Kolme kertomusta

Tänne ylös tuotiin Artemille heiltä tiedonantoja. Niitä kulettivat pienet, likaiset, seitsemän, kahdeksan, korkeintaan kymmenen vuoden ikäiset rääsyihin puetut pojat ja tytöt, jotka pitivät tehtäväänsä sangen tärkeänä ja sen vuoksi salaperäisen näköisinä kuiskasivat hänelle:

"Kulta setä Artem, minä tuon terveisiä täti Marjalta ja ilmoitan, että hänen miehensä on matkustanut pois, jonka vuoksi sinun pitäisi vuokrata vene ja mennä sillä hänen kanssaan joen yli niityille…!"

"Vai niin", sanoi Artem verkalleen, ja hänen kauniit silmänsä hymyilivät ikäänkuin sumuharson läpi.

"Mutta sinun pitää tehdä se oikein varmasti…!"

"Voinhan minä sen… ja… mutta sano… kuka Marja täti se on?"

"No, hän räämäpuodista…" vastaa pieni lemmen sanansaattaja nuhtelevasti.

"Räämäpuodistako, rautakaupan vierestäkö?"

"Aivan niin… Anishja Nikolajevnan rautakaupan vierestä… tiedäthän sinä sen!"

"Tiedän, kyllä tiedän pieni veliseni. Olen vain olevinani niinkuin en muka tietäisi… huvin vuoksi… Luonnollisesti tunnen minä täti Marjan!"

Mutta pikku sanansaattaja ei ole vieläkään tyytyväinen, hän tahtoo ajaa asiansa oikein uskollisesti ja selittää sen vuoksi vielä lisäksi: "Marja, tiedäthän… se pieni, punakasvoinen, kalapuodin takana…!"

"Tiedän, tiedän – kalapuodin takana sinä pieni pilkkakirves! En minä häntä muiden kanssa sekoita! Vie terveisiä ja sano Marja tädille, että minä tulen. 'Hän tulee' sano niin… ja nyt mene tiehesi!"

Mutta pikku posteljooni ei ole vieläkään valmis.

"Hyvä setä Artem, anna minulle lantti!"

"Lanttiko? Mutta jos ei minulla olisikaan!" sanoo Artem ja alkaa molemmin käsin kaivella laajojen housujensa taskuista. Hän löytää sieltä aina hiukan. Tyytyväisesti naurahdellen lähtee rakkauden sanansaattaja kertomaan rakastuneelle puotirouvalle, että asia on ajettu, sekä saa sitte palkinnon häneltäkin. Tämä pikku väki tuntee hyvin rahan arvon ja tarvitsee sitä ei ainoastaan naukuvan vatsansa tyydyttämiseen, vaan myöskin paperossien ostoon sekä omien pienten sydän-asiainsa järjestämiseen.

Semmoisen kohtauksen jälkeisenä päivänä oli Artem tavallista jurompi ja umpimielisempi sekä näytti entistä muhkeammalta tuossa harvinaisessa kauneudessaan, joka muistutti väkevää, mutta samalla rauhallista eläintä. Siten, huolimatta kaikesta kateudesta, kilpakosijoista ja mustasukkaisista naisista, kului hänen elämänsä häiritsemättömän levollisesti nyrkkiensä mahtavan voiman turvissa.

Joskus kuitenkin näkyi hänen kauneissa, ruskeissa silmissään jotain, mikä muistutti uhkaavasta pilvestä; nuo sametin hienoiset silmäkulmat rypistyivät silloin kolkosti ja auringon paahtaman otsan jakoi kahtia syvä varjo. Artem nousi makuupaikaltaan sekä astuskeli verkalleen kujaa kohden; jota lähemmäksi hän saapui vilinää sitä pyöreämmiksi ja laajemmiksi kävivät hänen silmäteränsä ja sitä kiihkeämmin nykkivät hänen hienot sieramensa. Vasemmalla olkapäällä riippui keltainen sarkanuttu, jota vastoin oikeaa olkapäätä peitti ainoastaan paita, joten selvästi esiintyi lihasten mahdottoman suuri voima. Saappaista ei Artem huolinut, vaan kävi aina niinivirsuissa; hienot, valkoiset jalkarievut, joita piti koossa aistikkaasti kiedottu nauha, sallivat muhkeiden pohkeiden tulla täydellisesti näkyviin. Hitaasti, ikäänkuin suuri myrskypilvi, liikkui Artem eteenpäin.

