Kenelm Chillingly: Hänen elämänvaiheensa ja mielipiteensä

TOINEN KIRJA

ENSIMMÄINEN LUKU

Kenelm Chillingly oli lähtenyt isänsä kodista aamuhämärässä, ennenkuin kukaan talossa vielä oli hereillä.

"Kieltämättä," sanoi hän astuen yksinäisiä nurmikoita poikki – "kieltämättä minä aloitan maailmaan astumiseni niinkuin runoilijat aloittavat runoa, jälittelijänä ja sananlainaajana. Minä jälittelen kuljeksivaa runoseppää, samoin kuin hän epäilemättä aloitti jälittelemällä jotain toista runoseppää. Mutta jos minussa jotain on, niin sen täytyy kehittyä omituisessa muodossaan. Ja runosepät eivät kumminkaan ole aatteen keksijöitä. Jalkamatkain seikkailut ovat tunnetut satu-ajasta asti. Herkules esimerkiksi – jalkasin matkustajana hän tuli taivaasen. Kuinka hiljainen ja autio maailma nyt on! Eikö se ole sentähden, että tämä on päivän ihanin hetki?"

Hän pysähtyi ja katseli ympärilleen ja ylöspäin. Oli juhannuksen aika. Aurinko oli juuri nousemaisillaan kauniiden kukkulain yli. Kaste kimalteli pensastoissa. Taivaalla ei ollut ainoatakaan pilven hattaraa. Vihannasta viljavainiosta yksinäinen leivo kohosi ilmaan. Sen laulu herätti toiset linnut. Pari minuutia kului, niin iloiset laulajaiset alkoivat. Kenelm nöyrästi otti hatun päästänsä ja kumartui sydän täynnänsä kunnioitusta ja kiitollisuutta.

TOINEN LUKU

Noin yhdeksän aikana Kenelm saapui kaupunkiin, joka oli kaksitoista [kaikki mitat ovat englantilaisia, siis 12 pen. = 2 suom. pen.] penikulmaa hänen kodistansa ja johon hän tahalla oli ohjannut kulkuaan, sillä hän ei ollut siellä melkein ensinkään tunnettu ulkonäöltään ja taisi ostaa mitä hän tarvitsi herättämättä mitään erityistä huomiota. Hän oli matkapuvuksensa valinnut metsästyspuvun, sentähden että se oli yksinkertaisin ja näytti vähimmin sopivan hänelle aatelismiehenä. Mutta tämä puku oli kuitenkin niin sievästi tehty että joka ikinen työmies, jonka hän kohtasi, otti lakin päästänsä. Sitä paitsi, kukapa käy metsästyspuvussa kesäkuussa, tahi metsästyspuvussa ensinkään, paitsi metsänvartijat tahi aatelismies, jolla on erityinen lupa metsästää?

Kenelm meni suureen kauppapuotiin, jossa oli valmiita vaatteita kaupan, ja osti sellaisen puvun, joka sopi köyhänlaiselle arentimiehelle pyhävaatteeksi: paksun, karkean puvun, joka oli puoleksi takki, puoleksi nuttu, samallaisesta kankaasta tehdyt liivit, paksut housut, kapean kaulahuivin, muutamia paitoja ja villasukat, jotka soveltuivat muuhun pukuun. Hän osti myöskin nahkaisen matkalaukun, johon mahtui hänen vaatteensa ja pari kirjaa sekä kampa ja harja, jotka hän oli ottanut mukaansa lakkariinsa. Siltä matkatavaroiden joukossa kotona ei ollut yhtään matkalaukkua.

Kun hän oli nämä ostokset tehnyt ja maksanut ne, niin hän nopein askelin kulki läpi kaupungin ja pysähtyi halvan ravintolan kohdalle, jonka oven yläpuolella oli kilpi, johon oli kirjoitettu: "Virvokkeita ihmisille ja eläimille." Hän astui pieneen huoneesen, jossa tähän aikaan vuorokautta ei ollut ketään, pyysi aamiaista ja söi suurimman osan neljän pencen maksavaa leipää ja kaksi munaa.

Täten virvoitettuansa itsensä, hän taas astui edelleen ja poikkesi tien vieressä olevaan tiheään pensastoon, jossa hän riisui päältänsä ne vaatteet, jotka hänellä oli päällä, ja puki yllensä ne, jotka hän oli ostanut, ja parin suuren kiven avulla hän upotti hylätyt vaatteet pieneen mutta syvään lammikkoon, jonka hän kaikeksi onneksi löysi tiheää pensasta kasvavassa laaksossa, jossa joukko vikloja talvisaikana tavallisesti oleskeli.

