Unelma

Mutta viikot ja kuukaudet vierivät. Kaksi vuotta oli kulunut, Angélique oli neljäntoista vuoden vanha ja alkoi kehittyä naiseksi. Kun hän luki Legendaa, niin hänen korvissaan humisi ja veri tykytti hänen ohimojensa pienissä, sinertävissä suonissa, ja hän tunsi nyt sisarellista hellyyttä sen neitsyitä kohtaan.

Neitsyys on enkelien sisar, siihen sisältyy kaiken hyvän omistus, sielunvihollisen kukistus, uskon voitto. Se tuottaa armon, se on voittamaton täydellisyys. Pyhähenki tekee Lucian niin painavaksi, ettei tuhat miestä eikä viisi paria härkiä jaksa vetää häntä huonoon paikkaan, johon maaherra on määrännyt hänet vietäväksi. Muuan maaherra, joka yrittää suudella Anastasiaa, tulee sokeaksi. Kidutettaessa ilmenee neitsyitten puhtaus loistavasti. Kun rautapiikit raastavat haavoille heidän valkoisen ihonsa, vuotaa niistä veren asemesta maitoa. Kymmeneenkin kertaan esiintyy kertomus kristitystä neidosta, joka omaisiaan paeten verhoutuu munkin kaapuun, ja kun hänen syytetään tehneen väkivaltaa jollekin seudun nuorelle tytölle, kestää hän panettelut vastustamatta ja saattaa sitten panettelijat riemullisesti häpeään, kun hänen viaton sukupuolensa tulee ilmi. Eugenia viedään täten tuomarin eteen, tuntee tämän omaksi isäkseen, repäisee kaapunsa ja näyttää itsensä. Siveyden säilyttämiseksi on taisteltava lakkaamatta, lihan himo syntyy aina uudestaan. Pyhimysten viisaus saattaakin heidät peljäten karttamaan naisia. Maailma on täynnä pauloja, ja erakot menevät erämaahan, missä ei ole naisia. He kamppailevat hirmuisesti, ruoskivat itseään, heittäytyvät alastomina piikkipensaisiin tai lumikinoksiin. Eräs erakko peittää sormensa vaipallaan, taluttaessaan äitiään kahlauspaikan poikki. Eräs marttyyri, joka ollessaan kiinnisidottuna joutuu huonon naisen kiusattavaksi, puraisee kielensä poikki ja sylkäisee sen naisen silmille. Fransiskus tunnustaa, että hänen suurin vihollisensa on hänen oma ruumiinsa. Bernhard huutaa: varkaita! varkaita! puolustaakseen itseään asuntonsa emäntää vastaan. Kun eräs nainen suutelee paavin kättä, kun tämä antaa hänelle ehtoollisieipää, sivaltaa paavi kätensä poikki ja neitsyt Maria panee sen jälleen paikalleen. Aviopuolisoitten eroamiselle annetaan suuri kunnia. Aleksius, rikas, naimisissa oleva mies, opettaa vaimolleen siveyttä ja lähtee pois hänen luotaan. Naimisiinmeno tapahtuu vain kuolemaa varten. Justiina, jota kidutetaan Kyprianuksen silmäin edessä, kestää tuskat, käännyttää hänet ja menee yhdessä hänen kanssaan kuolemaan. Cecilia, jota enkeli rakastaa, ilmaisee tämän salaisuuden hääiltana puolisolleen Valerianukselle, ja Valerianus ei tahdo häneen kajota, vaan vaatii tulla kastetuksi, saadakseen nähdä enkelin. Hän löysi huoneessansa Cecilian puhumassa enkelin kanssa, ja enkeli piti kädessään kahta ruusukruunua ja antoi niistä toisen Cecilialle ja toisen Valerianukselle ja sanoi: »Säilyttäkää nämä kruunut tahrattomalla sydämellä ja ruumiilla.» Kuolema on rakkautta voimakkaampi, siinä ilmenee olemassaolon halveksiminen. Hilarius rukoilee Jumalaa kutsumaan taivaaseen tyttärensä Apian, jotta tämä ei joutuisi naimisiin; tytär kuolee, ja hänen äitinsä pyytää isää kutsuttamaan samaten pois hänetkin, mikä tapahtuukin. Itse neitsyt Maria riistää naisilta heidän sulhasensa. Eräs ylimys, Unkarin kuninkaan sukulainen, luopuu nuoresta, ihanan kauniista morsiamestaan heti kun Maria ilmestyy kilpailemaan. »Äkkiä ilmestyi Pyhä Neitsyt, sanoen hänelle: Jos minä olen niin kaunis kuin sinä sanot, niin minkätähden hylkäät minut ottaaksesi toisen?» Ja ylimys kihlautuu neitsyt Marialle.