Jyrkkäyksessä tunnettiin hänen tapansa ja voitiin siis jo kasvoista nähdä, mitä häneltä oli odotettavissa. Varoittava kuiskaus kulkee väkijoukon päästä päähän:

"Artem tulee!"

Pelokkaasti jätetään tie auki hänelle, tavara-altaita siirretään ja kattiloita sekä maljoja täynnä lämpimiä ruokia, korjaillaan syrjään, hymyillään mielinkielisesti ja tervehditään… Kaikki pelkäävät häntä. Mutta tämän huomaavaisuuden ja kunnioituksen keskitse kulkee hän kolkkona, äänettömänä ja kauniina, ikäänkuin suuri metsäeläin.

Nyt kolhasee hän jalallaan vatia, jossa on suolia, maksoja ja keuhkoja, niin että koko herkut vierähtävät likaiselle tielle. Kauppuri kirkuu ja manaa kerrassaan epätoivoisena.

"Kuka käskee olla tiellä?" sanoo Artem levollisella äänellä, joka ei ennusta hyvää.

"Ei tässä ole sinun tiesi, senkin härkä!" ulvoo kauppuri.

"Mutta jos minä nyt haluan kävellä tästä!"

Artemin kasvolihakset vetäytyvät kokoon uhkaavasti ja silmät hehkuvat kuin tulistetut rautanaulat. Kauppuri näkee sen ja änkyttää nyt aivan hämillään:

"Eikö katu ole tarpeeksi leveä sinulle?"

Artem lähtee hitaasti eteenpäin. Kauppuri pistäytyy lähimpään teeravintolaan ja hankkii sieltä lämmintä vettä, jolla pesee tavaransa sekä huutaa taasen viiden minuutin kuluttua niin että koko kuja kajahtelee:

"Maksaa! Keuhkoja! Sydäntä! Aivan tuoretta! Lämpöisiä ja maukkaita! Ohoi, herra merimies… komea kieli viidestä kopeekasta! Eikö saa olla kurkkua, äitiseni? Kuka haluaa lämmintä sydäntä? Maksaa! Keuhkoja…!"

Äänien hurja sekasotku sekä mädänneiden ruokatavarain, paloviinan, hien, tervan, sipulin ja kalan inhottava haisu lainehtii lakkaamatta edestakaisin kujassa. Se on täynnä kirkuvia, kaupustelevia, nauravia ihmisiä. Korkealla yläpuolella kimaltelee taivas ikäänkuin kapea nauha, ja sen kirkas siniväri näyttää lian ja tomun tahraamalta, yksinpä huoneiden varjotkin näyttävät harmailta ja tahraisilta.

"Korutavaraa! Lankaa! Silmäneuloja!" huutaa Kain kulkien Artemin jälessä, vaikka pelkääkin häntä vielä enempi kutu muita.

"Luumupiirakoita – sulavat suussa!" ylisteli nuori pasteijaleipuri tavaroitaan sointuvalla äänellä.

"Sipulia! Kaunista viheriää sipulia!" kirkuu hänen naapurinsa.

"Kva-a-ssta! Kva-assta!" raakkuu tynnyrinsä vieressä muuan pikkuinen, paksu, punakka ukko käheällä äänellä.

Muuan roikale, joka kujasessa tunnetaan ainoastaan tuolla omituisella haukkumanimellä: "selkäänsä saanut sulhanen", on paraillaan myymässä eräälle laivamiehelle likaista, mutta vielä käyttökuntoista paitaa, jonka hän juuri on vetänyt pois päästänsä.

"Tyhmeliini!" juttelee hän siinä, "mistä muualta saat näin hienon paidan kahdellakymmenellä kopeekalla. Se ylläsi saattaisit mennä vaikka kosimaan kauppamiehen tytärtä, – voisit saada miljoonamorsiamen, sinä senkin tyhmä saatana!"

Yht'äkkiä kuuluu tuon villin, laillaan sopusointuisen sekamelskan läpi terävä lapsen ääni:

"Antakaa lantti, Kristuksen tähden lantti orvolle, jolla ei ole isää eikä äitiä!.."

Kummalta ja vieraalta kuuluu Kristuksen nimi tässä kujassa.

"Artjuscha, tule tänne!" livertelee mielinkielisesti reipas sotamiehen akka Darja Gromoff, joka myy läskipannukakkuja. "Missä sinä nykyään oleskelet? Ethän vain suinkaan ole meitä tykkänään unhottanut?"