"Noh," sanoi Kenelm, "nyt minä todella alan uskoa, että olen tullut pois omasta itsestäni. Minä olen toisen miehen nahassa; sillä mitähän onkaan, kun asiaa oikein mietitään, nahka muuta kuin sielun verho, ja mitä on puku muuta kuin sopiva nahka? Jokainen säädyllinen sielu häpee omaa nahkaansa. Katsotaan suurimmaksi törkeydeksi näyttää sitä, ja ainoastaan alhaisimmalla kannalla olevat raakalaiset sitä tekevät. Jos puhtain sielu, joka tätä nykyä maan päällä löytyy, Rooman paavi tahi Canterburyn arkkipiispa, kävelisi Strandkatua pitkin Londonissa siinä puvussa, jonka luonto hänelle antoi, nimittäin alastomana, niin hän vedettäisiin oikeuden eteen ja pantaisiin vankeuteen sentähden, että hän oli yleisöä loukannut."

"Niin, minä olen nyt toisen miehen nahassa. Kenelm Chillingly, minä en enää ole

"Teidän uskollinen,

"Vaan minä olen

"Suurimmalla kunnioituksella

"Teidän tottelevainen nöyrä palvelijanne."

Kepein askelin ja ilomielin riensi täten muuttunut matkamies metsästä tomuiselle maantielle.

Hän oli kulkenut noin tunnin aikaa ja kohdannut ainoastaan muutamia ihmisiä, kun hän oikealta kuuli nuoren, kimakan äänen huutavan. "Auttakaa, auttakaa! – minä en tahdo tulla – minä sanon teille, ett'en tahdo!" Vallan hänen edessänsä seisoi korkean portin kohdalla surullisen näköinen, harmaa hevonen pienten kääsien edessä. Suitset riippuivat vallan irti hevosen niskalla. Eläin oli nähtävästi tottunut seisomaan hiljaa, kun niin käskettiin, ja oli hyvillään, kun oli tilaisuutta siihen.

Huuto. "Auttakaa, auttakaa!" kuului toistamiseen ja sen ohessa kuului karkeamman äänen kovempi huuto, joka ilmoitti vihaa ja uhkausta. Nämät äänet nähtävästi eivät olleet hevosen päästämiä. Kenelm katseli portin yli ja näki muutaman kyynärän päässä, niityllä, hyvin puetun nuorukaisen kaikin voimin taistelevan rotevan keski-ikäisen miehen kanssa, joka piti häntä kiinni käsivarresta ja laahasi häntä mukaansa.

Urhoollisen Sir Kenelm Digbyn kaiman luonnollinen ritarillisuus kohdakkoin heräsi. Hän hyppäsi portin yli, tarttui miehen kaulukseen ja huudahti. "Hyi häpeä! mitä te'ette tuolle poikaraukalle? – antakaa hänen olla rauhassa!"

"Mitä perkele se teihin koskee?" tiuskasi roteva mies säihkyvin silmin ja vallan raivoisena. "Ah, ehkä olette te juuri tuo roisto? – niin, ei ole epäilemistäkään. Minä maksan teille siitä, konna!" ja yhä toisella kädellään pitäen nuorukaista kiinni, hän toisella kädellä lyödä läjähytti Kenelmiä, jonka silmät ja nenä pelastuivat tästä äkillisestä hyökkäyksestä ainoastaan sen kautta että hän oli taitava nyrkkitappelussa ja hyvin notkea. Kuinka olikaan niin voimakas mies joutui tappiolle; Kenelm väisti iskun ja löi niin taitavasti vastustajansa että roteva mies yhtäkkiä makasi selällään maassa sääret ylöspäin. Nuorukainen, joka nyt oli päässyt irti, tarttui Kenelmin käsivarteen ja veti hänet pois niityltä, huutaen. 'Tulkaa, tulkaa ennenkuin hän pääsee ylös! pelastakaa minua! pelastakaa minua!' Ennenkuin Kenelm oli toipunut kummastuksestaan, oli nuorukainen vienyt hänet portille ja hypännyt ylös kääseihin, nyyhkyttäen. 'Astukaa ylös! Minä en osaa ajaa; astukaa kääseihin ja ajakaa! Pian, pian!'"

"Mutta," alkoi Kenelm.

"Nouskaa ylös, muuten tulen hulluksi." Kenelm totteli, nuorukainen antoi hänelle suitset, otti itse piiskan ja löi voimiensa takaa hevosta. Tämä lähti juoksemaan.

"Seisauttakaa – seisauttakaa – seisauttakaa, varas! – rosvo! – Hei! – varkaat – varkaat – varkaat – seisauttakaa!" huusi ääni heidän takanaan. Kenelm väkinäisesti käänsi päätänsä ja näki tuon rotevan miehen istuvan hajareisin portilla kauheasti raivoten. Se oli vaan vilahdus; piiska viuhui taas, hevonen lähti laukkaamaan täyttä nelistä, kääsit hyppivät ja keikkuivat tiellä, ja Kenelmin ei onnistunut saada piiskaa käteensä rauhoittaakseen hevosta, ennenkuin olivat peninkulman päässä rotevasta miehestä.

"Nuori herra," sanoi Kenelm silloin, "ehkä olette hyvä ja selitätte minulle asian."

"Sitten; ajakaa vaan, tämä on hyvä hevonen; minä maksan teille vaivastanne."

