Unelma

II

Beaumontin muodostaa oikeastaan kaksi kokonaan erillään olevaa ja erilaista kaupunkia: kukkulan laella sijaitseva Beaumont-l'Eglise, Kirkko-Beaumont, jossa on vanha, kahdenneltatoista vuosisadalta peräisin oleva tuomiokirkko, seitsemänneltätoista vuosisadalta oleva piispankartano ja lähes tuhatkunta asukasta, sullottuina ahtaitten katujen perukoihin; ja kukkulan juurella, Ligneul-joen rannalla sijaitseva Beaumont-la-Ville, Kaupunki-Beaumont, entinen etukaupunki, joka kukoistavien pitsi- ja palttinatehtaittensa vaikutuksesta on rikastunut ja kasvanut, joten siinä nyt on lähes kymmenentuhatta asukasta sekä avaroita toreja ynnä kaunis, uudenaikainen alimaaherran virastotalo. Kaupungin molempien alueitten, pohjois- ja eteläpiirin välillä ei näinollen ole juuri muuta yhteyttä kuin hallinnollinen. Vaikka Beaumont-l'Eglise on vain noin kolmenkymmenen penikulman päässä Pariisista, jonne pääsee kahdessa tunnissa, tuntuu sentään siltä kuin se olisi vieläkin suljettuna vanhojen suojamuuriensa sisään, joista ei kuitenkaan ole jäljellä muuta kuin kolme porttia. Sillä on pysyväinen, erikoinen asujamistonsa, joka viettää siinä samankaltaista olemassaoloa kuin heidän esi-isänsä ovat siinä viettäneet isästä poikaan jo viiden vuosisadan ajan.

Tuomiokirkko selittää kaiken, se on aiheuttanut kaiken ja säilyttää kaiken. Se on kuin äiti, kuningatar, se kohoaa mahtavan suurena keskellä pientä, matalaa taloryhmää, mikä on kuin poikue tuomiokirkon jäykkien kivisiipien suojassa. Siinä asutaan vain sitä varten ja sen turvin; käsityöläiset työskentelevät, kauppiaat myövät tavaroitaan vain elättääkseen, verhotakseen ja ylläpitääkseen sitä ja sen pappiskuntaa; ja jos joskus tapaa jonkun porvarishenkilön, niin ovat ne vain hävinneitten joukkojen viimeisiä uskollisia rippeitä. Kirkko sykkii keskellä, kadut ovat kukin sen suonia, kaupunki elää ja hengittää vain sen kautta. Siitä koko tuo muinaisaikainen henki, tuo uskonnollisen harras menneisyyden horros-uni, tuo maailmasta eristäytynyt yhdyskunta, joka sitä ympäröi, huokuen vanhaa rauhan ja uskon sulotuoksua.

Ja kaikista tämän salaperäisen kaupungin taloista oli Hubertien talo, jossa Angélique tästä lähtien oli asuva, kaikkein lähimpänä tuomiokirkkoa, aivan sen kylkeen painautuneena. Oikeuden rakentaa siihen, kahden tukimuurin väliin, oli varmaan antanut joku entisajan kirkkopaimen, joka tahtoi kiinnittää tämän koruompelijaan suvun esi-isän vakituiseksi messupaitojen tekijäksi, sakariston tarpeiden hankkijaksi. Eteläpuolella varjosti pientä puutarhaa tuomiokirkon valtava runko: ensin sivukappelien kehä, joitten ikkunain alla oli kasvisarakkeita, sitten päälaivan korkea runko, jota tukipilarit kannattivat, sitten lyijylevyillä peitetty laaja katto. Aurinko ei milloinkaan päässyt tunkeutumaan puutarhan perukkaan asti, vain muratit ja puksipuut siellä rehottivat. Mutta tuon jättiläiskorkean kirkonharjan sinne heittämä varjo oli kuitenkin hyvin vieno, jonkinlainen uskonnollinen, haudanomainen ja puhdas hämäryys, joka tuoksui hyvältä. Kirkon tornit eivät päästäneet tuohon rauhallisen vilpoisaan vihertävään puolihämärään muuta kuin kellojensa kuminan. Mutta sen värinä tuntui koko tuossa kirkon seinään painautuneessa, sen kiviin kiinni juuttuneessa talossa. Se värähti kaikista kirkonmenojen äänistä, juhlamessut, urkujen humina, laulajien äänet, vieläpä uskovaisten ahdistetut huokauksetkin hymisivät sen jokaisessa huoneessa, tuudittivat sitä näkymättömästä maailmasta lemahtavalla pyhällä henkäyksellä; tuntuipa toisinaan haalean seinän läpi tunkeutuvan suitsutussavun tuoksuakin.

