Unelma

Félicien jatkoi hyvin matalalla äänellä:

– Minä olen valehdellut vanhemmillenne.

– Niin, minä tiedän sen, virkkoi Angélique hymyillen.

– Ei, te ette tiedä, te ette voi tietää, se on liian vaikea arvata…

Minä en ole lasimaalaaja muuten kuin huvikseni, teidän tulee tietää…

Silloin Angélique painoi nopeasti kätensä hänen suulleen, pysäyttäen hänen tunnustuksensa.

– En tahdo tietää… Minä odotin teitä, ja te tulitte. Siinä on kylliksi.

Félicien ei puhunut enää, tuo pieni käsi hänen huulillaan sai hänet tukahtumaan onnesta.

– Saanhan sen tietää sitten vastedes, kun tulee aika… Ja uskokaa minua, minä tiedän sen nytkin jo. Te ette voi olla muuta kuin kaikkein kaunein, rikkain ja ylhäisin, sillä sellainen on minun unelmani. Minä odotan hyvin tyynenä, minä olen varma siitä että se toteutuu… Te olette se, jota minä olen toivonut, ja minä olen teidän…

Toisen kerran hän keskeytti puheensa, vavahtaen lausumistaan sanoista. Hän ei löytänyt niitä yksin, ne tulivat hänelle kauniista yöstä, suurelta, vaalealta taivaalta, vanhoista puista ja kivistä, jotka nukkuivat ulkona uneksien unelmiaan ääneen; ja niitä kuiskasi hänen takanaan Legendan ystäväjoukko, joka täytti ilman hänen ympärillään. Mutta yksi sana oli vielä sanomatta, se johon sulautui kaikki, kaukainen odotus, lemmityn vähittäinen ilmestyminen tyhjyydestä ja ensimmäisten kohtausten voimakkaaksi leimahtava tunne. Se lehahti huoneen neitseelliseen valkeuteen kuin päivää kohti kohoutuva valkoinen aamulintu:

– Minä rakastan teitä.

Angélique antoi itsensä, levittäen molemmat kätensä ja antaen niitten sitten liukua polvilleen. Ja Félicien muisti illan, jolloin hän oli juossut paljain jaloin ruohokossa niin hurmaavana, että hän oli juossut hänen jälkeensä sopertaakseen hänen korvaansa: »Minä rakastan teitä». Ja hän ymmärsi hyvin, että Angélique oli ainoastaan vastannut hänelle samalla tunnustuksella: »Minä rakastan teitä», ikuisella tunnustuksella, joka vihdoinkin purkautui ilmi hänen avautuneesta sydämestään.

– Minä rakastan teitä… Ottakaa minut, viekää minut mukananne, minä olen teidän.

Hän antoi itsensä kokonaan, kaikkineen. Perinnäinen liekki oli syttynyt hänessä. Hänen kätensä haparoivat tyhjää, liian raskas pää vaipui hennon niskan varaan. Jos Félicien olisi avannut sylinsä, olisi hän vaipunut siihen, tietämättömänä kaikesta, seuraten vain verensä vetoa, haluten ainoastaan sulautua rakastettuunsa. Ja Félicien, joka oli tullut ottaakseen hänet omakseen, vapisi nyt tämän hehkuvan rakkauden viattomuuden edessä. Hän tarttui hellävaraisesti pidättäen hänen käsiinsä, vei ne rinnalleen ja risti ne siihen. Sitten hän katsoi häneen hetken, lankeamatta edes kiusaukseen suudella hänen tukkaansa.

– Te rakastatte minua ja minä rakastan teitä… Ah, kuinka ihanaa on tietää olevansa rakastettu!

Mutta hätkähtäen he heräsivät humauksestaan. Mitä se oli? He näkivät toisensa selkeässä, kirkkaassa valkeudessa, heistä tuntui kuin kuutamo olisi laajennut ja alkanut loistaa kuin auringonvalo. Se oli aamunkajastus, piispankartanon jalavain yläpuolella alkoi pilvi rusottaa. Mitä? Nytkö jo päivä! Se saattoi heidät hämmennyksiin, he eivät voineet uskoa, että he jo tuntikausia olivat siinä puhelleet toisilleen. Eihän Angélique ollut sanonut Félicienille vielä mitään, ja Félicienillä olisi ollut niin paljon muuta vielä sanottavana!

– Hetkinen vain, yksi hetkinen!

Aamu valkeni hymyilevänä, lauhkeana, ennustaen lämmintä kesäistä päivää. Tähdet sammuivat yksi toisensa jälkeen, ja niitten mukana olivat poistuneet nuo harhailevat ilmestykset, näkymättömät ystävät, nousten kuunsädettä myöten jälleen korkeuksiin. Nyt päivänvalossa nähtynä oli huoneen valkeus vain sen seinien ja kattopalkkien valkeutta, se tuntui tyhjältä tummine, vanhoine tammihuonekaluineen. Näkyi epäjärjestyksessä oleva vuode, jonka toinen alaspudonnut vaaleanpunertava verho puoleksi peitti.

– Hetkinen, hetkinen vielä!