Kaikkien näitten pyhäin ihmisten joukossa oli Angéliquella mielipyhimyksensä, joitten tarinat tunkivat syvälle hänen sydämeensä ja vaikuttivat häneen ojentavasti. Siten viehätti häntä ylhäissyntyinen, viisas Katariina, joka osottaa omistavansa kaiken maailman tiedon, väitellessään viidensadan oppineen kanssa, jotka keisari Maksimus lähettää hänen vastustajikseen. Hän saattaa heidät hämmentymään ja vaikenemaan. »He hämmästyivät eivätkä taitaneet mitään sanoa, vaan olivat kaikki ääneti. Ja keisari pilkkasi heitä, että he olivat häpeällä antaneet nuoren tytön voittaa itsensä.» Silloin nuo viisisataa menevät hänen eteensä ja ilmottavat kääntyvänsä. »Ja kun tiranni tämän kuuli, niin hän puuskui vihaa ja antoi käskyn, että heidät piti kaikki elävältä poltettaman keskellä kaupunkia.» Angéliquen silmissä Katariina oli juuri sellainen ylivoimaisen viisauden ja kauneuden perikuva, jollaiseksi hän itse olisi tahtonut tulla, voidakseen käännyttää ihmiset ja saadakseen elää vankihuoneessa kyyhkysen ruokkimana, ennenkuin häneltä hakattaisiin pää poikki. Mutta pysyväksi opetukseksi tuli hänelle erittäinkin Elisabet, Unkarin kuninkaan tytär. Aina kun hänen ylpeytensä nousi kapinaan ja kiivas luonteensa pyrki saamaan vallan, ajatteli hän tuota lempeyden ja säveyden esikuvaa, joka jo viisivuotiaana oli Jumalaa pelkääväinen, kieltäytyi leikkimästä ja nukkui paljaalla lattialla kunnioittaakseen Jumalaa, ja sittemmin Turingin maakreivin kuuliaisena ja tylysti kohdeltuna puolisona esiintyi miehensä edessä aina iloisin kasvoin, vaikka öisin vuodatti kyyneliä tulvanaan, ja lopuksi eli maastaan karkotettuna, pidättyväisenä leskenä, jolle köyhyys oli onni. »Hänen vaatetuksensa oli niin halpa, että hän kantoi harmaata vaippaa, joka oli jatkettu toisen värisellä vaatteella. Hänen pukunsa hihat olivat rikki ja paikatut toisella värillä.» Kuningas, hänen isänsä, lähettää jonkun kreivin häntä hakemaan. »Ja kun kreivi näki hänet näin puettuna kehräävän lankaa, niin hän huusi säälistä ja hämmästyksestä ja sanoi: Ei milloinkaan ole kuninkaan tytär kantanut senkaltaista pukua, ei myös nähty kehräävän villoja.» Hänessä on kristillinen nöyryys täydellisenä; hänellä on ruokanaan samaa karkeaa leipää kuin kerjäläisillä, hän hoitaa heidän haavojaan ilman vastenmielisyyttä, pitää heidän halpaa pukuaan, nukkuu paljaalla maalla ja seuraa kirkollisia juhlakulkueita avojaloin. »Hän ei pessyt yhtäkään kertaa ruokamaljoja ja astioita, ja meni piiloon ja kätkeytyi, etteivät kamaripiiat kääntäisi itseänsä pois hänet nähdessään, ja sanoi: Jos minä olisin löytänyt toisen, enemmän halveksitun elämän, niin minä olisin sen omistanut.» Ja niinpä Angélique, joka ennen oli pakahtua harmista, kun hänet pantiin pesemään keittiön lattiaa, nyt etsimällä etsi halpoja askareita, kun hän tunsi omapäisen vallanhalun vaivaavan mieltään. Mutta vielä rakkaampi kuin Katariina, vielä rakkaampi kuin Elisabet, rakkaampi kuin kukaan muu oli hänelle Agnes, lapsimarttyyri. Hänen sydämensä sylkähti, kun hän löysi Legendasta tämän hiuksiensa verhoaman neitseen, joka oli suojellut häntä tuomiokirkon portin alla. Kuinka hehkuva olikaan hänen puhdas rakkautensa! Millä inholla hän työntää luotaan maaherran pojan, kun tämä puhuttelee häntä hänen koulusta tullessaan! »Pois minusta, sinä kuoleman paimen, sinä synnin alkaja ja rikoksien elättäjä.» Kuinka hän ylistää rakastettuaan: »Minä rakastan sitä, jonka äiti on Neitsyt ja jonka isä ei ole koskaan naista tuntenut, ja jonka kauneutta aurinko ja kuu ihailevat ja jonka hengähdyksestä kuolleet virkoavat.» Ja kun Aspasianus käskee pistää miekan hänen rintaansa, nousee hän paratiisiin yhdistyäkseen »valkeaan ja paistavaan ylkäänsä». Varsinkin viime kuukausina, kun Angéliquella oli levottomia hetkiä, jolloin veri kuumana tykytti hänen ohimoissaan, hän rukoili häntä erityisellä hartaudella; ja hänestä tuntui heti kuin hän olisi saanut virkistystä. Hän näki hänet alati lähellään, ja häntä suretti kovasti, kun hän niin usein teki ja ajatteli sellaista, minkä tunsi pahottavan häntä. Eräänä iltana, kun hän suuteli käsiään, niinkuin hän vielä joskus huvikseen teki, punastui hän yhtäkkiä kovasti ja kääntyi hämillään ympäri, vaikka hän oli yksin, sillä hän tunsi, että pyhä Agnes oli ollut näkemässä. Agnes oli hänen vartiansa.

