Tohtori läksi pois. Nikolai Semjónowitsh jäi kahden kesken vaimonsakanssa, mutta kauan kesti, ennenkuin sai hänet rauhoittumaan. Oli jotäysi päivä, kun Nikolai Semjónowitsh vihdoinkin nukkui.

* * * * *

Naapurikylään palasi samaan aikaan musikoita ja poikasia yöpaimenesta.Muutamat ratsastivat yhdellä hevosella, toiset kuljettivat useampiariimusta. Orivarsat ja kaksivuotiaat sälöt juoksivat perässä.

Taráska Rjesunów, reipas 12-vuotias poikanen, yllään puoliturkki,päässä lakki, mutta paljain jaloin, ratsasti kailavan tamman seljässä,ruuna riimussa rinnalla ja samankarvainen varsa kuin emäkin perässä.Hän karautti kaikkien muitten edelle ja kiiti täyttä laukkaa ylämäkeäkylää kohti. Musta koira hyppi edellä, myötäänsä vilkkuen perässätuleviin hevosiin. Kailava orivarsa sukkajalka potkia ponnauttelimilloin puoleen, milloin toiseen. Taráska ajoi tuvan luokse, sitoihevoset portinpieleen ja astui porstuaan.

– Hohoi, unikeot! – huusi hän sisarilleen ja veljilleen, jotkamakasivat porstuan lattialla, allaan piikkokankainen hursti.

Äiti, joka oli maannut heidän vieressään, oli jo lehmiä lypsämässä.

Oljgúshka tyttö kavahti pystyyn, haraten molemmilla käsilläänkorjaamaan takkuista tukkaansa. Mutta Fétjka, joka oli maannut hänenvieressään, nukkui yhä vieläkin, pää syvällä turkin sisässä, ruskeallakantapäällään vain hieroen kauhtanan alta pistäynyttä siromuotoistalapsenjalkaa.

Lapset olivat jo eilis-iltana päättäneet lähteä tän'aamuna marjaan, jaTaráska oli luvannut herättää sisaret ja pikku veikon heti yöpaimenestapalattuaan.

Yöpaimenessa, pensaan alla istuessaan hän oli ollut vähällä nukahtaamutta oli nyt jälleen reipas ja päätti olla lainkaan maata panematta jalähteä tyttöjen kanssa marjaan. Äiti antoi hänelle tuopillisen maitoa.Itse hän leikkasi itselleen palasen leipää, istahti pöydän taakseperälavitsalle ja rupesi murkinoimaan.

Kun hän sitten paitahihasillaan ja housut vain jalassa läksi nopeinaskelin painamaan paljaitten jalkainsa jälkiä tiehen, jossa oli jomuitakin jälkiä, suurempia ja pienempiä, varpaitten paineet selvästinäkyvissä, silloin olivat tytöt jo kaukana; tuolla ne punaisina javalkoisina pilkkuina vilkkuivat lehdon tummaa vehreätä vastaan. (Tytötolivat jo eilen illalla varustaneet ruukun ja tuopin, ja nyt he, suurustakaan haukkaamatta ja evästäkään ottamatta, olivat hät'hätääristineet silmänsä peränurkkaan ja juosseet hajalle.) Taráska saavuttiheidät ison metsän takana, juuri kuin he olivat poikenneet tieltä.

Kastetta oli maassa, pensaissa, jopa puitten alimmilla oksillakin.Tyttösten paljaat jalat kastuivat heti ja kylmenivät, mutta piankuumenivat jälleen, hyppien milloin pehmoista ruohoa myöten, milloinepätasaisella kuivalla maalla. Marjapaikkoja oli niissä kohdin, mistämetsä oli hakattu. Tyttöset menivät viimevuotiseen hakkuupaikkaan.Nuoria taimia oli siinä nousemassa, ja mehuisain nuorten pensastenvälillä näkyi matalia ruohikkoja, joissa piili punertavia ja aivanpunaisiakin mansikoita.

Tytöt seisoivat selkä koukussa, poimien pienillä, päivettyneilläkäsillään marjoja. Huonommat pistettiin suuhun, paremmat tuoppiin.

– Oljgúshka, tule tänne! Tääll'on niin, että hirvittää!

– Narraat! Hi-oo! – huutelivat he, pysytellen lähellä toisiaan, milloin pensaihin sukelsivat.

Taráska eteni heistä kauemmas, notkon toiselle puolelle, jo toissavuonna kaadettuun metsään, jossa nuori vesakko, parhaasta päästäpähkinäpuuta ja vaahteraa, oli jo miehen korkuista. Ruoho olimehukkaampaa ja sakeampaa, ja missä marjapaikkoja sattui, siinäsuurempaa ja mehukkaampaa mansikkaakin kasvoi ruohon suojassa.

– Grúshka!

– No?

– Entäs kun susi?

– Ja kaks! Mitäs siinä turhia säikyttelet? Vai luuletkos, että minäpelkään? – puheli Grúshka, unohtaen, susi mielessä, koko ammattinsa japistäen paraimmat marjat suuhunsa eikä tuoppiin.

– Taráska se on tuolla notkon takana. Taráska! Ho-hoi!..

