Kun nukkuja herää

VII LUKU
Hiljaisissa huoneissa

Graham oli alkanut tutkia huonetta. Uteliaisuus voitti väsymyksen ja piti häntä pirteänä. Hän huomasi että sisähuone oli korkea; sen kupukatossa oli soikea aukko johtaen suppilon muotoiseen torveen, jossa pyöri suuri ilmanvaihtokone. Tämän käynnistä syntyvä suhahdus oli ainoa ääni, minkä kuuli tässä rauhallisessa huoneessa. Koneen siipien vaihtuessa näki Graham vilauksen taivasta. Hän hämmästyi nähdessään tähden.

Tämä seikka sai hänet huomaamaan, että huoneen kirkas valo tuli suuresta joukosta heikkoja hehkulamppuja, jotka paloivat pitkin katonreunaa. Huoneessa ei ollut ikkunoita. Ja hän alkoi muistaa, ettei hän missään niistä monista huoneista, joiden läpi hän oli tullut Howardin seurassa ollut huomannut ikkunoita. Vai löytyikö niitä? Olihan olemassa suuria kadulle johtavia aukkoja, mutta olivatko ne valon saamista varten? Vai valaistiinko kaupunkia yöt ja päivät, niin ettei siellä vallinnut koskaan pimeys?

Toinenkin arvoitus tuli hänen eteensä. Missään huoneessa ei ollut tulisijaa. Oliko nyt kesä, ja olivatko nämät vaan kesäasuntoja, vai lämmitettiinkö ja jäähdytettiinkö koko kaupunkia? Nämät kysymykset herättivät hänen mielenkiintoaan, hän alkoi tutkia seinillä olevia siroja kirjoituksia, yksinkertaisesti laadittua vuodetta, miten nerokkaan keksinnön kautta palvelijan työt olivat tehdyt tarpeettomiksi. Ja kaikkialla näki hän ihmeekseen koristusten puuttuvan, pääpaino oli pantu muodoille ja väreille, jotka hivelivät hänen silmiään. Tuolit olivat mukavia, kepeällä, pienien pyörien avulla liikkuvalla pöydällä oli useita pulloja ja laseja ja kaksi lautasta, joilla oli kiiselin tapaista kirkasta ainetta? Sitten huomasi hän, että huoneessa ei löytynyt kirjoja, ei sanomalehtiä, eikä kirjoitusneuvoja. "Maailma on paljon muuttunut", sanoi hän.

Hän huomasi että ulomman huoneen yhdellä seinällä oli omituisia riviä kaksinkertaisia silinteriä, joiden yläpuolella oli viheriäisillä kirjaimilla valkoiselle pohjalle laaditut kirjoitukset. Tämä väriyhteys oli sopusoinnussa huoneen muun sisustuksen kanssa. Keskellä oli pieni valkoinen, alaltaan noin neliöjalan suuruinen pinta. Sen eteen oli asetettu tuoli. Ohimennen tuli hän ajatelleeksi, että nämät silinterit mahtoivat olla kirjoja, tai uusi, kirjoja korvaava keksintö, vaikka eivät ne ensi alussa näyttäneet siltä.

Hän luki seuraavan nimen:

"Mies, joka tahtoi olla kuningas".

Hän muisti lukeneensa ennen sen kertomuksen, joka hänen mielestään oli maailman kauneimpia kertomuksia. Mutta tämä ei ollut kirja siinä merkityksessä kuin hän sen käsitti. Hän oudoksui kahden seuraavan silinterin nimeä: "Pimeyden sydän", sitä hän ei ollut koskaan ennen lukenut eikä "Tulevaisuuden madonnaa – " mutta epäilemättä ne olivat kertomuksia, jotka olivat syntyneet jälkeen Victoria kuningattaren hallituksen.

Hän tuumaili jonkun aikaa tämän silinterin edessä, jätti sen ja kääntyi tarkastamaan neliskulmaista laitosta. Hän avasi kannen tapaisen ja löysi sen alta parittaiset silinterit. Sen yläpäässä oli pieni sähkönappulan tapainen laitos. Hän painoi sitä, kuului nopeaa ratinaa, sitten se taukosi. Hän kuuli ääniä ja soittoa ja huomasi valkoisella pinnalla eläviä värillisiä kuvia. Hän äkkiä älysi, mitä tämä oli, ja vetäytyi taaksepäin katselemaan.