Viisi vuotta kasvoi Angélique siinä ikäänkuin luostarissa, kaukana maailmasta. Hän meni ulos vain sunnuntaisin iltamessua kuuntelemaan, sillä Hubertine oli hankkinut luvan saada olla panematta häntä kouluun, missä hän pelkäsi hänen saavan huonoja vaikutuksia. Tuo vanhanaikuinen pieni talo hiljaisine, varjoisine puutarhoineen oli koko hänen maailmansa. Hänen hallussaan oli valkeaksi kalkittu kamari ullakolla. Aamulla hän tuli pohjakerroksessa olevaan keittiöön syömään aamiaista, sitten hän meni toisessa kerroksessa olevaan työhuoneeseen ryhtyäkseen työhön. Nämä huoneet ynnä tornissaan kiertävät portaat olivat ainoat paikat, joissa hän päivittäin liikkui, – juuri vanhanaikaisimmat, läpi aikojen säilyneet paikat, sillä hän ei koskaan käynyt Hubertien omassa huoneessa eikä alakerran salissakaan juuri muuten kuin läpikulkiessaan, jotka viimemainitut huoneet olivat enimmän nuorentuneet ajan makusuunnan mukaan. Salissa oli palkit kipsillä rapattu; kattoa koristi palmunlehtikarniisi vastaavine keskusruusukkeineen; suurikukkaiset seinäpaperit olivat ensimmäisen keisarikunnan ajalta, samoin kuin valkoinen marmoriuuni ja mahonkinen huonekalusto, pieni pöytä, sohva ja neljä samettipäällyksistä nojatuolia. Niinä harvoina kertoina, kun hän viipyi siellä uudistamassa ikkunaan näytteille ripustettua koruompeluvalikoimaa, näki hän ulos silmätessään saman muuttumattoman aukeaman, pyhän Agneksen porttiin päättyvän kadun: joku kirkkoonmenijä työnsi ovipuoliskoa, joka sulkeutui jälleen äänettömästi, vastapäätä olevat kultasepän ja kynttilänvalajan puodit, joitten öylättirasiat ja vahakynttilät olivat riveissä nähtävänä, näyttivät aina tyhjiltä. Ja itse unettavassa ilmassakin tuntui koko tuon vanhan kaupungin ja sen katujen, piispankartanon takana kulkevan Kunniakadun, Kultaseppäinkatuun yhtyvän Isonkadun, Luostaritorin ja sen laidassa kohoavien kahden tornin luostarinomainen rauha, se laskeutui laimean päivänvalon mukana verkalleen tyhjälle kivikadulle.

Hubertine oli ottanut täydentääkseen Angéliquen opinnot. Hänellä oli muuten se vanhanaikainen mielipide, että nainen on kyllin oppinut, kun hän osaa oikeinkirjotusta ja neljä laskutapaa kokonaisilla luvuilla. Mutta hänen oli taisteltava oppilaan haluttomuutta vastaan, sillä tämä huvitteli katselemalla ikkunasta ulos, vaikka siellä ei ollut paljonkaan hauskaa nähtävää, kun ikkuna oli puutarhaan päin. Angélique ei juuri välittänyt muusta kuin lukemisesta; huolimatta sanelukirjotuksesta, johon käytettiin jotakin klassikkovalikoimaa, hän ei koskaan oppinut kirjottamaan sivuakaan virheettömästi. Hänellä oli kuitenkin soma käsiala, siro ja jäntevä, joka muistutti entisajan suurten naisten epäsäännöllistä käsialaa. Mitä tulee muihin oppiaineisiin, maantieteeseen, historiaan ja laskentoon, pysyi hän täysin tietämättömänä. Mitä hyötyä oli tietoviisaudesta? Ei niin mitään. Myöhemmin, Herran ehtoolliselle pääsemisensä aikaan hän opetteli katkismuksensa sanasta sanaan sellaisella uskoninnolla, että kaikki ihmettelivät hänen terävää muistiaan.

Ensimmäisenä vuonna joutuivat kasvatusvanhemmat usein lempeydestään huolimatta toivottomiksi. Angélique, josta näytti kehittyvän hyvin taitava koruompelija, aiheutti heille levottomuutta äkillisillä mielenkäänteillään, tullen usein käsittämättömän laiskaksi, oltuaan päiväkausia mallikelpoisen uuttera. Hän muuttui yhtäkkiä veltoksi ja luihuksi, varasti sokeria ja istui kasvot punaisina ja silmät laimeina; jos häntä nuhdeltiin, antoi hän äkäisiä vastauksia. Joskus, kun he tahtoivat häntä ojentaa, kävi hän rajuksi ja hillittömäksi, löi nyrkkiä ja polki jalkaa, ollen valmis kynsimään ja puremaan. Silloin he kauhistuneina peräytyivät tuon pienen pedon edestä, hänessä riehuvan pahuuden voima pelotti heitä. Mikä hän oikein oli? Mistä hän tuli? Tuollaiset löytölapset tulevat melkein aina paheen ja rikoksien poluilta. He olivat jo kaksi eri kertaa päättäneet luopua hänestä ja jättää hänet jälleen vaivaishoidon huostaan, katuen että olivat ottaneetkaan häntä luokseen. Mutta nämä pelottavat kohtaukset, joista koko talo vapisi, päättyivät aina samaan kyyneltulvaan, samaan hillittömään katumuksenpuuskaan, minkä vallassa lapsi heittäytyi maahan niin kovasti haluten rangaistusta, että hänelle täytyi kuin täytyikin antaa anteeksi.