– Tääll'ollaan! – vastasi Taráska notkon toiselta puolen. – Käykäätänne!

– Lähtään vainenkin: siell' on enemmän.

Ja tytöt laskeutuivat notkoon, pidellen pensaista ja nousivat sielläkouruja myöten toiselle äyräälle. Siellä he löysivät päivänpuoleisellarinteellä matalaa ruohoa kasvavan aukion, joka oli ihan punaisenaanmarjoista. Siinä he sitten alkoivat ääneti ahertaa, täydessä toimessasekä kädet että suut.

Äkkiä kuului rasaus, ja kesken hiljaisuutta heistä tuntui kuinhirmuinen rytinä olisi alkanut käydä pensaissa ja pitkin nummea.

Grúshka säikähti ja lyyhähti maahan! Marjat jo puolilleen kerätystätuopista tärskähtivät nurmelle.

– Äiteee! – parahti hän ja rupesi itkemään.

– Jänis, jänis, Taráska! Jänis! Tuolla noin! – huusi Oljgúshka, osoittaen pensaisin, missä harmaanruskea selkä pitkine korvineen mennävilisti yhä kauemmas. – Mikäs sinulle tuli? – kysäisi hän Grúshkalta, kun jänis oli kadonnut näkyvistä.

– Luulin sudeksi, – vastasi toinen, unohtaen samassa sekäsäikäyksensä että epätoivon kyynelet ja purskahtaen nauramaan.

– Hupakko!

– Hyi, kun säikähdin! – puheli Grúshka, nauraen äänekkäästi, hopeankirkasta nauruansa.

Marjat kerättiin maasta tuoppiin ja lähdettiin kauemmas. Aurinko nousijo metsän takaa, luoden varjoja ja heleänkirkkaita täpliä nurmeen jakimallellen kastepisaroissa. Tytöillä oli nyt hameet märkinä vyötäisiämyöten.

Tyttöset olivat jo lähestyneet metsän laitaa, kuljettuaan yhä kauemmassiinä toivossa, että mitä syvemmälle metsään, sitä marjapaikatkinparemmat, kun eri haaroilta rupesi kuulumaan huhuilemisia: siellä olimarjassa muita akkoja ja tyttöjä, jotka olivat lähteneet liikkeellemyöhemmin. Murkinan maissa, kun ruukku ja tuoppi olivat jo puolillaan, tytöt kohtasivat Akulina tädin, joka oli lähtenyt marjaan hänkin. Hänenperässään käydä taaputteli paksuilla, väärillä jaloillaan muuanisovatsainen poikanen, lakitta päin ja pelkkä paita päällä.

– Mukaan näet kärtti, – virkkoi Akulina tytöille, ottaen pojansyliinsä. – Eikä ollut ketään, kelle jättää.

– Mepäs vast'ikään ajettiin suuri jänis ylös. Sitä rytinää jaryskettä! Ihan pintaa karmi.

– Äläst'! – virkkoi Akulina, laskien pojan jälleen maahan.

Hetken aikaa haasteltuaan tyttöset erosivat Akulinasta, työtäänjatkamaan.

– Mutta nyt istutaan, – virkkoi Oljgúshka, laskeutuen siimekseentiheän pähkinäpensaan juurelle. – Väsyttää niin hirveästi. Eipäs vaanotettu leipää mukaan. Kyllä maistuis nyt!

– Nälkä minunkin on, – sanoi Grúshka.

– Mitähän se Akulina siellä tuolleen hoilottaa? Kuuletko? Akulinatäti, hohoi!

– Oljgúshkaaa! – vastasi Akulina.

– Mitää?

– Onkos se poika riepu siellä? – huusi Akulina puitten takaa.

– Ei ole.

Hetken kuluttua kuului rapinaa pensaissa, ja Akulina täti tulinäkyviin, liepeet nostettuina yläpuolelle polvien ja tuutti kädessä.

– Ettekö ole nähneet poika riepua?

–. Emmä.

– Hyväinen aika! Mishkaa!

– Mishkaa!

Ei kuulunut vastausta.

– Voi poloinen päiviäni! Joutuu vielä tuonne salolle ja eksyy!

Oljgúshka kavahti pystyyn ja läksi Grúshkan kanssa etsimään yhtäänne,

Akulina toisaanne. Lakkaamatta he sitten huhuilivat heleillä äänillään

Mishkaa, mutta kukaan ei vastannut.

– En minä jaksa enää, – puheli Grúshka, jääden jäljemmäs, mutta yhäedelleen huudellen. Hän otti milloin oikeaan, milloin vasempaan, sivuillensa vilkuen.

Akulinan epätoivoinen ääni se kajahteli kaukaa salon puolelta.Oljgúshka oli jo vähällä heittää etsinnät sikseen ja lähteä kotia, kunäkkiä eräästä tuuheasta pensaasta, lähellä lehmuksen kantoa, alkoikuulua linnun itsepäistä ja äkäistä, epätoivoista piipitystä. Linnullaoli kaiketi poikasia pesässään, ja nyt se oli jostain syystäsuutuksissaan ja säikähtynyt. Oljgúshka tähystelemään pensaasen, jonkaympärillä kasvoi sankkaa, valkokukkaista heinää, ja huomasi silloinpensaan alla sinisen mytyn, joka ei ollut lainkaan metsäruohonnäköistä. Tyttö pysähtyi ja rupesi tarkastelemaan. Mishkahan se olikin.Hän se siis oli lintusen harmin ja säikäyksen syy.