Kenelm sanoi totisesti. "Minä tiedän että todellisessa elämässä palvelus ja maksu luonnollisella tavalla seuraavat toisiansa. Mutta jättäkäämme maksu siksensä, kunnes sanotte minkä palveluksen minun tulee teille tehdä. Ja ennen kaikkea, mihin minun tulee ajaa? Me tulemme kohdakkoin paikkaan, jossa kolme tietä yhtyy, mikä näistä minun on valitseminen?"

"En minä tiedä; tuossa on tienviitta. Minä tahdon mennä – mutta se on salaisuus; ettehän te minua petä? Luvatkaa – vannokaa se minulle."

"Minä en milloinkaan vanno enkä kiroile, paitsi kun – olen suutuksissa, joka, ikävä kyllä, hyvin harvoin tapahtuu; enkä minä lupaa mitään ennenkuin tiedän mitä lupaan; enkä myöskään aja nuoria karkulaisia toisten ihmisten kääseissä, jollen tiedä vieväni heitä turvalliseen paikkaan, josta heidän isänsä ja äitinsä saavat heidät käsiinsä."

"Minulla ei ole isää eikä äitiä," sanoi nuorukainen suruisesti ja hänen huulensa vapisivat.

"Poika raukka! Minä otaksun, että tuo paksu lurjus oli koulu-opettajanne, ja että te karkaatte rangaistuksen pelosta."

Poika purskahti suureen nauruun; iloiseen, heleään nauruun, joka teki syvän vaikutuksen Kenelm Chillinglyyn. "Ei, hän ei aikonut minua rangaista; hän ei ole koulun-opettaja; hän on sitäkin pahempi."

"Onko se mahdollista? Mikä hän on?"

"Setäni."

"Vai niin! sedät ovat tunnetut julmuudestaan; jo klassillisessa muinaisuudessa he olivat sellaisiksi tunnetut ja Richard III oli ainoa oppinut suvussansa."

"Oh! klassillinen muinaisuus ja Richard III!" sanoi nuorukainen kummastuneena, ja katseli tutkivin silmin miettiväistä kyytimiestä. "Kuka olette? Te puhutte niinkuin herrasmies."

"Suokaa anteeksi. Minä en enää niin tee, jos voin sitä välttää."

"Tämä alkaa tuntua huvittavalta," ajatteli Kenelm. "Mikä onni sentään on tulla toisen miehen nahkaan ja toisen kääseihin lisäksi!" Ääneen hän sanoi. "Tässä on tienviitta. Jos aikomuksenne on karata setänne luota, niin nyt on aika ilmoittaa minulle mihin aiotte karata."

Nuorukainen kumartui kääsin yli ja katseli tarkemmin tienviittaa.

Sitten hän iloisesti taputti käsiänsä.

"Se on oikein! Minä juuri arvasin sitä. Siinä on: Tor-Hadhamiin, kahdeksantoista peninkulmaa! Tämä tie vie Tor-Hadhamiin."

"Onko tarkoituksenne että minun pitää kyyditä teitä koko tämä matka – kahdeksantoista peninkulmaa?"

"On."

"Ja kenen luokse menette?"

"Sen minä sitte sanon. Ajakaa vaan eteenpäin! Minä en osaa ajaa – en ole eläissäni ajanut – muuten en pyytäisi teitä sitä tekemään. Minä teitä rukoilen, älkää minua jättäkö! Jos olette herrasmies, niin ette sitä tee; ja jos ette ole herrasmies, niin minulla on 10 puntaa kukkarossani, te saatte ne kun minä onnellisesti pääsen Tor-Hadhamiin. Älkää kieltäkö; henkeni on vaarassa."

Nuorukainen alkoi taas nyyhkyttää. Kenelm ohjasi hevosen pään Tor-Hadhamia kohti ja nuorukainen herkeni nyyhkyttämästä.

"Te olette hyvä, kiltti mies," sanoi nuorukainen, pyyhkien silmiänsä.

"Minä pelkään, että vien teidät liian kauas tieltänne."

"Minulla ei ole mitään määrättyä tietä, ja voin yhtä hyvin lähteä Tor-Hadhamiin, jossa en ole milloinkaan käynyt, kun johonkin toiseen paikkaan. Minä olen vaan matkamies maan pinnalla."

"Ovatko teidänkin vanhempanne kuolleet? Te ette kuitenkaan ole paljon vanhempi minua."

"Pikku herrani," sanoi Kenelm totisesti, "minä olen vasta tullut täysikäiseksi; ja te, luullakseni, olette neljäntoista vuotias."

"Oh, kuinka lystillistä!" huudahti nuorukainen äkisti. "Eikö se ole lystiä?"

"Se ei ole niinkään lystiä, jos minä tuomitaan pakkotyöhön siitä, että olen varastanut setänne kääsit ja ryöstänyt hänen pieneltä holholaiseltaan 10 puntaa. Mutta nyt muistan, teidän kiivas sukulaisenne luuli lyövänsä toista, kun hän tähtäsi minuun. Hän kysyi: 'Oletteko te se roisto?' Mikä roisto se on, josta hän puhui? Hän on nähtävästi teidän uskottunne."

