaikuttaisi, jos olisin vallan yksin maailmassa; mutta on toisia, joiden tähden mielelläni kokoilisin omaisuutta ja säilyttäisin asemani. Monta vuotta sitten – se oli Saksanmaalla – opin tuntemaan saksalaisen ylioppilaan, joka oli hyvin köyhä ja joka ansaitsi rahaa kulkemalla ympäri maata kannel ja laulu mukanansa. Hänestä on sittemmin tullut hyvinkin kuuluisa ja kansan suosima runoilija, ja hän on kertonut minulle että hän, oman vakuutuksensa mukaan, löysi tämän kansan suosion salaisuuden siten, että hän koetti keksiä kansan makua kulkiessansa ympäri runouden oppipoikana. Hänen esimerkkinsä on syvästi vaikuttanut minuun. Siitä syystä minä aloitin tätä koettani; ja monena vuotena olen viettänyt kesäni osaksi tällä tavoin. Minä olen, niinkuin muistaakseni jo ennen teille kerroin, matkoillani tunnettu ainoastaan: 'Kuljeksivana laulajana.' Minä vastaanotan ne rovot, jotka minulle annetaan, todisteena jonkimoisesta ansiosta. Köyhä kansa ei minulle mitään maksaisi jos en olisi heille mieliksi; ja ne laulut, jotka enin heitä huvittavat, ovat ylipäänsä ne, joista itsekin enin pidän. Muuten aikani ei suinkaan hukkaan mene – ei ainoastaan mitä ruumiin, vaan myöskin mitä sielun terveyteen tulee – koko aatteen-juoksu virkistyy sen kautta, että kokonaiset kuukaudet vietetään näin iloisissa toimissa ja vaihtelevissa seikkailuissa."

"Niin, seikkailut ovat kyllä vaihtelevaisia," sanoi Kenelm kolkosti; sillä hän tunsi, ottaessaan toisen asennon, kovan polton pieksetyissä jäntereissään. "Mutta ettekö aina tapaa noita onnettomuuden tuottajia, joita vaimoiksi nimitetään, seikkailuihin sekaantuneina?"

"Jumala heitä siunatkoon! tietysti," sanoi laulaja heleällä naurulla. "Elämässä sekä näyttämöllä on hamevalta aina mahtavin."

"Siinä suhteessa en ole samaa mieltä kuin te," sanoi Kenelm kuivasti. "Ja minusta tuntuu siltä kuin ette tarkoittaisikaan sitä mitä sanotte. Kuitenkin lämpö vaikuttaa sen, ettei te'e mieli riidellä; ja minä myönnän että hame, jos se on punainen, värin suhteen on jotenkin kaunis maisemakuvassa."

"No niin, nuori mies," sanoi laulaja ja nousi istualta, "päivä kuluu ja minun täytyy sanoa teille jäähyväiset; jos te kuljeksisitte ympäri maata niinkuin minä te'en, niin luultavasti tulisitte tapaamaan liian monta kaunista tyttöä voidaksenne olla tuntematta hamevallan voimaa – ei ainoastaan kuvissa; ja jos vielä joskus teidät tapaan, on mahdollista, että saan nähdä teidän itsekin rakkauden runoja kirjoittavan."

"Koska voitte niin mahdottomia uskoa, niin eroan teistä vähemmän vastahakoisesti kuin muuten olisin tehnyt. Mutta minä toivon, että me vielä tulemme toinen toisiamme tapaamaan."

"Teidän toivonne miellyttää minua, mutta, jos me tapaamme toinen toisemme, niin pyydän teitä pitämään minun osoittamaani luottamusta teihin pyhänä, ja pitämään laulu-matkaani ja koirani lipasta pyhänä salaisuutena. Jos emme enää kohtaa toinen toisiamme, niin minä varovaisuudesta en teille oikeaa nimeäni ja adressiani ilmoita."