Viidentoista vuotiaaksi tullessaan oli Angélique näinollen erinomainen tyttö. Tosin ei tuo eristetty, työteliäs elämäntapa, ei tuomiokirkon lempeä varjo eivätkä kauniit pyhimystarut olleet tehneet hänestä mitään enkeliä tai ehdottoman täydellistä olentoa. Yhä vielä saattoi hänen mielensä kuohahtaa, yhä vielä oli hänessä vikoja, jotka ilmenivät odottamattomina jostakin hänen sielunsa sopukasta, joka oli jäänyt kiinni aitaamatta. Mutta hän häpesi silloin niin kovin, hän olisi niin mielellään tahtonut olla täydellinen! Ja hän oli niin sydämellinen, niin vilkas, niin viaton ja puhdas pohjaltaan! Palatessaan eräältä pitemmältä kävelyretkeltä, jollaisia Hubertit tekivät kahdesti vuodessa, pääsiäismaanantaina ja Marian taivaaseenastumisen päivänä, hän oli tuonut mukanaan tien varrelta nyhtämänsä orjanruusupensaan ja istuttanut sen pieneen puutarhaan. Hän hoiti ja kasteli sitä. Se tuli hänen hoidossaan pystymmäksi ja kantoi suurempia, hienotuoksuisia kukkia. Kukkimisaikana hän vartioi sitä jännityksellä, sillä, vaikka hän ei ollut suostunut sitä ymppäämään, odotti hän tavallisella haaveellisella innollaan, että siitä jonkun ihmeen kautta puhkeaisi ruusuja. Hän hyppi sen ympärillä, toistellen ihastuneena: »Minä! minä!» Ja jos laskettiin leikkiä hänen maantieltä saadusta ruusupuustaan, nauroi hän sille itsekin hiukan kalpeana, silmät puoleksi kyynelissä. Hänen orvokinsiniset silmänsä olivat vielä pehmenneet väriltään, hänen puoleksi avautuneitten huuliensa välistä näkyi pienet, valkoiset hampaat, hänen pitkähkön soikeita kasvojaan ympäröivät vaaleat, kevyet hiukset kultaisena sädekehänä. Hän oli kasvanut tulematta liian hoikaksi, kaulan ja hartiain piirteissä oli yhä vielä sama ylevä sulo, rinta oli pyöristynyt, vartalo oli notkea. Hän oli iloinen ja terve, harvinaisen laatuinen kaunotar, jonka loppumaton viehätys oli yhdistyneenä täydelliseen viattomuuteen ja sielun puhtauteen.

Hubertit kiintyivät häneen päivä päivältä yhä hellemmillä tunteilla. Heissä oli kummassakin herännyt ajatus ottaa hänet lapsekseen. Mutta he eivät virkkaneet siitä mitään toisilleen, peläten herättävänsä eloon heidän haihtumattoman surunsa. Ja sinä aamuna, jolloin Hubert karkaisi mielensä ja puhui, vaipui vaimo tuolille ja puhkesi nyyhkytyksiin. Jos he ottaisivat omakseen tämän lapsen, eikö se merkitsisi samalla, että he olivat lopullisesti luopuneet toivostaan saada itse lasta? Oli kyllä totta, että heidän iässään ei sellaista juuri voinut odottaa, ja Hubertine suostui, kun hän samalla ajatteli, minkä hyvän työn he siten tekisivät tytölle. Kun he ilmaisivat aikeensa Angéliquelle, lensi tämä heidän kaulaansa, ollen tukehtua kyyneliin. Tietysti hän näin ollen tulisi jäämään heidän luokseen, tuohon taloon, jossa hän oli jo niin suurena tekijänä, nuortaen sitä nuoruudellaan, ilostuttaen sitä naurullaan. Mutta jo ensi askeleella ilmeni vaikeuksia. Rauhantuomari Grandsire, jolta he kysyivät neuvoa, selitti tämän lapseksiottamisen kokonaan mahdottomaksi, koska laki vaatii, että lapseksi otettavan tulen olla täysi-ikäinen. Sitten hän kuitenkin, nähdessään heidän surunsa, neuvoi heille toisen keinon, nimittäin virallisen holhoojan aseman. Asetusten mukaan voi näet jokainen vähintään viisikymmentä vuotta täyttänyt henkilö laillisen asiakirjan kautta kiinnittää itseensä viittätoista vuotta nuoremman alaikäisen, rupeamalla hänen viralliseksi holhoojakseen. Iät soveltuivat, ja he suostuivat ilostuneina. Päätettiinpä vielä, että he sittemmin antaisivat lapsenoikeudet holhokilleen testamenttimääräyksellä, niinkuin laki sallii. Herra Grandsire otti huostaansa Hubertin anomuksen, varustettuna vaimon suostumuksella, ja kääntyi sitten vaivaishoitohallituksen esimiehen puoleen, joka oli kaikkien vaivaisapua nauttivien lasten holhooja ja jonka suostumus oli saatava tällaisessa asiassa. Siellä tutkittiin asiaa, ja viimein lähetettiin asiakirjat Pariisiin asianomaiselle rauhantuomarille. Ei puuttunut enää muuta kuin oikeuden pöytäkirja, joka vahvistaisi Hubertin virallisen holhooja-aseman, kun aviopuolisot valtasi vielä myöhästynyt epäilys.