Vähitellen Hubertine sentään sai valtaa hänen ylitseen. Hänen hyväsydämisyytensä, hänen ylevä, luja ja lempeä käytöksensä, hänen tervejärkisyytensä ja mielensä täydellinen tasapaino tekivät sen, että hän oli kuin luotu tähän kasvatustyöhön. Hän opetti hänelle kieltäymystä ja kuuliaisuutta, jotka hän asetti intohimon ja ylpeyden vastakohdaksi. Kuuliaisuus oli elämän ehto. Piti olla kuuliainen Jumalalle, vanhemmille, esivallalle. Oli olemassa kokonainen kunnioituksen pohjalle rakentuva järjestelmä, jonka ulkopuolella ihmistä odotti turmelus ja tuhoutuminen. Ja aina uuden sisunpurkauksen sattuessa hän, opettaakseen hänelle nöyryyttä, määräsi hänelle, ikäänkuin parannusharjotukseksi, jotakin alempiarvoista työtä, kuten astioitten pyyhkimistä tai keittiön lattian pesemistä; ja hän pysyi määräyksessään järkähtämättä loppuun asti, antaen tytön ryömiä polvillaan lattiakiviä hangaten, kunnes hänen sisunsa lauhtui ja mielensä suli. Erityisesti häntä huoletti lapsen tunteitten hillittömyys, hänen hyväilyjensä kiihkeys ja tulisuus. Useampia kertoja hän oli hämmästyksekseen nähnyt hänen suutelevan omia käsiään. Sitten Hubertine huomasi hänessä syntyvän kuvakiihkon, hän intoutui keräämään pieniä uskonnollisaiheisia kuvia, varsinkin Vapahtajan kuvia; ja eräänä iltana hän löysi hänet itkemässä puoleksi tiedottomana, pää pöytään valahtaneena, huulet kuvia vasten painettuna. Syntyi jälleen kauhea kohtaus, kun Hubertine otti ne häneltä takavarikkoon, hän itki ja parkui kuin tapettava. Siitä lähtien Hubertine piti häntä ankarassa kurissa, ei suvainnut hänen tuuliaan, pysytti hänet aina uutterassa työssä, masentaen hänet äänettömyydellä ja kylmyydellä, heti kun hän hänen äksystä katseestaan ja punottavista poskistaan huomasi veltostumisen oireita.

Muuten oli Hubertine keksinyt itselleen apulaisen vaivaishoitohallituksen kirjasesta. Aina kolmen kuukauden päästä, kun kantomies teki siihen merkinnät, pysyi Angélique allapäin iltaan asti. Hänen sydäntään viilsi kipeästi, jos hän sattumalta, ottaessaan kaapista kultapuolaa, huomasi kirjasen. Ja eräänä päivänä, kun hänellä taas oli raivoisa häijyyden puuska, jota ei mikään voinut hillitä, ja hän penkoi ja mullisti laatikkoa pohjia myöten, jäi hän äkkiä tyrmistyneenä seisomaan, nähdessään kirjasen edessään. Nyyhkytykset tukahduttivat häntä, hän heittäytyi kasvatusvanhempiensa jalkoihin sopertaen anteeksipyyntöjä ja sanoen, että he olivat tehneet väärin korjatessaan hänet taloonsa ja ettei hän ollut ansiollinen syömään heidän leipäänsä. Sen päivän jälkeen hän usein hillitsi kiukkunsa muistaessaan kirjaa.

Näin kasvoi Angélique kahdenteentoista ikävuoteensa asti, jolloin hänet oli laskettava Herran ehtoolliselle. Hänen ympäristönsä, tuon tuomiokirkon varjossa uinuvan, suitsutuksen tuoksua hengittävän, veisuun hyminästä väräjävän pienen kodin rauha edisti tuon villin vesan vähittäistä muodostumista parempaan päin, vesan, joka oli nyhdetty Herra tiesi mistä ja istutettu tuon pienoisen puutarhan salaperäiseen maahan; sitä edisti myöskin tässä kodissa vietetty säännöllinen elämä, jokapäiväinen työ ja siinä vallitseva maailmasta tietämättömyys, joka oli niin täydellinen ettei edes tuon uneliaan kaupunginosan kaiku sinne ulottunut. Mutta etupäässä vaikutti tuohon muuttumiseen aviopuolisoitten suuri keskinäinen rakkaus, joka näytti siltä kuin olisi joku parantumaton tunnonvaiva sitä laajentanut. Mies koetti lakkaamatta poistaa vaimonsa muistosta sitä vääryyttä, minkä hän oli hänelle tehnyt menemällä hänen kanssaan naimisiin vastoin hänen äitinsä tahtoa. Kun heidän lapsensa kuoli, oli hän selvästi tuntenut että vaimo luki tämän rangaistuksen hänen syykseen, ja hän koetti tehdä kaikkensa saadakseen sen anteeksi. Se olikin tapahtunut jo aikoja sitten, vaimo tunsi nyt häntä kohtaan jumaloivaa rakkautta. Toisinaan hän epäili tätä, ja tämä epäily synkensi hänen elämäänsä. Ollakseen varma siitä, että tuo jäykkäluontoinen äiti-vainaja oli leppynyt haudassaan, olisi hän tahtonut saada jälleen lapsen. Tämä anteeksiannon-lapsi oli heidän ainoa toivonsa, ja hän lähestyi vaimoaan kuin uskovainen jumalaansa, palvoen häntä tuollaisella hartaalla aviollisella rakkaudella, joka on palava ja puhdas kuin alati jatkuva kihlausaika. Vaikkakaan hän oppilaan läsnäollessa ei suudellut häntä edes hiuksille, niin joka kerta, kun hän astui heidän yhteiseen huoneeseensa, tunsi hän vielä nytkin, kaksikymmenvuotisen yhteiselämän jälkeen, samanlaista liikutusta kuin nuori aviomies hääiltana. Tämä huone oli näköjään vaatimaton, valkoiseksi ja harmaaksi maalattu, seinillä sinikukkaiset paperit ja pähkinäpuiset huonekalut kretongilla päällystetyt. Sieltä ei koskaan kuulunut melua eikä kolinaa, mutta siellä oli hieno hellyyden tuoksu, joka vaikutti lämmittävästi koko taloon. Ja Angélique tuli täten kuin kylpemään hellyydessä, missä hän kasvoi hyvin tuntehikkaaksi ja hyvin puhtaaksi.