"Sen kautta te osoitatte sellaista huolta ja ajullisuutta, joka on hyvin harvinainen niissä, jotka runon sepittämistä ja hamevaltaa rakastavat. Mihin on gitarrinne joutunut?"

"Minä en kuleta tätä soittokonetta maanteillä; se lähetetään minua varten, lainatulla nimellä, kaupungista kaupunkiin muiden tavarain muassa, muuten olisi minulla syytä luopua kuljeksivan laulajan toimesta."

Molemmat miehet puristivat toinen toistensa kättä. Ja laulajan kulkiessa pois joen reunaa pitkin, näytti hänen laulunsa suovan vedelle vilkkaamman lirinän, kaislikolle vähemmän valittavia huokauksia.

KAHDEKSASTOISTA LUKU

Yksinänsä ja kolkkona istui satojen tappelujen voitettu sankari omassa huoneessansa. Oli hämärä, mutta ikkunaluukut olivat koko päivän olleet osaksi suljetut, poistaaksensa auringon valoa, joka ei milloinkaan ennen ollut Tom Bowles'ille ollut vastenmielinen, ja ne olivat vieläkin suljetut, tehden hämärän kahta pimeämmäksi, kunnes kuu, joka nyt leikkuu-aikana varhain nousi, pisti säteensä ra'on läpi ja loi hopeaisen langan varjojen sekaan laattialla.

Miehen pää vaipui alas hänen rinnallensa, hänen voimakkaat kätensä lepäsivät liikkumattomina hänen polvillansa; hänen asentonsa osoitti alakuloisuutta ja nuloutta. Mutta hänen kasvoinsa juonteet ilmoittivat vaarallista ja väsymätöntä ajatuksen ponnistusta, joka oli jyrkkä vastakohta sekä alakuloisuuteen, että tyyneesen asentoon. Hänen otsansa, joka tavallisesti oli selkeä ja osoitti uhkaavaa rohkeutta, oli nyt syvissä rypyissä ja kolkosti vajonnut puoleksi suljettujen silmien yli. Hänen huulensa olivat niin kovasti yhteen likistetyt, että kasvot kadottivat pyöreytensä ja kiinteät leukaluut kulmikkaasti pistivät esiin. Silloin tällöin hänen huulensa aukenivat, antaaksensa tilaa syvälle, kärsimättömälle huokaukselle, mutta ne suljettiin taas yhtä sukkelaan kuin se oli avattukin. Se oli niitä muutoksia tässä elämässä, jolloin kaikki ne alkeet, jotka muodostavat ihmisen entistä olentoa, ovat vallan laittomassa häiriötilassa: jolloin paholainen näyttää tulevan myrskyä johtamaan; jolloin raaka, sivistymätön henki, joka ei milloinkaan ennen ole ajatellutkaan rikosta, näkee rikoksen sukeltavan syvyydestä, tuntee että se on vihollinen, mutta antautuu sen valtaan kuin olisi se hänen kohtalonsa. Se on sellainen muutos että, kun katala raukka vihdoin tuomitaan hirsipuuhun, hän väristen katsoo takaisin siihen hetkeen, "joka vapisi kahden maailman välillä" – viattoman miehen maailma ja syyllisen miehen maailma – ja sanoo pyhälle, korkeasti sivistyneelle, järjelliselle, intohimoja paitsi olevalle papille, joka ripittää häntä ja sanoo häntä "veljeksi": "Paholainen sen päähäni pisti."

Tässä silmänräpäyksessä ovi aukeni, sen kynnyksellä seisoi miehen äiti – jonka hän ei milloinkaan ollut antanut vaikuttaa mitään hänen toimiinsa, vaikka hän kyllä raa'alla tavallansa häntä rakasti – ja se vihattu mies, jonka hän toivoi näkevänsä kuolleena jalkainsa juurella. Ovi suljettiin taas, äiti oli mennyt pois sanaakaan puhumatta, sillä kyyneleet olivat tukehduttaneet hänen äänensä; muukalainen oli yksin hänen kanssansa. Tom Bowles katsoi ylös ja tunsi vieraan; hänen otsansa selkeni ja hän hieroi voimallisia käsiänsä.