Ennenkuin he täten ottaisivat Angéliquen lapsekseen, eikö heidän olisi pitänyt koettaa ottaa selvää hänen omaisistaan? Jos hänellä oli olemassa äiti, niin mikä antaisi heille oikeuden olla lapsen määrääjinä, jolleivät he olleet täysin varmat hänen turvattomuudestaan? Ja kaiken pohjalla oli tuo tuntematon, turmeltunut alkujuuri, josta lapsi ehkä oli lähtenyt ja joka oli tuottanut heille levottomuutta jo aikaisemmin. Sama huoli valtasi heidät nyt niin voimakkaana, että se riisti heiltä unenkin.

Hubert matkusti äkkiä Pariisiin. Se oli järkyttävä tapaus hänen rauhallisessa elämässään. Hän valehteli Angéliquelle, sanoen matkansa syyksi sen, että hänen läsnäoloaan tarvittiin holhousasiassa. Yhdessä vuorokaudessa hän toivoi saavansa tietää kaikki. Mutta Pariisissa kului päivä toisensa perästä, joka askeleella ilmeni vaikeuksia, ja hän vietti siellä kokonaisen viikon, juosten yhden luota toisen luo ympäri kaupunkia, toivottomana, miltei itkien. Vaivaishoitotoimistossa otettiin hänet ensinnäkin vastaan sangen kylmäkiskoisesti. Vaivaishoidolla oli sääntönä, että lapsille ei ilmoteta heidän syntyperäänsä ennenkuin he tulevat täysi-ikäisiksi. Kolmena aamuna peräkkäin hänet lähetettiin takaisin tyhjin toimin. Hänen täytyi ruveta itsepintaiseksi, selittää neljässä virastossa, puhua äänensä käheäksi esittäessään itseään virallisena holhoojana, kunnes viimein eräs osastonpäällikkö, pitkä, laiha mies, suvaitsi ilmottaa hänelle, ettei mitään varmoja todistuskappaleita ollut olemassa. Vaivaishoitohallitus ei tiennyt mitään, eräs kätilö oli jättänyt sen huostaan Angélique Marie nimisen lapsen, ilmottamatta äidin nimeä. Epätoivoissaan Hubert oli jo palaamaisillaan takaisin Beaumontiin, kun eräs ajatus sai hänet menemään toimistoon vielä neljännen kerran, pyytämään lähempiä tietoja syntymätodistuksesta, jossa täytyi olla mainittuna kätilön nimi. Siitä syntyi vielä uusi juttu. Vihdoin hän sai tietää nimen; se oli madame Foucart, ja hänelle ilmotettiin vielä, että tämä nainen asui vuonna 1850 Deux-Écus-kadulla.

Silloin alkoi samoilu uudelleen. Deux-Écus-kadun pää oli hävitetty, eikä kukaan lähikatujen myymälänpitäjistä muistanut madame Foucart nimistä henkilöä. Hän tutki ammattikalenteria: siinä ei enää ollut sitä nimeä. Lopuksi hän alentui turvautumaan viimeiseen keinoon. Hän kulki katse kohotettuna, tähyillen ammattikilpiä, aikoen käydä puhuttelemassa kätilöltä. Tästä olikin toivottu tulos; hän osui tulemaan erään vanhan vaimon luo, joka, kuultuaan hänen asiansa, huudahti: Kuinka! Että tunsiko hän madame Foucartia! Häntä, joka oli niin erinomainen ihminen ja jolla oli ollut paljon vastoinkäymisiä! Hän asui Censier-kadulla, toisessa päässä Pariisia. Hubert juoksi sinne.