Valkoisella pinnalla näkyi nyt kirkkailla väreillä tehty maisema, ja keskellä tätä maisemaa liikkui henkilöitä; ne eivät ainoastaan liikkuneet vaan puhuivatkin kirkkaalla äänellä. Oli aivan kuin olisi katsellut oikeita ihmisiä kiikarin läpi ja kuunnellut puhetta pitkän torven avulla. Häntä huvitti heti toiminta. Mies käveli edes ja takaisin äkeästi puhellen kauniille mutta nenäkkäälle naiselle. Molemmat olivat puetut niihin siroihin pukuihin, jotka Grahamista näyttivät niin oudoilta. "Minä teen työtä", sanoi mies, "mutta mitä te teette?"

"Aha!" sanoi Graham. Hän unohti kaiken muun ja istahti tuoliin. Vähän myöhemmin kuuli hän nimensä mainittavan, kuuli lauseen "kun Nukkuja herää" käytettävän sananlaskuna asiasta, joka aina lykätään tuonnemmaksi, ja hän tunsi oman itsensäkin niin kaukaiseksi ja uskomattomaksi. Mutta vähän ajan kuluttua tunsi hän nuo molemmat henkilöt yhtä hyvin kuin läheisimmät ystävänsä.

Vihdoin loppui tämä pienoisdraama ja valkoinen kalteva pinta oli jälleen valkoinen.

Hän oli saanut katsahtaa omituiseen maailmaan. Se oli epäilevä, nautinnonhimoinen, tarmokas, viekas, samalla myöskin kamalan, ekonoomisen taistelun maailma. Tässä draamassa oli viittauksia, joita hän ei voinut ymmärtää, nopeita tapauksia, jotka viittasivat omituisiin muutoksiin moraalisessa mielipiteessä ja tavoissa. Sininen puku, jonka ensiksi kaupungin nähdessään oli ollut niin valtaavana värinä, näyttäytyi yhä selvemmin ja selvemmin olevan alhaiston pukuna. Hän oli varma siitä, että tämä realistisen voimakas kertomus kuvasi nykyaikaa. Se päättyi murhenäytelmään, joka teki tärisyttävän vaikutuksen. Hän seisoi tuijottaen valkoiseen pintaan.

Vihdoin hän vavahti ja hieroi silmiään. Tämä entisajan novellia korvaava kertomus oli niin perinpohjin lumonnut hänet, että, kun hän huomasi olevansa valkoisella ja viheriäisellä verhotussa huoneessa, säikähti hän melkein yhtä paljon kuin ensi kertaa herätessään.

Hän nousi ja ajatuksensa palasivat hänen omaan ihmemaahansa. Esitetty kertomus haihtui mielestä ja hän muisti selvästi jälleen tungoksen kadulla, salaperäisen Neuvoston, eri tapaukset heräämisensä jälkeen. Nuo kertomuksen ihmiset olivat puhuneet Neuvostosta ikäänkuin jostain maailmaa hallitsevasta voimasta. Ja he olivat puhuneet Nukkujasta; hän ei silloin ollut päässyt täyteen selvyyteen siitä, että juuri hän oli tuo Nukkuja. Hän koetti tarkkaan muistella, mitä he olivat sanoneet…

Hän palasi makuuhuoneesen ja koetti nähdä jotain ilmanvaihtokoneen liikkuvien siipien lomitse. Sen liikkuessa kuului tasaista, koneen tapaista kohinaa. Muuten vallitsi syvä hiljaisuus. Vaikka hänen huoneessaan vallitsi täydellinen päivä, näki hän pienen viilekkeen tumman sinistä – melkein mustaa – taivasta, jolla kiilui pieniä tähtiä.

Hän alkoi jälleen tutkia huonettaan. Hän ei millään keinoin saanut auki ovea, ei löytänyt kelloa tai muuta keinoa, jolla hän olisi voinut kutsua palvelijoita luokseen. Ei hän enää kummastellut mitään, mutta hän oli utelias ottamaan selvää kaikesta. Hän halusi saada tarkan tiedon siitä, missä suhteessa hän oli näihin kaikkiin uusiin keksintöihin. Ensiksi päätti hän rauhallisesti odottaa, kunnes joku tulisi hänen luokseen. Mutta pian tuli hän rauhattomaksi, hän halusi saada tietoja, huvituksia, tuoreita vaikutelmia.