Kenelm Chillingly nosti tuolin lähelle vastustajaansa ja laski hiljaa kätensä hänen kätensä päälle.

Tom Bowles otti käden molempiin käsiinsä, käänteli sitä uteliaasti kuunvaloa kohti, katseli sitä, punnitsi sitä ja viskasi sen sitten pois, niinkuin olisi se vihollinen, mutta vähäpätöinen kapine ja päästi äänen, joka oli puoleksi voivotusta, puoleksi naurua; sitten hän nousi istualta ja sulki oven, tuli takaisin paikallensa ja sanoi tylysti:

"Mitä nyt minulta tahdotte?"

"Minä tulin pyytämään teitä tekemään minulle palveluksen."

"Palveluksen!"

"Suurimman, jonka ihminen voi toiselta ihmiseltä pyytää – ystävyyttä. Katsokaa, hyvä Tom," jatkoi Kenelm ollen vallan kuin kotonansa – pannen käsivartensa Tomin tuolin selkälaudan yli ja ojentaen jalkansa niin mukavasti kuin olisi hän oman tulensa ääressä istunut; "katsokaa, rakas Tom, sellaiset miehet kuin me – nuoret, naimattomat, ei ensinkään rumat miehet – voivat saada lemmityisiä joukoittain. Jos yksi ei minusta pidä, niin toinen sitä tekee; lemmityisiä kasvaa kaikkialla niinkuin nokkosia ja takiaisia. Mutta harvinaisin elämässä on ystävä. Sanokaa nyt suoraan minulle, oletteko matkoillanne milloinkaan tulleet kylään, jossa ette olisi voineet saada lemmityistä, jos olisitte pyytänyt; ja luuletteko että, saatuanne sellaisen ja taas kadotettuanne hänet, teidän olisi ollut vaikea löytää toinen? Mutta onko teillä, paitsi omaisianne, jotakin sellaista tässä maailmassa kuin totinen ystävä – miespuolinen ystävä? Ja jos teillä olisi sellainen ystävä – ystävä, joka auttaisi teitä myötä- ja vastoinkäymisessä – joka sanoisi teille virheenne suoraan ja selkänne takana kiittäisi teidän hyviä ominaisuuksianne – joka tekisi kaikkea mitä hän vaan voisi pelastaaksensa teitä vaaraan joutumasta ja kaikkea mitä hän voisi saadaksensa teitä vaarasta pelastetuksi – jos teillä olisi sellainen ystävä ja kadottaisitte hänen, uskotteko, että te, vaikka tulisitte Metusalemin ikäiseksi, löytäisitte toisen? Te ette vastaa minulle; te olette vaiti. No niin, Tom, minä pyydän teitä rupeamaan sellaiseksi ystäväksi minulle ja minä tahdon ruveta sellaiseksi ystäväksi teille."

Tästä puheesta Tom joutui vallan hämillensä. Mutta hänestä tuntui kuin pilvet hänen sielussansa hajoisivat ja auringonsäde raivaisi itselleen tien pimeyden läpi. Vihdoin tuo pakeneva raivo taas valtasi hänen, vaikka epäilevin askelin, ja hän mutisi hampaiden väliltä:

"Se on juuri mokoma ystävä, joka minulta tyttöni ryöstää! Menkää tiehenne!"

"Hän ei ollut teidän tyttönne enemmän kuin hän oli tai milloinkaan voi tulla minun tytökseni."

"Mitä, ettekö te hänestä pidä?"

"En suinkaan; minä lähden Luscombe'en ja tulen pyytämään teitä tulemaan minun kanssani. Luuletteko, että minä teidät tänne jätän?"

"Mitä se teihin koskee?"