Siellä hän, kokemuksen opettamana, aikoi toimia viisaasti. Mutta madame Foucart, joka oli tavattoman lihava, lyhytsäärinen nainen, ei antanut hänen esittää järjestyksessä edeltäpäin valmistettuja kysymyksiään. Heti kun hän oli saanut suustaan lapsen nimen ja aikamäärän, päästi madame Foucart kielensä valloilleen ja kertoi koko jutun katkeran vihan puuskassa. Vai niin! Vai oli se lapsi elossa! No niin, hän voi imarrella itseään sillä, että hänellä on äitinä kuuluisa lutka! Niin, madame Sidonie, niinkuin häntä kutsutaan hänen leskeksi tulonsa jälkeen. Hänellä on arvokasta sukua, veli ministerinä, kuulemma, mutta se ei estä häntä harjottamasta kunniatonta ammattia! Ja hän selitti millä tavoin hän oli tullut hänet tuntemaan, siihen aikaan kun tuo natu piti Saint-Honoré-kadulla hedelmäkauppaa, tultuaan Pariisiin Plassansista, mistä hän ja hänen miehensä olivat lähteneet maailmalle onneaan koettamaan. Kun mies oli kuollut ja haudattu, oli vaimo viisitoista kuukautta myöhemmin saanut lapsen, eikä voinut oikein tietää, mistä hän sen oli saanut, sillä hän oli kuiva kuin lasku, kylmä kuin protesti ja tunnoton kuin ulosmittaaja. Hairahduksen saattaa antaa anteeksikin, mutta se kiittämättömyys! Eikö hän, madame Foucart, ollut hoitanut häntä hänen lapsivuoteensa aikana, eikö hän ollut mennyt häntä auttaessaan niin pitkälle, että oli sijottanut lapsen vaivaishoidon huostaan, joten hän pääsi kaikista hankaluuksista? Ja kiitokseksi ei hän ahdinkoon jouduttuaan ollut saanut häntä maksamaan hoitopalkkaansa, ei edes kädestä käteen lainaamiaan viittätoista frangia.

Nykyään oli madame Sidoniella Faubourg-Poissonnière-kadulla pieni puoti ja kolme huonetta välikerroksessa, missä hän piti muka pitsikauppaa, mutta möi mitä vain. Hohoijaa! sellaista äitiä olisi parempi olla kerrassaan tuntematta!

Tuntia myöhemmin Hubert maleksi madame Sidonien puodin edustalla. Hän näki siellä laihan, kalvakan, iältään epämääräisen, joleannäköisen naisen, puettuna mustaan, nukkavieruun pukuun, jossa näkyi monia alkuperältään epämääräisiä tahroja. Hänen sattumalta syntyneen lapsensa muisto ei olisi koskaan voinut lämmittää tuon luvatonta elinkeinoa harjottavan naisen tunnotonta sydäntä. Hubert teki varovaisia tiedusteluja ja sai kuulla asioita, joita hän ei koskaan kertonut kenellekään, ei edes vaimolleen. Kuitenkin hän epäröi yhä, ja tuli vielä viimeisen kerran kävelemään tuon salaperäisen puodin ohi. Eikö hänen sentään tarvitsisi ilmottaa itsensä ja hankkia suostumus? Hänen, kunnon miehen, oli nyt tuomittava, oliko hänellä oikeus tällä tavoin katkaista side ainiaaksi. Äkkiä hän kääntyi selin taloon, ja illalla hän palasi Beaumontiin.

Hubertine oli juuri saanut herra Grandsireltä kuulla, että asiakirja, joka Hubertille antoi virallisen holhoojan aseman, oli asianomaisessa oikeudessa vahvistettu. Ja kun Angélique heittäytyi Hubertin syliin, näki Hubert selvästi hänen pyytävästä, kysyvästä katseestaan, että hän oli ymmärtänyt hänen matkansa todellisen vaikuttimen. Silloin hän sanoi yksinkertaisesti:

– Lapseni, äitisi on kuollut.

Angélique itki, syleillen heitä kiihkeästi. Koskaan enää ei siitä puhuttu. Hän oli nyt heidän tyttärensä.

III

Sen vuoden pääsiäismaanantaina Hubertit olivat vieneet Angéliquen syömään aamiaista Hautecoeur'in linnan raunioille, jotka kohoavat Ligneul-joen rannalla pari penikulmaa Beaumontista alaspäin. Ja kun seuraavana aamuna tämän ulkoilmassa vietetyn rattoisan retkeilypäivän jälkeen työhuoneen vanha kello löi seitsemän, nukkui Angélique vielä.

Hubertinen täytyi nousta koputtamaan hänen ovelleen.

– No, laiskuri! Me olemme jo syöneet aamiaisen.

Angélique pukeutui nopeasti ja meni syömään yksin. Tullessaan sitten työhuoneeseen, jossa Hubert ja hänen vaimonsa juuri olivat asettuneet työhönsä, sanoi hän:

– Oi, kuinka minä olen nukkunut! Ja tuo messupaita, joka on luvattu sunnuntaiksi!

Työhuone, jonka ikkunat olivat puutarhaan päin, oli jotensakin avara huone, melkein koskemattomana alkuperäisessä asussaan säilynyt. Katon molemmat niskavuolet ja näkyvien poikkihirsien kolme välipintaa eivät olleet edes saaneet valkomaalausta, vaan pohottivat nokisina ja madonsyöminä, ja murenneen rappauksen alta näkyivät välipintojen rimat. Eräässä kattopalkkeja kannattavista olkakivistä oli vuosiluku 1463, arvattavasti rakennusvuosi. Kivinen uuni, vaikkakin halkeillut ja murentunut, oli säilyttänyt yksinkertaisen siroutensa solakoine pylväineen, kauluskivineen ja seppelkoristeisine reunuksineen. Saattoipa reunuksella erottaa vielä ajankuluttaman alkeellisen veistokuvankin, joka esitti pyhää Clarusta, korko-ompelijain suojeluspyhää. Mutta uuni ei enää ollut käytännössä, sen pesästä oli tehty avonainen kaappi, asettamalla siihen poikittain lautoja hyllyiksi, joille oli kasattu mallipiirustuksia. Huonetta lämmitti nyt jykevä valurautainen kamiini, jonka savutorvi, kuljettuaan pitkin kattoa, lävisti uunin kyljen. Rempalleen menneet ovet olivat Ludvig XIV: n ajalta. Lattiassa näkyi vielä vanhoja, lahonneita parkettilevyjä uudempien välissä, jotka oli asetettu paikalleen yksitellen, kukin koloonsa. Seinien keltainen maalaus oli jo sadan vuoden vanha, ylhäältä haalistunut, alhaalta kulunut, täynnä salpietaritahroja. Joka vuosi puhuttiin uudestaan-maalaamisesta, mutta vastenmielisyys uudistuksia kohtaan pidätti sitä toteutumasta.

