Kertomuksia II

Hevonen korskahti kumeasti ja alkoi liikkua. Hämärässä näytti se vieläkin rujommalta ja surkeammalta. Harajalka katsahti siihen ja sylkäsi nuotioon…

– Ja luontokin alkaa nyt elostua, hanhia kuhajaa suoperillä.

– Etkö sinä, piru, älyä lopettaa! – kiljasi Harajalka äkäisesti.

– Jumaliste! Älä suutu, Stepan, minuun… Jääköön hiiteen…!

– Oletko saanut ruokatorveesi tänään mitään? tiuski Harajalka.

– E-en! – vastasi Hinterä nolona ja vavahtaen toverinsa huudosta.

– Istu siinä sitte ja laho… vähät minä…

Hinterä katseli häneen ääneti. Tällä oli sylissä kimppu pajuja, joita hän punoi ja palmikoi vihasta puhkien. Nuotiosta lankesi heijastus hänen kasvoilleen, jotka olivat punaiset ja äkäiset.

Hinterä käänsi päänsä pois ja huokasi raskaasti.

– Tee, miten tahdot, viis minä siitä, – sähisi Harajalka sydämystyneenä. Hinterä kyyristihe käppyrään ja rupesi rykimään. Sitte hän raskaasti hengittäen sanoi:

– Enhän minä muuta, kuin että se on vaarallista…

– Olkoon! – kiljasi taas Harajalka.

Hän kokosi pajut kainaloonsa, heitti keskentekoisen vasun olkapäälleen ja nousi pystyyn.

Hinterä nousi myöskin, katsahti toveriinsa ja läksi verkin askelin hevosta kohti.

– Heposeni…! Jiessiunaamaan… älä pelkää! – kuului notkosta hänen ontto äänensä.

Harajalka katseli hevosen luona puuhailevaa toveriansa. Juron varkaan viikset vavahtelivat.

– Joudutko siitä! – sanoi hän liikkeelle lähtien.

– Joudun, – vastasi Hinterä.

Ja pensaiden lomitse pujotteleimalla he ääneti astelivat pitkin notkoa yön pimeydessä, joka sen oli täyttänyt ääriään myöten.

Hevonen läksi heidän perässään.

Sitte kuului heidän takantaan veden pulskahdus, joka ehkäisi puron solinan.

– Öh, kötys… puroon harppasit… – sanoi Hinterä.

Harajalka sihisti nenäänsä vihaisesti eikä virkkanut mitään.

Notkon pimeydessä ja tylyssä äänettömyydessä kuului pensaiden hiljaista kahinaa, joka verkkaan häipyi kauemma ja kauemma siltä kohden, missä nuotion hehkuva hiilos punotti tuijottaen kuin jättiläisen silmä ilkeänä ja ilkkuvana…

Nousi kuu.

Sen haaveellinen loiste täytti notkon autereisella hämärällä. Tämän johdosta metsä näytti sakeammalta, vaan sen hiljaisuus oli täydellisempi ja kaameampi. Kuun hopeoimat koivujen valkeat oksat näyttivät tammien, jalavien ja viidakon tummaa taustaa vasten vahakynttilöiltä.

Ääneti astuivat toverukset notkon pohjaa. Kulkeminen oli vaivaloista, sillä jalkoja vuoroin livetti, vuoroin upotti syvään lokaan. Hinterä hengitti läähättäen ja hänen rintansa vinkui, kähisi ja rutisi kuin olisi sinne ollut kytkettynä uusi, kauan puhdistamatta ollut seinäkello. Harajalka kulki edellä. Hänen kookkaan ja suoran vartalonsa varjo peitti Hinterän kokonaan. Viimemainittu huokasi ja sanoi:

– Yökin on lyhyt kuin varpusen nokka, kylään päästessä nousee jo päivä. On tämä menoa… ollaan kuin herraskävelyllä…

– Minun on raskasta, veliseni, – sanoi Hinterä hiljaa.

– Raskasta? – kiljasi hänen toverinsa pilkallisesti. Miksi…?

– En jaksa hengittää, – vastasi sairas varas.

– Hengittää? Miksi et jaksa?

