Myrsky tyyntyi… mutta vielä tuntuivat luonnossa sen viimeiset vavistukset. Oli aikainen aamu – kaduilla ei näkynyt ainoatakaan ihmistä, mutta monin paikoin oli maahan ajautunut savupiipun palasia, tiilikiviä, luhistuneiden aitojen kappaleita, taittuneita puiden oksia… "Mitähän onkaan merellä tapahtunut viime yönä?" – tuli väkisinkin ajatelleeksi noita myrskyn tuhotöitä katsellessa. Olin jo vähällä mennä satamaan, mutta jalkani veivät ikäänkuin jostain selittämättömästä voimasta minut toiselle suunnalle. Ei ollut kulunut kymmentä minuuttiakaan kun olin kaupunginosassa, jossa en milloinkaan ennen ollut käynyt. Astelin kiirehtimättä, mutta pysähtymättä askel askeleelta eteenpäin kummallinen tunto sydämmessä; odotin jotakin tavatonta, mahdotonta ja samalla olin vakuutettu, että tämä tavaton on tuleva.

XIII

Ja se tulikin, tuo tavaton, tuo tuntematon! Yht'äkkiä, noin kaksikymmentä askelta edessäni näin saman neekerin, joka kahvilassa, minun läsnäollessani oli puhutellut paroonia. Puettuna samaan viittaan kuin silloinkin, hän aivankuin kohosi esiin maasta ja kääntyen minuun selin alkoi kiireesti kulkea käyrän sivukadun kapeata jalkakäytävää. Minä koetin parastani saavuttaakseni hänet, mutta hän kiiruhti samassa määrässä katsomatta taakseen ja yht'äkkiä katosi erään talon nurkan taakse. Juoksin nurkalle saakka, ja kiersin sen yhtä nopeasti kuin neekerikin… Mutta ihme ja kumma! Edessäni oli pitkä ja kapea mutta aivan tyhjä katu; se oli vielä aamu-usvan peitossa, mutta katseeni saattoi kuitenkin tunkeutua sen päähän saakka, niin että saatoin eroittaa sen kaikki rakennukset. Eikä yhtään elävää olentoa liikkunut missään. Kookas neekeri viittoineen oli yhtä pian hävinnyt, kuin hän oli ilmestynytkin. Jouduin ymmälle… mutta ainoastaan silmänräpäykseksi. Uusi tunne heti valtasi minut; tämän kadun, joka mykkänä ja kuolleena avautui eteeni, – tunsin ennestään. Tämä oli minun uneni katu. Minä vavahtelin, ja sydäntäni melkein kouristi – aamu oli näet viileä – ja heti taas vähääkään epäröimättä, mutta melkein pelokkaana asiani vakuudesta riensin eteenpäin. Aloin etsiä silmilläni… ja kas tuossa se oli: kas tuossa oikealla uneni talo. Ja kas tuolla vanha portti kivisine tukipylväineen molemmin puolin. Totta tosiaan, talon ikkunat eivät olleet pyöreät, vaan nelinurkkaiset… mutta se ei ollut niin tärkeää. Koputin porttiin, koputin kerran, kaksi, kolme, yhä kovemmin ja kovemmin… Portti avautui verkkaan, raskaasti naristen, aivan kuin valittaen. Edessäni seisoi nuori palvelustyttö hajallahapsin, unisin silmin. Hän oli nähtävästi juuri herännyt. – Asuuko täällä parooni? – kysyin, ja katselin nopeasti pihan joka soppeen… Sama; kaikin puolin sama paikka… kas tuossa laudat ja hirret, jotka unessa näin.

– Ei, vastasi minulle palvelijatar: – parooni ei asu täällä.

– Miksi ei? Se ei ole mahdollista!

– Nyt hän ei ole täällä. Hän matkusti eilen.

– Mihin?

– Amerikkaan.

– Amerikkaanko? – toistin väkinäisesti. – Niin, hän palaa kaiketi?

Palvelija katsoi minuun epäluuloisena.

– Sitä emme tiedä. Ehkä hän ei milloinkaan palaa.

– Kauanko hän asui täällä?

– Ei kauan, noin viikon. Nyt hän on aivan poissa.

– Mutta mikä on tämän paroonin sukunimi?

Palvelija katsoi minuun merkitsevästi.

– Ettekö tiedä hänen sukunimeään? Me kutsuimme häntä yksinkertaisesti parooniksi. Hoi, Pietari! – huusi hän nähdessään, että minä tulin yhä tunkeilevammaksi. – Joudu tänne: mikä muukalainen tuo on, joka tuossa kaikkea kyselee.

Sisähuoneesta ilmestyi kookas, kömpelö työmies.

– Mitä tahdotte? Mikä on asiana? – kysyi hän käheällä äänellä – ja jurona kuunneltuaan minua toisti palvelijan jo äsken lausumat sanat.

– Mutta kuka täällä asuu? – kysyin minä.

– Meidän isäntämme.

– Mutta kuka hän on?

– Puuseppä. Tämän kadun varrella asuu vaan puuseppiä.

– Saako häntä tavata?

– Ei nyt, hän nukkuu.