"Roisto! Hän on kunniallisin, jaloin – Mutta siitä ei sen enempää nyt; te opitte häntä tuntemaan kun tulemme Tor-Hadhamiin. Sivaltakaa hevosta piiskalla; se kulkee niin hiljaa."

"On vastamäkeä; kunnon mies säälii hevostansa."

Kenelmin ei onnistunut viekkaudella eikä kaunopuheliaisuudella saada muuta selitystä nuorelta kumppaniltaan, kun mitä hän jo oli saanut. Kuta edemmäksi tulivat ja kuta enemmän matkan päämaalia lähenivät, sitä äänettömämmäksi molemmat kävivät. Kenelm vakaasti mietiskeli, että hänen ensimmäisen päivänsä kokemus todellisesta elämästä toisen nahassa oli saattanut hänen omaa nahkaansa jonkimoiseen vaaraan. Hän oli lyönyt maahan miehen, joka nähtävästi oli kunnioitettava ja varakas, ja oli vienyt pois tämän miehen holhotin, ja käytti omavaltaisesti tämän miehen tavaroita – hänen kääsiänsä ja hevostansa. Kaikkea tätä oli hänen tyydyttävällä tavalla selittäminen tuomarille, mutta miten? Siten, että hän palaisi entiseen nahkaansa; tunnustaisi olevansa Kenelm Chillingly, joka oli saanut kiitosta yliopistossa ja oli perivä hyvän nimen ja 10,000 puntaa vuotuista tuloa. Mutta mikä häiriö siitä syntyisi! ja hän joka sellaista oikein inhosi. Hänen täytyisi selittää mistä syystä hän oli valhepuvussa, puvussa, jollaisessa ei ikänä oltu baronetin vanhinta poikaa nähty, jos hän ei ollut karannut kullankaivajain luokse. Oliko tämä nyt tila, johon Chillinglyin niin kunnianarvoisen perheen perillinen, jonka kolmella sinisellä kalalla varustettu vaakuna oli alkuansa vanhimmasta englannin heraldikin ajoista, Edward III hallituksen ajasta, voi joutua loukkaamatta noiden kolmen kalan kylmää ja vanhaa verta?

Entäs hän itse, Kenelm, noista kolmesta kaloista puhumatta? Mikä nöyryytys! Hän oli hylännyt kunnioitettavan isänsä hyvästi harkitut valmistukset hänen matkaansa varten; hän oli itsepintaisesti valinnut oman tiensä omalla uhallaan; ja nyt, ennenkuin puolet ensimmäisestä päivästä oli kulunut, mihin kamalaan pulaan hän oli joutunut! Ja millä hän voi itseänsä puolustaa? Pieni poika parka, joka milloin itki milloin nauroi, oli kuitenkin kyllin taitava käärimään Kenelm Chillinglyä sormensa ympärille; käärimään häntä – miestä, joka piti itseänsä paljoa viisaampana kuin vanhempansa – miestä, joka yliopistossa oli mainetta saavuttanut – miestä, joka luonteensa puolesta oli mitä totisin – miestä, jolla oli niin tarkka arvostelukyky, ett'ei löytynyt mitään taiteen tahi luonnon alalla, jossa hän ei olisi vikaa huomannut – että hän oli joutunut tällaiseen seuraan, se oli vähintään harmillista.

Nuorukainen sitä vastoin, johon Kenelm tavan takaa loi katseen, näytti vallan lumotulta. Väliin hän nauroi ääneen itsekseen, väliin hän hiljaa itki; väliin hän ei nauranut eikä itkenyt vaan näytti vaipuneen syviin ajatuksiin. Heidän lähetessänsä kaupunkia, Kenelm pari kertaa töytäsi nuorukaista kylkeen ja sanoi. "Poikani, minun täytyy puhua pari sanaa teidän kanssanne;" ja kummallakin kerralla poika oli vastannut haaveksimalla äänellä:

"Hiljaa! Minä ajattelen."

Ja siten he saapuivat Tor-Hadhamin kaupunkiin; hevonen oli silloin jo väsymyksestä uupumaisillaan.

KOLMAS LUKU

"Noh, nuori herra," sanoi Kenelm tyyneellä, mutta vakaalla äänellä – "nyt olemme siinä kaupungissa, johon minun piti viedä teidät. Ja nyt sanomme toinen toisellemme jäähyväiset."

"Ei, ei jäähyväisiä! viipykää hetkinen minun luonani. Minua alkaa peloittaa, ja minä olen niin yksin ja turvaton;" ja poika, joka ennen oli vetäytynyt Kenelmin luota, pani nyt kätensä Kenelmin käteen ja lähestyi häntä hyväillen.

En tiedä mitä lukijani tähän saakka lienee ajatellut Kenelm Chillinglystä, mutta kaikissa hänen kummallisen luonteensa mutkissa löytyi tie, joka vei suoraan hänen sydämeensä – kun vaan oli häntä heikompi ja pyysi häneltä turvaa.