Angélique oli noussut seisomaan kieltäen, kiirehtien Félicieniä lähtemään. Päivän valkeneminen oli tehnyt hänet levottomaksi, ja vuoteen näkeminen vaikutti ratkaisevasti. Hän oli kuullut oikealta puoleltaan hiljaista kahinaa ja hänen hiuksensa olivat samalla häilähtäneet, vaikkei tuulen henkäystäkään ollut tullut huoneeseen. Eikö se ollut Agnes, joka poistui viimeisenä, auringonvalon karkottamana?

– Ei, jättäkää minut, minä pyydän teitä… On niin valoisaa jo, minä pelkään.

Silloin Félicien kuuliaisena lähti. Hän oli rakastettu, se meni yli hänen toiveittensa. Ikkunan luona hän kuitenkin kääntyi ja katsoi Angéliquea vielä pitkään, ikäänkuin olisi tahtonut viedä hänestä jotakin mukanaan. Molemmat hymyilivät, sulkien toisensa pitkään, hyväilevään katseeseen kirkastuvassa aamussa.

Vielä viimeisen kerran sanoi Félicien:

– Minä rakastan teitä.

Ja Angélique toisti:

– Minä rakastan teitä.

Muuta ei. Félicien oli jo notkeasti laskeutunut alas hirsiä myöten, Angéliquen seuratessa häntä silmillään parvekkeen kaiteeseen nojautuen. Angélique oli ottanut orvokkikimpun ja hengitti sen tuoksua tyynnyttääkseen itseään. Ja kun Félicien Mariantarhan poikki kulkiessaan kohotti päänsä, näki hän hänen suutelevan kukkia.

Félicien oli tuskin kadonnut salavien taakse, kun Angélique tuli levottomaksi, kuullessaan talon ulko-oven alhaalla avautuvan. Kello löi neljää, ja talossa herättiin tavallisesti vasta kahta tuntia myöhemmin. Hän hämmästyi vielä enemmän tuntiessaan tulijan Hubertineksi, sillä tavallisesti oli Hubert ensimmäisenä liikkeellä. Hän näki hänen kävelevän hitaasti pienen puutarhan käytäviä pitkin, rennoin käsivarsin, kasvot kalpeina aamuilmassa, ikäänkuin tukahtumisen tunne kuuman, unettoman yön jälkeen olisi ajanut hänet näin varhain huoneestaan. Hänellä oli yllään yksinkertainen aamunuttu, ja tukka oli vain kiireeltään kokoon solmittu. Hän oli vielä hyvin kaunis. Ja hän näytti hyvin väsyneeltä, onnelliselta ja toivottomalta.

VIII

Herättyään seuraavana aamuna kahdeksan tuntia kestäneestä, suloisesta ja syvästä unesta, jollaisen suuri onni antaa, Angélique juoksi ikkunaan. Taivas oli ihan selkeä, ilma oli yhä lämmin, vaikka edellisenä iltana ollut kova ukonilma oli häntä huolestuttanut. Ja hän huudahti iloisena Hubertille joka hänen alapuolellaan parhaallaan avasi ikkunaluukkuja:

– Isä, isä! Päiväpaiste!.. Oi, kuinka minä olen hyvilläni, kulkue tulee olemaan kaunis!

Hän pukeutui kiiruusti, joutuakseen alas. Tänään, heinäkuun 28 päivänä, piti Ihmeen kulkueen kulkea pitkin Beaumontin katuja. Joka vuosi oli koruompelijoilla sinä päivänä juhla. Neulaan ei koskettukaan, vaan päivä käytettiin talon koristamiseen. Se oli vanha tapa, jonka äidit neljänsadan vuoden aikana olivat jättäneet perinnöksi tyttärilleen.

Angélique oli juonut kiiruusti kahvinsa ja huolehti jo seinäverhoista.

– Äiti, niitä pitäisi tarkastaa, ovatko ne hyvässä kunnossa.

– Meillä on aikaa vielä, vastasi Hubertine tyvenellä äänellään. Me emme ripusta niitä ennen puoltapäivää.

Keskustelu tarkotti kolmea erinomaisen kaunista vanhaa koruompelukaistaa, joita Hubertit säilyttivät hartaalla huolella kuin jotakin perhepyhyyttä ja jotka he ottivat esiin kerran vuodessa Ihmeen kulkueen päivänä. Jo edellisenä päivänä oli juhlamenojen ohjaaja, kunnon pastori Cornille, kulkenut ovelta ovelle ilmottamassa asukkaille mitä teitä pyhän Agneksen kuva pyhää sakramenttia kantavan monseigneurin saattamana tulisi kulkemaan. Jo yli neljäsataa vuotta oli tämä matkasuunnitelma pysynyt samana: lähdettiin pyhän Agneksen portista, kulkien pitkin Kultaseppäinkatua, Isoakatua ja Alakatua; kun sitten oli tehty kierros uuden kaupungin läpi, palattiin Kunniakadun ja Luostaritorin kautta ja tultiin kirkkoon suuren julkisivun sisäänkäytävästä. Ja asukkaat kulkureitin varrella kilpailivat innossa, liputtivat ikkunoita, ripustivat seinille komeimmat kankaansa ja kylvivät kapealle katukivitykselle irtinyhdettyjä ruusunkukkain lehtiä.