"Paljoko jo olet myynyt?" kysäsee Artem ja potkasee samassa koko tavaravaraston rapakkoon. Keltaiset, rasvaiset, höyryävät läskipannukakut kierivät katukiville samalla kun Darja taistelunhaluisena asettuu hyökkäysasentoon sekä kiljuu vimmatusti:

"Sinä senkin marakatti, sinä hävytön ryöväri! Että tuollaisiakin pitää löytyä maailmalle rasitukseksi, senkin astrakaanilainen kameeli!"

Nauretaan eukolle – sillä kaikkihan tietävät, että hän hyvinkin mielellään antaa Artemille anteeksi.

Mutta Artem jatkaa matkaansa samassa arvokkaassa, hitaassa tahdissa, etsien riitaa kaikkien kanssa, polkien ihmisten varpaille ja leveällä rinnallaan työntäen muut syrjään.

Mutta hänen edellään kiemurtelee notkeana kuin käärme varotushuuto:

"Artem tulee!"

Näistä sanoista kaikuu varotus sillekin, joka ne ensi kerran kuulee, ja hänkin antaa vaistomaisesti tietä Artemille ja tutkiskelee pelokkaalla uteliaisuudella tuon kauniin nuoren miehen mahtavaa vartaloa.

Nyt kohtasi Artem erään tuttavansa kujan kulkurien joukosta. He tervehtivät toisiansa ja Artem puristaa rautakourallaan kaverin kättä niin kovasti, että se rupeaa kivusta parkumaan ja sadattelemaan. Sitte painaa Artem suurella kädellään ystävänsä olkapäitä taikka jollain muulla tavalla laittaa sille jonkun tuskallisen kivun ja katselee sitte kaikessa rauhassa kuinka toinen vääntelee ja ähkii hänen käpälissään ja lopulta on aivan tukehtumaisillaan, niin että ainoastaan vaivalla saa kuiskatuksi: "Laske irti, kirottu roisto!" Mutta roisto on hellittämätön… Myöskin Kainin oli Artem usein saanut julmiin kouriinsa ja leikkinyt hänen kanssaan kuin lapsi turilaan kanssa.

"Artjuschkan hyökkäykseksi" sanottiin "jyrkkäyksessä" tätä jättiläisen omituista käytöstä. Sen kautta hankki hän itselleen koko joukon vihollisia, mutta ne kaikki yhteensä eivät kyenneet masentamaan hänen ääretöntä ruumiinvoimaansa, vaikka usein koettivatkin. Niinpä oli kerran seitsemän reipasta poikaa salaisesti liittoutunut koko kujan kanssa ja uhkarohkeasti ryhtyneet Artemia kurittamaan. Kaksi heistä sai sangen kalliisti sovittaa uhkayrityksensä, toiset olivat iloisia kun pääsivät kokeesta sinisillä silmänalustoilla. Erään toisen kerran hakivat kujasen kauppamiehet, jotka olivat sitä mieltä, että Artem oli heidän aviollisia oikeuksiansa loukannut, kaupungista kuuluisan voimaihmisen, erään teurastajarengin, joka oli useat kerrat voittanut ammattiatleetitkin sirkuksessa. Melkoista korvaussummaa vastaan sitoutui hän lyömään Artemin "puolikuoliaaksi", mutta kun he joutuivat kamppailuun, niin Artem, joka ei milloinkaan vetäytynyt pois kunniallisesta nyrkkitaistelusta, ei ainoastaan vääntänyt vastustajansa käsivartta sijoiltaan, mutta myöskin antoi hänelle mahaan semmoisen iskun, että tuo kurja raukka jäi tiedotonna makaamaan kiistakentälle. Tämmöiset tosi-asiat kohottivat yhä Artemin mainetta sekä lisäsivät tietenkin myös hänen vihollistensa lukua.