Hän kääntyi äkkiä, hän unohti tilansa omituisuuden ja vastasi. "Pikku tuittupää, ennen saa minua ampua kuolijaksi, kuin minä teitä heitän, jos pulassa olette. Mutta meidän täytyy myöskin sääliä hevosta – sanokaa hevosen tähden mihin meidän tulee mennä."

"Minä toden totta en voi sitä sanoa; en ole milloinkaan ennen ollut täällä. Ajakaamme johonkin pieneen rauhalliseen ravintolaan. Ajakaa hiljaa – katselkaamme mistä sellaisen löytäisimme."

Tor-Hadham oli iso kaupunki; se ei nimenomaan ollut kreivikunnan pääkaupunki, mutta kaupan ja liikkeen suhteen se kuitenkin todella oli sitä. Se suora katu, jota pitkin hevonen kulki niin hitaasti, kun olisi se vetänyt voittovaunuja pyhää kukkulaa ylös, näytti hyvin vilkkaalta. Kauppapuodit olivat varustetut suurilla yhdestä lasilevystä tehdyillä ikkunoilla; kaduilla liikkui kirjava joukko, ei ainoastaan kauppaväkeä, vaan sellaistakin, joka kulki siellä huvin vuoksi, sillä suuri joukko ohitsekulkijoita oli nuoria, hyvästi puettuja naisia, moniaat kauniitakin. Rykmentti hänen majesteettinsa husaariakin oli pari päivää ennen saapunut kaupunkiin, ja tämän onnellisen rykmentin upseerit ja vierasvaraisen kaupungin naiset kilpailivat kumpiko heistä voisi hankkia toiselle puolelle suurimman joukon voitettuja ja haavoitettuja. Näiden sankarien tulo, jotka virkansa puolesta ovat vihollisen väestön vähentäjiä ja ystävällisen väestön lisääjiä, oli vaikuttanut suuren virkeyden sellaisten huvitusten toimittajissa, jotka saattavat nuoria ihmisiä yhteen, – pilkkaan-ampumiset, laulajaiset, tanssit ilmoitettiin seiniin ja lauta-aitoihin sekä kauppapuotien ikkunoihin asetettujen julistuksien kautta.

Poika kurkisti uteliaasti kääseistä ja katseli erittäin näitä julistuksia, kunnes hän vihdoin vilkkaasti huudahti.

"Ah, minä olin oikeassa – tuossa se on!"

"Mitä siinä on?" kysyi Kenelm. "Ravintolako?" Hänen toverinsa ei vastannut, vaan Kenelm, joka seurasi nuorukaisen silmäystä, huomasi summattoman suuren julistuksen:

"Huomen-illalla teaatteri avataan.

Rirhard III

Mr Compton."

"Kysykää joltakin missä teaatteri on," sanoi nuorukainen, kääntyen toisaalle.

Kenelm seisautti hevosen, kysyi teaatteria ja neuvottiin poikkeemaan ensimmäiselle oikealla kädellä olevalle poikkikadulle. Muutaman minuutin kuluttua he kauheasti kolkon ja aution syrjäkadun kulmassa näkivät näytelmä-runottareille pyhitetyn, ruman ja rappeutuneen huoneuksen. Seinämiin oli kiinnitetty julistuksia, joissa nimi Compton esiintyi niin jättiläis-kokoisena, kuin kirjaimilla voi saada aikaan. Nuorukainen huokasi. "Katsokaamme nyt," sanoi hän, "onko täällä lähellä ravintolaa – menkäämme läheisimpään."

Mutta ei mitään ravintolaa näkynyt, joka olisi ollut pientä, siivotonta kapakkaa parempi, ennenkuin he vähän matkaa teaatterista tulivat siistille, vanhanaikuiselle, autiolle torille, jonka varrella oli sievä, valkeaksi kalkittu talo, jonka etuseinään, suurilla mustilla, kolkon näköisillä kirjaimilla oli kirjoitettu. "Raittiuden ravintola."

"Pidättäkää," sanoi nuorukainen; "eikö tämä teistä sopisi meille? Se näyttää niin hiljaiselta."

"Eipä se voisi hiljaisemmalta näyttää jos se olisi hautakivi," vastasi Kenelm.

Poika tarttui ohjaksiin ja seisautti hevosen. Hevonen oli siinä tilassa että heikoinkin nykäys ohjaksista oli kylläksi sitä seisauttamaan, vaikka se jotenkin surullisesti käänsi päätänsä, ikäänkuin se epäilisi tokko raittiuden sääntöjen mukaan heinät ja kaurat olivat luvallisia ravinto-aineita. Kenelm astui kääseistä ja meni sisään. Siivosti puettu nainen astui esiin jonkilaisen lasisen ruokakaapin takaa, joka kaappi myöskin oli pöytänä, mutta jolla ei näkynyt niitä virkistys-juomia, jotka ehdottomasti kuuluvat ravintolan-pöytään; sen sijaan pöydällä oli kaksi isoa kylmää vettä sisältävää vesi-astiaa, pari lasia sekä moniaita lautasia, joilla oli vehnäsiä ja sokurileipiä. Nainen kysyi kohteliaasti millä hän voisi olla vieraille mieliksi.