Istuessaan ompelukehyksen ääressä, johon messupaita oli pingotettu,

Hubertine nosti päänsä ja sanoi:

– Muistat kai, että olen luvannut sinulle korin orvokkeja puutarhaasi, jos saamme sen valmiiksi sunnuntaiksi.

Iloisena huudahti Angélique:

– Niin, sehän on totta!.. Kyllä otan sen nyt käsiini!.. Mutta missä minun sormituppeni on? Kaikki kapineet lentävät tiehensä, kun ei tee työtä.

Hän solautti norsunluisen sormitupen pikkusormensa toiseen niveleeseen ja istuutui kehyksen toiselle puolelle, ikkunaa vastapäätä.

Edellisen vuosisadan puolivälistä asti ei työhuoneen varustuksissa ollut tapahtunut yhtään muutosta. Muodot muuttuivat, korko-ompelutaide kehittyi, mutta täällä tavattiin vielä seinään kiinnitetty puukappale, johon kehys nojautui, liikuteltavan pukin kannattaessa sen toista päätä. Loukoissa nukkui vanhanaikaisia työkaluja: »sukkela», eräs koje hammasrattaineen ja vartaineen, jolla pantiin kultalankaa puolalta puikkoon koskematta siihen; käsirukki, jonkinlainen seinään kiinnitettävä rataslaite, jolla kierrettiin lankaa; kaikenkokoisia ompelukehyksiä niihin kuuluvine silkkivaatteineen ja säleineen. Eräällä hyllyllä oli vanha kokoelma reikätalttoja päärmäyskultaa varten; sillä näkyi myöskin hylyksi joutunut entisaikaisten korko-ompelijain suuri, kuparinen kynttiläjalka. Nahkaremmistä naulatun pitimen silmukoissa oli purasimia, puisia ja rautaisia vasaroita, leikkuurautoja pergamentin leikkaamista varten ja puksipuisia taltantapaisia esineitä, joilla lankoja muovailtiin sitä mukaa kuin niitä käytettiin. Lehmuspuisen pöydän alla, jolla pergamenttia leikattiin, oli isot kerinpuut, jonka liikkuvien pajukelojen ympäri oli pingotettu vyyhti punaista villalankaa. Lankaan pujoteltuja erivärisiä silkkipuolia riippui nuoralla lähellä kaappia. Lattialla oli kori täynnä tyhjiä puolia. Käärelankakerä oli pudonnut tuolilta alas ja purkautunut vieriessään.

– Oi tuota ihanaa, ihanaa ilmaa! virkkoi Angélique. Se tekee elämän suloiseksi.

Ja ennenkuin hän kumartui työhönsä, hän unohtui vielä hetkiseksi avonaisen ikkunan ääreen, josta säteilevä toukokuun aamu tulvi huoneeseen. Auringon syrjä liukui tuomiokirkon harjan yli, ja piispantalon puutarhasta lemahti tuore syreenintuoksu. Angélique hymyili häikäistyneenä, kylpien sisääntulvivassa keväässä. Sitten hän säpsähti, ikäänkuin olisi nukahtanut, ja sanoi:

– Isä, minulla ei ole läpiompelukultaa.

Hubert, joka oli lopettamassa jonkun messupuvun mallin kalkkiopiirustusta, meni kaapille ja etsi sen sopukoista vyyhden, leikkasi sen poikki ja kehitti hiukan kumpaakin päätä, raaputtaen silkkilangan päällä olevaa kultaa; sitten hän toi vyyhden Angéliquelle pergamenttipalasessa.

– Eikö muuta?

– Ei muuta.

Angélique oli heittänyt silmäyksen ympärilleen ja nähnyt ettei mitään enää puuttunut: erilaiset kultalangat, punainen, viheriä ja sininen; kaikenväriset silkkipuolat; päärmäyskulta ja kierrekulta, pöyhötetty ja käherretty, rasian virkaa tekevässä hatunkopassa; pitkät, hienot neulat, teräspihdit, sormustimet, sakset, vahatyyny. Kaikki nämä olivat hujan hajan itse kehykselle pingotetulla kankaalla, jolle oli levitetty suojaksi vahvaa harmaata paperia.