Mishka loikoi paksulla vatsallaan maassa, kädet otsan alla, pulleat javäärät sääret oikosinaan, nukkui makeasti.

Oljgúshka huusi äidin sinne, herätti pojan ja antoi hänelle marjoja.

Ja kauan vielä sen perästäkin Oljgúshka kertoi kaikille, kenet vaantapasi, ja kotona äidille ja isälle ja naapurille, kertoi, kuinka hänoli ollut etsimässä Akulinan poika riepua ja vihdoin löytänyt hänet.

* * * * *

Aurinko oli jo noussut metsän yläpuolelle, kuumasti paahtaen maata jakaikkea, mikä sen päällä oli.

Metsästä oli tullut muitakin tyttöjä. – Oljgúshka, uimaan! – kutsuivat he.

Ja käsityksin ja laulellen sitä mentiin joen rannalle. Ja sitten alkoikuppelehtiminen ja kirkuminen ja polskiminen, eivätkä huomanneetkaantytöt, kuinka lännestä alkoi nousta musta pilvi, kuinka aurinko vuoroinmeni piiloon, vuoroin taas pisti esille. Jo leyhähti kukkain jakoivunlehtien tuoksu, jo alkoi jyrähdelläkin. Tuskin olivat tytötsaaneet vaatteet yllensä, niin jo tuli sade ja kasteli heidätläpimärjiksi.

Tyttöset tulivat juoksujalassa kotia, tummenneet paidat pinnassakiinni, haukkasivat pikimmältään ja läksivät viemään päivällistäisälle, joka oli perunoita mullittamassa.

Kotia palattuaan, he söivät päivällistä, jolla välin paidat olivat joennättäneet kuivaa. Sitten marjat lajiteltiin, pantiin vateihin jalähdettiin viemään Nikolai Semjónowitshin huvilaan, siellä kun ainamaksettiin hyvä hinta. Mutta tällä kertaa ei siellä marjoistahuolittukaan.

Mari, joka istui päivänvarjon suojassa suuressa nojatuolissa, kärsienhelteestä, huomasi marjatytöt ja rupesi viuhtomaan heitä kohtiviuhkallaan.

– Ei ole tarvis! Ei ole tarvis!

Mutta Vâlja, vanhin, 12-vuotias poika, joka oli kotona lepäämässäklassillisen kymnaasin liikarasituksista ja parhaillaan pelasikrokettia naapurien kanssa, hyppäsi Oljgúshkan luokse.

– Mitä maksaa? – kysyi hän.

Toinen vastasi:

– Kolmekymmentä kopekkaa.

– Se on liikaa, – sanoi Vâlja. Hän sanoi niin siitä syystä, että olikuullut aika-ihmistenkin aina niin sanovan. – Odota hiukan, mutta tuletuolta kolkan takaa.

Ja Vâlja juoksi njânjan luokse.

Oljgúshka ja Grúshka katselivat sillä välin mielikseen peilipalloa, johon näkyi kaikenlaisia pikku taloja ja metsiä ja puutarhoja. Tämäpallo ja paljon muutakin, mikä siellä oli nähtävänä, ei heitä lainkaanhämmästyttänyt, sillä heidän mielestänsä olisi kaikki pitänyt ollaaivan ihmeellistä tässä salaperäisessä ja heille käsittämättömässäherrasväen maailmassa.

Vâlja riensi njânjan luokse ja rupesi kärttämään häneltä 30 kopekkaa.Njânja arveli, että riittää se 20: kin, ja otti hänelle rahat kirstusta.Isä oli vast'ikään noussut, vietettyään tukalan yön, ja istui nytverannalla sanomalehteä lukemassa ja sikaria poltellen. Vâlja kiersihänen taatsensa, antoi 20-kopekkaisen tytöille, kaasi marjat lautaselleja rupesi ahmimaan niitä.

Kotia palattuansa, Oljgúshka päästi hampaillaan auki solmun huivista,ja antoi siinä säilyttämänsä rahan äidilleen. Tämä kätki sen ja rupesikokoomaan pesuvaatteita, viedäkseen ne joenrantaan.

Taráska, joka aamiaisesta saakka oli ollut isän kanssa perunoitamullittamassa, makasi nyt tuuhean, tumman tammen siimeksessä. Siinäisäkin istui, katsellen valjaista riisuttua ja kammitsaan pantuahevosta, joka oli syömässä naapurin maan rajalla ja minä hetkenähyvänsä saattoi puikahtaa vieraan kaurapeltoon tahi niittyyn.

Nikolai Semjónowitshin talossa kaikki asiat kulkivat vanhaa, totuttualatuansa. Kaikki oli kunnossa. Aamiainen, kolme ruokalajia, olikatettu, kärpäset olivat jo kauan aikaa käyttäneet sitä hyväkseen, mutta talonväestä ei käynyt kukaan pöytään, sillä ruokahalua ei ollutkellään.