Hän palasi toisessa huoneessa olevan koneen luo, ja pian oli hän keksinyt keinon, miten hän voi vaihtaa koneesen uusia silinteriä. Tätä tehdessään tuli hän ajatelleeksi, että näiden pienien koneiden avulla oli puhekieli saanut niin varman muodon, että se kahden sadan vuoden jälkeen oli niin perin selvää ja helppoa ymmärtää. Sattumalta valitsemansa silinterit esittivät musikaalista näytelmää. Alussa oli se suuremmoisen kaunis, muuttui sitten aistilliseksi. Sanoista selvisi hänelle, että se oli muunnos Tannhäuser-tarinasta. Musiikki oli hänelle vierasta, mutta esitys oli realistista ja siinä oli tuota omituisuutta, joka ilmeni kaikessa tämän uuden ajan keksinnöissä, Tannhäuser ei mennytkään Venusvuoreen, vaan Nautinnon kaupunkiin. Mikä oli Nautinnon kaupunki? Luultavasti unelma, mielikuvitusrikkaan, nautinnonhaluisen kirjailijan keksintö.

Tämä herätti hänen mielenkiintoaan ja uteliaisuuttaan. Tarina kehittyi kuvaten suurella kiihkolla erikoista, rikasta tunne-elämää. Äkkiä tarina tuntui hänestä vastenmieliseltä, ja tämä tunne kasvoi hänessä sitä myöten kun tarina kehittyi.

Hänen tunteensa nousivat kapinaan. Esitys ei ollut mitään maalauksia tai ihannoituja kuvia, vaan valokuvattua tosielämää. Kahdennenkymmenennen toisen vuosisadan Venusvuori inhoitti häntä, ja unohtaen, mikä asema oli alastomalla taiteella 19:llä vuosisadalla, heräsi hänessä arkaistinen suuttumus. Hän nousi, tyytymättömänä ja puoleksi häveten katselleensa tällaista yksinäänkin. Hän iski nyrkillään koneesen koettaen väkivalloin saada sitä äkkiä seisahtumaan. Jotain kuului särkyvän. Sininen välähdys iski koneesta häntä käsivarteen koukistaen sen, ja kone pysähtyi. Kun hän seuraavana päivänä tahtoi panna Tannhäuser silinterin sijaan toisen, huomasi hän koneen menneen rikki…

Hän käveli pitkin huonetta nurkasta nurkkaan sietämättömän, suunnattoman levottomuuden vallassa. Kaikki se, mitä hän oli kuullut koneesta ja omin silmin nähnyt, hämmensi ja kiihoitti häntä. Eniten hämmästytti häntä se, että 30 vuotisen elämänsä aikana ei hän koskaan ollut koettanut luoda kuvaa tulevaisuudesta. "Me valmistamme tulevaisuutta", sanoi hän, "mutta ei ainoakaan meistä viitsi ajatella, mitä tulevaisuutta me valmistamme. Ja tässä se nyt on!"

"Missä he ovat, mitä on tehty? Miten minä olen joutunut keskelle tätä kaikkea?" Hän odotti kyllä näkevänsä suuria katuja sekä taloja ja paljon kansaa. Mutta nuo taistelut kadulla! Ja tuo rikkaiden miesten luokan systemaattinen aistillisuus!

Hän ajatteli Bellamytä, jonka Sosialistinen Utopia nimisen romaanin sankari oli niin omituisen tarkkaan ennustanut, mitä tulee tapahtumaan. Mutta tämä ei ollut mitään utopiaa, tämä ei ollut sosialistinen valtio. Hän oli jo kylliksi nähnyt huomatakseen, että nuo entiset vastakohdat, ylellisyys, tuhlaus ja nautinto toisella puolen ja äärimmäinen köyhyys toisella puolen, yhä olivat olemassa. Hän tunsi kyllin tarkoin elämän pääkysymykset voidakseen tehdä tämän johtopäätöksen. Eivät ainoastaan kaupungin jättiläisrakennukset ja tungos kaduilla, vaan tiellä kuulemansa huudot, Howardin levottomuus, koko ympäristö ilmaisi, että suuri tyytymättömyys oli vallalla. Missä maassa hän oli? Englannissa varmaankin, mutta nyt se tuntui niin "epäenglantilaiselta". Hän koetti kuvitella, millainen muu maailma olisi, mutta salaperäinen verho esti hänen ajatuksiaan.