Angélique ei rauhottunut ennenkuin sai luvan ottaa esiin kirjaillut vaatekappaleet laatikostaan, jossa ne nukkuivat vuoden läpeensä.

– Niihin ei ole tullut mitään, ei kerrassaan mitään, mumisi hän ihastuneena.

Kun hän oli huolellisesti poistanut niitä suojelevat silkkipaperit, ilmestyivät niitten koruompelukuvaelmat näkyviin. Ne olivat kaikki kolme pyhitetyt Neitsyt Marialle: yksi esitti enkelin ilmestymistä Marialle, toinen ristin juurella itkevää Mariaa ja kolmas Marian taivaaseenastumista. Ne olivat peräisin viidenneltätoista vuosisadalta, ommellut kultapohjalle varjostetulla silkillä ja ihmeen hyvin säilyneet. Ja Hubertit, jotka eivät olleet niistä luopuneet, vaikka heille oli tarjottu suuriakin summia, olivat niistä hyvin ylpeitä.

– Äiti, minä ripustan ne!

Oli puuhaa ja touhua. Hubertilla meni aamu talon vanhan kadunpuoleisen ulkoseinän siistimisessä. Hän sitoi luudan pitkään seipääseen ja harjasi sillä seinien tiilikehyksiset puupinnat aina katonalushirsiin saakka. Sitten hän pesi sienellä kivijalan ja porrastorniakin niin laajalta kuin ylettyi. Kolme koruompelukaistaa voitiin silloin asettaa paikoilleen. Angélique ripusti ne renkaista vuosisataisiin nauloihin, Marian ilmestymisen vasemmanpuoleisen ikkunan alle ja taivaaseenastumisen oikeanpuoleisen ikkunan alle; ristiinnaulitsemisella oli naulansa alakerran suuren ikkunan päällä, ja Angéliquen täytyi tuoda ulos tikapuut saadakseen ripustetuksi sen sinne vuorostaan. Hän oli jo reunustanut ikkunat kukilla, ja koruompelusten säteillessä kirkkaan juhla-auringon paisteessa näytti vanha talo palanneen kauas nuoruutensa aikoihin.

Aamiaisesta saakka oli koko Kultaseppäinkatu touhussa. Liian kovan helteen välttämiseksi oli kulkueen lähtö tapahtuva vasta kello viisi. Mutta puoleltapäivin alkoi kaupunki jo siistiytyä. Huberteja vastapäätä asuva kultaseppä ripusti puotinsa seinälle taivaansinisiä, hopearipsuilla reunustettuja verhoja. Vieressä oleva kynttilänvalaja taas käytti alkooviverhojaan, joiden punainen puuvillakangas hohti kirkkaassa päivänvalossa verenkarvaisena. Toisissa taloissa oli muita värejä, ja kankaita kaikesta nimestä, mitä vain kullakin oli, aina sänkymattoihin asti, liehui verkalleen helteisen päivän velttojen tuulahdusten liikuttelemina. Ne pukivat koko kadun loistavan iloiseksi, muuttaen sen avoimeksi juhlakäytäväksi. Siinä hääri koko asujamisto, puhellen kovaäänisesti kuin kotonaan, mitkä kulkien syli täynnä tavaroita, mitkä kiipeillen, naulaten, huudellen. Puhumattakaan Isonkadun kulmaan laitettavasta levähdysalttarista, joka pani naapuriston naiset sukkulana lentelemään, heidän varustaessaan sitä maljakoilla ja kynttiläjaloilla.

Angélique riensi tarjoamaan kahta empire-kynttiläjalkaa, jotka koristivat salin uuninreunusta. Hän ei ollut ollut yhdessä kohti sitten aamun, eikä hän väsynytkään, häntä nostatti ja kannatti hänen suuri sisäinen ilonsa. Ja kun hän palasi hiukset hulmuavina nyhtämään ruusuja koriin, sanoi Hubert leikillisenä:

– Sinulla ei voisi olla enemmän puuhaa hääpäivänäsikään… Taitaakin olla sinun hääsi?

– No, niinhän onkin! vastasi Angélique iloisesti.

Hubertine hymyili vuorostaan:

– Koska talo on nyt kaunistettu, olisi meidän odotellessamme paras mennä pukeutumaan.

– Heti paikalla, äiti… Kas nyt on korini täysi.

Hän nyhti viimeiset lehdet ruusuistaan, jotka hän aikoi säästää heittääkseen ne monseigneurin eteen. Terälehdet varisivat hänen hennoista hyppysistään, kevyt, tuoksuva kasa täytti korin. Ja hän hävisi kapeaan porraskäytävään, nauraen raikkaasti ja huudahtaen:

– Joutuin! Minä laitan itseni kauniiksi kuin tähti!