Nikolai Semjónowitsh oli tyytyväinen, huomattuaan vast'ikäänlukemistansa sanomalehdistä, kuinka oikeita hänen mielipiteensä ovat.Mari oli tyytyväinen, sillä Gôgan vatsa oli jälleen kunnossa. Tohtorioli tyytyväinen, koska hänen neuvomansa parannuskeino oli tehonnut.Vâlja oli tyytyväinen, kun oli saanut syödä kokonaisen lautasellisen mansikoita.

KORNÉI VASILJEW

I

Kornéi Vasiljew oli 54 vuotta vanha, käydessään viimeistä kertaamaalla. Miehen tuuheassa kiharatukassa ei ollut ainoatakaan harmaatakarvaa; musta parta vaan alkoi poskipäitten kohdalla lyödä harmaasen.Kasvot oli hänellä sileät, punakat, niska leveä ja luja. Koko hänentanakkaa ruumistansa verhosi kylläisen kaupunki-elämän tuottamarasvakerros.

Hän oli 20 vuotta sitten suorittanut sotapalveluksensa ja palannutkotia rahakkaana miehenä. Ensi alussa hän avasi kauppapuodin, hylkäsisen sitten ja rupesi pitämään karjakauppaa. Hän matkusteli Tsherkássynkaupunkiin ostamaan "tavaraa" (raavaita) ja ajoi sen sitten Moskovaan.

Gâjan kylässä oli hänellä kivitalo, rautakattoinen, jossa asui Kornéinvanha äiti, vaimo kahden lapsen, tyttären ja pojan, kanssa, velivainajalta jäänyt 15-vuotias mykkä orpopoika ja renki. Kornéi oli ollutkahdesti naimisissa. Ensimmäinen vaimo oli ollut heikko, kivulloinen jakuollut lapsetonna. Ei ollut Kornéi enää kovin nuori, mennessääntoisiin naimisiin terveen, kauniin tytön kanssa, joka oli köyhän leskentytär naapurikylästä. Tässä uudessa avioliitossa syntyi kaksi lasta.

Kornéi oli tällä kertaa saanut Moskovassa niin hyvän hinnantavarastaan, että rahoja oli kertynyt lähes kolmetuhatta ruplaa.Kuultuaan oman puolen mieheltä, että jonkun matkan päässä heidänkylästään muuan rappiolle joutunut tilan-omistaja tarjoaa metsäpalstaakaupaksi, hän päätti ryhtyä metsäliikettä harjoittamaan. Hän tunsitämän toimen, oltuaan jo ennen sotapalvelusta erään metsäkauppiaanliikkeenhoitajan apulaisena.

Rautatien-asemalla, josta tie kääntyy Gâjaan, Kornéi kohtasi vanhantuttavan, toissilmäisen Kuzjmân heidän kylästä. Kuzjmân oli tapanasaapua joka junalle parilla huononpäiväisiä, takkukarvaisia hevosiaan, saadakseen kyydittäviä. Kuzjmâ oli köyhä ja vihasi siitä syystä kaikkiarikkaita, varsinkin Kornéita, jota hän sanoi Kornjúshkaksi.

Kornéi astui asematalon portaille, yllään puoliturkki ja päällysviittaja kädessä pieni matkalaukku, pysähtyi siihen, puhallellen ja vatsaansapullistaen ja ympärilleen vilkuen. Oli aamu. Ilma oli tyyni, pilvinen.Hiukan pakastelikin.

– Eikö sattunut kyydittäviä, Kuzjmâ setä? kysäisi hän. – Otatkominut?

– Ruplan kun antanet, niin otan.

– Riittää sulle seitsemänkin riunaa. [Riuna (grivna = 10 kopekkaa) on

Inkerellä yleensä käytetty sana. Suom. m.]

– Mahas oot möhölle syönyt, mutta köyhältä mieheltä tahtoisit kiskoa30 kopekkaa.

– No oli menneeksi – sanoi Kornéi, sovitti Kuzjmân pieneen rekeenmatkalaukkunsa ja nyyttinsä ja retkahti sitten leveänä reen perään.

Kuzjmâ jäi kuskilaudalle.

– Ann' mennä!

Aseman läheisistä kuopista päästyä, tultiin tasaiselle tielle.

– No mitenkäs teillä siellä maalla, ei meillä, vaan teillä, jaksetaan? – kysyi Kornéi.

– Eipä kehumisen varaa.

– Kuinka niin? Onkos se minun eukkoni elossa?

– Elossahan se on. Kirkossa oli tuonottain. Eloss'on, se sinun eukkos.Eloss'on emäntä sinulla ja nuori onkin. Mikäpäs hänen? Uuden ottirenginkin.

Ja Kuzjmâ naurahti Kornéin mielestä niin omituisesti.

– Minkä rengin? Entäs Pekko?

– Ka sairastui. Nyt on se Jevstignéi Bjély sieltä Kâmenkoista, – puhui Kuzjmâ. – Oman kylän väkeä näet.

– Vai niini – virkkoi Kornéi.