Hän liikkui huoneessaan, tarkastaen kaikkea kuten häkkiin suljettu villipeto. Hän oli hyvin uupunut, mutta se oli tuota hermostunutta väsymystä, joka ei salli ihmisen lepäävän. Hän kuunteli pitkän aikaa ilmanvaihtokoneen alla kuullakseen jonkun heikon kaiun kapinasta, jonka hän tiesi kaupungissa jatkuvan.

Hän alkoi puhua itsekseen. "Kaksi sataa kolme vuotta!" sanoi hän itsekseen useamman kerran, naurahtaen typerästi. "Minä olen siis kahden sadan kolmenkymmenen kolmen vuotias! Maailman vanhin mies! Tämä aika ei näytä pysyneen siinä mielipiteessä, kuten minun nuoruudessani, että hallitus on uskottava vanhimmalle. Minulla on suurimmat oikeudet. Minä höpisen turhia! Minä muistan turkkilaisten väkivaltaisuudet aivan kuin ne olisivat tapahtuneet eilen. Todellakin pitkä ikä! Hahaha!" Hän ensiksi hämmästyi kuullessaan oman naurunsa, ja sitten alkoi hän nauraa vapaammin ja kovemmin. Sitten huomasi hän käyttäytyvänsä narrimaisesti. "Rauhoitu", sanoi hän. "Rauhoitu!"

Hän alkoi kävellä rauhallisemmin. "Minä en ymmärrä tätä uutta maailmaa", sanoi hän. "Miksi?.. Yhä vaan sama kysymys: miksi!"

"Minä otaksun, että he osaavat lentää ilmassa ja tehdä kaikellaisia ihmeellisiä temppuja. Koetelkaamme nyt muistella menneisyyttä".

Hän ensiksi hämmästyi huomatessaan miten hämärästi hän muisti nuo ensimäiset kolmekymmentä vuotta. Hän muisti vaan yksityiskohtia, nekin suuremmaksi osaksi vähäpätöisiä, tapauksia, jotka olivat aivan arvottomia. Lapsuutensa aika tuntui ensin selvimmältä, hän muisti koulukirjansa ja muutamia laskuoppituntia. Sitten johtui hänen mieleensä elämänsä onnettomimmat ajat; hän muisteli vaimovainajaansa, joka oli niin turmiokkaasti vaikuttanut häneen, ja nyt oli maatunut, muisteli ystäviään, kilpailijoitaan ja niitä, jotka olivat pettäneet häntä; muisteli viimeisiä onnettomia vuosiaan, vaihtelevia päätöksiään, ja viimeiseksi tutkimuksiaan ja kiihkeitä töitään. Jonkun ajan kuluttua huomasi hän kaiken tämän jääneen mieleen; ehkä himmeänä, kuten kauvan maassa maannut metalliesine, mutta ei mitenkään särkyneenä tai pilaantuneena, kaivaten vaan kiilloittamista. Ja menneisyys sai yhä tummemman onnettomuuden värin. Kannattaisiko sitä kiilloittaa? Ihmeen kautta hän oli siirtynyt pois elämästä, joka oli tullut hänelle sietämättömäksi.

Ajatuksensa palasivat hänen nykyisiin olosuhteihinsa. Hän taisteli turhaan tosiseikkojen kanssa. Kaikki muuttui yhdeksi ainoaksi sekavaksi vyyhdeksi. Ilmanvaihtokoneen kautta näki hän taivaan, joka alkoi punertua aamun valossa. Vanha tottumus pilkisti esiin hänen ajatuksistaan. "Minun täytyy nukkua", sanoi hän. Uni tuntui suloiselta helpoitukselta levottomille ajatuksilleen ja voimattomille, uupuneille jäsenilleen. Hän meni omituisen pienen vuoteen luo, laskeutui levolle ja vaipui heti uneen.