"Koskee kyllä. Jumala on sallinut minun pelastaa teidät mitä pitkällisemmästä surusta. Sillä – ajatelkaa! Voisiko mikään suru painaa teidän mieltänne kauemmin kuin teidän surunne olisi tehnyt, jos olisitte päässyt toivonne perille, jos olisitte pakoittaneet tahi peloittaneet vaimon rupeamaan teidän kumppaniksenne kuolemaan asti – te rakastaen häntä, hän kiroen teitä; teitä yöt päivät olisi vaivannut se ajatus, että juuri teidän rakkautenne oli syynä hänen onnettomuuteensa, joka kiusaa teitä niinkuin kummitus – tästä surusta minä olen teidät pelastanut. Suokoon Jumala, että saisin päättää toimeni ja pelastaa teitä auttamattomimmasta rikoksesta! Katsokaa sieluunne, muistutelkaa niitä ajatuksia, jotka koko päivän, eikä vähimmin sillä hetkellä kuin minä astuin kynnyksen yli, ovat mielessänne olleet, ja saattaneet järkenne vaikenemaan sekä pimittäneet teidän omaa tuntoanne, pankaa sitten kätenne sydämellenne ja sanokaa: 'Minä olen viaton murhan ajatuksiin'."

Onneton mies hyppäsi seisoalleen uhkaavan näköisenä; mutta kun hän kohtasi Kenelmin tyyneen, vakaan, sääliväisen katseen, kaatui hän yhtä sukkelaan – kaatui laattialle, kätki kasvonsa käsiinsä ja huuto, puoleksi nyyhkytystä, puoleksi ulvontaa, tunki hänen suustansa.

"Veljeni," sanoi Kenelm, laskeutuen polvilleen hänen viereensä ja pannen käsivartensa miehen kohoilevan rinnan yli, "nyt se on ohitse; tällä huudolla on paha henki, joka teki teitä hulluksi, ainaiseksi paennut."

KAHDESKYMMENES LUKU

Kun Kenelm vähän aikaa myöhemmin lähti huoneesta ja taas tapasi Mrs Bowles'in alikerroksessa, sanoi hän iloisesti: "Kaikki on hyvä! Tom ja minä olemme vannoneet ystävyyttä toinen toisillemme. Me lähdemme ylihuomenna – pyhänä – yhdessä Luscombe'en; kirjoittakaa pari riviä hänen sedällensä ja kertokaa, että hän tulee sinne, ja lähettäkää hänen vaatteensa sinne, sillä me matkustamme jalkaisin ja aiomme huomenaamulla varhain hiipiä pois täältä, kenenkään huomaamatta. Menkää nyt ylös hänen luoksensa ja puhukaa hänen kanssansa; hän tarvitsee äidin hyväilyä ja viihdytystä. Hän on oikeittain kunnon mies, ja me voimme vielä joskus ylpeillä hänestä."

Kun Kenelm meni takaisin vuokramiehen taloon, kohtasi hän Mr Lethbridgen, joka sanoi: "Minä tulen Mr Saundersonin luota, jossa kävin teitä hakemassa. On tullut odottamaton este Mrs Bawtreyn puodin ostamisen suhteen. Sen jälkeen kun tänä aamuna kohtasin teitä, tapasin Mr Travers'in isännöitsijän ja hän kertoi minulle, että Mrs Bawtreyn vuokrakontrahti on sellainen, että hän ei ilman tilanomistajan luvatta saa vuokrata puotiansa toiselle; ja että, koska se alkuansa annettiin vuokralle hyvin halvasta hinnasta miehelle, jota tahdottiin auttaa, niin Mr Travers luultavasti ei hyväksy kontrahdin siirtämistä köyhälle korintekijälle – sanalla sanoen, hän sanoi, että jos Mr Travers siihen suostuu, niin täytyy jonkun henkilön, jolle hän mielellään tekee palveluksen, pyytää häntä sitä tekemään. Kun sen kuulin, ratsastin minä Mr Travers'in luo ja tapasin hänen itsen. Mutta hän ei ottanut korviinsa minun puhettani. Kaikki, minkä minä hänen sain sanomaan, oli: 'Sanokaa muukalaiselle, joka asiaa harrastaa, että hän tulee tänne minun puheilleni. Minun tekisi mieli nähdä se mies, joka Tom Bowles'in voitti; koska hän sai hänen taipumaan, voipi hän kenties saada minunkin taipumaan. Ottakaa hän mukaanne pitoihin huomenillalla.' No, tuletteko sinne?"