Siihen aikaan jo kuin Kornéi kävi Márfaa kosimassa, kylän ämmät jotainsupsuttelivat Jevstignéistä.

– Niin, niin, Kornéi Vasiljewitsh, – haasteli Kuzjmâ. – Kovin onakat nykyjään omavaltaista väkeä.

– Äläs muuta, – äännähti Kornéi. – Mutta kovinhan se on jo käynytvanhaks tuo sinun hiirakkos, – lisäsi hän, keskeyttääkseen pakinat.

– Enhän min'oo nuori itsekään. Isäntää myöten näet hepokin, – sanoi

Kuzjmâ, sivaltaen ruoskalla takkukarvaista, vääräsääristä ruunaa.

Puolitiessä oli syöttöpaikka. Kornéi käski pysähtyä ja meni taloon.

Kuzjmâ käänsi hevoset tyhjän altaan ääreen ja kohenteli mäkivöitä,

Kornéihin katsomatta ja odotellen, eiköhän tuo kutsune ryypyille.

– Käy sisään, Kuzjmâ setä, – sanoi Kornéi, tultuaan kuistille. —

Otathan ryypyn, vai?

– Ka! – vastasi Kuzjmâ näyttäen siltä kuin ei tässä olisi kiirettäeikä mitään.

Kornéi tilasi pullon viinaa ja tarjosi ryypyn Kuzjmâlle. Tämä ei olluttän'aamuna vielä einettäkään maistanut ja rupesi kohta päihtymään. Jaheti kuin päihtymään rupesi, hän astui ihan lähelle Kornéita ja kävikuiskaamalla kertomaan, mitä kaikkea ne kylässä haastaa. Ja kylässä nehaastaa sellaista, että Márfa, hänen eukkonsa, on ottanut rengiksientisen mielitiettynsä, ja että nyt sitä eletään yhdessä.

– Niin no, – puheli Kuzjmâ, yhä enemmin päihtyen. – Mitäpä se minua liikuttaa? Sinua vaan on sääli. Ja paha se asia onkin: ihmiset nauraa.

Ei näet pelkää syntiä. No no, sanon minä, vuotahan sie, sanon minä.

Annahan, kun itse tulee kotia. Jaa-a, niin se on, Kornéi Vasiljewitsh.

Kornéi kuunteli ääneti Kuzjmân puhetta, ja mustat kulmakarvat nepainuivat yhä alemmas kirkkaitten, sysimustien silmäin yli.

– Juotatkos sinä hevosias, vai? – virkkoi hän, kun pullo oli juotutyhjäksi. – Kun et, niin lähtään.

Hän maksoi viinan ja astui ulos..

* * * * *

Kotiaan hän saapui hämärissä. Ensimmäiseksi hän kohtasi juuri sensamaisen Jevstignéi Bjélyn, joka koko matkan oli pyörinyt hänenpäässään. Kornéi tervehti häntä. Jevstignéille kiire käteen, muttaKornéi, nähtyään hänen laihat, vaaleat kasvonsa, puisteli vain päätään.

– Jo valehteli vanha koira, – ajatteli hän, muistellessaan Kuzjmânpuheita. – Vaikka kukapa heidät tiesi! Kyllä minä siitä sentään selvänotan.

Kuzjmâ seisoi hevostensa luona, iskien hänelle ainoata silmäänsä,

Jevstignéihin viitaten.

– Meillä olet, vai mitä? – kysyi Kornéi.

– Ka, pitäähän sitä jossain olla työssä, – vastasi Jevstignéi.

– Onko tupanen lämmitetty?

– Kuinkas muuten? Matvéjevna on siellä, vastasi Jevstignéi.

Kornéi astui kuistille. Márfa oli kuullut ääniä ja tuli nyt porstuaan.Miehensä nähtyään, hän punastui äkkiä ja tervehti häntä kiirehtien jaerittäin ystävällisesti.

– Me tässä äiti muorin kanssa lakattiin jo vuottamastakin, – virkkoihän, astuen miehensä perässä tupaseen.

– No kuinkas tääll' on voitu tällä välin?

– Niinkuin ennenkin, – vastasi toinen, siepaten syliinsäkaksivuotiaan tytön, joka veti häntä hameesta, maitoa mankuen, ja läksilapsen kanssa kiirein askelin porstuaan.

Sisään astui Kornéin äiti, yhtä mustasilmäinen kuin poikansakin, laahustaen huopasaappaissa.

– Kiitos, ettäs tulit meitä katsomaan, – sanoi hän, pyröritellentutisevaa päätänsä.

Kornéi kertoi äidilleen, mille asioille hän oli tullut, mutta muistisamassa Kuzjmân ja läksi viemään hänelle kyytipalkkaa. Avattuaan ovenporstuaan, hän näki aivan edessään ulko-oven suussa Márfan jaJevstignéin. He seisoivat lähetysten, ja Márfa oli jotain puhumassahänelle. Kornéin nähtyänsä, Jevstignéi puikahti pihalle, mutta Márfaastui samovaarin [teekeittiö. Suom. m.] luo ja korjasi sen torvea.