Iltapäivä kului verkalleen. Kirkko-Beaumontin kuumeinen hyörinä oli nyt tyyntynyt. Kadut olivat vihdoinkin valmiit, niillä värähteli nyt vain odotus ja hillittyjen äänten kuiskutus. Päivän kallistuessa lounaaseen oli paahtava helle vähentynyt, likitysten ahdettujen talojen väliin lankesi vaalealta taivaalta vain hieno, lämmin ja leppoisa varjo. Ja kaikkialla oli syvä hartaus, ikäänkuin koko vanha kaupunki olisi ollut vain tuomiokirkon jatkoa. Ainoastaan Ligneulin rannalla olevasta uudesta kaupungista kuului ajoneuvojen räminää; siellä oli paljon tehtaita, jotka osottivat ylenkatsettaan tälle vanhalle uskonnolliselle juhlalle pitämättä sen johdosta edes vapaapäivää.

Jo kello neljältä alettiin soittaa pohjoistornin isoa kelloa, samaa, jonka kumahdukset panivat Hubertien talon tärähtelemään. Ja samalla hetkellä Angélique ja Hubertine ilmestyivät jälleen pukeutuneina. Hubertinellä oli valkaisemattomasta pellavakankaasta tehty puku, jota somisti vaatimaton pitsireunus, mutta hänen voimakkaana pyöristyvä vartalonsa oli niin nuorekas, että häntä olisi voinut luulla ottotyttärensä vanhemmaksi sisareksi. Angéliquella taas oli yllään valkoinen silkkipukunsa ilman mitään koristuksia, ei helyä korvissa, sormissa eikä ranteessa; ainoastaan hänen paljaat kätensä ja paljas kaulansa silkinhienoine hipiöineen pistivät esiin kevyen vaatteen alta kuin puhjenneet kukkaset. Kiireeltään pistetty näkymätön kampa pidätti vaivoin hänen vaalean tukkansa vallattomia kiharoita. Hän oli luonnollinen ja ylväs, avonaisen yksinkertainen, kaunis kuin tähti.

– Ah, sanoi hän, – soitetaan, monseigneur on lähtenyt piispankartanosta.

Kello kumahteli yhä edelleen voimakkaasti ja vakavasti selkeässä ilmassa. Ja Hubertit asettuivat alakerran suureen, sepiselälleen avattuun ikkunaan, naiset nojaten kyynärpäillään ikkunalautaan, Hubert seisoen heidän takanaan. Tämä oli heidän totuttu paikkansa, ja siitä olikin hyvin hyvä katsella, sillä he näkivät ensimmäisinä kulkueen tulon kirkon ovesta eikä ainoatakaan vahakynttilää mennyt heiltä siitä hukkaan.

– Missä minun korini on? kysyi Angélique.

Hubertin täytyi ojentaa hänelle ruusunlehtikori, jota hän sitten piti sylissään rintaansa vasten.

– Oi, kuiskasi hän vielä, voisi melkein luulla että tue kello keinuttaa meitä!

Koko pieni talo värähteli ja kaikui kellon kumahtelusta Ja tämä väristys levisi kadulle ja yli koko kaupunginosan, joka seisoi liikkumattomassa odotuksessa, seinille ripustettujen vaatteiden lepattaessa raukeammin iltailmassa. Ruusujen tuoksu oli hyvin suloinen.

Kului puoli tuntia. Silloin pyhän Agneksen portin molemmat puoliskot yhtäkkiä avautuivat, näyttäen kirkon hämärän sisustan, jossa palavat vahakynttilät tuikuttivat loistavina pilkkuina. Ensimmäisenä astui ulos ristinkantaja, kaapuun puettu alidiakooni, ja hänen sivuillaan kaksi kirkonpalvelijaa, kumpikin kantaen suurta, sytytettyä kynttilää kädessään. Heidän perässään kiiruhti juhlamenojen ohjaaja, kunnon pastori Cornille, joka, saatuaan varmuuden siitä, että katu oli asianomaisessa kunnossa, pysähtyi porttiholvin alle ja seurasi kulkueen lähtöä hetken aikaa, nähdäkseen olivatko osanottajat asettuneet heille määrättyyn järjestykseen. Etunenässä olivat maallikkoveljeskunnat, uskonnolliset yhdistykset, koulut, iän mukaan järjestettyinä. Siinä oli aivan pieniä lapsiakin, valkopukuisia tyttösiä, jotka olivat kuin morsiamia, ja avopäisiä, käherrettyjä, juhla-asuisia poikasia, jotka ihastuksissaan jo etsivät äitejänsä katseillaan. Muuan yhdeksänvuotias naskali asteli yksinään keskellä Johannes Kastajaksi puettuna, lampaantalja paljailla, hennoilla harteillaan. Neljä ruusunpunaisin nauhoin koristettua tyttöstä kantoi musliinilippua, jossa oli kuvattuna tuleentunut vehnälyhde. Sitten siinä oli isompia tyttöjä ryhmittyneinä Neitsyen lipun ympärille, mustapukuisia naisia, joilla myöskin oli lippunsa, pyhän Joosefin kuva tummanpunaisella silkillä, ja vielä monta, monta muuta lippua, samettisia ja satiinisia, jotka heiluivat kullattujen tankojensa nenässä. Miestenkään veljeskunnat eivät jääneet jälkeen lukuisuudessa. Siinä oli kaiken värisiä katumuksentekijöitä, erittäinkin harmaat katumuksentekijät, jotka olivat puetut harmaanruskeaan palttinaan ja varustetut huppukauluksella, ja joilla oli suurta huomiota herättävä vertauskuva, suuri risti ja siinä pyörä, johon oli ripustettu Kristuksen kärsimyksen esineet.