– Tautihan se…

– Valehtelet? Tyhmyys estää eikä mikään muu.

Harajalka pysähtyi, käännähti ympäri ja punoen sormeaan toverinsa nenän edessä lisäsi:

– Tyhmyytesi tähden et voi hengittää, ymmärrätkö?..

Hinterän pää vaipui alas, kun hän nöyrästi vastasi:

– Kyllähän minä sen…

Hän aikoi lisätä vielä jotain, mutta yskänpuuska esti sen ja pidellen vapisevin käsin puusta hän ryki suu selällään kauan ja kovasti, että hyppimään pani ja päätä täytyi heiluttaa.

Harajalka tuijotti tämän surkastuneihin kasvoihin jotka kuun valossa näyttivät viheriänkeltaisilta.

– Kaikkihan sinä metsänpeikotkin saat säikkymään, – sanoi hän viimein synkästi.

Vaan kun Hinterä oli rykimisen lopettanut, ja nostanut päänsä pystyyn ja saanut henkeä sisäänsä, sanoi hän toiselle:

– Levätään velikulta, en jaksa…

Ja he istuutuivat kostealle mättäälle.

Harajalka kierrälsi töllötupakan, pani sen palamaan ja alkoi verkkaan:

– Jos olisi kotona edes jotain syötävää, niin voisihan tästä kääntyä sinnekin…

– Voisi kyllä… – nyökäytti Hinterä päätään.

Harajalka katsahti häneen kierosti ja jatkoi:

– Vaan kun ei kotona ole mitään, niin on kulettava…

– Niin on… – huokasi Hinterä.

– Vaikka toisekseen kun ei ole menopaikkaa, niin ei tule mitään tolkkuakaan… Tyhmiä kolloja olemme, siinä se vika on! Niin tyhmiä, että…

Harajalan ääni kaikui terävänä ilmassa ja nähtävästi viilsi Hinterää, koska tämä levottomana vääntelihe maassa, huokaili ja omituisesti urahteli.

– Hirmuisesti nälättää! – lopetti Harajalka puheensa.

Silloin Hinterä päättävästi nousi pystyyn.

– Mihin nyt? – kysyi Harajalka.

– Mennään…

– Mikä se nyt hypittää?..

– Mennään?

– Sama se… – Harajalka myöskin nousi. – Ei tule kuitenkaan tolkkua…

– Tuli, mikä tuli! – viittasi Hinterä kädellään.

– Sitä rohkeutta!..

– No eikö sitte? Vähäkö olet minua muokannut ja vanuttanut… Herra nähköön!

– Mitäs sitte joutavaa vastustelet?

– Vastustelet?

– Niin!

– No, kun on sääli.

– Mitä? Ketä?

– Ketä? Ihmistä…

– Ihmistä? – matki Harajalka. – Voipas sinun armelijasta sieluasi, vaan järkeä ei ole tippaakaan! Mikä se ihminen sitte sinulle on? Häh? Tarttuu kurkkuusi ja rutistaa mäsäksi kuin kirpun. Sääli sinä semmoista! Itse silloin näyttäisit tyhmyytesi. Säälisi tähden panee se sinut myrskän kynttyrään. Repii suolet sisuksistasi ja nyhtää suonesi tuuman tunnissa… Sääli… Rukoile vain Jumalaasi, että säälittä sinut johonkin kyykistäisi eikä mitään muuta. Sääli… hyi!

Harajalka oli raivoissaan.

Hänen vihainen, halpamaista katkeruutta täynnä oleva äänensä kaikui kolkosti öisessä metsässä ja puiden oksat heiluivat hiljaa kahahdellen ikäänkuin vahvistaen ankarat sanat oikeiksi.

Masentunein mielin ja vapisevin polvin raahusti Hinterä hitaasti edelleen.

– Maltahan, – sanoi hän viimein arasti, – kunhan tässä piristyn… kohta päästään kylään… menen… yksinäni menen, sinä saat olla poissa. Otan mitä ensiksi käteen sattuu ja kotiin! Sitte käyn pitkälleni… Vaikealta tuntuu…

Hän puhui tuskin kuultavasti, hengästyneenä ja rinta vinkuen. Harajalka loi häneen epäilevän katseen, pysähtyi, aikoi jotain sanoa, mutta viittasi vain kädellään ja läksi edelleen.