Kornéi kulki sanaakaan sanomatta hänen kumartuneen selkänsä ohitse, otti nyytin ja kutsui Kuzjmân isoon pirttiin, teetä juomaan. Ennen tätähän jakoi Moskovan tuomiset: äidille villahuivin, Fétjkalle kuvakirjan, mykälle veljenpojalle liivit ja vaimolleen karttunaa leningiksi.

Teetä juotaessa Kornéi istui juronnäköisenä, sanaakaan sanomatta, silloin tällöin vain vetäen vastahakoisesti suunsa nauruun, katsellessaan mykkää, jonka ilo huvitti kaikkia. Tämä ei voinutkyllikseen ihailla liivejänsä: hän kääri ne kokoon ja levitti jälleen, pani päälleen ja suuteli kättään, Kornéihin katsoen ja hymyillen.

Heti teen ja illallisen perästä Kornéi läksi tupaseen, jossa hänen ainaoli ollut tapana maata Márfan ja pikku tytön kanssa. Márfa jäi vieläisoon pirttiin korjaamaan astioita. Kornéi istui yksin, kyynäspäätpöydällä ja odotteli. Ärtymys vaimoa kohtaan alkoi hänessä kiehahdellayhä voimallisemmin. Hän otti seinältä helmilaudan, veti taskustaanmuistikirjan ja rupesi laskea naksuttelemaan, ajatuksiansahaihduttaakseen. Hän laski laskemistaan, yhä ovelle katsahdellen jatuvasta tulevia ääniä kuulahdellen.

Useampia kertoja kuului tuvan ovi aukeavan ja joku astuvan porstuaan, mutta ei se Márfa ollut. Vihdoin kuuluivat hänen askeleensa, oveanyäistiin, se lupsahti auki, ja sisään astui Márfa punaposkisena jakauniina, punainen huivi päässä ja tytär sylissään.

– Olet kai matkasta kovin väsynyt, – sanoi hän hymyillen, ikäänkuinhuomaamatta hänen juroa ulkomuotoaan.

Kornéi vilkaisi häneen ja sanaakaan vastaamatta rupesi jälleenlaskemaan, vaikk'ei enää ollut mitään laskemistakaan.

– Myöhäpä alkaa ollakin jo, – virkkoi Márfa, laskien lapsen lattialleja läksi sen kanssa laipion taakse.

Kornéi kuuli hänen tekevän tiloja ja asettavan lasta nukkumaan.

– "Ihmiset nauravat…" – Nuo Kuzjmân sanat muistuivat Kornéillemieleen. – Maltahan – ajatteli hän, vaikeasti hengittäen. Verkalleenhän sitten nousi ylös, pisti pureksitun lyijykynän pätkänliivintaskuun, ripusti helmitaulun naulaan ja astui laipion ovelle.Márfa seisoi rukoilemassa pyhänkuviin päin. Toinen pysähtyi odottamaan.Márfa rukoili kauan, kumarruksia tehden ja sopattamalla lukienrukouksia. Kornéin mielestä hän oli jo aikaa sitten lukenut kaikkirukoukset ja suotta päivin nyt vain toistelee niitä. Mutta jo laskeusiMárfa polvilleen, kumarsi maahan, oikaisihe sitten, lausui kuiskaamallaitsekseen jotain rukoussanoja ja kääntyi Kornéin puoleen.

–. Kas, Agâshkahan nukkuu jo, – virkkoi hän, osoittaen tyttöä jahymysuin istuutuen narahtelevaan sänkyyn.

– Onko Jevstignéi ollut täällä jo kauankin? kysyi Kornéi, astuen ovensisäpuolelle.

Márfa heilautti tyynesti yhdellä keikauksella toisen palmikkonsa olanyli rinnalle ja rupesi kiireesti päästämään sitä auki. Hän katsoisuoraan mieheensä, silmillään nauraen.

– Jevstignéikö? Ties hänet… kaksiko lienee ollut viikkoa vaikolmeko.

– Yhdessäkö sitä eletään? – kysyi Kornéi.

Márfa pudotti paksun palmikon käsistään, mutta sai sen pian jälleenkiinni ja rupesi palmikoimaan.

– No kaikkia ne keksivätkin! Mekö yhdessä Jevstignéin kanssa? – virkkoi hän, erittäin soinnukkaasti lausuen Jevstignéin nimen. – Keksivätpäs näät! Kuka sulle semmoista on puhunut?

– Sano: onko siinä perää vai eikö! – lausui Kornéi, taskuissaanpuristaen nyrkkiin mahtavia kouriaan.

– Älä tuossa joutavia! Vedänkö ma sulta saappaat jalasta?

– Minä kysyn sinulta – toisti Kornéi.

– Mokomakin viehätys kuin Jevstignéi! – vastasi Márfa. – Kukahan lievalehdellutkin sinulle suut silmät täyteen?

– Mitä sinä puhelit hänen kanssaan porstuassa?

– Mitäkö puhelin? Sanoin, että uusi vanne pitäis panna tynnyriin. Jamitäs siinä minuun tartuttelet?

– Puhu totta, sanon minä, taikka tapan sinut, senkin hiiden hetkale!

Kornéi tarttui hänen palmikkoonsa.