"Mieliksi," vastasi Kenelm vakaasti kun ainakin, "ei ole se sana, jonka minä olisin valinnut. Mutta voitteko palvella hevostani – minä tarkoitan tätä hevosta – antamalla sille kauroja ja hankkimalla sille tallia, ja tätä nuorta miestä ja minua toimittamalla meille erityistä huonetta ja päivällistä?"

"Päivällistä!" toisti emäntä – "päivällistä!"

"Minä pyydän nöyrimmästi anteeksi, rouva. Mutta jos sana 'päivällinen' ei teitä miellytä, niin sanon sen sijaan jotakin syötävää ja juotavaa."

"Juotavaa! Tämä on ankara raittiuden ravintola, sir."

"Noh, jos täällä ei syödä ja juoda," huudahti Kenelm kiivaasti, sillä hänen oli nälkä, "niin jääkää hyvästi."

"Odottakaas, sir. Me syömme ja juomme kyllä täällä. Mutta me olemme hyvin kohtuullista väkeä. Me emme salli väkeväin juomien nauttimista täällä."

"Eikö olutlasillistakaan?"

"Ainoastaan inkevääri-olutta. Väkeväin juomain nauttiminen on ankarasti kielletty. Meillä on teetä, kahvia ja maitoa. Mutta enimmät vieraamme kuitenkin mieluisimmin juovat puhdasta vettä? Mitä ruokaan tulee, sir … niin saatte mitä vaan haluatte."

Kenelm pudisti päätänsä ja aikoi lähteä pois, kun nuorukainen, joka oli hypännyt alas kääseistä ja kuullut keskustelun, kiivaasti huusi. "Mitä tämä tarkoittaa? Kuka väkeviä juomia tahtoo? Vesi on kyllä hyvää. Ja mitä päivälliseen tulee, – niin ollaan tyytyväiset mihin hyvänsä. Olkaa hyvä ja viekää meitä erityiseen huoneesen, minä olen niin väsynyt." Nämä viimeiset sanat lausuttiin niin kauniisti ja suloisesti, että emäntä kohdakkoin vallan muuttui, mutisi "poika parka", ja vielä hiljemmin, "oi kuinka kauniit kasvot hänellä on!" nyykäytii päätänsä ja näytti heille tien siistiä, vanhanaikuisia portaita ylös.

"Mutta hevonen ja kääsit – mihin ne joutuvat?" sanoi Kenelm, sillä omatunto soimasi häntä siitä, että hevosta ja sen omistajaa oli niin pahoin kohdeltu tähän asti.

"Noh, mitä hevoseen ja kääseihin tulee niin teillä on Jukesin vuokratalli muutaman kyynärän päässä saman kadun varrella. Me emme itse ota vastaan hevosia – meidän kävijöillämme on harvoin hevosia; mutta Jukesilla se hoidetaan hyvästi."

Kenelm vei hevosen täten osoitettuun vuokratalliin ja viipyi siellä siksi kun hän näki, että se oli viilistynyt, kuivanut ja kauroilla varustettu – sillä Kenelm Chillingly oli hyvin hyvä eläimiä kohtaan – ja sitten hän kauhean nälkäisenä palasi raittiuden ravintolaan, jossa hän vietiin pienen pieneen saliin, jonka keskilattialla oli matonpalanen ja kuusi pientä rottinkituolia; seinillä oli kuvia, jotka kuvasivat väkeväin juomain vaikutusta muutamiin ihmisiin – muutamat olivat aaveiden kaltaisia, toiset paholaisten näköisiä, kaikki kurjassa ja surkeassa tilassa, joka oli jyrkkä vastakohta onnellista perhettä kuvaamaan tauluun: iloisen näköisiä vaimoja, hyvin voipia miehiä, punaposkisia lapsia, jotka olivat sen onnellisen tilan vertauskuvana, jossa raittiudenseuran jäsenet elivät.

Pöytä, jolla oli puhdas vaate sekä kahdet veitset ja kahvelit, veti kuitenkin etupäässä Kenelmin huomion puoleensa.

Nuorukainen seisoi ikkunan kohdalla ja näytti katselevan pientä akvaariota, joka oli siellä ja jossa oli tavallinen määrä pieniä kaloja, matelijoita ja hyönteisiä, jotka luonnollisessa alapaikassaan nauttivat raittiuden iloista elämää, vaikka tietysti väliin söivät toinen toisiaan.

"Mitähän ruokaa he aikovat meille antaa?" kysyi Kenelm. "Pitäisihän sen nyt tähän aikaan oleman valmiina."

Tämän sanottua hän kovasti nykäisi kellonsoitinta. Nuorukainen astui esiin ikkunan luota ja Kenelm kummastuneena katseli hänen hempeitä liikkeitään ja suloisia kasvojaan, sillä hän oli paljon kauniimpi nyt, kun hän oli ilman hattua ja oli pessyt tomun puhtaista kasvoistaan. Hän oli kieltämättä erinomaisen kaunis poika, ja jos hän saisi elää aikamieheksi, niin hän tulisi haavoittamaan monta naissydäntä. Hän läheni Kenelmiä jotenkin itsensä-alentavalla ylpeydellä, joka harvoin ilmoittaa korkeampaa säätyä, jos se on kuninkaallista säätyä alempi, ojensi kätensä ja sanoi.