Angélique huudahti hellyydestä, kun lapset tulivat näkyviin.

– Oi, noita pikku lemmikkejä! Katsokaa toki!

Muuan polvenkorkuinen, tuskin kolmivuotias pienokainen tepasteli niin hullunkurisen itsetietoisena horjahtelevilla jaloillaan, että Angélique kahmaisi kourallisen ruusunlehtiä koristaan ja heitti ne hänen päälleen. Pienokainen asteli edelleen, ruusuja olkapäillään ja tukassaan, ja hänen sydämellinen naurunsa sai kukkia satamaan hänen päälleen joka ikkunasta. Ja kadulla vallitsevassa kohisevassa äänettömyydessä ei kuulunut enää muuta kuin kulkueen kumea töminä, ja katselijain heittelemät kukat lentelivät hiljaisin parvin katukivitykselle. Pian oli siinä yhdenjaksoinen kukkasmatto.

Mutta tultuaan vakuutetuksi maallikkojen hyvästä järjestyksestä tuli pastori Cornille levottomaksi, kun kulkue joksikin aikaa pysähtyi liikkumattomaksi, ja hän kiiruhti etupäähän, hymyillen Huberteille tervehdykseksi ohimennessään.

– Mikä niillä on, kun eivät mene eteenpäin? kyseli Angélique, tullen rauhattomaksi, ikäänkuin hän olisi kulkueen loppupäässä odottanut onneaan tulevaksi.

Hubertine vastasi tavallisella tyyneydellään:

– Ei heidän nyt juosta tarvitse.

– Siellä on arvattavasti jokin este, ehkä levähdysalttari, jota vielä viimeistellään, selitti Hubert.

Neitsyen lippua kantavat tytöt olivat virittäneet virren ja heidän heleät äänensä kiirivät avoimessa ilmassa kirkkaina kuin kristalli. Vähitellen jono alkoi huojua. Lähdettiin jälleen liikkeelle.

Maallikkojen jälkeen alkoi nyt hengellinen sääty tulla ulos kirkosta, alempiarvoiset ensimmäisinä. Kaikki olivat messupaidassa ja panivat porttiholvin alla päähänsä litteän lakin. Kullakin oli sytytetty vahakynttilä, oikeanpuolimaisilla oikeassa kädessä ja vasemmanpuolimaisilla vasemmassa kädessä, rivin ulkopuolella. Ne muodostivat siten kaksinkertaisen rivin lepattavia liekkejä, jotka päivänvalossa himmenivät miltei näkymättömiin. Ensimmäisenä oli pappisseminaari, maaseurakunnat ja suuremmat kirkot. Sitten tulivat tuomiokirkon papit, ja heitä seurasivat kaniikit valkea vaippa hartioillaan. Heidän keskellään olivat kirkkolaulajat punaisissa silkkikaavuissa. Laulajat olivat täysin äänin alottaneet esilaulun, johon koko papisto vastasi hillitymmin laulaen. Pange lingua hymni kajahti heleänä ja puhtaana, katu oli täynnä messupaitojen hulmuavien liepeitten juhlallista kahinaa, ja vahakynttiläin pienet liekit tuikkivat vaaleina kultatähtinä.

– Oi, pyhä Agnes! kuiskasi Angélique.

Hän hymyili pyhimykselle, jota neljä pappia kantoi sinisellä sametilla verhotulla, pitsein koristetulla kantotuolilla. Hän hämmästyi joka vuosi nähdessään sen tällä tavoin poissa siitä hämärästä, jossa se oli asunut monet vuosisadat. Kultaisine hiusverhoineen se näytti aivan toisenlaiselta kirkkaassa päivänvalossa. Se oli niin vanha ja kuitenkin niin nuori pienine käsineen, hentoine jalkoineen ja kapeine, ajan mustuttamine tytönkasvoineen.

Mutta monseigneur oli sitä seuraava. Kirkon perältä kuului jo lähenevää suitsutusmaljojen heiluntaa.

Ihmiset kuiskailivat, Angélique kertasi:

– Monseigneur… Monseigneur…

Ja katse kiinnitettynä ohikulkevaan pyhimykseen hän muisteli tällä hetkellä vanhoja tarinoita. Ylhäiset Hautecoeurin markiisit, jotka Agneksen avulla pelastivat Beaumontin rutosta, Jean V ja kaikki hänen heimolaisensa tulivat hartaina polvistumaan hänen kuvansa eteen, ja hän näki kaikkien noitten ihmeitätekevien ylimysten kulkevan ohi yksi kerrallaan ruhtinaallisena sarjana.