– Eikö saa mennä sisälle?

– Ei saa. Menkää.

– No mutta eikö teidän isäntäänne saa tavata myöhemmin?

– Miksei? voipi. Aina voipi… Mutta menkää nyt jo.

– Entä tuo neekeri? – kysyin minä äkkiä. Työmies katsoi neuvottomana ensiksi minuun, sitten palvelijattareen.

– Mikä neekeri? – kysyi hän vihdoin. Menkää, herra. Myöhemmin voitte tulla ja puhua isännän kanssa.

Menin kadulle. Portti paukahti kiinni jälkeeni raskaasti ja tiviisti, tällä kertaa narahtamatta.

Minä panin tarkoin mieleeni kadun, ja talon ja menin pois, mutta en kotiin. Pettymyksen tunne valtasi minut. Kaikki mitä minulle oli tapahtunut oli niin ihmeellistä, niin tavatonta – mutta samalla, kuinka lyhyeen kaikki oli päättynyt! Olin varmasti uskonut ja ollut vakuutettu näkeväni tässä talossa minulle ennestään tutun huoneen, – ja huoneessa isäni, paroonin, aamuviitassa ja piippu hampaissa…

Mutta isäni oli lähtenyt Amerikkaan ja mitä minun nyt on tehtävä?.. Kertoisinko kaikki äidille – vai pitäisinkö ikuisesti salassa muiston tästä kohtauksesta? En saattanut mitenkään tyytyä siihen ajatukseen että sellaiselle yliluonnolliselle, salaperäiselle alulle tulisi niin järjetön, niin jokapäiväinen loppu! En tahtonut palata kotiin, vaan menin minne vaan tieni vei minut pois kaupungista.

XIV

Kuljin allapäin, ajatuksia, melkeinpä vaistoja vailla kokonaan omaan itseeni vaipuneena. Tasainen, kumea ja vihainen kohina herätti minut lumouksestani. Nostin pääni, siellä kohisi ja loiski meri kaartaen rantojaan noin viidenkymmenen askeleen päässä minusta. Minä huomasin kulkevani rantahietikkoa myöten. Yöllisen myrskyn nostattamana meri aaltoili vielä valkopäinä, aivan kuin taivaanrantaan saakka valkoiset oinaat olisivat toisiaan takaa ajaneet, ja jyrkät jättiläisaaltojen harjat vuorotellen vyöryivät eteenpäin ja särkyivät mereen kalliorantoja syleillessään. Menin lähemmäksi vyöryäviä aaltoja – ja kuljin aivan sitä kaartuvaa viivaa myöten, jonka ne olivat rantaa huuhdellessaan muodostaneet uurteiseen hietaan, missä oli täynnä merenruohojen kuivuneita korsia, näkinkengän kuoria ja kiemurtelevia jälkiä. Suipposiipiset lokit vihaisesti kirkuen lensivät kuin tuulen kannattamina esiin ilman pohjattomasta syvyydestä, liitelivät lumivalkoisina hohtaen harmaalla, pilvisellä taivaalla, putosivat jyrkästi mereen, ja pyyhkäisten aallolta aallolle lensivät jälleen pois ja katosivat hopeanhohtoisina kipinöinä etäisten aaltojen tyrskyävään leikkiin. Muutamat niistä lepattelivat itsepintaisesti suuren kiven yläpuolella, joka yksinäisenä kohosi yksitoikkoisesta rantapenkereestä. Sakea merenruohikko rehoitti epätasaisina pensastoina kiven toisella puolen; mutta siellä, missä sen korret sekaisina kohosivat keltaisesta lätäkköliejusta, oli jotain mustaa, jotain pitkulaista, pyöreätä… Aloin katsella… Joku tumma esine makasi liikkumattomana kiven vieressä. Tämä esine tuli yhä näkyvämmäksi, yhä selvemmäksi kuta lähemmäksi sitä tulin…

Kiven luokse oli enää kolmekymmentä askelta…

Mutta sehän on ihmisruumiin näköinen möhkäle! Se on ruumis; varmaankin se on mereltä ajautunut hukkuneen ihmisen ruumis! Menin vielä lähemmäksi.

Sehän oli paroonin, isäni ruumis! Jäin seisomaan kun kivettyneenä. Silloin vasta ymmärsin, että minua olivat aamusta alkaen johtaneet tuntemattomat voimat – että olin niiden vaikutuksen alainen – ja muutaman hetken sielussani ei ollut muuta kuin kumean meren kohinaa – ja mykkää pelkoa tuntemattoman, valtavan kohtalon edessä.