Eräs kirja täydensi työn. Eräänä aamuna, kun hän penkoi muuatta työhuoneen tomuista hyllyä, löysi hän käytännöstä pois joutuneitten koruompeluvälineitten joukosta hyvin vanhan kirjan, jonka nimi oli Kultainen Legenda. Se oli painettu vuonna 1549 ja sen kirjottaja oli Jacques de Voragine. Sen oli varmaan joskus ostanut joku messupukumestari kuvien vuoksi, jotka olivat täynnä hyödyllisiä tietoja pyhimyksistä. Pitkään aikaan ei Angélique välittänyt juuri muusta kuin kuvista, noista vanhoista hurskaista puupiirroksista, jotka viehättivät häntä. Heti kun hän sai luvan leikkiä, otti hän kellertäviin vasikannahkakansiin sidotun nelitaitteis-niteen ja selaili sitä verkalleen: ensin suojusnimiö, joka oli painettu punaisella ja mustalla ja varustettu kustantajan nimellä ja osotteella; sitten varsinainen nimiö, jossa oli kahtapuolta neljän evankelistan ympyräkuvat sekä alhaalla Itäisen maan tietäjät kunnioittamassa Jeesuslasta ja ylhäällä kuoleman voittamista esittävä kuva, jossa Vapahtaja polkee luita jalkainsa alle. Senjälkeen seurasi kuva toisensa perästä, koristeltuja alkukirjaimia, suuria ja keskikokoisia piirroksia tekstissä ja pitkin sivuja: Marian ilmestys, jossa suuri enkeli kietoo säteittensä sisään pienen, hennon Marian; viattomain lasten surma, jossa julma Herodes seisoo keskellä pienten ruumiitten kasaa; Jeesuksen syntymä, jossa Jeesus makaa seimessä neitsyt Marian ja vahakynttilää kantavan Joosefin keskellä; pyhä Johannes Almunantaja jakelemassa köyhille; pyhä Matias särkemässä epäjumalankuvaa; pyhä Nikolai piispanpuvussa, oikealla puolellaan ammeessa seisovia lapsia; ja kaikki naispuoliset pyhimykset, Agnes, rinta miekan lävistämänä, Kristiina, jolta rinnat reväistään pihdeillä irti, Genoveva karitsainsa seuraamana, Juliana ruoskittavana, Anastasia poltettavana, Maria Egyptiläinen erämaassa katumusta harjottamassa, Magdalena astia hyvänhajuista voidetta kädessään. Ja paljon muita vielä, joita jokaista katsoessa tunsi yhä suurempaa kauhua ja sääliä, aivan kuin kuunnellessaan jotakin samalla haavaa hirmuista ja suloista satua, joka kouristaa sydäntä ja nostaa vedet silmiin.

Mutta Angéliquessa heräsi vähitellen halu tietää tarkemmin, mitä kukin näistä piirroksista esitti. Alussa nuo kaksi tiheätekstistä palstaa ja niitten kellastuneella paperilla pikimustina kiemurtelevien goottilaiskirjainten outo ulkonäkö pelottivat häntä. Mutta hän tottui siihen, sai selville kirjaimet, ymmärsi lyhennykset ja supistukset ja oppi arvaamaan vanhanaikuisten lausepartten ja sanojen merkityksen. Lopulta hän luki sujuvasti, ihastuksissaan kuin jonkun salaisuuden perille päästyään ja riemuissaan aina kun selvisi voittajana jostakin uudesta pulmasta. Tuon vaivalloisen pimeyden takaa ilmestyi kokonainen säihkyvä maailma. Hän astui kuin taivaalliseen loisteeseen. Entisiä kuivia ja kylmiä klassikkojaan hän ei enää muistanutkaan. Legenda yksin sai hänet innostumaan. Pää käsien välissä hän istui sen yli kumartuneena, se kiehtoi hänet kokonaan, niin ettei hän enää lainkaan elänyt jokapäiväistä elämää, vaan unhotti ajan kulunkin katsellessaan tuntemattomuuden pohjasta suurena kirkastuvaa unelmien maailmaa.