Pyhimyksen jälkeen seurasi pitkä tyhjä väli. Sitten astui esiin kappalainen, joka kantoi piispansauvaa, pitäen sitä edessään pystyssä, käyrä osa itseänsä kohti. Hänen jälkeensä tuli kaksi suitsutusmaljankantajaa, jotka kävelivät takaperin ja heiluttivat lyhyessä tahdissa suitsutusmaljojaan, ja kumpaakin seurasi kirkonpalvelija, kantaen laivanmuotoista astiaa, jossa oli suitsutusainetta. Suuri, purppuranpunaisesta sametista tehty, kultaripsuilla reunustettu kunniakatos ei tahtonut oikein hyvin mahtua toisesta oviaukosta. Mutta pian oli kaikki taas järjestyksessä ja asianomaiset henkilöt tarttuivat kannatustankoihin. Alla asteli kunniadiakooniensa välissä monseigneur paljain päin. Hänen olkapäitään peitti leveä valkoinen vyöhikkö, jonka päät verhosivat hänen kätensä, joilla hän kantoi korkealle kohotettuna Pyhää Sakramenttia, koskematta siihen.

Heti alkoivat suitsutusmaljankantajat astua eteenpäin, ja täyteen heiluntaan lennähtäen suitsutusmaljat nousivat ja laskivat tahdissa, ja niitten hopeaiset ketjut helähtelivät.

Missä ihmeessä Angélique oli nähnyt jonkun, joka muistutti monseigneuriä näöltään? Kaikkien otsat taipuivat eteenpäin muistutellen. Mutta Angélique katseli häntä pää puoleksi ulos kurotettuna. Hänellä oli kookas, solakka, ylhäinen vartalo, joka kuudenkymmenen vuoden ikään nähden oli erinomaisen nuorekas. Hänen kotkansilmänsä säihkyivät, hiukan voimakkaasti muodostunut nenä kohotti kasvojen ylhäisen käskevää ilmettä ja valkoinen, tiheänä kihartuva tukka sitä taas lievensi. Ja Angéliquen huomio kiintyi hänen ihonsa kalpeuteen, jossa hän luuli näkevänsä tulvahtavan veren rusotuksen. Tai ehkä se olikin vain tuon suuren kulta-auringon heijastusta, jota hän kantoi peitetyillä käsillään ja joka heitti hänen ylleen salaperäisen valonhohteen.

Ihan varmaan hän oli jossakin nähnyt kasvot, jotka muistuttivat näitä. Heti ensi askelilla oli monseigneur alottanut erään psalmin, lausuen värsyjä matalalla äänellä diakooniensa kanssa vuorotellen. Ja Angélique vavahti nähdessään hänen kääntävän silmänsä siihen ikkunaan päin, missä hän oli, – niin ankaralta, jäätävän ylpeältä, kaiken intohimon turhuutta tuomitsevalta hän hänestä näytti. Monseigneurin katseet olivat osuneet noihin kolmeen vanhaan koruompelukseen, Marian ilmestykseen, ristin juurella seisovaan Mariaan ja Marian taivaaseenastumiseen. Niissä välähti mielihyvä. Sitten ne laskeutuivat alemmaksi ja pysähtyivät Angéliqueen, eikä Angélique hämmennyksissään voinut käsittää, kalpenivatko ne ankaruudesta vai lempeydestä. Samassa ne olivat jälleen suuntautuneet Pyhään Sakramenttiin, liikkumattomina ja loistavina suuren kulta-auringon heijastuksessa. Suitsutusmaljat heilahtivat ylös ja putosivat jälleen alas hopeisten ketjujen helähtäessä, ja pieni pilvi suitsutussavua jäi liitelemään ilmaan.

Mutta Angéliquen sydän löi haletakseen. Kunniakatoksen takana hän oli keksinyt hiipan, jossa oli kuvattuna pyhä Agnes taivaaseen kohoavana kahden enkelin kannattamana. Se oli työ, joka lanka langalta oli ommeltu hänen rakkaudestaan. Kappalainen kantoi sitä hunnutetuin käsin kunnioittavasti kuin pyhää esinettä. Ja tuolla, jäljessä tulevien maallikkojen joukossa, virkamiesten ja tuomarien keskellä hän tunsi Félicienin, joka astui ensi rivissä solakkana ja vaaleana, hännystakkiin puettuna. Hän tunsi hänen kiharaiset hiuksensa, hänen suoran, hiukan voimakkaasti muodostuneen nenänsä ja hänen mustat, ylhäisen lempeät silmänsä. Angélique odotti häntä, hän ei hämmästynyt nähdessään hänen vihdoinkin muuttuvan ruhtinaaksi. Félicien heitti häneen pelokkaan, valhettansa anteeksi rukoilevan katseen, ja Angélique vastasi valoisalla hymyilyllä.

– Katsohan! kuiskasi Hubertine ällistyneenä, eikö se ole se nuori mies?

Hänkin oli tuntenut Félicienin, ja hän tuli levottomaksi kun hän kääntyessään näki tyttärensä kasvot kirkastuneina.

– Hän on siis valehdellut meille?.. Mitä varten? Tiedätkö sinä?..

Tiedätkö sinä, kuka tuo nuori mies on?

Kyllä, ehkä hän sen tiesi. Hänen sisässään oli ääni, joka vastasi hänen äsken tekemiinsä kysymyksiin. Mutta hän ei tahtonut kysellä itseltään enempää. Hän saisi kyllä varmuuden aikanaan. Hän tunsi sen ajan jo lähenevän, ja hänen mielensä täytti paisuva ylpeys ja hellyys.