Hyökkäyksiään teki Artem kuten ennenkin – kun hän kerran oli päässyt vauhtiin, niin polki hän maahan kaikki, jotka vain tulivat hänen tiellensä. Mitä tunteita ne mahtoivatkaan olla, jotka tulivat ilmi tämmöisellä omituisella tavalla? Ehkä oli se kostoa, jota hän, kodin maaperästä irtireväisty maanviljelyksen poika harjotti kaupunkia ja sen elintapoja kohtaan; ehkä oli hänellä epäselvä tieto siitä, että kaupunki hänet turmelee tarttuvalla myrkyllään sekä sielullisesti että ruumiillisesti, ja että hän sen vuoksi koetti taistella tuota monivaiheista voimaa vastaan, joka piti häntä kahleissa. Hänen "rynnistyksensä" päättyivät tavallisesti poliisivartia-konttooriin, mutta myöskin siellä kohdeltiin häntä kohteliaammin kuin muita "jyrkkäyksen" asujamia etupäässä sen vuoksi kun tiedettiin, ett'ei hän ollut varas – pidettiin häntä liian tuhmana siihen ammattiin – kuin myöskin sen tähden, että hänen satumaisilla ruumiinvoimillaan, joita hän mielellään näytteli, oli myöskin poliisien joukossa ihailijoita. Tavallisesti katosi Artem semmoisten "rynnistysten" perästä johonkin kapakkaan, jossa sitte joku hänen ihailijattaristaan otti hänet huostaansa. Semmoisten esiintymisten perästä oli Artem aina synkkä sekä huonolla humoorilla, ja kasvoissaan oli villi, tuijottava, melkein idioottimainen ilme. Hänen paksu, rasvasta loistava ihailijattarensa huolehti paraansa mukaan hänestä aivan samalla tavalla kutu harvinaisen petoeläimen omistaja hoitelee sitä, mutta samalla tuntee pelkoa sen vaarallisten ominaisuuksien vuoksi.

"Haluatko ehkä pari lasia olutta lisää, Artjuscha? Taikka kenties likööriä? Eli tahdotko jotain hyvää syödäksesi? Miksi olet, haukkaseni, niin huonolla tuulella tänään…?"

"Marssi matkaasi!" murisee Artem kumealla äänellä, jolloin ihailijatar hiukan poikkeni.

"Suori tiehesi!" murisee Artjuscha kumeasti, ja nainen jättääkin hänet rauhaan pariksi minuutiksi, kohta kuitenkin taasen ryhtyen tarjoilemaan kauniille pojallensa, sillä hän tietää aivan hyvin, ett'ei Artem selvillä ollen tuhlaile hyväilyjä.

Ja nyt sovitteli kohtalo, joka toisinaan omituisesti leikittelee ihmisten kanssa, asiat niin että tämä merkillinen Artem ja tuo halveksittu Kain raukka joutuivat läheisiin tekemisiin keskenänsä.

* * * * *

Siten kului aikaa edelleen.

Eräänä "rynnistystä" ja sen jälkeistä runsasta juhlimista seuranneena yönä oli Artem lähtenyt rakastajattarineen tämän kotiin. Horjuvin askelin käveli hän naisineen kapeata, yksinäistä sivukujaa pitkin, kun yht'äkkiä muutamat miehet, jotka olivat olleet häntä väijymässä, hyökkäsivät hänen päällensä ja heittivät hänet maahan. Juopumuksen heikontamana puolustelee Artem itseänsä heikonlaisesti, joten hänen vihamiehensä peittosivat häntä hyvän tunnin ajan, siten kostaen kaikki kärsimänsä vääryydet ja nöyryytykset. Artemin seuraajatar oli luikkinut pakoon, yö oli pimeä, seutu ihmisistä tyhjä – kaikki etuisuudet olivat hyökkääjien puolella, ja he tekivätkin perinpohjaiset laskut Artemin kanssa. Kun he vihdoinkin väsyneinä lopettivat, makasi maassa kaksi liikkumatonta olentoa, joista toinen oli kaunis Artem ja toinen muuan luikari, liikanimeltä "punainen pukki." Pidettiin neuvottelu ja päätettiin Artem piilottaa erään vanhan, jäiden lähdössä särkyneen, purjeveneen alle, joka makasi rannalla kumollansa, sekä kantaa "punainen pukki", jossa vielä oli elonmerkkejä, kotiinsa.

Kun he laahasivat Artemia pitkin kovaa maata alas joelle, herättivät kauheat kivut hänen tietoisuuteensa. Mutta hän arveli itsekseen, että nyt on parasta kun luullaan hänet kuolleeksi, ja koetti sentähden kärsiä tuskiansa valittamatta. Lörpötellen ja kiroillen laahasivat vihamiehet hänet venheeseen, ja kukin koetti esiteliä osuuttansa kostotyössä niin loistavasti kuin suinkin mahdollista. Mischka Vaviloff kertoi, että hän yhtenään oli hakannut nyrkillään Artemia vasemman kainalon alle sen vuoksi, että sydän menisi halki. Suchoplujeff kertoi kohdistaneensa koko hyökkäyksensä Artemin mahaa vastaan siitä syystä, että kun ihmisen sisälmykset joutuvat epäjärjestykseen, niin ei hän voi sietää ruokaa eikä siis enää koskaan saa takaisin voimiansa. Ja Lomakin kehuskeli hypänneensä kaksi kertaa Artemin vatsalle; toisillakin oli puolestansa ilmaistavana yhtä kuuluisia tekoja. Siten jutellen ja lörpötellen saapuivat he veneen luo sekä työnsivät Artemin sen alle. Kaikki olivat sitä mieltä, että ei hän enää milloinkaan kävele jaloillaan.