Jumala on hyvä ja hurskas, ja niin ovat pyhimyksetkin alusta alkaen. He ovat ennakolta valittuja, äänet ilmottavat heidän syntymistään, heidän äitinsä näkevät merkillisiä unia. Kaikki ovat kauniita, voimakkaita, voitollisia. Kirkas hohde on heidän ympärillään, heidän kasvonsa loistavat. Dominikuksella on tähti otsallaan. He lukevat ihmisten sisimmät aivotukset, he lausuvat ääneen mitä toiset ajattelevat. Heillä on ennustamisen lahja, ja heidän ennustuksensa käyvät aina toteen. Heitä on lukematon paljous, heidän joukossaan on piispoja ja munkkeja, neitsyitä ja porttoja, kerjäläisiä ja kuninkaallisen huoneen jäseniä, alastomia, juurilla eläviä erakoita ja peurojen kanssa luolissa asuvia vanhuksia. Heidän kaikkien elämäkertansa on samanlainen: he kasvavat Kristukselle, uskovat häneen, kieltäytyvät uhraamasta väärille jumalille, joutuvat kidutettaviksi ja kuolevat kunnian ihanuudessa. Vainot saavat keisarit väsyksiin. Andreas saarnaa ristiinnaulittuna kaksi päivää kahdellekymmenelletuhannelle ihmiselle. Joukkokääntymyksiä tapahtuu, neljäkymmentätuhatta ihmistä kastetaan yhdellä kertaa. Jolleivät kansanjoukot käänny nähdessään ihmeen tapahtuvan, pakenevat he kauhun valtaamina. Pyhimyksiä syytetään noituudesta, heille annetaan ongelmia ratkaistavaksi ja he selvittävät ne, heitä pannaan väittelemään oppineitten kanssa ja nämä jäävät mykiksi. Kun heidät viedään temppeliin uhrattavaksi, kaatuvat epäjumalat heti heidän henkäyksestään ja menevät murskaksi. Eräs neitsyt sitoo vyönsä Venuksen kaulaan, ja tämä hajoaa tomuksi. Maa järisee, Dianan temppeli luhistuu raunioiksi salaman iskusta. Ja kansat nousevat kapinaan, sisällisiä sotia syttyy. Silloin tapahtuu usein, että pyövelit pyytävät kastetta ja kuninkaat polvistuvat köyhien, ryysyisten pyhimysten eteen. Sabina pakenee kotitalostaan. Paula jättää viisi lastaan ja kieltäytyy kylvyistä. Lihan kidutukset ja paastot puhdistavat heitä. He eivät nauti vehnää eikä öljyä. Germanus sirottaa tuhkaa ruokaansa. Bernhard ei enää osaa erottaa ruokia toisistaan, hän ei tunne muuta kuin puhtaan veden maun. Agaton pitää kolme vuotta kiviä suussaan. Augustinus on epätoivoissaan tekemästään synnistä, pitäen huvitteluna sitä että on katsonut koiran juoksua. Varallisuudella ja terveydellä ei ole mitään arvoa, iloa tuottavat vain kieltäymykset, jotka kuolettavat ruumista. Ja näin he voiton saatuaan elävät puutarhoissa, missä kukat ovat tähtiä ja puiden lehdet laulavat. He tappavat lohikäärmeitä, he nostavat ja tyynnyttävät myrskyjä, he joutuvat haltioihinsa ihastuksesta saadessaan omistaa kaksi kyynärää maata. Leskivaimot pitävät huolta heidän tarpeistaan heidän eläessään ja saavat unessa käskyn mennä heidät hautaamaan, kun he ovat kuolleet. Heille tapahtuu merkillisiä asioita, ihmeellisiä seikkailuja, yhtä kauniita kuin romaaneissa. Ja kun satojen vuosien kuluttua avataan heidän hautojaan, lemahtaa sieltä hyviä tuoksuja.