"Ehkä," vastasi Kenelm vastahakoisesti; "mutta jos hän tahtoo minua nähdä ainoastaan tyydyttääksensä uteliaisuuttansa, niin en luule minulla olevan syytä toivoa voivani Will Somers'ia auttaa. Mitä te luulette?"

"Mr Travers on hyvä asiamies, ja vaikka ei kukaan voi sanoa, että hän on väärintekevä ja ahne, on hän kuitenkin jotenkin kylmäkiskoinen; ja myöntää täytyy että sellainen kivulloinen raajarikko kuin Will-raukka ei ole mikään hyvä vuokramies. Minulla sentähden ei olisi paljon toivoa, jos asia riippuisi ainoastaan teidän toiveistanne Mr Travers'in hyväntahtoisuuteen katsoen. Mutta meillä on liittolainen hänen tyttäressään. Hän pitää paljon Jessie Wiles'istä ja hän on ollut erittäin hyvä Williä kohtaan. Suloisempaa, enemmän hyväntekeväistä ja sääliväisempää olentoa, kuin Cecilia Travers on, ei ole olemassa. Hän voi paljon vaikuttaa isäänsä, ja hänen kauttansa te voitte isän voittaa."

"Minä en juuri mielelläni tahdo yksissä tuumin naisten kanssa mitään toimittaa," sanoi Kenelm tylysti. "Papit ovat tottuneet saamaan niitä taipumaan. Varmaankin te, sir, sovitte paremmin tähän toimeen kuin minä."

"Sallikaa minun kaikessa nöyryydessä epäillä sitä; ei ole aivan helppo saada vaimoja taipumaan, kun vuosien paino selkää rasittaa. Mutta kun te tarvitsette papin apua saadaksenne kihlauksestanne onnellisen lopun, niin minä hyvin kernaasti pappina tämän vaadittavan juhlamenon toimitan."

"Dii meliora!" sanoi Kenelm juhlallisesti. "On onnettomuuksia, jotka ovat liian suuret pilallakin mainittavaksi. Mitä Miss Travers'iin tulee, niin se seikka, että hän on hyväntekeväinen, peloittaa minua. Minä vallan hyvin tiedän mikä hyväntekeväinen tyttö on – julkea, levoton, nykeränenäinen ja lakkarit täynnä hengellisiä kirjaisia. Minä en tule pitoihin."

"Hiljaa!" sanoi pastori. He kulkivat nyt Mrs Somers'in tuvan sivutse; ja sillä välin kun Kenelm puhui hyväntekeväisistä tytöistä, oli Mr Lethbridge seisahtunut ja salaa luonut silmäyksen ikkunasta. "Hiljaa! ja tulkaa tänne – varovasti!"

Kenelm totteli ja katseli ikkunasta. Will istui – Jessie Wiles oli asettunut hänen jalkainsa juureen ja pitäen hänen kättänsä molemmissa käsissään, katsoi hänen kasvoihinsa. Hän oli hyvin suloisen ja hellän näköinen. Willin kasvot, jotka olivat käännetyt alas Jessieä kohti, näyttivät hyvin surullisilta; kyyneleet valuivat hiljaa hänen poskiansa alas. Kenelm kuunteli ja kuuli Jessien sanovan: "Älä sano niin, Will, sinä särjet minun sydämeni; minä en ole sinulle kelvollinen."