Márfa nykäisi palmikkonsa irti, ja hänen kasvonsa vääntyivät kivusta.

– Et sinä muuta osaakaan kuin tapella. Mitä hyvää minulla on sinustaollut? Eihän sitä sellaisessa elannossa enää lopulta tiedä, mitä tekee.

– Mitäkö tekee? – toisti Kornéi, astuen lähemmäs.

– Puolet palmikkoa nykäisit! Mistä syystä? Kas! Kahmaloittain vaintukkaa lähtee. Mitäs siinä minun kimppuuni käyt? Näkeehän sen, että…

Hän ei ennättänyt puhua loppuun. Kornéi sieppasi häntä käsivarresta, tempasi hänet sängystä ja rupesi lyömään päähän, kylkiin, rintaan. Mitäenemmän hän löi, sitä huimemmin hänessä viha kiehui. Toinen huusi, puolustelihe ja yritti päästä ulos, mutta Kornéi ei laskenut. Tyttönenheräsi ja syöksi äitinsä luo.

– Maammo! – parkui hän.

Kornéi tarttui tyttöä käteen, nykäisi hänet äidistä irti ja heittinurkkaan kuin kissanpojan. Tyttö vinkasi ja vaikeni silmänräpäykseksi.

– Murhamies! Lapsen surmasit! – huusi Márfa, hyökäten lapsen luo.

Mutta Kornéi tarttui häneen jälleen ja löi niin kovasti rintaan, ettätoinen kaatui kasvoilleen ja lakkasi hänkin huutamasta. Tyttönen sejälleen parkui kauheasti, yhtä mittaa, henkäisemättä.

Anoppi riensi sisään huivitta päin, harmaat hivukset hajallaan.

Kornéihin ja Márfaan katsahtamattakaan hän, huojuen ja tutisevin päin, meni tyttösen luokse, joka nurkassaan itki ja huusi epätoivoisesti.

Muori nosti hänet ylös.

Kornéi seisoi, raskaasti huokuen ja katsellen ympärilleen, katsellenniinkuin unimielissään, käsittämättä, missä hän on, ja ketä täällä onmuita.

Márfa nosti päätään, voivottaen ja pyyhkien verisiä kasvojaanpaitaansa.

– Kirottu konna! – huudahti hän. – Ja niinpä elän kuin elänkinyhdessä Jevstignéin kanssa ja olen elänytkin. Kas niin, tapa minut nyttähän paikkaan! Eikä Agâshkakaan ole sinun tyttäresi; hänen se on, – liitti hän kiireesti, nostaen käden kasvoilleen, valmiinavastaan-ottamaan iskua.

Mutta Kornéi ei näkynyt käsittävän mitään. Hän huohotti vain ja katseliympärilleen.

– Kaho nyt, mitäs lapselle teit: käsi on sijoiltaan, – sanoi muori,näyttäen yhä parkuvan lapsen nuljahtanutta, roikkuvaa kättä.

Kornéi kääntyi ääneti ympärinsä ja meni ulos kuistille.

Pilvinen oli ulkona sää, ja hiukan pakasteli kuin ennenkin.Härmähiutaleita putoeli hänen tulisille poskilleen ja otsalleen. Hänistahti portaalle, keräsi kahmaloittain lunta kaidepuilta ja söi sitä.Oven takaa kuului Márfan voivotuksia ja tytön vaikeroivaa itkua. Sittenaukeni ovi porstuaan, ja hän kuuli äitinsä kulkevan porstuan läpi isoonpirttiin.

Kornéi astui tupaseen. Pöydällä paloi lamppu himmeästi, sydän alhaallekierrettynä. Laipion takaa kuului Márfan valituksia, jotka kävivätäänekkäämmiksi heti kuin hän oli tullut sisään. Kornéi puki päälleen, sanaakaan sanomatta, veti lavitsan alta matkalaukkunsa, pani siihenkapineensa ja köytti nuoralla kiinni.

– Mistä syystä sinä murhasit minut? Mistä syystä? Mitä minä olen sulletehnyt? – alkoi Márfa surkealla äänellä. Kornéi ei vastannut mitään; nostihan vain matkalaukun ja läksi ovea kohti. – Rosvo! Ryöväri! – puhui Márfa, nyt jo aivan toisella äänellä. – Maltahan! Vai luuletkoslain kourista pääseväs?

Sanaakaan sanomatta Kornéi potkaisi oven auki ja paiskasi sen niinlujasti perässään kiinni, että seinät tärähtivät.

Isoon pirttiin tultuansa, hän herätti mykän ja käski hänen valjastaahevosen. Poika, ensi hätään heräämättä ihan valveille, loi setäänsäkummastelevan, kysyvän katseen, raapien molemmin käsin päätänsä.Päästyään viimein selville siitä, mitä häneltä vaaditaan, hän kavahtipystyyn, veti huopakengät jalkaansa, pisti repaleisen puoliturkinylleen ja läksi lyhty kädessä ulos.

Oli jo aivan valoisa, kun Kornéi mykän kanssa solahti pienessäliistereessä ulos portista, lähtien ajamaan samaa tietä, jota eilen olitullut Kuzjmân kanssa.