"Sir, te olette käyttänyt itseänne hyvin, ja minä kiitän teitä."

"Teidän Kuninkaallinen Korkeutenne on liian nöyrä," vastasi Kenelm Chillingly, syvästi kumartaen; "mutta oletteko tilanneet päivälliset? Ja mitähän ruokaa aiotaan meille antaa. Ei kukaan näy kuulevan täällä, vaikka soitetaan. Koska se on raittiuden ravintola, ovat luultavasti kaikki palkolliset juovuksissa."

"Miksi he raittiuden ravintolassa olisivat juovuksissa?"

"Miksi! Noh, sentähden että tavallisuuden mukaan ne ihmiset, jotka hartaasti ovat jotakin olevinaan, ovat vastakohta siitä, minkä sanovat olevansa. Mies, joka on olevinaan pyhimys, on varmaan suuri syntinen, ja miehessä, joka kehuu olevansa syntinen, on vallan varmaan pieni tarkkava ja kyynelsilmäinen kappale pyhimys-luontoa, joka on kylliksi tekemään hänestä veijarin. Rehellinen ihminen, olkoonpa pyhimys tahi syntinen, ei kehu olevansa pyhimys eikä syntinen. Ajatelkaa esimerkiksi pyhän Augustinon kehuvan, että hän on pyhimys, tahi Robert Burns'in, että hän on syntinen; ja vaikka te, poikani, luultavasti ette ole pyhän Augustinon tunnustuksia ettekä Robert Burns'in runoja lukeneet, niin uskokaa kuitenkin minua, kun sanon että molemmat olivat kunnon miehiä; ja vähäisellä eroituksella opetuksen ja kokemuksen suhteen, Burns olisi voinut kirjoittaa Tunnustukset ja Augustino runot. Mutta voimia ennen kaikkia! Minä olen kuolemaisillani nälkään. Mitä pyysitte päivälliseksi, ja milloin tuovat ruokaa?"

Nuorukainen, joka oli avannut jo luonnostakin suuret, mustat silmänsä selälleen, sillä aikaa kun hänen pitkä, parkkumihousuihin puettu matkakumppaninsa puhui niin suojelevalla tavalla Robert Burns'ista ja pyhästä Augustinosta, vastasi rukoilevalla ja ujolla äänellä. "Minä olen pahoillani siitä, että en tullut ajatelleeksi päivällistä. Minun olisi tullut osoittaa suurempaa kohteliaisuutta teitä kohtaan. Emäntä kysyi minulta mitä me tahtoisimme. Minä vastasin. 'Mitä tahansa'; ja emäntä mutisi jotain" – (tässä nuorukainen vaikeni).

"Noh, mistä hän mutisi? Lampaanpaististako?"

"Ei. Kaalista ja riisipuddingista."

Kenelm Chillingly ei milloinkaan kiroillut eikä milloinkaan joutunut raivoon. Sellaisissa tilaisuuksissa, jolloin karkeammat inhimillisestä tomusta tehdyt olennot kiroilivat ja raivosivat, hän osoitti tyytymättömyyttänsä niin surumielisillä ja murheellisilla kasvoinjuonteilla, että tiikerikin olisi siitä leppynyt. Hän kääntyi nyt nuorukaiseen ja jupisi: "Kaalia! – Nälkään kuoleminen!" ja vaipui rottinkituolille, hiljaa lisäten. "Niin on inhimillisen kiitollisuuden laita!"

Nuorukaista nähtävästi tämä katkera, mutta lempeä moite syvästi liikutti. Kyyneleet milteivät tukehduttaneet hänen ääntänsä, kun hän sammaltaen sanoi. "Antakaa anteeksi, minä olin kiittämätön. Minä juoksen kohta alas katsomaan mitä ruokaa heillä on;" ja samassa hän katosikin. Kenelm istui liikkumattomana paikallaan; hän oli toden perään vaipunut sellaiseen unelmaan eli pikemmin sisällisen ja hengellisen olennon huokumiseen, johon indialaisen dervischin tietoisuus voipi, niin ainakin väitetään, pitkällisen paaston kautta vaipua. Voimakkaalla ruumiilla varustetun miehen ruokahalu on sitä laatua, että kaali ja riisipuddinki eivät voi sitä tyydyttää. Sitä todistaa itse Herkules, jonka halu vahvan ruo'an perään on klassillisten runoilijain alituisena pilkan-aineena. Minä en tiedä tokko Kenelm Chillingly olisi tappelussa ja syömisessä Tebalaisen Herkuleen voittanut; mutta kun hänen teki mieli tapella tahi kun hänen teki mieli syödä, niin Herkuleen kaikki voima olisi ollut tarpeen, jotta hän ei tappiolle joutuisi.