"Pastori," sanoi Kenelm kun he kulkivat eteenpäin, "minun täytyy lähteä noihin siunattuihin pitoihin. Minä alan uskoa, että tuossa vanhassa kunnioitettavassa typerässä jutussa majasta ja sydämestä on hiukan perää. Ja Will Somers'in täytyy pian naida, jotta hän sitten vapaasti voipi sitä katua."

"Minä en käsitä miksi mies katuisi, joka on nainut kauniin tytön, jota hän rakastaa."

"Ettekö sitä käsitä? Vastatkaa minulle suoraan: Ettekö milloinkaan ole tavannut miestä, joka on katunut sitä että hän on nainut?"

"Olen kyllä; hyvin usein."

"Hyvä, miettikää ja vastatkaa yhtä vakaasti: Oletteko milloinkaan kohdannut miestä, joka on katunut ettei hän ole mennyt naimisiin?"

Pastori mietti, ja oli vaiti.

"Sir," sanoi Kenelm, "teidän vaiti-olonne todistaa, että olette rehellinen, ja minä kunnioitan teitä." Näin sanoen hän riensi pois ja jätti pastorin yksin kiivaasti huutamaan: "Mutta – mutta —"

YHDESKOLMATTA LUKU

Mr Saunderson ja Kenelm istuivat lehtimajassa; edellinen ryypiskeli groggiansa ja tupakoi – jälkimäinen katseli kesä-illan taivasta totisella, mutta hajamielisellä silmäyksellä, ikäänkuin koettaisi hän lukea linnunradan tähtiä.

"No!" sanoi Mr Saunderson, joka juuri oli päättänyt väitteen toteennäyttämisen; "ymmärrättekö nyt asian?"

"Minä – en ensinkään. Te sanotte, että teidän isänne isä oli vuokramies, että isänne oli vuokramies, ja että te kolmekymmentä vuotta olette ollut vuokramiehenä; ja näistä peruslauseista te te'ette sen epäloogillisen ja luonnottoman johtopäätöksen, että teidän poikanne senvuoksi myöskin täytyy ruveta vuokramieheksi."

"Nuori mies, te luulette kai tietävänne hyvin paljon, koska olette olleet yliopistossa ja sieltä tuoneet joukon kirjallisia tietoja."

"Seis!" keskeytti häntä Kenelm. "Te otaksutte, että yliopisto on oppinut."

"Niin luulisin olevan."

"Mutta miten se voisi olla oppinut, jos ne, jotka siitä lähtevät, vievät opin pois? Me jätämme sen kokonaan jälkeemme professorien huostaan. Mutta minä tiedän mitä te aiotte sanoa – nimittäin sitä, että minun ei sovi, sentähden, että olen lukenut useampia kirjoja kuin te, olla olevinani viisaampi kuin te, joka olette vanhempi ja jolla on enemmän kokemusta ja tunnette maailmaa paremmin kuin minä. Minä myönnän, että se yleensä on oikein. Mutta eikö jokainen lääkäri, olkoonpa hän kuinka viisas ja taitava tahansa, itsensä suhteen kysy toisen lääkärin mielipidettä, vaikka tämä toinen lääkäri aivan hiljan olisi lääkärinvirkaan tullut? Ja, kun tiedämme, että lääkärit ylipäänsä ovat erinomaisen taitavia miehiä, eikö heidän esimerkkiänsä ole syytä noudattaa? Eikö se todista, että ei kukaan ihminen, olkoon hän vaikka kuinka viisas, ole oman asiansa tuomari? Teidän poikanne asia on todella teidän oma asianne – te katselette sitä omien mielipiteidenne ja vastenmielisyyksienne kautta – ja tahdotte pakoittaa neliskolkkaista pulikkaa ympyriäiseen reikään, sentähden että te, joka olette pyöreä pulikka, sovitte aivan hyvin ja menestytte ympyriäisessä rei'ässä."