Kauan he kulkivat ääneti.

Jostain läheltä kuului kukon kiekumista. Sitte kilahti kaukaisesta kyläkirkosta vahtikellon surullinen ääni ja hukkui metsän jylhään äänettömyyteen… Ja mustana kummituksena kuun sumeassa valossa lennähti jostain suuri lintu, jonka kaamea rääkkynä ja siipien suhina kaikuivat pahaa ennustavana äänenä notkon yksinäisyydessä.

– Korppi… vai liekö muu ollut, – huomautti Harajalka.

– Kuule, veli… sanoi Hinterä maahan retkahtaen, – mene sinä, minä jään tähän… en jaksa enää… Ahdistaa… pyörryttää…

– Siinä se nyt on! virkkoi Harajalka tyytymättömänä. – Etkö tosiaankaan?

– En jaksa…

– Istu ja pala!

– Ei ole voimia…

– Kummako se, kun aamusta pitäen syömättä kuleksitaan!

– Ei se sitä ole… tiedän… loppu tulee! Näetkö, miten verta työntää…

Ja Hinterä nosti jollain tummalla tahrautuneen kätensä toveriaan kohti.

Tämä vilkaisi käteen ja kysyi matalalla äänellä:

– Mikäs nyt neuvoksi?

– Mene sinä, minä jään… lepään, ehkä…

– Mihin? Olisiko mennä kylään… ja sanoa, että siellä on mies huonona.

– Anna olla… pieksävät!

– On se sitäkin.

Hinterä viskautui selälleen, ryki tikahtuakseen ja sylki suustaan kokonaisia maksoja verta…

– Yhäkö tulee? – kysyi Harajalka seisten toverinsa ääressä ja katsoen syrjään.

– Kovasti tulee… – vastasi tämä tuskin kuultavasti ja alkoi rykiä.

Harajalka päästi karkean kirouksen.

– Mitähän, jos läksisi jotakuta hakemaan?

– Ketä? – toisti Hinterä surullisesti.

– Tahi ehkä jaksaisit nousta… koetahan, lähdettäisiin hiljaa…

– Turha vaiva…

Harajalka istuutui toverinsa pääpohjiin ja pidellen käsillään polvistaan katsoi tätä kasvoihin. Hinterän rinta kohoili epätasaisesti ja pahasti koristen, silmät kuopahtivat ja huulet venyivät omituisesti ja aivan kuin tarttuivat kiinni hampaisiin. Vasemmasta suupielestä virtasi poskea myöten tumma juova.

– Vieläkö vuotaa? – kysyi Harajalka hiljaa ja hänen äänessään oli jotain kunnioitusta ilmaisevaa.

Hinterän kasvot vavahtivat.

– Vuotaa… – kuului heikko kähinä.

Harajalka painoi päänsä polvia vasten ja mietti.

Heidän vieressään kohosi notkon rinne, johon ouruvedet olivat uurtaneet syviä ojia. Sen harjalla seisoivat puut kuun hopeoissa synkkinä, uhkaavina. Ja notkon salaperäisyys oli kuin unennäkö, kuin ikävä uni, jossa ei ollut elämän väritystä. Mutta puron hiljainen sorina enensi vieläkin sen elottomuutta, se soi kuin tuskan valitus…

– Kuolen… – sopersi Hinterä. Sitte hän toisti selvään ja kovasti: – minä kuolen, Stepan!

Harajalan koko ruumis vavahti. Hän oli tuokion vaiti ja virkkoi sitte hiljaa aivan kuin peläten häiritsevänsä jotain:

– Ole jo… älä pelkää! Ei se mitään… ilmanhan se vaan… ei mitään, veli, jumaliste!

– Herra Jesus Kristus…! – huokasi Hinterä raskaasti.