Mutta näitä pyhimyksiä vastassa on siellä paholaisia, ääretön paljous paholaisia. »Ne lentelevät usein meidän ympärillämme kuin kärpäset ja täyttävät ilman vailla määrää. Ilma on yhtä täynnänsä perkeleitä ja pahoja henkiä, kuin auringon säde on täynnänsä atoomeja. Ne ovat kuin tomu.» Ja heidän välillään syntyy iankaikkinen taistelu. Pyhimykset saavat aina voiton, ja aina on heidän uudestaan saavutettava voittonsa. Mitä enemmän paholaisia ajaa pois, sitä useampia saapuu tilalle. Niitä lasketaan kuusituhatta kuusisataa kuusikymmentäkuusi yhdessä ainoassa naisessa, jonka Fortunatus pelastaa. Ne riehuvat, puhuvat ja huutavat riivattujen suun kautta ja ne ravistelevat näiden ruumista kuin tuulispää. Ne menevät heidän sisäänsä nenästä, korvista ja suusta, ja poistuvat heistä suurella kiljunnalla monipäiväisten kauheitten taistelujen perästä. Joka tienkäänteessä vääntelehtii riivattu, pyhä mies kulkee ohi ja rupeaa taistelemaan. Basilius painiskelee hartiavoimin pelastaessaan erästä nuorta miestä. Makariuksen ollessa nukkumassa hautojen keskellä rupeavat paholaiset häntä ahdistamaan ja hän taistelee heitä vastaan koko yön. Enkelienkin täytyy vainajien vuoteitten ääressä rusikoida paholaisia, saadakseen haltuunsa sielun. Toisin kerroin taas taistelu muodostuu vain kilpailuksi älyssä ja oveluudessa. Tehdään sukkelia temppuja, keksitään viekkaita juonia. Apostoli Pietari ja Simon velho taistelevat ihmeillä. Saatana, joka käy ympäri, pukeutuu kaikenkaltaisiin valheasuihin, ottaa naisen muodon, sukeutuu pyhimykseksikin. Mutta heti kun hänet on voitettu, näyttäytyy hän kaikessa rumuudessaan: »Kuin musta kissa, joka on koiraa suurempi, jolla on isot ja tultasuitsevat silmät, pitkä ja verinen kieli aina napaan asti ulottuva, häntä kiemurainen ja pystyyn nostettu, näyttäen hänen peränsä, josta hirmuinen haju käy ulos.» Se on kaikkivallitsevana ajatuksena, se on yhteinen suuri vihollinen. Sitä peljätään ja sitä pilkataan. Vieläpä tehdään hänelle petostakin. Ja vaikka hänen tulikattilansa näyttävätkin niin julmilta, jää hän kuitenkin lopulta aina siksi, jota vedetään nenästä. Mitä sopimuksia hän tekeekin, riistetään ne häneltä joko väkivallalla tai viekkaudella. Heikot naisetkin lyövät hänet maahan, Margareeta murskaa jalallaan hänen päänsä, Juliana ruhjoo hänet lyömällä häntä kahleillaan. Se aiheuttaa jonkinlaisen iloisen turvallisuuden; pahuus joutuu halveksituksi, koska se on voimaton, hyvyys on aina varma, sillä hyve on ylivoimainen. Ei tarvitse muuta kuin tehdä ristinmerkki, niin saatana ei voi mitään, vaan pakenee ulvoen. Kun neitsyt tekee ristinmerkin, niin koko helvetti kukistuu.

Tässä pyhimysten ja saatanan välisessä taistelussa esiintyy hirveitä kidutuksia, joita vainoojat panevat toimeen. Pyövelit sivelevät marttyyrejä hunajalla ja jättävät heidät kärpästen käsiin; antavat heidän kävellä avojaloin lasinsiruissa taikka hehkuvilla hiilillä; laskevat heidät kuoppiin, joissa on ilkeitä matelijoita; ruoskivat heitä lyijykuulilla varustetuilla ruoskilla; naulaavat heidät elävänä ruumisarkkuihin, jotka sitten heittävät mereen; panevat heidät riippumaan tukasta ja sytyttävät palamaan; valavat heidän haavoihinsa sammuttamatonta kalkkia, kiehuvaa pikeä ja sulatettua lyijyä; istuttavat heidät metallituoleihin, jotka on kuumennettu hehkuvan kuumiksi; painavat heidän päähänsä tulikuumia kypäreitä; kärventävät heidän ruumistaan soihduilla, murskaavat heidän reisiluunsa alasimella, puhkaisevat silmät, leikkaavat kielen, katkovat sormet yhden erältään. Ja kärsimyksillä ei ole tehoa, pyhimykset halveksivat niitä perinpohjin, heillä on vain kiire kärsimään enemmän ja he tuntevat siitä vain iloa. Ihmeet suojelevat heitä yhtämittaa, he väsyttävät pyövelinsä. Johannes juo myrkkyä saamatta siitä mitään vahinkoa. Sebastianus hymyilee nuoliparven lävistämänä. Toisinaan taas nuolet jäävät riippumaan ilmaan marttyyrin kahden puolen, taikka kääntyvät takaisin ampujaansa päin ja puhkaisevat häneltä silmät. He juovat sulatettua lyijyä kuin kylmää vettä. Jalopeurat heittäytyvät maahan heidän eteensä ja nuolevat heidän käsiään lauhkeina kuin karitsat. Pyhälle Laurentiukselle tuntuu halstari suloisen vilpoisalta. Hän huudahtaa: »Onneton, sinä olet paisunut toisen puolen, käännä toinenkin ja syö sitten, sillä se on kyllin paistunut.» Cecilia pannaan ammeeseen, joka on täynnä kiehuvaa vettä, ja »hän oli siellä ikäänkuin kylmässä paikassa eikä tuntenut ensinkään kuumuutta.» Kristiina tekee tyhjäksi kaikki kidutukset: hänen isänsä panee kaksitoista miestä pieksämään häntä ja nämä nääntyvät uupumuksesta; toinen pyöveli sitoo hänet rattaaseen ja sytyttää tulen alle, ja liekit leviävät ja surmaavat viisitoistasataa henkeä; hän heittää hänet mereen kivi kaulassa, mutta enkelit kannattavat häntä, Jeesus itse tulee alas kastamaan häntä ja antaa sitten pyhän Mikaelin tuoda hänet maihin; vielä uusi pyöveli sulkee hänet kyykäärmeitten joukkoon, jotka kiertyvät hyväillen hänen kaulansa ympäri, ja antaa hänen olla viisi päivää palavassa pätsissä, missä hän vain laulaa saamatta mitään vahinkoa. Vinsentius, joka saa kestää vieläkin enemmän, ei tunne kärsimystä: häneltä murretaan jäsenet, hänen ruumistaan raastetaan rautakartoilla kunnes sisälmykset tulevat ulos, hänet pistellään täyteen neuloja, häntä paahdetaan nuotiossa niin että veri tulvii hänen haavoistaan, hänet heitetään vankikoppiin jalat pölkkyyn naulattuna, ja vaikka hän on silvottuna ja kärvennettynä ja vatsa auki, niin hän yhä elää, ja hänen kidutuksensa ovat muuttuneet kukkien suloisuudeksi, suuri valkeus täyttää vankiluolan, hän lepää ruusuvuoteella ja enkelit laulavat hänen kanssaan. »Laulun suloinen sävel ja kukkain ihana tuoksu levisivät ympäri, ja kun vartiat sen näkivät, niin he kääntyivät uskoon, ja kun Dacius tämän kuuli, niin hän vihastui suuresti ja sanoi: Mitä me hänelle enempi teemme, me olemme voitetut.» Sellainen on kiduttajain huuto, lopputulos on aina joko heidän kääntymyksensä tai kuolemansa. Heidän kätensä halvaantuvat. He saavat äkillisen, väkivaltaisen lopun: kalanruodot tukehduttavat heidät, salamat iskevät heihin, vaunut särkyvät heidän altaan. Ja pyhimysten vankiholvit muuttuvat kaikki säteilevän valoisiksi, Maria ja apostolit kulkevat niihin esteettömästi läpi muurien. Taivas lähettää lakkaamatta apua ja tukea, sieltä tulee ilmestyksiä, näyttäytyypä itse Jumalakin avonaisessa taivaassa pitäen kädessään jalokivikruunua. Kuolemakin on iloinen, he halveksivat sitä. Omaiset riemuitsevat, kun joku heidän joukostaan sortuu. Araratin vuorella kuolee kymmenentuhatta ristiinnaulittua. Kölnin luona menee yksitoistatuhatta neitsyttä hunnien teurastettavaksi. Sirkuksissa luut ruskavat petojen hampaitten välissä. Kolmivuotiaana joutuu Quiricus, jonka Pyhähenki saattaa puhumaan kuin mies, marttyyrikuoleman uhriksi. Rintalapsetkin herjaavat pyöveleitä. Lihan halveksiminen kiihottaa tuskan taivaalliseksi nautinnoksi. Revittäköön, murskattakoon, poltettakoon sitä, se on hyvä vain; vielä ja yhä vielä, se ei tule koskaan kitumaan kyllin paljon; ja he kehottavat kaikki pistämään heidän rintaansa miekan tai keihään, mikä yksin voi heidät tappaa. Eulalia, seisoessaan roviolla herjaavan, sokaistuneen kansanjoukon keskellä, hengittää liekkiä sisäänsä kuollakseen pikemmin. Jumala täyttää hänen toivomuksensa, valkea kyyhkynen lentää hänen suustaan ja nousee taivaaseen.