"Minä en käsitä miksi minun pojallani olisi oikeus pitää itsensä neliskolkkaisena pulikkana," sanoi vuokramies itsepäisesti, "kun hänen isänsä ja hänen iso-isänsä, ja hänen isänsä iso-isä ovat olleet ympyriäisiä pulikoita; ja se sotii jokaisen elävän olennon luontoa vastaan olla toisellainen kuin sen oma suku on. Koira on lintukoira tai paimenkoira sen mukaan olivatko hänen edelläkävijänsä lintukoiria taikka paimenkoiria. Katsokaa," huudahti vuokramies riemullisesti ja pudisti tuhan piipustansa, "nyt jouduitte kiinni, nuori herra!"

"En suinkaan; sillä te olette pitänyt sen ihan varmana että lajit eivät ole tulleet yhdistetyiksi. Mutta otaksukaa, että paimenkoira yhtyisi lintukoiran kanssa, oletteko silloin varma siitä, että sen pojasta ennen tulee lintukoira kuin paimenkoira?"

Mr Saunderson pani taas tupakkaa piippuunsa, mutta jätti nyt toimensa kesken ja kynsi päätänsä.

"Te olette yhdistänyt lajin," jatkoi Kenelm. "Te olette naineet kauppiaan tyttären, ja minä olen vakuutettu siitä, että teidän vaimonne isän isä ja isän iso-isä olivat kauppiaita. Nyt on tunnettu asia, että enimmät pojat ovat äitiinsä, ja sentähden Mr Saunderson nuorempi on sukuunsa kehruupuolella, ja tulee maailmaan neliskulmaisena pulikkana, joka sopii ainoastaan neliskulmaiseen reikään. Ei kannata ruveta väittämään, vuokramies; teidän poikanne täytyy lähteä enonsa luokse, ja siinä asian päätös."

"Tuhat tulimmaista!" sanoi vuokramies, "te näytte luulevan voivanne puhua minua nurin."

"En sitä luule; mutta minä luulen, että te, jos omaa mieltänne noudattaisitte, puhuisitte poikanne vaivaishuoneesen."

"Mitä! senkö kautta, että hän liittyisi maahan niinkuin hänen isänsä häntä ennen? Liittyköön mies maahan, niin maa on liittyvä häneen."

"Liittyköön mies mutaan, niin muta on liittyvä häneen. Te panette koko sydämenne taloonne, ja teidän poikanne panisi ainoastaan jalkansa siihen. Rohkaiskaa mielenne. Ettekö käsitä, että aika on kehäkulku, ja että kaikki kääntyy ympäri jälleen? Joka ikinen päivä joku heittää maan ja rupeaa kauppaa tekemään. Hän rikastuu vähitellen, ja silloin on hänen hartain toivonsa palata maahan takaisin. Hän jätti maan vuokramiehen poikana: hän palaa maalle tilanomistajana. Teidän poikanne on, kun hän tulee viidenkymmenen vuotiaaksi, paneva säästönsä maahan ja on itse vuokramiehiä pitävä. Herra Jumala, mimmoiset verot hän on heiltä kiskova! Minä en neuvoisi teitä rupeemaan hänen vuokramieheksensä."

"Voi hiivatti!" sanoi vuokramies. "Hän heittäisi koko apteekin minun kesantopellolleni ja sanoisi sitä 'edistymiseksi'."

"Antakaa hänen lannoittaa maatansa oman mielensä mukaan, kun hän itse talon saapi; pysykää te erillään hänen kemiallisista kynsistään. Kuulkaas nyt, minä sanon hänelle, että hän saa hankkia matkalle ja tulevalla viikolla lähteä enonsa tykö."

"Hyvä," sanoi vuokramies malttavaisella äänellä – "miehen, jolla on luja tahto, täytyy käydä omaa tietänsä."

"Ja parasta, mitä ymmärtäväinen mies voi tehdä, on se, ettei hän häntä ehkäise. Mr Saunderson, ojentakaa minulle kätenne. Te olette niitä miehiä, jotka saattavat hyväin isäin poikia muistamaan omaisiansa; ja minä muistan omaisiani, kun sanon: Jumala teitä siunatkoon!"