Kostealla sorakasalla, jonka joen aallot olivat muodostaneet nousuveden aikana, makasi nyt Artem pimeässä yksinäisenä ja hyljättynä. Oli viileä toukokuun yö ja tämä viileys saatti hänet täydellisesti tuntoihinsa. Mutta koettaessaan ryömiä alas virralle pyörtyi hän uudelleen niiden kauheiden kipujen vuoksi, jotka raatelivat koko hänen ruumistansa. Samat tuskat yhdessä hirveän janon kanssa herättivät hänet kuitenkin taas tainnoksista. Virta jonka laineet pieksivät rantoja jossakin aivan lähellä tuntui pilkkaavan hänen heikkouttansa. Koko yön vietti hän tässä tuskallisessa asemassa uskaltamatta edes ähkiä tai liikutella itseänsä.

Mutta sitte yht'äkkiä herättyään tainnuksista tuntui hänestä siltä, kuin jotain olisi tapahtunut hänelle – jotain suloista ja helpottavaa. Samalla saattoi hän aukaista toisen silmänsä sekä liikutella haavaisia, turvonneita huuliansa. Oli jo aamu – auringon säteet, jotka tunkeutuivat venheen rakojen läpi, levittivät hänen ympärillensä jonkunmoisen puolivalon… Suurella vaivalla sai hän viedyksi toisen kätensä kasvoillensa ja tunsi, että niitä peitti märjät vaateriekaleet. Myöskin rinnalla ja vatsan päällä oli samallaisia vaaterääsyjä. Hän oli kokonaan riisuttu ja raitis ilma lievitti kipuja.

"Juomista…!" kuiskasi hän, sillä hän käsitti epäselvästi, että joku oli lähellä. Muuan vapisema käsi ilmestyi pään kohdalle ja pisti hänen suuhunsa pullon kaulan, pullo tuntui tärisevän tuon näkymättömän kädessä ja löi kalisten hänen hampaitansa vasten. Tyhjennettyään tuon vedellä täytetyn pullon, koki Artem katsoa kuka sen antoi, mutta yritys kääntää päätä sivulle ei onnistunut, vaan sai ainoastaan aikaan ankaran kivun niskassa. Sitte hän sanoi kähisemällä äänellä ja tavoitellen:

"Paloviinaa… kun vain saisin sitä ryypyn… ja minut hierottaisiin sillä päältäpäin… jaksaisin kyllä nousta ylös…!"

"Mitä? Ylöskö nousta? Siitä ei tule mitään. Tehän olette kokonaan sininen ja turvonnut aivan kuin vesiruumis. Mutta paloviinaa… no sitä te saatte; minulla on kokonainen pullo täällä…"

Nämä sanat sanottiin aivan hiljaa, pelokkaasti ja nopeaan. Artem tunsi äänen, mutta ei voinut muistaa kenelle se kuului. Hän arveli, että se oli joku hänen ihailijattaristaan.

"Anna tänne!" sanoi hän.

Taasen ojensi joku, joka nähtävästi ei tahtonut tulla havaituksi, pullon hänelle. Suurella vaivalla nieleksiessään paloviinaa tirkisteli Artem avonaisella silmällään venheen kosteaan, mustia sieniä kasvavaan pohjaan.

Tyhjennettyään noin neljännen osan pullon sisällyksestä, tunsi hän sydämensä virkistyvän ja sanoi, vetäisten syvään henkeä, heikolla, värittömällä äänellä:

"Ne ovat minua peijakkaasti peitonneet… Mutta odottakaa… nousen vielä ylös! Ja kun minä kerran olen jalkeilla… silloin teitä Jumala armahtakoon!"