– Ei se mitään! – supatti Harajalka kallistuen lähemmä toverinsa kasvoja. Koettele pidellä vastaan… jos menisi ohi…

Vaan Hinterä alkoi taas rykiä. Rinnasta kuului uusi ääni – ikäänkuin olisi märällä rievulla läiskinyt kylkiluihin. Harajalka katsoi häneen ääneti viiksiään liikutellen. Hinterä alkoi hetken kuluttua kovasti ja katkonaisesti hengittää – aivan kuin täysin voimin juostessa. Kauan hän hengitti niin ja sanoi viimein:

– Anna anteeksi, Stepan, jos mitä olen… hevonen… anna anteeksi, rakas veli!

– Anna sinä minulle anteeksi, – keskeytti Harajalka ja hetkisen kuluttua lisäsi: – mihinkä minä nyt? Mikä eteen?

– Jumalapa si…

Hän parkasi eikä saanut sanoja loppuun. Sitte alkoi korista, jalat oikenivat, toinen venyi syrjään…

Harajalka katseli koko ajan toveriinsa. Kului muutamia hetkiä, pitkän pitkiä.

Hinterä kohautti päätään. Mutta samassa retkahti se takasin.

– Mitä, veliseni? – kumartui Harajalka kysymään. Mutta ei vastannut toveri. Hän oli levollinen, liikkumaton.

Istui vielä jonkun aikaa juro Harajalka toverinsa ääressä, vaan nousi sitte ylös, paljasti päänsä, risti silmänsä ja läksi verkin askelin painumaan notkoa pitkin. Hänen kasvonsa reipastuivat ja hän kulki lujasti, aivan kuin pieksäen maata jaloillaan, että olisi siihen koskenut.

Alkoi sarastaa. Taivas oli ikävän harmaan peitossa. Notkossa vallitsi synkkä hiljaisuus. Ja ainoastaan puro, ketään häiritsemättä, piti yksitoikkoista, hämärää puhettaan.

Mutta samassa rusahti jotain… multakokkare varmaankin vierähti notkon pohjaan. Peltovaris heräsi ja hätäisesti rääkkyen lensi tiehensä. Sitte kuului tilhin ääni. Notkon kosteassa, kylmässä ilmassa kuolivat äänet heti.

LUKIJA

… Oli yö, kun astuin kadulle eräästä talosta, jossa läheisille ystävilleni olin lukenut ensimmäisen painetun kertomukseni. Paljo oli minua sen johdosta kiitetty ja mielihyvän tuntein kulin autiota katua. Ensi kerran tunsin täyttä elämisen nautintoa.

Oltiin tammikuussa. Yö oli selkeä ja kirkkaalta, tähtiä tuikkavalta taivaalta henki maan päälle raikasta kylmää. Puiden oksat, jotka riipattivat aitojen ulkopuolella, heittivät tielleni kummallisen koukeroisia varjoja ja heleinä ja iloisina kimaltelivat lumihiuteet kuun sinertävässä hämyssä. Ei ainoatakaan elävää olentoa ollut näkyvissä ja lumen narske jalkojeni alla oli ainoa ääni, joka häiritsi tämän kirkkaan ja minulle muistorikkaan yön juhlallista hiljaisuutta. Minä ajattelin:

– On hyvä, että saa jotain aikaan täällä maailmassa! Ja rikas mielikuvitukseni loitsi eteeni tulevaisuuteni…

– Kirjoituksenne on mainio tuote! Se on totta! – sanoi joku ajattelevasti selkäni takana.

Vavahdin odottamattomasta kohtauksesta ja katsahdin taakseni.

Pieni, tummapukuinen mies tuli rinnalleni ja alkoi kulkea kanssani katsellen minuun terävästi hymyillen. Kaikki oli hänellä terävää: katse, poskipäät, leuka; koko hänen pieni, kuiva vartalonsa oli omituisen kulmikas. Hän kulki kevyesti, melkeinpä äänettömästi, aivan kuin liukuen lumella. Kun en ollut huomannut häntä ystävieni parissa, ihmettelin suuresti hänen sanojaan. Kuka ja mistä hän oli?

– Olitteko tekin kuuntelemassa? – kysyin.

– Minulla oli se kunnia.