Hän oli pannut neulansilmään säikeen läpiompelukultaa. Mutta heti ensi pistolla se katkesi, ja hänen täytyi kehittää sen päätä uudestaan, raaputtamalla pois hiukan kultaa, jonka hän heitti samoin kehyksellä ajelehtivaan jätevasuun.

– No vihdoinkin! sanoi hän, pistettyään neulan kankaan läpi.

Syvä hiljaisuus vallitsi. Hubert oli ryhtynyt pingottamaan kehystä. Hän oli asettanut toisen tukin seinään kiinnitetylle pidikkeelle ja toisen pukille, tarkalleen toistensa kohdalle, joten tukille kiinnitetyn karmosiinipunaisen silkkisen messupukuvaatteen langat tulivat ihan suoraan. Hän asetti sivulistat tukeissa oleviin reikiin, kiinnittäen ne niihin neljällä nappulalla. Toimitettuaan kiinnipujotuksen oikealla ja vasemmalla, hän sitten päätti pingottamisen, peräyttäen nappuloita. Kun hän koputti kangasta sormellaan, kumisi se kuin rumpu.

Angéliquesta oli tullut erinomainen koruompelija. Hubertit ihmettelivät hänen taitoaan ja aistiaan. Sen lisäksi, mitä he olivat hänelle opettaneet, pani hän työhön oman herkän tunteensa, joka saattoi elämää kukkiin ja uskoa vertauskuviin. Hänen käsissään silkki ja kulta alkoivat elää, pienimmätkin koristeet saivat salaperäisen lennokkuuden, hän pani niihin kaiken sielunsa, alati virkeän mielikuvituksensa ja uskonsa näkymättömiin. Muutamat hänen koruompeluistaan olivat niin kovasti liikuttaneet Beaumontin pappiskuntaa, että eräs pappi, joka harrasti muinaistiedettä, ja toinen, joka oli taiteentuntija, olivat tulleet häntä tervehtimään, ilmaisten ihastuksensa hänen neitsytkuviinsa, joita he vertasivat alkuaikaisen kirkon yksinkertaiseen kuvaustaiteeseen. Niissä oli sama vilpittömyys, sama harras tunne, ikäänkuin vannehdittuna yksityispiirteitten äärimmäisen tarkkaan täydellisyyteen. Hänellä oli todella ihmeellinen piirustuslahja, joka, vaikkei hänellä ollut ollut mitään muuta opetusta kuin omat harjotuksensa iltasin lampun valossa, saattoi hänet usein muuttamaan mallejaan, poikkeamaan niistä ja luomaan neulallaan oman mielikuvituksensa mukaan. Ja niin joutuivat Hubertit, jotka pitivät piirustustaitoa välttämättömänä hyvälle koruompelijalle, varjoon hänen rinnallaan, vaikka he olivat niin paljon vanhempia ammatissa. He olivat lopulta vain hänen vaatimattomia apulaisiaan, jotka jättivät hänen tehtäväkseen kaiken vaativamman loistotyön, suorittaen itse niistä vain alustavat työt.

Millaisia loistavia ja pyhiä ihmeteoksia kulkikaan hänen kättensä kautta vuosien mittaan! Hän eli keskellä silkkiä, satiinia, samettia, kulta- ja hopeakankaita. Hän kirjaili messupaitoja, stola-vöitä, käsiliinoja, kasukoita, dalmatikoja, hiippoja, lippuja, kalkkiverhoja ja öylättirasia-peitteitä. Mutta varsinkin messupaitoja hän sai tehdä tuon tuostakin; aina käytettiin niihin viittä väriä: valkoinen edusti ripitystä ja neitseitä, punainen apostoleja ja marttyyrejä, musta kuolleita ja paastoaikaa, orvokinsininen viattomia lapsia, viheriä pyhiä juhlia. Usein käytettiin kultaakin, jonka saattoi panna valkoisen, punaisen tai viheriän sijalle. Ristin keskuksessa oli aina samat vertauskuvat, Jeesuksen ja Marian nimikirjaimet, säteitten ympäröimä kolmio, karitsa, pelikaani, kyyhkynen, kalkki, öylättirasia ja piikkiköynnöksen ympäröimä vertavuotava sydän; kauluksessa ja hihoissa taasen kiemurteli koristekuvioita tahi kukkia, koko vanhojen tyylien koristepaljous, kaikki suurikukkaiset kasvit, vuokot, tulppaanit, pioonit, granaattiomenat, hortensiat. Ei mennyt yhtään vuodenaikaa, ettei hän olisi ommellut joitakin vertauskuvallisia tähkiä ja terttuja, mustalle pohjalle hopealla, punaiselle kullalla. Hyvin upeihin messupaitoihin hän väritteli kuvaelmia, pyhimysten päitä, ynnä keskusalueen, johon hän kuvasi Marian ilmestyksen, Vapahtajan syntymän ja ristiinnaulitsemisen. Milloin olivat kultakirjaukset ommellut suoraan pohjavaatteelle, milloin taas hän kiinnitti silkkiset tai satiiniset kuviokaistaleet kultakirjovaatteelle tahi sametille. Ja tämä säihkyvä, pyhä kukkasloiste syntyi pisto pistolta hänen hoikkien sormiensa liikkeistä.