Hän ei saanut vastausta puheeseensa, vaan kuuli ainoastaan heikon kolinan, ikäänkuin joku olisi hypännyt sivulle. Sitte tuli taasen hiljaisuus; ainoastaan laineet loiskivat ja jossakin laulettiin tahdissa "o-hei-o hei" – arvatenkin työmiehet, jotka nostivat raskasta esinettä. Samassa myöskin kuului höyryveneen läpitunkeva vihellys.

Kauan odotti Artem vastausta, mutta ei hiiskaustakaan kuulunut venheen alla, jonka puolilahonnut, vihertävän sakan peittämä pohja huojui hänen päänsä päällä, ikäänkuin aikoisi missä silmänräpäyksessä hyvänsä pudota alas ja tappaa hänet.

Artem tunsi tilansa sangen kurjaksi. Hän tuli yht'äkkiä aivan selvästi huomaamaan koko avuttomuutensa sekä häväistyksen, mikä oli häntä kohdannut. Häntä, tuota kaunista, väkevää Artemia, olivat ne repineet ja silponeet tällä tavalla! Väettömillä käsillään tunnusteltuaan haavoja ja kuhmuja kasvoissaan sekä rinnassaan, alkoi hän synkeästi kiroilla ja itkeä. Hän nyyhkytti, niiskutti ja valitteli sekä pusersi esiin silmiä täyttävät kyynelvirrat noiden tuskalla avattavien silmälautojen alatse. Suurina, lämpiminä pisareina vierivät vedet pitkin hänen poskiansa, aina alas korviin saakka, ja hänestä tuntui, että kyyneleet ikäänkuin huuhtoivat hänet sisällisesti puhtaaksi.

"Odottakaapa vaan! Minun aikani tulee myös!" murisi hän sieluntuskissaan.

Yht'äkkiä hän kuuli, kuinka joku aivan hänen läheisyydessänsä myöskin purskahti vaikeasti pidätettävään itkuun, aivan kuin häntä matkiakseen.

"Kuka siellä on?" kysyi hän tuimasti, vaikkakin oikeastaan tunsi mielessään tuskallista huolestumista.

Ei kuulunut vastausta.

Silloin kokosi Artem kaikki voimansa ja kääntyi tuskasta ulvoen kyljelleen sekä huomasi puolihämärässä venheen reunan vieressä kummallisen olennon, joka oli kokoonkääriyksissä kuin kerä. Pitkät kädet ristissä polvien ympärillä, jota vastaan pää nuokkui, ja koko ruumis vavisten, istui tuo tuntematon siinä. Hän näytti Artemista puolikasvuiselta pojalta.

"Tule tänne!" huusi Artem vieraalle.

Mutta toinen ei tullut, istui vaan paikallaan sekä vapisi ja tutisi kuin kuumetaudissa. Vieraan näkeminen aiheutti Artemille semmoiset tuskat ja semmoisen ahdistuksen, että maailma oikein musteni hänen silmissään. Hän kiljasi sitte kohti kurkkuaan:

"Tule tänne!"

Vastaukseksi seurasi kokonainen rankkasade nopeasti puhuttuja huolestuneita sanoja:

"Mitä pahaa minä olen teille tehnyt? Minkätähden te minulle karjutte? Minähän olen pessyt teidän haavanne sekä antanut teille vettä ja paloviinaa juotavaksi. Olen itkenyt, kun te itkitte, ja kärsein kovin kuullessani teidän valittavan. Ah, Jumalani ja Herrani! Hyväntekonikin tuottaa siis minulle vain kärsimyksiä! Mitä pahaa minä olen tehnyt teidän sielullenne taikka ruumiillenne? Miten minä kykenisinkään tekemään teille pahaa – minä – minä!"

Lopettaen sanatulvansa valitusulvontaan tarttui hän molemmin käsin päähänsä sekä heilutteli ruumistansa edestakaisin, ollen yhä maassa kyyrysissään.

"Kain? Oletko se sinä?"

"Entä sitte? Se kyllä olen…"

"Sinäkö! Nähkääpäs! Kaiken tämän olet sinä tehnyt? Hm! No, tule sitte tänne… älä siinä nyt juonittele."

Artem aivan ällistyi tästä odottamattomasta havainnosta, samassa kuin hän myös tunsi kuinka ilon tunne yht'äkkiä leimahti hänen sydämessään. Hän oikein nauroi ääneen nähdessään, kuinka pelokkaasti pieni juutalainen ryömi hänen luoksensa ja kuinka levottomasti hänen silmänsä kierivät kuopissaan.