Hänen täytyi tottua tähän huoneustoonsa, sillä hän oli siellä vankina kolme vuorokautta. Tänä aikana ei kukaan muu kuin Howard käynyt hänen vankilassaan. Hänen kohtalonsa omituisuus liittyi hänen elossaoloonsa ja tavallaan pienensi sen arvoa. Hän näytti heränneen eloon vaan joutuakseen tähän yksinäiseen paikkaan. Howard toi säännöllisesti virkistävää ja ravitsevaa juomaa, ja helposti sulavia ja maukkaita, Grahamille ventovieraita ruokia. Joka kerta tullessaan sulki hän huolellisesti oven. Hän oli hyvin valmis selittämään eri asioita, mutta niistä siteistä, jotka olivat Grahamin ja niiden suurien tapausten välillä, mitkä niin salaperäisesti kehittyivät huoneen muurien ulkopuolella, ei hän antanut mitään selitystä. Hän vältti mahdollisimman kohteliaasti kaikkia kysymyksiä, jotka koskivat ulkopuolella olevaa maailmaa.

Ja näinä kolmena päivänä harhailivat Grahamin ajatukset kiihkeinä sinne ja tänne. Se mitä hän oli nähnyt, ja kaikki se huoli, jolla koetettiin häntä estää enempää näkemästä, vaikuttivat voimakkaasti hänen ajatuksiinsa. Hän koetti monella eri tavalla selittää omaa asemaansa – ja sattumalta löysikin hän oikean selityksen. Kaikki, mitä hänelle nyt tapahtui, muodostui tekemiensä johtopäätöksien perustuksella uskottavaksi. Kun vapautuksen hetki vihdoin koitti, oli hän valmistunut kaiken varalta.

Se tapa, jolla Howard käyttäytyi hänen seurassaan, vakuutti Grahamille, miten tärkeä henkilö hän oli; oven auetessa näytti tulevan sisään hänen kanssaan kokonainen tulva tapahtumia. Hänen kysymyksensä tulivat yhä varmemmiksi ja kiihkeämmiksi. Howard vastusteli ja teki estelyjä. "Herääminen tapahtui odottamatta", sanoi hän aina; "se näytti sattuneen yhteen suuren sosiaalisen liikkeen kanssa. Voidakseni selittää sen täytyisi minun kertoa puolen toista grossin vuoden tapahtumat", sanoi hän.

"Asian laita on tämä", sanoi Graham. "Te pelkäätte minun tekevän jotain. Minä olen mielestäni jollain tavoin ylin määrääjä – siksi minä tahtoisinkin tulla".

"Ei se ole juuri niin. Mutta teillä on – voinhan minä sanoa sen teille – omaisuutenne säännöllinen kasvaminen antaa teille suuren mahdollisuuden sekaantua asioihin. Ja sitäpaitsi te käyttäisitte vaikutusvaltaanne kahdeksannentoista vuosisadan mielipiteiden mukaan".

"Yhdeksännentoista", oikaisi Graham.

"Teillä olisi vanhan ajan mielipiteet, joka suhteessa, ettekä tietäisi meidän valtiomme oloista".

"Olenko minä niin typerä?"

"Ette suinkaan".

"Pelkäättekö, että minä toimisin ajattelemattomasti".

"Me emme odottaneet teidän koskaan toimivan millään tavoin. Ei kukaan otaksunutkaan teidän heräävän. Neuvosto suojeli ruumistanne kaikin tavoin. Mutta me uskoimme teidän kuolleen – mätänemisen pysähtyneen. Ja – mutta kaikki tämä on niin monimutkaista. Me emme uskalla yht'äkkiä – sillä te olette vasta puoliksi herännyt!"

"Se on huono puolustus", sanoi Graham. "Otaksukaamme, että asian laita on niin kuin te sanotte – miksi ette silloin syötä minulle yöt päivät tietoja ja selityksiä ja miksei minua opasteta voidakseni paremmin olla edesvastuunalainen uudesta asemastani? Olenko minä nyt hituistakaan viisaampi kuin kaksi päivää sitten, sillä minun heräämisestänihän on kulunut kaksi päivää?" Howard puri huuleensa.

"Minä alan tuntea – minä alan hetki hetkeltä yhä selvemmin tuntea – että on olemassa monimutkainen salaisuus, jonka te voisitte minulle selittää. Onko tuo Neuvosto, tai komitea, tai miksi te suvaitsette sitä kutsua, väärentänyt omaisuuttani koskevat tilikirjat? Sekö on tässä kysymyksessä?"