Hän puhui kimeällä äänellä. Hänen huulensa olivat ohuet ja pienet, mustat viikset eivät riittäneet peittämään niiden alituista hymyä, joka teki vastenmielisen vaikutuksen, sillä tunsin, että sen takana piili karvaita, minulle aijottuja sanoja. Mutta olin liian hyvällä tuulella pysähtyäkseni sen pitemmältä tutkimaan tuota piirrettä seuralaisessani ja varjona vilahtaen silmiini se katosi tiehensä itsetyytyväisyyteni kirkkauden edessä. Kulin hänen rinnallaan ja odottelin, mitä hän sanoisi ja salaa toivoin, että hänkin ottaisi puheeksi ne hauskat hetket, jotka minulla sinä iltana oli ollut. Ihminen on ahne, sillä kohtalo ei hymyile hänelle liian usein herttaisesti.

– Tuntuuko hyvältä tuntea olevansa jotain muista poikkeavaa? – kysyi toverini.

Kun en huomannut hänen kysymyksessään mitään erityisempää, myönsin sen heti.

– Ha, ha, haa! – nauroi hän kolkosti ja hieroi hermostuneesti luisevia sormiaan.

– Olette hauska mies, – sanoin närkästyneenä naurusta.

– Aivan oikein, olen hauska mies, – vakuutti hän hymyillen ja päätään kiekauttaen. – Sitä paitsi hyvin utelijas. Tahdon aina tietää, – ja aina tietää kaikki – se on alituinen pyrkimykseni ja se pitää minussa vireillä reippautta ja rohkeutta. Nytkin haluan tietää, mitä menestyksenne teille maksaa?

Katsahdin häneen ja vastasin vastenmielisesti:

– Kuukauden verran työtä… ehkä hiukan enemmänkin…

– Aaa! – keskeytti hän innokkaasti. – Hiukkasen työtä ja sitte pieni määrä elämän kokemusta, joka aina on jonkun arvoinen… Se ei kuitenkaan ole suurenarvoinen, koska niin vähällä hinnalla saavutatte semmoisen tunnustuksen, että tänä hetkenä tuhannet ihmiset elävät teidän aatteissanne teostanne lukemalla. Ja sitte vielä toivotaan, että aikaa myöten ehkä… ha, ha, haa… Kaikesta tästä voisi antaa enemmän, paljoa enemmän sitä, kuin mitä te meille olette antaneet. Eikö totta?

Taas remahti hän purevaan nauruun ja katseli minuun viekkaasti terävillä, mustilla silmillään. Minäkin katsoin häneen ja kysyin loukkautuneena kylmästi:

– Anteeksi… ketä minulla on onni puhutella?

– Minua ette arvaa enkä toistaiseksi sano, kuka olen… Onko teidän mielestänne ihmisen nimen tietäminen tärkeämpi kuin se, mitä hän teille sanoo?

– Ei tietysti… mutta minusta tuntuu omituiselta… – vastasin.

Hän nykäsi minua nutun hihasta ja sanoi hiljaa naurahtaen:

– Tuntukoon omituiselta. Miksi ihminen ei joskus saisi sallia itsensä poistua tavallisista arkipuitteistaan?.. Ja ellei teillä ole mitään sitä vastaan, niin puhelkaamme avomielisesti. Otaksukaa, että minä olen jokin omituinen lukija, joka on erittäin utelias ja haluaa tietää, mitä varten ja miten esimerkiksi te teette kirjan? Keskustellaanpas siitä!

– Olkaa hyvä! vastasin. Hyvin hauskaa minusta… tämmöiset kohtaukset ja… ja keskustelut eivät ole jokapäiväisiä.

Mutta samassapa valehtelin hänelle, sillä minusta se tuntui epämieluisalta. Ajattelin: mitä hän tahtoo? Ja mitä varten sallisin tämän katukohtauksen oudon henkilön kanssa muodostua jonkullaiseksi väittelyksi?

Kulin sentään edelleen toverini rinnalla ja koetin näyttää ystävälliseltä osottaakseni hänelle huomiota. Muistan, että siinä onnistuin työläästi. Minulla oli kuitenkin jälellä reipasta mielialaa, joten en tahtonut loukata tuota miestä kieltäytymällä puhelemasta hänen kanssaan, mutta päätin pitää varani.