Näitä lukiessaan Angélique ihmetteli. Tuollaiset kauhut ja sellainen voitonriemuinen ilo vaikuttivat häneen hurmaten, kohottivat hänet todellisuuden yläpuolelle. Mutta häntä huvittivat Legendassa myöskin toiset, vienommat kohdat, nimittäin eläimet, koko Noakin arkki, joka siinä toimi. Häntä huvittivat kaarneet ja kotkat, joitten tehtävänä oli ruokkia erakoita. Ja kuinka kauniita kertomuksia siinä oli leijonista! Palvelevaisesta leijonasta, joka kaivaa haudan Maria Egyptiläiselle; tulisesta leijonasta, joka vartioi pahojen talojen portilla, kun varakonsulit antavat viedä niihin neitsyitä; ja sitten Hieronymuksen leijonasta, jonka huostaan on uskottu aasi ja joka antaa varastaa sen ja hakee sen sitten takaisin. Siellä oli myöskin susi, joka tulee synnintuntoon ja tuo takaisin varastamansa sian. Bernhard julistaa kirouksen kärpäsien ylitse, ja nämä putoavat kuolleina maahan. Remigius ja Blasius ruokkivat lintuja pöydältään, siunaavat niitä ja parantavat ne terveiksi. Fransiskus, »jolla oli suuri kyyhkysen lempeys», saarnaa linnuille, kehottaen heitä rakastamaan Jumalaa. »Yksi lintu, jota sirkaksi kutsutaan, istui viikunapuussa, ja Fransiskus ojenti kätensä ja kutsui sitä lintua, ja hän totteli nopeasti ja tuli hänen kädellensä. Ja hän sanoi hänelle: Laula, sisareni, ja ylistä meidän Herraamme. Ja lintu rupesi kohta laulamaan, ja ei mennyt pois ennenkuin hän hänen lupasi.» Tämä oli Angéliquelle jatkuvan huvituksen aiheena, se antoi hänelle ajatuksen kutsua pääskysiä ja odottaa sitten uteliaana, tulevatko ne. Sitten siellä oli kertomuksia, joita hän ei voinut kertaakaan lukea tulematta kipeäksi naurusta. Kristofer, lempeä jättiläinen, joka kantoi Jeesusta, saattoi hänet nauramaan vedet silmissä. Hän oli menehtyä lukiessaan maaherran epäonnistuneesta seikkailusta Anastasian kolmen palvelijaneidon kanssa, kun hän menee heitä tapaamaan keittiöön ja suutelee patoja ja pannuja, luullessaan suutelevansa heitä. »Hän meni ulos sangen mustana ja rumana muodoltaan ja muuttuneilla vaatteilla. Ja kun hänen palvelijansa, jotka odottivat ulkona, näkivät hänet senkaltaisena, niin he ajattelivat, että hän oli muuttunut piruksi. Silloin he löivät häntä kepeillä ja pakenivat ja jättivät hänet aivan yksin.» Mutta kaikkein hurjimmin hän nauroi silloin kun pirua kuritettiin, varsinkin kun Juliana, jota hän vankiluolassa kiusasi, antoi hänelle aika saunan rautakahleillaan. »Silloin tuomari käski noutaa Julianan, ja kun hän tuli ulos, veti hän pirua perässään, joka huusi sanoen: Hyvä rouva Juliana, älkää tehkö minulle enää pahaa! Vaan Juliana veti häntä sillä tavalla koko turun poikki ja heitti hänet viimein saastaiseen kuoppaan.» Taikka sitten hän ommellessaan kertoi Huberteille legendoja, jotka olivat mielenkiintoisempia kuin sadut. Hän oli lukenut ne niin moneen kertaan, että hän osasi ne ulkoa. Hän kertoi tarun seitsemästä unikeosta, jotka lähdettyään vainoa pakoon nukkuivat eräässä luolassa kolmesataa seitsemänkymmentäseitsemän vuotta ja joitten herääminen niin suuresti hämmästytti keisari Teodosiusta; pyhän Klemensin tarinan, joka on täynnä loppumattomia, odottamattomia ja liikuttavia seikkailuja, kun suuret onnettomuudet hajottavat kokonaisen perheen, isän, äidin ja kolme poikaa, ja nämä lopulta tulevat jälleen yhteen mitä kauneimpien ihmeitten kautta. Hän itki liikutuksesta, hän näki niistä unta öisin, hän ei enää elänytkään muualla kuin tässä murheen- ja riemun-kylläisessä ihmemaailmassa, jossa esiintyvät kaikki hyveet, saaden palkakseen kaikki ilot.