Asemalle saavuttiin viisi minuuttia ennen junan lähtöä. Mykkä näkihänen ostavan piletin, ottavan laukkunsa ja astuvan vaunuun janyökäyttävän hänelle päätään, jonka jälkeen juna läksi liikkeelle.

* * * * *

Paitsi haavoja kasvoissa, oli Márfalta mennyt kaksi kylkiluuta poikki.Mutta lujaruumiinen, terve, nuori vaimo parani jo puolen vuodenkuluttua niin täydellisesti, ett'ei rääkkäyksestä jäänyt mitään jälkiä.Tyttösestä sitä vastoin tuli raajarikko elin-ajakseen. Häneltä olikädestä katkennut kaksi luuta, ja vääräksi se käsi jäi.

Kornéista ei sen koommin kuultu mitään. Ei tiennyt kukaan, elossakoollee mies vielä, vai lienee jo kuollut.

II

Kului 17 vuotta.

Oli synkkä syksy. Aurinko pysyttelihe matalalla; jo neljättä käydessäalkoi hämärtää. Andréjewin kylän karja oli palajamassa laitumelta.Paimen oli pestiaikansa palvellut ja lähtenyt tiehensä jo ennenpaastoa. Paimenessa kävivät nyt kylän akat ja lapset vuorotellen.

Karja oli vast'ikään tullut kauransänki-pellosta rapaisellekylänraitille, joka oli täynnään kaksihaaraisten sorkkain jälkiä japyöräin uurtamia syviä kuoppia. Siinä se myötäänsä ammuen ja määkienverkalleen lähestyi kylää. Karjan edellä astui tietä myöten kookasukko, yllään sateesta mustunut, paikattu viitta, suuri lakki päässä janahkareppu koukistuneessa seljässä. Harmaa oli hänellä parta jaharmaissa kiharatukkakin; sakeat kulmakarvat yksin olivat mustat. Hänastui vaivalloisesti lokaista tietä myöten märjissä, rikkinäisissäpieksuissaan, joka toisella askeleella nojautuen tammiseenkoukkusauvaan.

Karjan saavutettua hänet, hän pysähtyi sauvansa varaan. Karjaa oliajamassa muuan nuorikko, piikkohuivi päässä, hameenliepeet koholla jamiehensaappaat jalassa. Nopein jaloin hän hyppi tien poikki milloinpuoleen, milloin toiseen, jouduttaen jäljelle jääneitä lampaita jasikoja. Ukon kohdalle tultuaan, hän pysähtyi tarkastelemaan häntä.

– Hyv'iltaa, vaari! – sanoi hän sitten heleällä, hennolla, nuorekkaalla äänellä.

– Jumal'antakoon, kultaseni! – vastasi ukko.

– Yösijaako kylästä, vai?

– Niin mar. Väsyttää kovin, – virkkoi ukko käheällä äänellä.

– Älä mene, vaari, desjâtskoin [kymmenysmies; kunnan virkamiehiä,kymmenen talon valvoja. Suom. m.] luo, – sanoi nuori emäntäystävällisesti. – Tule suoraan meille: kolmas tupa. Pyhissävaeltajiase anoppi kyllä päästää taloon.

– Kolmasko tupa? Zinovéjewin talo siis, virkkoi ukko, merkitsevästiliikauttaen silmäkulmiaan.

– Mistä sen tiedät?

– Onhan siell'oltu.

– Mitäs sinä siinä, Fedjushka, suu auki töllistelet? Tuo rampahan sejäi ihan jälkeen! – huudahti nuori emäntä, osoittaen kolmella jalallaperimmäisenä ontuvaa uuhta. Huitaisten sitten oikeassa kädessäpitämällään risulla ja vasemmallaan hiukan omituisesti alapuolitsekorjaten huivia päässään, hän läksi ajamaan jäljelle jäänyttä ontuvaa, mustaa uuhta karjaan.

Ukko oli Kornéi, nuorikko taas oli se samainen Agâshka, jolta hän 17vuotta sitten oli katkaissut käden. Tämä oli nyt miniänä rikkaassatalossa Andréjewin kylässä, joka on neljän virstan päässä Gâjasta.

* * * * *

Kornéi Vasiljewistä, tuosta mahtavasta, rikkaasta, ylpeästä miehestäoli tullut se, mikä hän nyt oli: mieronkulkija ukon rahjus, jolla eiollut muuta kuin vaateriekaleet päällä sekä sotamiehen piletti ja kaksiruplaa laukussa. Kaikki tämä oli käynyt niin vähitellen, ett'ei hänitsekään osannut sanoa, milloinka se alkoi ja milloinka se olitapahtunut. Mutta yhden seikan hän tiesi, ja siitä hän oli varmastivakuutettu, nimittäin, että syynä hänen onnettomuutensa oli hänenvaimonsa, se häijy. Raskasta ja katkerata hänen oli muistella, mitähän, Kornéi, ennen oli ollut. Ja sitä muistellessaan hän vihamielinajatteli vaimoansa, pitäen häntä vikapäänä kaikkeen pahaan, mitä hänoli saanut kestää näitten 17:n ajast'ajan kuluessa.