Kuu paistoi taivaalla takanamme ja meidän varjomme olivat jalkojemme edessä. Ne sulivat yhdeksi tummaksi pilkuksi, liikkuivat edellämme pitkin jalkakäytävää ja katsellessani niihin tunsin itsessäni syntyvän jotain, joka, samoin kuin nuo varjotkin,, oli tumma ja saavuttamaton.

Hetken vaiti oltuaan virkkoi toverini äänellä, joka todisti hänen olevan ajatustensa herran.

– Elämässä ei ole mitään sen tärkeämpää eikä huomattavampaa kuin ihmisten tointen motiivit… Eikö totta?

Nyökäytin päätäni.

– Te siis myönnätte! No käydään sitte puhumaan suoraan… älkää jättäkö käyttämättä tilaisuutta saada puhua suoraan, niin kauan kuin olette nuori!..

– Kumma mies! – ajattelin ja innostuneena hänen sanoistaan kysyin hymähtäen:

– Näinkö yht'äkkiä! Ja mistä puhuisimme!

– Mitäs vitkailuistakaan, kun yhdellä hyppäyksellä pääsee perille! – vastasi hän elävästi ja katsahtaen kasvoihini lisäsi vanhan toverin tuttavallisuudella:

– Puhutaan kirjallisuuden tarkoituksesta.

– Samahan tuo on… vaikka minusta on ehkä sentään myöhäistä…

– Oo! Ei ole teille myöhäistä!..

Minua nämä sanat ihmetyttivät niin, että pysähdyin. Hän lausui ne lujalla varmuudella ja minusta kuulosti niissä jokin vertaus. Pysähdyin kysyäkseni jotain, mutta tarttuen minua käteen hän talutti minua itsepintaisesti edelleen ja puheli:

– Älkää pysähtykö, sillä minun mukanani te olette hyvällä tiellä… Riittää jo esipuheet! Sanokaa: mitä tahtoo kirjallisuus?.. Teidän, joka olette sen palveluksessa, tulee se tietää.

Ihmettelyni kasvoi samassa määrin kuin itsehillitsemiskykyni katosi.

Mitä tuo mies minusta tahtoo? Ken on hän?

– Kuulkaa, – sanoin, – myöntäkää, että kaikella meidän kesken tapahtuvalla…

– Tulee olemaan tarpeellinen perusta… Olkaa vakuutettu! Eihän maailmassa tapahdu mitään ilman tarpeellista perustetta. Vaan mennään nopeammin, mutta ei eteenpäin, vaan syvemmä…

Hän oli kieltämättä hupaisa, mutta hän ärsytti minua. Tein uudelleen kärsimättömän liikkeen, mutta siitä huolimatta hän seurasi minua levollisesti puhellen:

– Minä ymmärrän teitä. Teidän on tänä hetkenä vaikea määritellä tarkoitusta, jota kirjallisuus ajaa. Minäpä koetan tehdä sen…

Hän huokasi, mutta katsahti sitte hymyillen minuun.

– Ette voi kieltää, jos sanon, että kirjallisuuden tarkoitus on: auttaa ihmistä ymmärtämään itseään, kohottaa hänen uskoaan itseensä ja kehittää hänessä pyrkimystä totuuteen, taistella ihmisten pahuutta vastaan, osata heissä löytää hyvää, herättää heidän sielussaan häpeää, vihaa, miehuutta, tehdä kaikki sitä varten, että ihmiset tulisivat jalon voimakkaiksi ja voisivat elähyttää elämänsä kauneuden pyhällä hengellä. Siinä minun määritykseni. Se on tietysti kaavamainen eikä ole täydellinen. Täydentäkää te se kaikella, mikä voi elähyttää elämää ja sanokaa, oletteko samaa mieltä kuin minä.

– Kyllä se niin on, – sanoin. – On tapana ajatella, että kirjallisuuden tehtävä yleensä on jalostaa ihmistä… Niinhän se on…

– Niin korkean asian palveluksessa te olette! huomautti tuo mies ja naurahti taas ilkeästi.