"Tuo teidän epäluulonne – " sanoi Howard.

"Uh!" sanoi Graham. "Nyt, tarkatkaa minun sanojani, ne, jotka ovat minut teljenneet tänne, saavat sen kalliisti maksaa. He saavat sen kalliisti maksaa. Minä olen elossa. Elkää epäilkökään sitä, minä olen elossa. Päivä päivältä sykkii vereni voimakkaammin, ajatukseni selvenee ja voimistuu. Valekuolema on loppunut. Minä olen herännyt jälleen henkiin. Ja minä tahdon elää – "

"Elää!"

Howardin kasvot kirkastuivat, uusi ajatus heräsi hänessä. Hän lähestyi Grahamia ja puheli hyvin tuttavallisella äänellä.

"Neuvosto on katsonut teidän omaa parastanne sulkiessaan teidät tänne. Te olette rauhaton. Onhan se luonnollista terveelle miehelle! Teidän aikanne käy täällä pitkäksi. Mutta me tahdomme toteuttaa, mitä haluatte, kaiken mitä haluatte – olkoon se sitten mitä tahansa. Te haluatte jotain. Haluatteko seuraa?"

Hän vaikeni hymyillen kaksimielisesti.

"Niin", sanoi Graham miettiväisenä. "Minä haluan jotain".

"Ah! Nyt huomaan! Me olemme lyöneet paljon laimin teidän suhteenne".

"Mitä merkitsi tuo tungos kadulla".

"Sitä", sanoi Howard, "minä en voi – . Mutta – "

Graham alkoi kävellä pitkin huonetta. Howard seisoi oven luona tarkastaen häntä. Graham ei voinut täydellisesti ymmärtää Howardin tarjoumusta. Seuraa? Otaksuen että hän suostuu tarjoumukseen, että hän pyytää itselleen seuraa. Olisiko ehkä mahdollista käyttää hyväkseen keskustelua tuon seurahenkilön kanssa ja saada tietää edes jotain tuosta kapinasta, joka oli syntynyt hänen herätessään? Hän mietti asiaa ja yht'äkkiä näyttäytyi asia hänelle oikeassa valossaan. Hän kääntyi äkkiä Howardin puoleen.

"Mitä te tarkoitatte tuolla seuralla?" Howard loi katseensa taivaasen päin ja kohotti olkapäitään. "Ihmisolentoja", sanoi hän omituisen hymyn levitessä hänen lihaville kasvoilleen.

"Meidän sosiaaliset ajatuksemme", sanoi hän, "ovat varmaankin vapaamielisempiä kuin teidän aikananne. Jos mies haluaa poistaa tämän kaltaisen ikävän – esimerkiksi naisen seurassa, niin emme me näe siinä mitään skandaalia. Me olemme vapautuneet muodollisuuksista. Tässä kaupungissa on erityinen luokka, tarpeellinen luokka, jota ei enää halveksita – hienotunteinen – " Graham ällistyi.

"Siten saatte aikanne kulumaan", sanoi Howard. "Minun olisi pitänyt ajatella sitä jo aikaisemmin, mutta, totta puhuen, on tapahtunut niin paljon – " Hän osotti ulkomaailmaa.

Graham epäröi. Hetkisen hurmasi häntä ajatus naisesta, jonka hänen mielikuvituksensa oli äkkiä luonut. Sitten suuttui hän.

"Ei!" huusi hän.

Hän käveli kiivaasti edes ja takaisin huoneessa. "Kaikki mitä sanotte, kaikki mitä teette, vakuuttaa minulle – että on tekeillä jotain suurta, johon minäkin olen sekaantunut. Minä en tahdo kuluttaa aikaani niinkuin te tahdotte. Niin, minä tiedän sen, nautinto ja tyydytys täyttävät elämän, omalla tavallaan – samoin kuolema! Maatuminen! Siinä elämässä, jonka elin ennen nukkumistani, sain kärsiä tuon saman surkean tunteen tähden. Minä en tahdo alkaa sitä uudestaan. Ympärilläni on kaupunki, suuri kansan paljous – . Ja sillä välin olen minä täällä kuin jänis satimessa".

Hänen raivonsa kasvoi. Hän oli tukehtumaisillaan ja pui nyrkkiään. Hän sai oikean raivokohtauksen ja kiroili. Hän huitoi aivan kuin uhaten jotakuta.