Se messupaita, jota Angélique tällä kertaa kirjaili, oli valkoisesta satiinista. Sen ristin muodosti kimppu kultaisia liljoja, joitten väliin oli pujoteltu heleänvärisiä ruusuja varjotetusta silkistä. Keskellä, himmeästä kullasta ommeltujen pienten ruusujen muodostaman seppeleen ympäröimänä säteilivät Marian nimikirjaimet, punaisella ja viheriällä kullalla ommeltuina, runsaasti koristettuina.

Hän ompeli viimeisiä pienten kultaruusujen lehtiä läpipistoilla, ja siten kului tunti täydellisessä äänettömyydessä. Mutta säie katkesi uudelleen ja hän pani sen jälleen neulansilmään kehyksen alla katsomatta siihen, kuten taitavan koruompelijan tulee. Kohottaessaan päänsä hän näytti pitkällä siemauksella juovan sisäänvirtaavaa kevättä.

– Oi, kuiskasi hän, kyllä oli kaunista eilen!.. Kuinka tuo auringonpaiste tekee hyvää!

Hubertine, joka juuri vahasi lankaansa, pudisti päätään.

– Minä olen ihan kuin piesty, jäseneni ovat kaikki turtana. Enhän olekaan kuusitoistavuotias, kuten sinä, ja kun tulee niin vähän olleeksi ulkona!

Hän ryhtyi kuitenkin heti jälleen työhön. Hän valmisti liljoja, neuloen veliinipalasia merkittyihin kohtiin piirustuksessa, jotta kuviot kohoaisivat enemmän pohjapinnasta.

– Ja sitten nämä ensimmäiset päivänpaisteet panevat teidät puolipyörryksiin, lisäsi Hubert, joka kehyksen pingotettuaan ryhtyi kalkkioimaan silkille kaapun reunustaa.

Angélique oli jäänyt haaveilevin silmin katsomaan erääseen kirkon pilariin heijastuvaa auringonsädettä. Hiljaisella äänellä hän vastasi:

– Ei, ei, minua se virkisti, tuo eilinen ulkoilmapäivä vei minusta pois väsymyksen.

Saatuaan valmiiksi pienet kultalehdet, hän kävi käsiksi yhteen suurista ruusuista, pitäen valmiina yhtä monta valmiiksi pujotettua säiettä kuin oli eri värivivahduksia ja ommellen erkanevilla ja jälleen yhtyvillä pistoilla, terälehtien kuperan muodon mukaan. Ja vaikka työ olikin näin arkaluontoista, purkautuivat nyt hänen huuliltaan edellisen päivän muistot, joita hän äsken hiljaisuudessa oli johdatellut mieleensä, niin lukuisina ja elävinä, ettei hän saanut lopetetuksikaan. Hän muisteli lähtöä, avaroita niittyjä, aamiaista Hautecoeurin linnan raunioilla eräässä kivipermantoisessa salissa, jonka murtuneet seinät kohosivat korkealla kummulla puolensadan metrin päässä salavien reunustamasta Ligneulin joesta. Hän ei voinut saada mielestään noita raunioita, noita hajallaan olevia, sinivattupensaitten peittämiä jäännöksiä, jotka kertoivat tuon jättiläisen mahtavasta suuruudesta siihen aikaan, kun se pystyssä seisovana hallitsi molempia laaksoja. Linnotustorni seisoi vieläkin kuudenkymmenen metrin korkuisena, sortunein huipuin, haljenneena, mutta sentään vahvana viisitoista jalkaa paksulla perustallaan. Kaksi muuta tornia oli myöskin säilynyt, Kaarle Suuren torni ja Davidin torni, ja niitä yhdistävä valli oli melkein ehyt. Muurien sisäpuolella voi nähdä osan rakennuksia, linnankirkon, oikeussalin ynnä muita huoneita. Ja porrasastuimet, ikkunain ulkonemat, pengermien penkit näyttivät nykyaikaisten ihmisten mittakaavaan verrattuina kuin jättiläisten rakentamilta. Se oli kokonainen linnotettu kaupunki, viisisataa soturia saattoi siinä kestää piiritystä kolmekymmentä kuukautta elatusvarojen ja ampumatarpeitten loppumatta. Kahden vuosisadan aikana olivat jo orjanruusupensaat levitelleet muurikivien reunaan rakennuksen alaosissa, syreenejä ja kultasadepensaita kasvoi alasromahtaneitten kattojen muodostamilla sorakasoilla, vartiahuoneen liedessä kasvoi plataani. Mutta auringon laskiessa, kun linnotustornin ruho ojensi varjonsa kenttien yli kolme penikulmaa pitkälle ja koko linna näytti rakentuvan uudelleen mahtavaan haahmoonsa illan hämärässä, saattoi vielä tuntea sen muinaisen mahdin, sen jäykän voiman, joka oli tehnyt siitä vallottamattoman linnotuksen, jota vapisten pelkäsivät itse Ranskan kuninkaatkin.