XV

Hän makasi seljällään hieman toisen kyljen varassa, vasen käsi pään alla, toinen oli jäänyt vierähtäneen ruumiin alle. Märkä lieju oli peittänyt hänen jalkansa, joissa oli pitkävartiset merimiessaappaat, lyhyt, sininen takki oli kostean merisuolan tahraama ja napittamattomana; punainen liina oli hänellä kaulassa. Tummat kasvot, jotka katselivat taivasta kohti, ikäänkuin hymyilivät; kohonneen ylähuulen alta näkyivät valkoiset, pienet hampaat; puoleksi sulkeutuneiden silmien terät tuskin eroittautuivat tummuneista valkuaisista; vaahtokuplien peittämät saviset hiukset olivat valloillaan maassa ja jättivät paljaaksi sileän otsan, josta näkyi sinertävä arpi; kapea nenä kohosi terävänä, valkoisena viivana litistyneiden poskien välistä. Viime yön myrsky oli tehnyt tehtävänsä… hän ei saavuttanut Amerikkaa! Siinä makasi mies, joka oli solvaissut äitiäni, turmellut hänen elämänsä – minun isäni – niin! – minun isäni – siinähän ei ollut mitään epäilystä – makasi voimattomana, liassa, jalkojeni juuressa. Minä tunsin tyydytetyn koston surkeuden, inhon, kauhistuksen ja ennenkaikkea… ajatellessani sitä, mitä olin nähnyt – ja ajatellessani sitä mitä oli tapahtunut. Se pahuus, se rikoksellisuus, – josta jo olen puhunut, ne käsittämättömät tunteet heräsivät jälleen minussa… ahdistivat minua. Ahaa! ajattelin; miksi minä olen sellainen… sentähden, että veri niin vaatii! Minä seisoin ruumiin vieressä, katselin ja odotin… eivätkö nuo kuolleet silmäterät liikahda, eivätkö nuo mykistyneet huulet värähdä? – Eivät! Kaikki on liikkumatonta, kuollutta; tuo ruohikkokin, johon myrsky oli hänet heittänyt, oli kuin jähmettynyt, lokitkin olivat lentäneet pois – ei ainoatakaan sirpaletta missään, ei laudan pätkää, eikä ainoatakaan särkynyttä esinettä. Tyhjyys kaikkialla… hän yksin – minä – ja etäällä kohiseva meri. Katsoin taakseni, sama tyhjyys sielläkin, elottomien kukkuloiden jono taivaan rannalla… siinä kaikki! Tukalalta tuntui jättää tämä onneton yksinäisyyteen, rannikon liejuille kalojen ja lintujen ruuaksi; sisäinen ääni sanoi minulle, että olin velvollinen kutsumaan ihmisiä, ellei auttamaan – mitäpä se enää hyödyttäisi! – niin edes senvuoksi, jotta hänet saisi viedyksi ihmisasuntoon… Mutta sanomaton pelko yht'äkkiä yllätti minut. Minusta näytti, että tämä kuollut ihminen tietää minun tänne tuloni, että hän itse on toimeenpannut tämän viimeisen kohtauksen – olin vielä kuulevinani tuon tutun, kumean murinan… Minä juoksin syrjään, vilkasin vielä kerran… Jotain hohtavaa pisti silmääni: se pysäytti minut. Se oli kultasormus ruumiin kädessä… Tunsin äitini kihlasormuksen. Muistan vielä, kuinka pakoitin itseni lähestymään ruumista, kumartumaan… muistan kylmien sormien tahmean kosketuksen, muistan kuinka olin tukahtua, kuinka siristin silmiäni, purin hammasta riuhtoessani irti itsepintaista sormusta…

Vihdoinkin se irtautui ja minä juoksen, juoksen pois henkeni edestä, – ja joku kiitää jälessäni, ajaa minua takaa ja tavoittelee minua.

XVI

Kaikki, mitä olin kokenut ja tuntenut, kuvastui varmaankin kasvoiltani, kun palasin kotiin. Kun tulin äidin huoneeseen, niin hän oikasihe äkkiä suoraksi ja katsoi minuun niin pyytävästi ja kysyvästi, että minä, koetettuani turhaan kertoa hänelle kaikki, lopetin sillä, että vaieten ojensin hänelle sormuksen. Hän kalpeni, hänen silmänsä suurenivat ja jäykistyivät kuin äskeisellä kuolleella, – hän huudahti heikosti, tempasi sormuksen, horjahti pudoten rintaani vastaan, hänen jäsenensä jäykistyivät, pää putosi taakse päin ja hän tuijotti minuun silmät suurina, neuvottomina. Minä syleilin hänen vartaloaan molemmin käsin ja seisoin paikoillani hätäilemättä ja liikkumatta, kerroin hänelle hiljaisella äänellä mitään salaamatta: uneni, kohtauksen ja kaikki, kaikki… Hän kuunteli minua loppuun saakka sanaakaan sanomatta, rinta vaan kohoili mielenliikutuksesta yhä valtavammin – hänen silmiinsä tuli eloa ja hän katsoi maahan. Sitten hän pani sormuksen sormeensa ja haki vaippansa ja hatun. Kysyin, mihin hän aikoo mennä. Hän loi minuun hämmästyvän katseen ja halusi vastata, mutta ääni petti. Hän vavahti, hieroi käsiään, kuin lämmitelläkseen ja vihdoin sanoi: "menkäämme heti sinne".

– Mihin, äiti?

– Sinne, missä hän makaa… Minä tahdon nähdä hänet… minä tahdon saada tietää… minä saan tietää.

Koetin estää häntä menemästä; mutta hän oli vähällä saada hermokohtauksen. Ymmärsin turhaksi vastustaa häntä – ja me läksimme.