– Mistä on kysymys? kysyi Hubert, kurottuen katsomaan vaimonsa takaa.

Hän ei koskaan ehtinyt huomata mitä hänen ympärillään tapahtui. Ja kun

Hubertine oli osottanut hänelle tuon nuoren miehen, epäili hän:

– Merkillinen ajatus! Ei se ole hän.

Silloin Hubertine oli myöntävinään erehtyneensä. Se oli viisainta, hän ottaisi kyllä myöhemmin selon. Mutta kulkue, joka oli taaskin pysähtynyt monseigneurin suitsuttaessa Pyhää Sakramenttia vihannaksi kukitetulla levähdysalttarilla, alkoi lähteä jälleen liikkeelle. Ja Angélique, jonka viimeisiä ruusunlehtiä pitelevä käsi oli unohtunut korin pohjaan, teki suloisessa hämmingissään äkillisen liikkeen, viskaten kukat ilmaan. Félicien lähti juuri liikkeelle. Kukat varisivat alas, ja kaksi terälehteä liiteli hiljalleen keinuen ja pysähtyi hänen hiuksilleen.

Kulkue oli lopussa. Kunniakatos oli kadonnut Isonkadun kulmaan, saattueen jälkipää vieri hiljalleen pois, ja katu jäi tyhjäksi hartaaseen liikkumattomuuteen, kuin haaveellisen uskon hurmaamana, tallattujen ruusujen huokuessa hiukan kirpeää lemuaan. Ja etäältä kuului vielä heikontumistaan heikontuen ketjujen hopeinen helähdys, aina kun suitsutusmaljat heilahtivat ylhäältä alas.

– Oi, lähdetkö, äiti? huudahti Angélique. Mennään kirkkoon katsomaan kun ne palaavat!

Ensi hetkessä Hubertine aikoi kieltää. Mutta sitten hän tunsi itsekin niin suurta halua päästä varmuuteen, että hän suostui.

– Mennään vain, koska sinua haluttaa.

Mutta odottaminen kysyi malttia. Angélique, joka oli käynyt ylhäällä panemassa hatun päähänsä, ei pysynyt hetkeäkään levossa. Hän meni yhä uudelleen ikkunan ääreen, tähysteli kadun päähän ja nostipa vielä silmänsä ylöskin, ikäänkuin tiedustaakseen itse avaruudelta. Ja hän seurasi mielessään kulkuetta askel askeleelta, puhuen ääneen.

– Ne laskeutuvat Alakatua… Ah, nyt ne varmaan tulevat torille aliprefektuurin edustalle… Oh, noilla alakaupungin pitkillä kaduilla ei ole loppuakaan. Ja niinkuin ne olisivat hyvinkin iloisia saadessaan nähdä pyhän Agneksen, nuo vaatekauppiaat!

Taivaalla leijaili hieno, ruusunpunainen pilvenhattara. Itse värähtämättömässä ilmassakin oli tunne siitä, että koko arkipäiväinen elämä oli pysähdyksissä, että Jumala oli lähtenyt asunnostaan ja itsekukin odotti sitä sinne palaavaksi, voidakseen ryhtyä tavallisiin toimiinsa. Vastapäätä olevat kultasepän ja kynttilänvalajan myymälät olivat yhä sulettuina, sinisten ja punaisten verhojensa peittäminä. Kadut näyttivät nukkuvan. Niillä ei ollut muuta liikettä kuin verkalleen etenevä kirkollinen kulkue, jonka liikkeelläolon saattoi arvata jokaisesta kaupungin kulmasta.

– Äiti, äiti, minä olen varma, että ne ovat juuri Kunniakadun alapäässä. Ne lähtevät nousemaan ylös rinnettä.

Se ei ollut totta, sillä kello oli vasta puoli seitsemän, eikä kulkue milloinkaan palannut ennenkuin neljänneksen yli seitsemän. Hän tiesi vallan hyvin, että kunniakatos eteni sillä hetkellä Ligneulin laiturirantaa pitkin. Mutta hänellä oli niin kiire!

– Äiti, meidän pitää joutua, muuten emme saa paikkaa.

– No tule sitten! sanoi vihdoin Hubertine, hymyillen vasten tahtoaankin.

– Minä jään kotiin, selitti Hubert. Otan koruompelukset alas seinältä ja katan pöydän.

Kirkko tuntui tyhjältä, kun Jumala ei ollut enää siellä. Sen kaikki ovet olivat auki kuin mullin mallin olevassa talossa, johon isäntää odotetaan palaavaksi. Joitakin ihmisiä tuli sisään. Ainoastaan kirkon perällä oleva pääalttari, yksinkertainen romaanilainen sarkofaagi, hehkui palavien kynttilöittensä hohteessa. Muuten oli koko avara laiva, sen matalat poikkiristit ja kappelit pimeän vallassa, sillä ilta alkoi jo hämärtää.