– Sanokaapa, mitä varten te oikeastaan tätä kaikkea kerrotte? – kysyin koettaen näyttää välinpitämättömältä hänen naurunsa johdosta.

– Mitäs te luulette? Sanokaa peittelemättä!..

– Peittelemättä sanoen… – aloin minä, mutta vaikenin samassa. Mitä on puhua peittelemättä? Tuo mies ei ole tyhmä, hän tietää miten ahtaissa rajoissa inhimillinen suoruus on ja miten jyrkästi itserakkaus niitä suojelee. Katsahdettuani hänen kasvoihinsa tunsin itseni syvästi loukanneeksi hänen hymystään, joka oli täynnä kylmää halveksimista ja ivaa. Vielä tunsin että aloin pelätä jotain, mikä minua pakotti hänestä erkanemaan.

– Hyvästi! – sanoin kuivasti lakkiani hieman kohottaen.

– Mitä nyt? huudahti hän hiljaa.

– En pidä pilasta, joka menee yli rajan.

– Ja te poistutte… oma asianne. Mutta tietäkää, että jos te nyt jätätte minut, niin emme koskaan enää tapaa toisiamme.

Hän pani erityisen painon sanalle "koskaan", joka soi korvissani kuin hautauskellon ääni. Minä vihaan tuota sanaa ja pelkään. Se vaikuttaa minuun kylmästi ja raskaasti, aivan kuin vasara, jonka kohtalo on määrännyt musertamaan ihmisten toiveet. Se sana sai minut pysähtymään.

– Mitä tahdotte? – kysyin tuskallisesti ja vihaisesti.

– Käydään tähän istumaan, – sanoi hän taas hymähtäen ja veti lujasti, kättäni saadakseen minut laskeutumaan penkille.

Olimme tulleet kaupungin puutarhaan keskelle liikkumattomien, jäätyneiden akasioiden ja sirenien oksia. Ne riippuivat kuutamossa pääni päällä ja minusta tuntui, kuin olisivat nuo kuuraiset, jään peittämät kovat oksat työntyneet rintaani ja koskeneet sydäntä.

Jouduin taaskin ymmälle toverini käytöksen johdosta.

– Hän kai on sairas, – ajattelin rohkaistakseni itseäni ja selittääkseni itselleni syyn tuohon käytökseen. Mutta hän arvasi ajatukseni.

– Sinä luulet, etten ole täysijärkinen? Ole joutavia! Semmoinen on ilkeä ja vahingollinen ajatus, jonka turvissa me usein kieltäydymme ymmärtämästä ihmisiä vain siksi, että ne ovat meitä omituisempia ja joka hellittämättä pitää meissä vireillä surullista huolimattomuutta kohdellessamme toinen toisiamme.

– Oo, tietysti… myönsin minä tuntien pelkoni yhä kasvavan tuon miehen parissa. Anteeksi, minun täytyy lähteä…

Mene, sanoi hän olkapäitään kohauttaen, mene vain, mutta tiedä, että menet kadottamaan itseäsi, ha, haa!

Hän päästi käteni irti ja minä poistuin. Hän jäi puutarhaan korkealle mäelle, joka vietti Volgaan ja joka lepäili valkean lumivaipan peitossa ja jota halkoi tummat polut. Avara näköala äänettömälle, kuolleelle tasangolle avautui hänen eteensä joen toisella puolella. Hän katseli häämöittävään etäisyyteen, vaan minä kulin käytävää pitkin tuntien, etten hänestä etene, vaikka astuin. Ja minä ajattelin: pitäisikö minun kulkea kiivaasti vai verkkaan näyttääkseni tuolle miehelle, miten vähän hänestä välitän.

Mies rupeaa hyräilemään jotain tuttua säveltä. Tunnen sen surullisen ivalliseksi lauluksi sokeasta, joka otti ruvetakseen toisten sokeiden johtajaksi. Miksi hyräilee hän juuri tuota laulua? – ajattelin.