XVII

Kävelen jälleen meren rannikkoa, mutt'en yksin. Äitini on käsipuolessani. Vesi on laskenut, meri on väistynyt kauemmaksi; – se tyyntyy tyyntymistään – mutta sen heikkenevä kohina on yhtä uhkaava ja pahaenteinen. Kas, tuolla on edessämme yksinäinen kivi – kas tuolla ruohikko. – Minä katselin tarkoin voidakseni eroittaa tuon maassa makaavan olennon – mutt'en näe mitään. Käymme lähemmäksi; tahtomattani kiiruhdan askeleitani. Mutta missä sitten on tuo musta, liikkumaton. Ruohikon korret vaan mustina huojuvat jo kuivuneella hiedalla. Lähenemme kiveä… ruumista ei ole missään – ainoastaan siinä paikassa, missä se oli maannut, oli vielä jälki, saattoi nähdä, missä kädet ja jalatkin olivat olleet… Yltympärillä oli hiekka tallattua, – ja saattoi selvästi eroittaa jalan jälet; ne kulkevat hietikon yli – häviävät sitten kivikkoon ja soraan. Katselemme toisiamme, äiti ja minä, säikähtyen toistemme kasvojen ilmeitä. Jokohan hän oli itse noussut ja mennyt pois.

– Näitköhän sinä tosiaan hänet kuolleena, – kuiskasi äitini.

Saatoin ainoastaan nyökyttää päätäni. Ei ollut kulunut kolmea tuntiakaan siitä, kun olin tavannut paroonin ruumiin. Joku oli sen huomannut ja vienyt pois. – Oli saatava selville, kuka sen oli tehnyt?

Mutta ensin oli pidettävä huolta äidistä.

XVIII

Käydessään kohtalon osoittamalle paikalle, hän oli tuntenut vilun väreitä, mutta hillitsi itsensä. Ruumiin katoaminen oli järkyttänyt hänen mielensä kuin lopullinen onnettomuus. Hänet tapasi kouristus. Minä pelkäsin hänen järkeänsä. Vaivoin sain hänet lähtemään kotiin. Taaskin panin hänet vuoteeseen, taaskin kutsuin lääkärin; mutta heti kun äitini oli jonkunverran tointunut, hän kohta vaati minua viipymättä menemään etsimään "tuota miestä". Tottelin. Mutta kaikista mahdollisista keinoista huolimatta en saanut mitään selville. Kävin muutaman kerran poliisilaitoksessa, kävin kaikissa läheisissä kylissä, ilmoitin sanomalehdissä, hankin kaikkialta tietoja – mutta turhaan. Ja silloin sain tiedon, että erääseen merenrantakylään oli tuotu hukkuneen ruumis – riensin heti sinne, mutta hänet oli jo haudattu, ja kaikista merkeistä päättäen hän ei ollut paroonin näköinen. Sain tietää missä laivassa hän oli lähtenyt Amerikkaan. Ensiksi kaikki olivat vakuutetut, että tämä laiva oli hukkunut myrskyssä. Mutta muutamien kuukausien kuluttua kertoi huhu, että sama laiva oli nähty ankkurissa New-Yorkin satamassa. Tietämättä mihin ryhtyä aloin etsiä näkemääni neekeriä, lupasin hänelle sanomalehti-ilmoituksella melkoisen rahasumman, jos hän tulisi luokseni. Muuan kookas neekeri viitassa todellakin ilmestyi meille minun poissa ollessani… mutta puhuteltuaan palvelijaa hän yht'äkkiä poistui enää palaamatta.

Siten hävisivät isäni… minun isäni… jäljet; niin katosi hän teille tietymättömille mykkään pimeyteen. – Äidin kanssa emme enää milloinkaan hänestä puhuneet, kerran vaan muistaakseni, hän ihmetteli miksen minä milloinkaan enään maininnut omituisesta unestani; ja samassa lisäsi: "tiettävästi hän aivan"… eikä puhunut ajatusta loppuun. Äitini oli kauan sairaana, mutta hänen toipumisensakaan jälkeen meidän suhteemme ei parantunut. Häntä aina painosti minun seurassani kuolemaansa saakka. Todellakin painosti, eikä se kurjuus koskaan hävinnyt. Aika parantaa kaikki haavat; murheellisimpienkin perhetapahtumain muistot vähitellen kadottavat kärkensä ja vaikutuksensa; mutta jos painostuksen tunne on herännyt kahden läheisen ihmisen välille, niin sitä ei voi millään poistaa! – En enää milloinkaan nähnyt samaa unta, joka oli jättänyt niin syvän arven sieluuni; en enää "etsi" isääni; mutta joskus olen unessani kuullut ja kuulen joskus vieläkin kaukaisia ääniä, vaikenemattomia, alakuloisia valituksia. Ne kajahtelevat jostain korkean seinän takaa, jonka läpi on mahdoton päästä, ne saavat sydämeni väreilemään – ja minä itken sulkien silmäni – enkä voi ymmärtää mitä tämä on: elävä ihminenkö valittaa – vai aaltoileeko minussa meren herkeämätön villihyöky? Ja kuulkaa, taaskin se muuttuu petomaiseksi murinaksi – minä herään tuskan ja kauhun tunne sydämessä.