"Tule vain rohkeasti tänne! Jumal'auta, minä en tee sinulle mitään!" koetti hän yllytellä Kainia.

Kain ryömi hänen jalkainsa juureen ja katseli niitä niin tuskallisesti ja rukoilevalla hymyllä kuin odottaisi hän niiden musertavan hänen ikuisesta surusta laihtuneen ruumiinsa.

"Siis olet se sinä.. – Ja olet tehnyt kaiken tämän! Kuka sinun on lähettänyt, – Ansissako?" kyseli Artem, vaivalla saaden kieltänsä liikkumaan.

"Olen tullut itsestäni."

"Itsestäsi! Valehtelet!"

"Enkä valehtele, enkä valehtele!" kuiskasi Kain nopeasti. "Olen tullut itsestäni… ole niin armollinen ja usko minua! Minä kerron, miten se kävi:

"Ryöväriluolassa – kapakassa nähkääs – kuulin minä puhuttavan siitä… Minä istun siellä ja juon teetäni ja niin saan kuulla: 'Artem on tapettu yöllä'. Sitä minä en luonnollisesti usko. – Pyh! Eihän teidän moistanne miestä voi tappaa. Naureskelen itsekseni, hullut ihmiset, ajattelen minä, Artem on jättiläinen, ikäänkuin Simson, kukapa teistä voisi hälle mitään? Mutta he yhä vain jutustavat: 'Hän on tapettu, hän on tapettu' ja sitte he nauravat ja haukkuvat teitä. Kaikki ovat hyvillään siitä… Lopuksi minäkin uskon sen. Ja minä kuulin, että he olivat laahanneet teidät tänne, ja että he jo olivat käyneet täällä katsomassa ja uskoivat nyt, että te olitte kuollut kuin kivi… Minä tulin myöskin tänne ja katselin… ja kuulin teidän ähkivän. Ja kun minä näin teidän semmoisessa tilassa, teidän, joka olette väkevin ihminen maailmassa, ajattelin itsekseni: 'Vanhurskas Jumala, semmoinen voima… ja häntä ovat he lyöneet!' Ja niin tuli minun sääli teitä, luvallanne sanoen, ja minä tuumiskelin, että kenties tekisi hänelle hyvää, jos häntä hiukan pesisi vedellä… Ja sen minä teinkin, ja sillä aikaa tulitte te tuntoihinne… Minä olin niin iloinen siitä… ah, miten minä olin iloinen! Mutta te ette minua usko, eikö totta? Sentähden, että minä olen juutalainen, eikö niin? Mutta ei, tehän uskotte minua… ja minä sanon teille miksi minä olen niin iloinen ja mitä minä ajattelin… minä sanon teille totuuden… Ettehän minuun suutu, ettehän?"

"Minä vannon ristin kautta… sattukoon salama minuun!" vakuutteli Artem.

Kain tuli lähemmäksi ja alensi vieläkin enemmän ääntänsä.

"Te tiedätte, minkälaista elämää minä vietän! Tiedättehän? Olenhan minä, luvallanne sanoen, saanut teiltäkin monta lyöntiä ja tyrkkäystä! Olettehan te monta monituista kertaa pilkannut syyhyistä juutalaista? Eikö totta, vai kuinka? Älkää suuttuko, vaikka sanonkin totuuden, mutta tehän olette vannonut! Älkää suuttuko minuun! Minä vaan tahdon sanoa että myöskin te, kuten kaikki muutkin olette vainonnut juutalaisraukkaa… ja minkätähden, sanokaa! Eikö juutalainenkin ole teidän Jumalanne lapsi, eikö sama Jumala ole antanut sielua hänelle ja teille?"

Kain puhui sangen kiireesti, heitellen kysymyksiä toinen toisensa niskaan, malttamatta odottaa vastinetta.

Kaikki ne vastalauseet, jotka hän itsekseen oli miettinyt kärsimiinsä solvauksiin ja loukkauksiin, muistuivat nyt yht'äkkiä hänen mieleensä ja tulvasivat koskena hänen huuliltansa.

Artem äimistyi.

"Kuules nyt, Kain, pidä jo suusi kiinni!" sanoi hän kumealla äänellä.

"Minä en koskaan enää koske sinuun, en edes pikkusormellanikaan ja jos joku toinen tekee sinulle jotakin, niin revin minä hänet kappaleiksi.

Käsitätkö?"