Samassa oivalsin, että siitä hetkestä pitäen, kun tapasin tuon pienen miehen, olin astunut kummallisten erikoistunteiden hämärään piiriin. Missä oli nyt äsköinen tyyni tyytyväisyyteni? Se oli kietoutunut jonkin tärkeän ja raskaan odottamisen verhoon, tuossa tuokiossa se tulee näkyviin ja riistää minulta kaiken sen hyvän, jonka menestykseni oli minulle antanut, kaikki toiveet ja haaveet, jotka se oli mieleeni synnyttänyt.

 
"Kuin voisit eteenpäin sa muita viedä,
Kun itsekään et vielä tietä tiedä?"
 

muistin samassa laulun sanat, joita mies oli hyräillyt.

Minä käännähdin häntä katsomaan. Pää käden varassa polvea vasten hän katseli minuun yhä hyräillen. Päätin kääntyä takaisin, sillä voimakas tunne pakotti minua siihen. Nopeasti astuin hänen luokseen, istuuduin viereen ja sanoin levollisesti, mutta lämpimästi:

– Kuulkaapas, puhelkaamme suoraan ja vapaasti…

– Se on välttämätöntä ihmisille, – huomautti hän.

– Tunnen, että teitä pakoittaa jokin voima vastustamaan minua ja nähtävästi haluatte minulle jotain sanoa.

– Viimeinkin rohkenet sinä kuulla! – huudahti hän nauraen, tällä kertaa pehmeästi ja sydämmellisesti.

– Puhukaa, – kehoitin minä, – mutta jos mahdollista, ilman kummallisuuksia.

– Sen lupaan! Sinun on sentään myöntäminen, että kummallinen käytökseni oli tarpeen vetääkseni sinun huomiosi puoleeni. Nyt muuttuu huomio tavalliseksi, selväksi; joksikin, joka on äärettömän kylmää ja jäykkää, sillä pehmentää ja lämmittää me emme osaa, kun itse olemme kylmiä ja jäykkiä. Me kai haluamme uudelleen haaveita, kauniita unelmia, toivoja, sillä meidän luoma elämämme on väritöntä, himmeää, ikävää. Se todellisuus, jota me kerran niin innokkaasti tahdoimme luoda uudeksi, musersi meidät ja masensi. Mitä tehdä? Koetellaan, ehkä mielikuvitus ja haaveet auttavat ihmistä joksikin aikaa nousemaan maan yläpuolelle ja löytämään sieltä kadotetun paikkamme. Sanon kadotetun, sillä ihminen ei ole nyt maan herra, vaan elämän orja, hän on menettänyt ylpeytensä esikoisuudellaan, alistuen tapahtumien alle, eikö niin? Tapahtumista, jotka hän on itse luonut, tekee hän johtopäätöksen ja sanoo itselleen: se on välttämättömyyden laki! Ja alistumalla tämän lain alle hän ei huomaa, että hän sulkee itseltään tien saavuttamaan vapaata luovaa kykyä ja hän taistelee oikeudesta saada hajottaa, sen sijaan kun pitäisi rakentaa. Eikä hän enää taistelekaan, vaan taipuu virtauksien mukaan. Mitä varten hän taisteleisi? Missä ovat ne ihanteet, joiden edestä hänen kannattaisi voittaa? Tämän tähden juuri elämä on köyhää ja tyhjää, tämän tähden on ihmisessä rauennut luova kyky… Muutamat etsivät sokeasti jotain, joka nostaisi hengen lentoon ja uudestaan panisi ihmiset uskomaan itseensä. Usein harhaillaan aivan toisaalle, kuin missä olisi löydettävä se, mikä on ikuista, mikä yhdistää ihmiset ja missä elää Jumala. Ja ne, jotka hairahtuvat totuuden polulta, sortuvat! Mitä siitä, älköön heitä estettäkö eikä maksa vaivaa heitä sääliä – onhan ihmisiä niin paljon! Tärkeää on vain se, että pyritään, että sieluissa on Jumalan etsimisen halu, ja jos näitä sieluja riittää, niin kyllä Hän on heidän kanssaan ja virvoittaa heitä, sillä Hän on ainainen pyrkimys täydellisyyteen… Eikö niin?