"Minä en tiedä, mihin puolueesen te kuulutte. Minä en tiedä mitään ja te pidätte minua tietämättömyydessä. Mutta minä tiedän, että te olette vanginneet minut jossain pahassa tarkoituksessa. Jossain pahassa tarkoituksessa. Minä varoitan teitä, minä varoitan teitä seurauksista. Kun minä kerran pääsen valtaan – "

Heti huomasi hän, että uhkaukset voisivat tulla hänelle itselleen vaarallisiksi. Hän vaikeni. Howard katsoi häneen uteliaana ja jännitettynä.

"Minä käsitän tämän uhkaukseksi Neuvostolle", sanoi Howard.

Graham tunsi äkillisen halun syöksyä tuon miehen kimppuun, lyödä hänet kuoliaaksi tai kuristaa hänet. Tämä tunne kuvastui varmaankin hänen kasvoillaan, sillä Howard poistui nopeasti. Sukkelaan sulkeutui ovi hänen jälestään ja yhdeksännentoista vuosisadan mies oli yksinään. Hetkisen seisoi hän liikkumattomana, nyrkit puoliksi koholla. Sitten antoi hän niiden äkkiä vaipua alas. "Mikä hullu minä olen ollut!" sanoi hän, ja ilmaisi taas suuttumustaan kävellen kiivaasti huoneessa ja kiroillen. Pitkän aikaa hän puheli itsekseen tämän raivopuuskan vallassa, kiroillen kohtaloaan, omaa typeryyttään, ja houkkioita, jotka olivat vanginneet hänet. Tämän hän teki päästäkseen tyynesti punnitsemasta asemaansa. Hän turvautui suuttumukseen – peläten joutuvansa pelon valtaan.

Pian hän kuitenkin huomasi alkaneensa miettiä asioita. Tätä vangitsemista ei voinut millään selittää, mutta ehkä lakimuodot – uuden ajan uudet lakimuodot – sallivat sen. Hänen vangitsemisensa oli siis laillinen. Nämät ihmiset olivat kaksi sataa vuotta pitemmällä sivistyksessä kuin hänen aikalaisensa. Mutta luultavaa oli, että he olivat vähemmän – inhimillisiä. Olivathan he vapautuneet muodollisuuksista! Olikohan inhimillisyys vaan muodollisuutta kuten siveyskin?

Mielikuvituksensa alkoi tuumia mikä kohtalo häntä odottaa. Vaikka hän mietti ja mietti päästäkseen selvyyteen, vaikka hän aivan johdonmukaisesti otaksui yhtä ja toista, niin ei hän kuitenkaan päässyt lopputulokseen. "Minkätähden he voisivat tehdä minulle jotain?"

"Jos asiat kääntyvät pahoin päin", sanoi hän viimein, "niin voinhan minä suostua heidän vaatimuksiinsa. Mutta mitä he vaativat? Ja miksi he eivät kysy sitä minulta, vaan vangitsevat minut?"

Hän alkoi jälleen miettiä, mitä Neuvosto mahdollisesti tulisi tekemään. Sitten muisteli hän Howardin käytöstä, hänen synkkiä katseitaan ja selittämätöntä epäröimistään. Jonkun aikaa tuumaili hän, miten hän voisi päästä täältä pakoon; mutta minne hän pakenisi tässä avarassa, ihmisrikkaassa maailmassa? Hän olisi avuttomampi kuin keskiajan talonpoika, joka äkkiä joutuisi yhdeksännentoista vuosisadan Lontoosen. Ja sitäpaitsi, miten kukaan pääsisi pakenemaan näistä huoneista?

"Mitä hyötyä kenellekään olisi siitä, jos minulle tapahtuu jotain pahaa?"

Hän ajatteli kapinaa, suurta sosiaalista taistelua, jonka keskustaksi hän niin odottamatta oli joutunut. Hän muisti erään lauseen jolla ei mitenkään ollut yhteyttä hänen ajatustensa kanssa, mutta joka yhä uudelleen palautui hänen mieleensä, ikäänkuin uiden hänen synkkien ajatustensa pinnalla. Ennen muinoin oli eräs toinen Neuvosto sanonut:

"Parempi on meille, että yksi mies kuolee koko kansan puolesta".