"Ahaa! Nähkääs!" kirkui Kain voitonriemulla ja maiskutteli kieltänsä. "Tehän siis, luvallanne sanoen, käsitätte syyllisyytenne minua kohtaan! Älkää suuttuko minuun sentähden että tunnette itsenne syylliseksi, – minähän tiedän, tiedän sangen hyvin, että te olette vähemmän syyllinen kuin ne toiset Sen minä hyvin ymmärrän. Ne toiset sylkevät ainoastaan minun päälleni rietasta sylkeänsä… mutta te syljette sekä minun että heidän päällensä! Te olette solvannut montaa muuta vielä pahemmin kuin minua… Minä olen aina ajatellut itsekseni: 'Väkevä Artem ei lyö eikä hauku minua sen vuoksi, että minä olen juutalainen vaan sentähden, että minä olen samanlainen kuin ne muutkin, en parempi kuin ne sekä sentähden että minä nyt kerran elän niiden kanssa ja niiden joukossa. Ja minä… minä olen aina pitänyt niin paljo teistä, samalla kuin minä olen teitä peljännyt. Minä katselin teitä ja ajattelin, että te varmaankin olisitte kyenneet halkaisemaan jalopeuran kidan ja lyömään filistealaiset… Te olette lyönyt niitä… ja minusta oli hauskaa katsella, kuinka te sitä teitte… Minä myöskin tahtoisin olla niin väkevä… mutta mitä olen minä? pieni kirppu!"

Artem purskahti käheään nauruun.

"Siinä sinä todellakin olet oikeassa, ha, ha… kirppu!"

Mitä Kain muuta sanoi, ymmärsi hän tuskin, mutta hänelle oli mieluista nähdä läheisyydessään juutalaisen pientä olentoa. Ja sillä aikaa kun Kain liikutettuna kuiskutteli kauan pidätyksissä olleita tunteitansa, ajatteli hän omia ajatuksiansa, jotka vähitellen selvenemistään selvenivät.

"Mikähän aika mahtaa olla, ehkä kohta puolipäivissä, luulen. Eikä ainoakaan minun rakkaista ystävättäristäni tule minua katsomaan… mutta juutalainen tulee… hän on tullut minun luokseni… hän sanoo pitävänsä minusta… minusta, joka olen kohdellut häntä niin pahasti. Ja miten hän ylisteli minun ruumiin voimiani… tulevatkohan ne milloinkaan enää takaisin? Ah, Herra taivaassa, kumpahan ne vielä tulisivat!"

Hän huokasi syvään. Ja sitte hän koetti kuvitella sitä mahdollisuutta, että hänen vihamiehensä olisivat hänen omien nyrkkiensä vaikutuksesta tulleet koukkuselkäisiksi ja raajarikoiksi sekä yhtä turvonneiksi kuin hän nyt oli. Yhtä voimattomina kuin hän nyt, tulisivat he kerran makaamaan pitkänänsä jossakin – ainoastaan sillä eroituksella, että niiden luo tulisivat omaiset ja ystävät eikä tämä pieni juutalainen…

Artem katseli Kainia. Tuntui siltä kuin antaisivat ajatukset hänelle katkeran maun suuhun ja kurkkuun. Hän sylki ja huokasi raskaasti. Kain puhui edelleen, hän näytti kovin liikutetulta, hänen kasvonsa olivat muutuksissa ja koko hänen ruumiinsa vapisi.

"Kun te itkitte äsken, itkin minä myöskin… niin pahaa teki minulle teidän väkevyytenne…"

"Ja minä kun luulin, että joku teki pilkkaa minusta", sanoi Artem hymyillen synkästi.

"Minä olen aina rakastanut teidän väkevyyttänne", jatkoi Kain, "ja juuri äsken rukoilin minä Jumalaa meidän Herraamme taivaassa ja maassa. 'Suo, o Herra, että minä voisin olla hyödyksi tälle väkevälle miehelle! Suo, että minä voisin osottaa hänelle palveluksen, ja että hänen voimansa tulisi minun suojeluksekseni! Suo, että se pelastaisi minut vainoojistani ja tulisi niiden turmioksi! Siten rukoilin minä kauan Herraa ja oikein vaatimalla vaadin, että Hän väkevimmästä vainoojastani herättäisi minulle puolustajan, niinkuin Hän antoi Mardochaille puolustajaksi ruhtinaan, joka voitti kaiken kansan… Ja te itkitte ja minä itkin mukana… ja sitte te yht'äkkiä karjaisette minulle ja keskeytätte minun rukoukseni…"