Kymmenen minuuttia poissa oltuaan nuorukainen tuli takaisin loistavin silmin. Hän taputti Kenelm'iä olkapäähän ja sanoi iloisesti. "Minä olen antanut heidän hakata suuren kappaleen lampaanpaistia, paitsi kaalia, ja sitten he vielä antavat meille suuren riisipuddingin sekä munia ja läskiä lisäksi. Rohkaiskaa mielenne! Kaikki on valmiina minuutin kuluessa."

"Ah!" sanoi Kenelm.

"He ovat hyviä ihmisiä; heidän tarkoituksensa ei suinkaan ollut rajoittaa teitä; mutta näyttää siltä kun enimmät heidän vieraansa söisivät vaan kasvi-aineita ja ryyniruokia. Täällä on perustettu yhtiö näillä perusteilla; emäntä sanoo niiden olevan filosofeja."

Kun sana "filosofi" lausuttiin, kohosi Kenelm'in rinta niinkuin vanhan metsästäjän, kun hän kuulee huudettavan. "Hoi! Holohei!" "Filosofeja!" sanoi hän – "filosofeja toden totta! Oi mitä hölmöjä, jotka eivät tunne edes ihmisen hampaan rakennusta! Katsokaa, poikani, jos ei vaan päällä olisi mitään jäljellä nykyisestä ihmissuvusta, niinkuin mainio kirjailija sanoo kerran tapahtuvan – ja vahva puhdistus se tulee olemaan – jos, sanon minä, ei mitään muuta ihmisestä silloin olisi jäljellä, kuin hänen hampaansa ja peukaloidensa fossiliat, niin filosofi sitä sukua, joka ihmistä seuraisi, kohta näistä jäännöksistä näkisi kaikki mikä on ihmiselle omituista, koko hänen historiansa; hän sanoisi, vertaillessa sellaista peukaloa kotkan tahi tiikerin kynteen tahi hevosen kavioon, että tämän peukalon omistaja on ollut kynsillä ja kavioilla varustettujen olentojen herrana. Voitte väittää että apinansuvussakin on peukalot. Se on totta; mutta verratkaa apinan peukalo ihmisen peukaloon, – olisiko suurin apinan peukalo voinut rakentaa Westminster Abbey'ta? Mutta peukalotkin ovat heikkoja todisteita ihmisestä hänen hampaisinsa verrattuina. Katsokaa hänen hampaitansa!" – tässä Kenelm aukaisi suunsa selkomen selälleen, jotta se ulottui korvasta korvaan, ja näytti kaksi norsunluista puolipiiriä, jotka olivat niin täydellisesti tehdyt puremista varten, että parahinkin hammaslääkäri olisi epäillyt voivansa sellaisia tehdä. – "Katsokaa ihmisen hampaita!" Nuorukainen ehdottomasti vetäytyi takaisin. "Ovatko nämä kurjan kaalinsyöjän hampaita? Tahi onko se ryyniruokien syömisellä kun ihmisen kaltaisten hampaiden omistaja saavuttaa eläinten rajattoman hävittäjän arvon ja kunnian? Ei, poikaseni, ei," jatkoi Kenelm, sulkien kitansa, vaan lähestyen nuorukaista, joka joka askeleelta vetäytyi takaisin ikkunaan päin, – "ei; ihminen on maailman herra, sentähden että hän syö useimpia lajia ja suuremman osan luoduista olennoista kuin kaikki muut luodut olennot. Hänen hampaansa todistavat että ihminen voi elää missä ilman-alassa tahansa kuumasta vyöhykkeestä kylmään vyöhykkeesen, sentähden että ihminen voipi syödä kaikkea, mitä toiset luodut olennot eivät voi syödä. Hänen hampaittensa rakennuskin sitä todistaa. Tiikeri voi syödä hirveä – sitä voi ihminenkin, mutta tiikeri ei voi ankeriasta syödä – sitä voi kuitenkin ihminen. Norsu voi syödä kaalia ja riisipuddinkia – ihminen myöskin; mutta norsu ei voi paistia syödä – vaan ihminen voi. Sanalla sanoen, ihminen voi elää missä tahansa, sentähden että hän voi kaikkea syödä, ja siitä hänen on hampaitansa kiittäminen!" lopetti Kenelm, astuen yhä lähemmäksi nuorukaista. "Ihminen syö omaa sukuansakin, kun hänellä ei muuta ole."

"Älkää tulko likemmäksi; te peloitatte minua!" sanoi nuorukainen. "Ahah!" huudahti hän äkkiä taputtaen käsiänsä ilosta, "tässä tulee lampaanpaisti!"

Erinomaisen puhdas, hyvästi pesty, keski-ikäinen piika astui nyt sisään vati kädessä. Hän pani tämän pöydälle, otti kannen pois ja sanoi kohteliaasti, vaikka kylmästi, niinkuin ihminen joka elää sallatilla ja kylmällä vedellä: "Rouva on pahoillansa siitä että olette saaneet odottaa, mutta hän luuli teidän olevan kasvinsyöjiä."