Juutalainen

… Kertokaapa meille jotain, eversti, sanoimme vihdoin Nikolai Ilitshille.

Eversti hymähti, puhalsi savupilven viiksiensä läpi ilmaan, pyyhkäisi kädellään harmaita hiuksiaan, katsahti meihin ja vaipui mietteisiin. Me kaikki suuresti rakastimme ja kunnioitimme Nikolai Ilitshiä hänen hyvyytensä, terveen älynsä ja vaatimattomuutensa tähden meitä nuoria veljiä kohtaan. Hän oli kookas, harteva ja lihava; hänen tummat kasvonsa, jossa olivat "kaikki hyvän venäläisen tunnusmerkit", suorasukainen, viisas katseensa, hellä hymy, miehekäs ja kantava äänensä – kaikki hänessä miellytti ja houkutteli.

– No, kuulkaa, – alkoi hän. – Kerron tapauksen vuodelta 13, Dantsigin tienoilta. Palvelin silloin E – n kyrasierirykmentissä ja olin muistaakseni juuri-ikään tullut kornetiksi. Ovathan taistelut ja sotaretket hupaisia toimia, mutta piiritysjoukkueessa on ikävää ja yksitoikkoista. Joutuupa silloin istumaan yksikseen koko päiväksi johonkin ampumahautaan, telttapahaseen, törkykasaan tahi olkiläjään, ja siinä sitä sitten saa huojentaa ikäväänsä korttia lyöden aamusta iltaan. Vai tekeekö mieli mennä huvikseen katselemaan, kuinka pommit tahi tuliset luodit lentävät ilmassa? Alussa ranskalaiset hätyyttelivät meitä hyökkäyksin, mutta pian rauhoittuivat. Hevosruuan hankintakin ajanpitkään kyllästytti; sanalla sanoen meidät yllätti sellainen tuskallinen ikävä, että aivan olisi tehnyt mieli ulvoa. Olin silloin yhdeksännellätoista ikävuodellani; huoleton olin ja terve, tahdoin etsiä lohtua murheeseeni ranskalaisista ja siitä, että… no, ymmärrätte… mutta silloinpa sattui jotakin. Ajan kuluksi rupesin pelaamaan. Ja niin, kerran huikean häviön jälkeen, minua alkoi onni vedellä ja aamupuoleen (pelasimme näet öisin) rupesin voittamistani voittamaan. Väsyneenä, unisena menin raittiiseen ilmaan ja istahdin kenttävallille. Oli ihana, hiljainen aamu; varustustemme pitkät jonot hävisivät usvan peittoon, väsyin katselemiseen ja nukuin istualleni. Varovainen rykiminen herätti minut, avasin silmäni ja näin edessäni juutalaisen, noin nelikymmenvuotisen, pitkässä, harmaassa viitassa, kengissä ja mustassa kalotissa. Tämä juutalainen, jota kutsuimme Girshel'iksi, kuleksi leirissämme, tunkeili kaikenlaisiin toimiin, hankki meille viinejä, ruokavaroja ynnä muita pikkuaskareita toimitteli. Hän oli pienenläntä, hintelä, rokonarpinen, punatukkainen, – alinomaa hän räpytteli pienillä, punasilla silmillään, hänellä oli pitkä koukkunenä, ja aina häntä ryvitti.

Hän seisoi edessäni ja alkoi unisesti kumarrella.

– No, mitä tahdot? – kysyin viimein häneltä.

– Ka, noin, tulin kuulemaan, enkö voisi heidän jalosukuisuudelleen jotain toimittaa…

– En tarvitse sinua; mene tiehesi.

– Kuinka vain määräätte, kuinka vaan suvaitsette… Arvelin vaan, että, ehkä, jotain voisin…

– Olen saanut sinusta tarpeekseni; mene, sanon minä.

– Sallikaa, sallikaa. Sallikaa minun onnitella heidän jalosukuisuuttansa voiton johdosta…

– Mistä sen tiedät?

– Ka, kuinka en tietäis… Suuri voitto… suuri. Uu! kuinka suuri…

Girshel levitti sormiaan ja nyökytti päätään. – Niin mikä neuvoksi, – sanoin harmistuneena: – mitä hittoa täälläkin rahat merkitsevät?

– Oo, älkää puhuko, teidän ylhäisyytenne; ai, ai, älkää puhuko sellaista. Raha on hyvää tavaraa, aina raha on tarpeen, kaikkea sillä saa, teidän jalosukuisuutenne, kaikkea! kaikkea! Sanokaa vaan toimittajallenne, hän hankkii teille kaikki, teidän jalosukuisuutenne, kaikki! kaikki!

– Joutavia lörpöttelet, juutalainen.

– Ai, ai! hoki juutalainen vilkkain elein. – Heidän jalosukuisuutensa ei usko minua… ai… ai… ai… – Juutalainen sulki silmänsä heilautellen päätään oikealle ja vasemmalle… – Mutta minäpä tiedän, mitä herra upseeri tarvitsee… tiedän… kuin tiedänkin!