Kenelm lähti pois vuokramiehen luota, meni sisään ja haki Mr Saunderson nuoremman hänen omasta huoneestaan. Tämä nuori herrasmies oli vielä ylhäällä ja luki kaunopuheisen esitelmän, jonka nimi oli "Ihmiskunnan Vapautus kaikesta Hirmuvaltaisesta Tarkastuksesta – Valtiollisesta, Yhteiskunnallisesta, Kirkollisesta ja Perheellisestä."

Nuori mies katsoi kolkonnäköisenä ylös ja sanoi, kun hän näki Kenelmin surulliset kasvot: "Oh! minä näen, että olette puhuneet ukon kanssa ja että hän ei ota asiata korviinsakaan."

"Ensiksi," vastasi Kenelm, "koska te kerskaatte korkeasta sivistyksestä, täytyy teidän sallia minun neuvoa teitä lukemaan englannin kieltä niissä muodoissa, joissa vanhemmat kirjailijat sitä yhä pitävät ja joita korkeasti sivistyneet miehet pitävät arvossa, Edistymisen Aikakaudesta huolimatta. Ei kukaan, joka on tämän opin läpikäynyt, eikä kukaan, joka äidinkielellä on lukenut kymmenet käskyt, te'e sellaista virhettä, että luulee sanan 'ukko' tarkoittavan samaa kuin 'isä'. Toiseksi tulee teidän, koska teillä on olevinaan se korkeampi valistus, joka on korkeamman opetuksen seurauksena, oppia paremmin itseänne tuntemaan, ennenkuin rupeatte ihmissukukunnan opettajaksi. Suokaa anteeksi, että rohkenen teidän hyväksenne näin rohkeasti puhua, mutta minä sanon, että te tätä nykyä olette itseluuloinen narri – lyhyesti, se, joka sallii toisen pojan sanoa toista 'aasiksi'. Mutta kun pää on heikko, niin tulee korvata puutetta sydämen rikkaudella. Koettakaa lisätä teidän sydämenne rikkautta. Teidän isänne antaa suostumuksensa teidän valitsemaanne virkaan, pannen alttiiksi kaikki omat toiveensa. Tämä on kova koetus isän ylpeydelle, isän tunteille, ja harvat isät tekevät mielellään sellaisia uhrauksia. Minä olen pitänyt lupaustani teille ja kehoittanut Mr Saundersonia suostumaan teidän tuumaanne, sentähden, että olen varma siitä, että teistä tulisi huono vuokramies. Nyt teidän tulee näyttää, että teistä voi tulla hyvä kauppias. Te olette tuumanne kautta minua ja isäänne kohtaan pakoitettu koettamaan parastanne tekemään; ja heittäkää sillä välin toimenne, kääntämään maailmaa ylös alasin, niille, joilla ei siinä kauppapuotia ole, joka voisi musertua yleisessä melskeessä. Ja nyt hyvää yötä."

Saunderson nuorempi kuunteli näitä nuhtelevia sanoja sacro digno silentio, suu auki ja tuijottavin silmin. Hän oli niinkuin lapsi, jota hoitaja on kovasti huiskuttanut ja joka tämän toimen kautta on joutunut niin hämillensä, ettei tiedä onko se vahingoittunut vai ei.

Minuutti sen jälkeen kun Kenelm oli huoneesta lähtenyt, näkyi hän taas ovessa ja sanoi leppyisesti kuiskaten: "Älkää panko pahaksenne, että sanoin teitä itseluuloiseksi narriksi ja aasiksi. Nämä sanat soveltuvat epäilemättä yhtä hyvin minuun itseenikin. Mutta löytyy vieläkin enemmän itseluuloinen narri ja suurempi aasi kuin kumpikaan meistä, ja se on se aikakausi, jossa me onnetonta kyllä olemme syntyneet – Edistymisen Aikakausi, Mr Saunderson nuorempi – nokkaviisaiden lurjuksien Aikakausi!"