Angélique ja Hubertine kävelivät hitaasti kirkon ympäri. Alhaalla oli rakennus kuin raskaan painon rusentama, matalat pilarit kannattivat sivulaivojen pyörökaaria. He kulkivat pimeitten kappelien vieritse, jotka muodostivat kellarimaisia syvennyksiä. Kun he sitten menivät urkulehterien alitse, pääoven editse toiselle puolelle, tunsivat he vapauttavaa tunnetta nostaessaan silmänsä päälaivan korkeita goottilais-ikkunoita kohti, jotka kohosivat raskaan romaanilaisen kivikerroksen yläpuolella. Mutta he jatkoivat kulkuaan eteläisen ristilaivan sivuitse, ja siinä alkoi taas painostus. Poikkilaivan risteyksessä seisoi neljä valtavaa pylvästä neljässä kulmassa, kannattaen korkealla kaartuvaa holvikattoa. Ja siinä vallitsi vielä himmeä valo, jonka poistuva päivä heijasti kuin jäähyväisiksi poikkilaivan julkisivujen ruusukeikkunoista. He olivat nousseet kolme porrasaskelta, jotka johtivat kuoriin, ja kulkivat kuorikappelien vieritse, jotka olivat kirkon aikaisimmin rakennettu osa ja muodostivat hautakammioiden tapaisia syvennyksiä. Vanhan, runsaasti koristellun ristikon edessä, joka sulki kuorin joka puolelta, he seisahtuivat hetkeksi katselemaan kimmeltävää pääalttaria, jonka pienet liekit heijastuivat vanhojen, ihmeen kauniisti koristeltujen kuorituolien kiiltäviin tammipintoihin. Ja niin he palasivat lähtöpaikalleen, kohottaen jälleen päätään, ikäänkuin tuntien korkean päälaivan henkäyksen. Sakenevassa hämärässä näyttivät sen vanhat seinät siirtyvän kauemmaksi ja avartuvan, ja kultakoristeitten ja maalausten jäännökset häipyivät näkymättömiin.

– Tiesinhän minä, että oli liian varhaista, sanoi Hubertine.

Angélique ei vastannut, vaan kuiskasi:

– Kuinka se on suuri!

Hänestä tuntui kuin hän ei tuntisi kirkkoa, kuin näkisi hän sen ensi kerran. Hänen silmänsä harhailivat pitkin liikkumattomia istuinrivejä ja tähystivät kappelien perukoihin, missä hautakivet vain hämärästi häämöttivät tummina varjoina. Mutta hänen silmänsä sattuivat Hautecoeurin kappeliin ja hän tunsi sen ikkunan lasimaalauksen. Se oli nyt vihdoinkin korjattu, ja sen pyhä Yrjö kuulsi epämääräisenä kuin haamu himmenevässä valossa. Ja Angélique tunsi siitä suurta iloa.

Silloin kumahdus värähdytti kirkkoa, iso kello alkoi jälleen soida.

– Ah, sanoi Angélique, nyt ne tulevat, ne nousevat nyt ylös

Kunniakatua.

Tällä kertaa se oli totta. Ihmisjoukko työntyi sisään, vallaten kirkon sivustat, ja hetki hetkeltä saattoi tuntea kulkueen lähenevän. Se tuntui kellon yltyvässä kumajamisessa ja selkiselällään olevasta ovesta tulevassa suuressa tuulahduksessa. Jumala palasi.

Hubertinen olkapäähän nojaten, varpailleen kohoutuneena Angélique tähtäsi katseillaan avonaista ovea, jonka kaarevat piirteet erottuivat sen takana olevan Luostaritorin vaaleasta hämärästä. Ensiksi tuli näkyviin ristiä kantava alidiakooni, kirkonpalvelijat suurine kynttilöineen kummallakin puolellaan. Heidän perässään kiiruhti juhlamenojen ohjaaja, kunnon pastori Cornille, hengästyneenä ja väsyneenä. Kynnyksellä jokainen uusi tulija erottui hetkisen selväpiirteisenä vaaleata oviaukkoa vastaan, hukkuakseen sitten kirkon sisällä vallitsevaan hämärään. Tulivat maallikot, koulut, yhdistykset ja veljeskunnat, joitten liehuvat liput varjo yhtäkkiä ahmaisi. Tuli vaalea Neitsyen tyttöjen ryhmä, laulaen ohuilla seraafinäänillään. Tuomiokirkko nieli yhä uusia tulijoita, ja avara laiva täyttyi vähitellen, miehet oikealle, naiset vasemmalle puolelle. Mutta yö oli jo pimentynyt, ja kaukana torilla tuikotti tulenkipinöitä, satoja pieniä, liikkuvia valopilkkuja. Papisto saapui vuorostaan, kantaen sytytettyjä kynttilöitään rivin ulkopuolella, joten ne muodostivat kaksinkertaisen ketjun keltaisia liekkejä. Sitä riitti loppumattomiin, kynttilöitä solui sisään yhä enemmän, saapui pappisseminaari, seurakuntapapit, tuomiokirkon papit, esilaulua veisaavat kirkkolaulajat ja valkovaippaiset kaniikit. Ja vähitellen kirkko kävi valoisaksi, kun tämä monisatainen kyntttilävirta sirotti sen täyteen tähtiä kuin kesäyön taivaan.