Juutalainen kävi veitikan näköiseksi, aivan lurjusmaiseksi…

– Aivanko?

Juutalainen katsoi arasti, ja kuroittautui minuun päin.

– Sellainen kaunotar, teidän jalosukuisuutenne, sellainen!.. – Girshel sulki taaskin silmänsä ja venytti huulensa merkitsevästi suppuun. – Teidän jalosukuisuutenne, sallikaa… niin kuulette itse… mitä nyt puhun, sen huomaatte kuulemisen arvoiseksi? te ette usko… mutta sallikaa minun näyttää… se vasta olisi, voi sentään!

Vaikenin ja katsoin juutalaiseen.

– No, niin hyvä; no, vot, hyvä; no, vot, näytän teille… – Girshel naurahti ja löi kevyesti olkaani, mutta sitten kavahti syrjään, kuin jos olisi polttanut sormensa.

– Kuinka arvelette, herra, saanko käsirahaa?

– Sinä vaan petät minut, näytät jotain variksenpelättiä?

– Ai, ai, mitä puhutte? – jokelsi juutalainen aivan haltioissaan, heilutellen käsiään. – Ei mitenkään! Te… herrani, käskette silloin antaa minulle viisisataa… lisäsi hän nopeasti… Niin, te käskette…

Samassa muuan tovereistani kohotti teltan laitaa ja kutsui minua.

Nousin ja heitin juutalaiselle kultarahan.

– Illalla, illalla, – jupisi hän jälkeeni.

Tunnustan teille, herrat, että odotin iltaa jotenkin kärsimättömänä. Juuri samana päivänä ranskalaiset hyökkäsivät esiin; meidän rykmenttimme kävi taistelemaan. Tuli ilta, istuimme tulien ympärillä… sotamiehet keittivät huttua. – Alettiin pakista. Olin levittänyt viitan alleni, join teetä ja kuuntelin toverien juttuja. Ehdoittivat korttipeliä, minä kieltäysin. Olin kuohuksissa. Vähitellen upseerit hajaantuivat telttoihinsa; tulet alkoivat sammua; sotilaatkin menivät mikä minnekin, tahi nukahtivat paikalleen; kaikki hiljeni. En noussut paikaltani. Palvelijani istui valkean ääressä ja, kuten sanotaan, "onki kaloja". – Ajoin hänet pois. Pian koko leiri vaikeni. Tapahtui vahdinmuutos. Sotilaat vaihtuivat. Makasin yhä jotain odotellen. Tähdet syttyivät tuikkimaan. Tuli yö. Tuijotin kauan sammuvaan tuleen… Kunnes viimein liekki vaipui tuhkaan… "Petti kuin pettikin minut kirottu juutalainen", ajattelin harmistuneena, ja aijoin nousta.

– Teidän jalosukuisuutenne… – kuulin äänen korvani juuresta lepertelevän.

Vilkasin: Girshel. Hän oli kalpea, änkytti ja jokelsi arkana.

– Olkaa hyvä, tulkaa telttaanne.

Nousin ja lähenin häntä. Hän nousi ja alkoi varovasti astua lyhyttynkäistä, kosteaa ruohoa. Näin syrjässäpäin liikkumattoman, viittaan kiedotun olennon. Juutalainen heilautti hänelle kättään – hän tuli hänen luoksensa. Hän kuiskasi jotain salaperäisen olennon korvaan, kääntyi sitten minun puoleeni, nyökytti päätään muutaman kerran, ja sitten menimme kolmen telttaan. Naurettavaa tosiaan: henkeäni aivan ahdisti.

– Katsokaas teidän jalosukuisuutenne, – kuiskasi juutalainen väkinäisesti: katsokaas. Hän vähän pelkää nyt, hän pelkää; mutta olen sanonut, että te olette hyvä ihminen, mainio kerrassaan… Mutta sinä älä pelkää, älä pelkää, – jatkoi hän: älä pelkää…

Vaippaan kääriytynyt olento ei liikahtanut. Olin itse julmasti hämilläni, enkä tiennyt mitä sanoa. Girshelkin hoippui sinne tänne, ja väänteli levottomana käsiään.

– Kuitenkin, – sanoin minä hänelle, – mene sinä ulos.

Girshel totteli vastahakoisesti.

Menin salaperäisen olennon luokse ja otin hänen silmiltään tumman vaipan. Danzigista hohti öinen valo: sen punertavassa heikossa heijastuksessa, joka oli kuin kaukaisen tulipalon loimua näin nuoren juutalaisnaisen kalpeat kasvot. Hänen kauneutensa hämmästytti minua. Seisoin hänen edessään ja katselin häntä äänettömänä. Hän ei nostanut silmiään. Kevyt kohina pakoitti minut katsomaan taakseni. Girshel varovaisesti pisti esiin päänsä teltan takaa. Närkästyneenä viittasin hänelle kädelläni… Hän katosi.

– Mikä on nimesi, – sanoin vihdoinkin.

– Saara, – vastasi hän ja samassa välähtivät pimeässä hänen suuret loistavat silmänsä ja pienet tasaiset hampaansa hohtivat valkeina.