Kun Angélique kävi ensi kerran Herran ehtoollisella, tuntui hänestä kuin olisi hän liikkunut kuin pyhimykset, kahden kyynärän korkeudella maasta. Hän oli alkuaikaisen kirkon nuori kristitty, joka antoi itsensä kokonaan Jumalan käsiin, sillä hän oli oppinut kirjasta, ettei hän voinut tulla pelastetuksi ilman armoa. Hubertit olivat tavallisia yksinkertaisia uskovaisia: he kävivät messussa sunnuntaisin ja rippikirkossa suurina juhlina, tehden sen nöyrien sielujen hiljaisella uskolla, jossakin määrin myös perintätottumuksen ja ostajapiirinsä vaikutuksesta, sillä messupukujen tekijät olivat isästä poikaan harjottaneet säännöllistä Herran ehtoollisella käyntiä. Hubert keskeytti toisinaan ompelukehyksen pingottamisen kuunnellakseen kun Angélique luki pyhimystarujaan, ja tunsi niistä samanlaista väristystä kuin hänkin, ikäänkuin kevyt henkäys näkymättömästä maailmasta olisi leyhyttänyt hänen tukkaansa. Hänessä oli melkoinen määrä tunteellisuutta, hän itki nähdessään Angéliquen valkopukuisena. Tuo päivä oli kuin unta, he palasivat kirkosta ihmeissään ja väsyneenä kumpikin. Hubertinen täytyi torua heitä illalla, sillä hän oli järkevä ja tuomitsi kaikenlaisen liiottelun, hyvissäkin asioissa. Siitä lähtien hänen piti taistella hillitäkseen Angéliquen uskonintoa, erittäinkin sitä anteliaisuuskiihkoa, mikä tämän oli vallannut. Fransiskuksella oli köyhyys rakastettunaan, Julianus Almunantaja kutsui köyhiä herroikseen, Gervasius ja Protesius pesivät heidän jalkansa ja Martinus jakoi heidän kanssaan viittansa. Ja lapsi tahtoi noudattaa Lucian esimerkkiä ja myydä kaikki voidakseen antaa kaikki. Hän oli luopunut ensin omista pikku tavaroistaan, sitten hän alkoi ryöstää taloa. Mutta mitan kukkuraksi tuli vielä se, että hän antoi ansiottomille ja kunnottomille ilman erotusta avoimin käsin. Kun häntä eräänä iltana pari päivää hänen Herran ehtoollisella käymisensä jälkeen nuhdeltiin sen takia, että hän oli heittänyt ikkunasta liinavaatteita jollekin juopolle naiselle, joutui hän entiseen tapaansa hillittömään raivoon, riehuen kamalasti. Sitten hän häpeän musertamana tuli sairaaksi ja makasi vuoteessa kolme päivää.