Minä otin kaksi nahkatyynyä, heitin ne maahan ja pyysin hänen istumaan. Hän heitti hartioiltaan vaippansa ja istahti. Hän oli puettu lyhyeeseen avorintaiseen kasakkatakkiin hopeisine pyöreine nappineen ja laajoine hihoineen. Sakea musta tukka kiersi kahtena palmikkona hänen pientä päätään; istuin hänen viereensä ja tartuin hänen tummaihoiseen hentoon käteensä. Hän vastusteli hieman mutta aivan kuin pelkäsi katsoa minuun ja hengitti levottomasti. Minä ihailin hänen itämaista profiliaan – ja arasti puristin hänen vapisevia, kylmiä sormiaan.

– Osaatko venäjää?

– Osaan… vähän.

– Ja rakastatko venäläisiä?

– Kyllä rakastan.

– Siis sinä minuakin rakastat.

– Teitäkin rakastan.

Tahdoin syleillä häntä, mutta hän väisti sukkelasti…

– Ei, ei, älkää suvaitko, herraseni, älkää.

– No katso sitten ainakin minuun.

Hän loi minuun mustat läpitunkevat silmänsä, mutta katsoi heti hymyillen muualle ja punastui.

Suutelin tulisesti hänen kättänsä. Hän katsoi minuun kulmiensa alta ja alkoi nauraa myhäellä.

– Miksi naurat?

Hän piiloitti kasvonsa hihansa taakse ja nauroi entistä enemmän.

Girshel ilmestyi samassa teltan ovelle ja uhkasi häntä sormellaan.

Hän vaikeni.

– Mene tiehesi! – kuiskasin hänelle hammasta purren: – en siedä sinua.

Girshel ei mennyt.

Minä otin matkalaukustani kourallisen kultarahoja, työnsin ne hänen käteensä ja tyrkkäsin hänet ulos.

– Herra, anna minullekin… – sanoi tyttö. Heitin hänen syliinsä muutamia kultarahoja, hän iski kiinni niihin kuin kissa.

– No, nyt minä suutelen sinua. – Älkää, älkää, malttakaa, – kuiskasi hän säikähtyneenä ja rukoilevana.

– Mitä sinä pelkäät?

– Pelkään.

– Joutavia, kainostelua…

– Ei, eipä niinkään.

Hän katsoi minuun arasti, painoi päänsä kallelleen, ja pani kätensä ristiin. Jätin hänet rauhaan.

– Jos tahdot… niin – sanoi hän hetken äänettömyyden jälkeen ja asetti kätensä huulieni eteen. Minä en aivan mielelläni suudellut sitä. Saara taaskin nauroi.

Olin tukahtumaisillani vereni kuohuun. Olin vihainen itselleni enkä tiennyt mitä tehdä. Kuitenkin ajattelin itsekseni mikä hullu olenkaan!

Käännyin taaskin hänen puoleensa.

– Saara, kuule, olen rakastunut sinuun.

– Tiedän.

– Tiedätkö? Etkö suutu? Ehkä itsekin rakastat minua?

Saara nyökkäsi.

– Ei, vastaa minulle niinkuin tulee.

– Mutta näyttäkääpäs, kun katson teitä – sanoi hän.

Painoin pääni hänen luokseen. Saara laski kätensä olkapäälleni, alkoi katsella tarkoin kasvojani, rypisti silmäkulmiaan, hymyili… Minä en kestänyt enää, vaan suutelin häntä äkkiä poskelle. Hän hypähti ylös ja oli samassa teltan ovella.

– No, mikä villi oletkaan!

– Hän vaikeni, liikahtamatta paikaltaan.

– Tule luokseni.

– Ei herra, hyvästi. Toisen kerran. Girshelin kähärätukkainen pää sukelsi taaskin esiin, hän sanoi tytölle pari sanaa ja tyttö viisti ulos liukkaana kuin käärme.

Minä juoksin teltasta hänen jälkeensä näkemättä kuitenkaan häntä ja Girshelkin oli kadonnut.

Koko yönä en saanut unta silmiini.

Seuraavana aamuna istuimme ratsumestarimme teltassa, pelasin, vaikkei minulla ollut halua. Palvelijani tuli sisään.

– Teitä kysytään, teidän jalosukuisuutenne.

– Kuka minua kysyy?

– Juutalainen.

"Tosiaanko Girshel" – ajattelin. Minä nousin ja menin teltasta.

Tosiaankin: edessäni seisoi Girshel.

– Mitä, – kysyi hän minulta mairittelevasti hymyillen: teidän jalosukuisuutenne, oletteko tyytyväinen?

– Ah, sinä!.. (Kenraali katsoi taakseen)… Nähtävästi ei ole naisia, mutta muuten samantekevä. Ah sinä, veitikka, – vastasin hänelle: – sinä naurat minulle, miksi?

– Mitä?

– Kuinka, mitäkö? Vielä häntä kysyy!

– Ai, ai, herra upseeri, millainen olette, puhui Girshel moittien, mutta hymyili edelleenkin. – Tyttö on vaatimaton, nuori… Te säikytitte hänet, tosiaan säikytitte.

– Kainous on hyvä! mutta rahat, miksi hän otti ne?

– No, miksi ei? Kun rahoja annetaan, niin ne myös otetaan.

– Kuule, Girshel: tulkoon tyttö uudelleen, en solvaise sinua… mutta sinä, ole hyvä, äläkä näytä minun teltassani tyhmää naamaasi, vaan jätä meidät rauhaan, kuuletko?

Girshelin silmät välähtivät.

– Mutta, mitä? miellyttääkö teitä?

– No niin.

– Kaunotar! sellaista kaunotarta ei ole missään. Annatteko rahoja?

– Ota, mutta kuule: lupaus on rahoja parempi. Tuo hänet, mutta korjaa luusi, saatan itse hänet kotiin.

– Aa, ei saa, ei saa, ei millään lailla, – kiiruhti juutalainen vastaamaan. – Ai, ai, ei saa, ei saa. Minä, jos suvaitsette, kuljen teltan ympärillä, teidän jalosukuisuutenne; mutta minä teidän jalosukuisuutenne, väistyn, jos suvaitsette, vähän etemmäksi… minä, teidän jalosukuisuutenne, olen valmis teitä palvelemaan, minä, suvaitkaa, väistyn… mikä siinä? minä väistyn.

– No, katso vaan… Tuo hänet tänne, kuuletko?

– Eikö ole kaunotar, herra upseeri, mutta? teidän jalosukuisuutenne?

Kaunotar, vai mitä?

Girshel kumarsi notkeasti ja katsoi minua silmiin.

– Kaunis.

– No, niin antakaa minulle vielä tukaatti…

Minä heitin hänelle tukaatin; me erosimme.

Päivä kului vihdoin lopulleen. Tuli yö. Istuin kauan teltassani. Ilma oli pilvinen ja pimeä. Kaupungissa kuului kello lyövän kaksi. Aloin jo sadatella juutalaista… samassa tuli Saara, yksin. Hypähdin pystyyn, syleilin häntä… kosketin huulillani hänen poskeansa… Se oli jääkylmä. Saatoin tuskin eroittaa hänen kasvojensa piirteitä… Hän kävi istumaan, minä asetuin hänen eteensä polvilleni, tartuin hänen käsiinsä, tavoitin hänen vartaloansa… Hän vaikeni liikahtamatta, ja yht'äkkiä hän alkoi kovasti, suonenvedontapaisesti itkeä. Koetin turhaan häntä rauhoittaa… Hän itki hillittömästi… Minä hyväilin häntä, kuivasin hänen kyyneleensä, hän ei enää vastustellut, ei vastannut kysymyksiini ja itki, – itki niin, että kyyneleet vuolaina virtoina valuivat. Sydämeni aivan kiertyi paikaltaan; nousin ja menin ulos teltasta. Girshel ilmestyi eteeni kuin maan alta.

– Girshel, – sanoin minä hänelle: – kas tässä sinulle luvatut rahat. Vie pois Saara.

Juutalainen riensi heti hänen luoksensa. Tyttö lakkasi itkemästä ja tarttui häneen.

– Anna anteeksi, Saara, – sanoin minä hänelle – Jumala olkoon kanssasi, hyvästi. Joskus tavataan, jonakin muuna aikana.

Girshel kumarsi ja vaikeni. Saara kumartui, otti käteni ja puristi sitä huuliaan vastaan; minä käännyin poispäin…

Viisi tai kuusi päivää, herraseni, ajattelin yhä juutalaisneitoani. Girsheliä ei kuulunut, eikä kukaan nähnyt häntä leirissä. Yöt nukuin huonosti: edessäni yhä väikkyivät mustat, säihkyvät silmät, pitkät silmäripset, minun huuliltani ei kadonnut hienon, viileän posken kosketus. Minut lähetettiin hevosen muonan hakuun kaukaiseen kylään. Annoin siellä sotamiesten kulkea talosta taloon, mutta itse jäin kadulle ja liikkumatta istuin satulassa odottaen. Mutta samassa nykäistiin minua jalasta…

– Jumalani, Saara!

Hän oli kalpea ja kauhistunut.

– Herra upseeri, herra… auttakaa, pelastakaa, sotamiehet meitä kiusaavat… Herra upseeri…

Hän tunsi minut ja punastui.

– Asutko täällä?

– Täällä.

– Missä?

Saara osoitti minulle pientä, vanhaa taloa. Minä kannustin hevostani ja ajoin täyttä laukkaa sinne. Talon pihalla rumannäköinen, hajahiuksinen juutalaisnainen yritti riistää pitkän kersanttini, Siljafkan käsistä kolmea kanaa ja ankkaa. Hän piteli saalistaan käsissään korkealla päänsä yläpuolella ja nauroi; kanat kaakottivat, ankka rääkkyi… Kaksi muuta kyrassieriä sälyttivät hevosensa heinillä, oljilla ja jauhomatoilla. Talosta kuului vähä venäläisiä huutoja ja rähinää… Minä huusin miehilleni ja käskin heidän jättämään juutalaiset rauhaan, kielsin mitään ottamasta heiltä. Sotamiehet tottelivat; kersantti istui koninsa selkään ja ajoi jälessäni kadulle.