Vanhuudesta

Tällaisesta onnesta sallitaan siis vanhuksen nauttia, eikä tämä ikä estä meitä pitämästä vireillä harrastuksiamme sekä muihin toimiin että varsinkin maanviljelykseen hamaan vanhuuden loppupäähän saakka. Tiedämme Marcus Valerius Corvinuksen jatkaneen harrastuksiaan sadanteen ikävuoteensa saakka oleskellessaan maaseudulla maita viljelemässä, sittenkuin hänen elämänsä oli ikäänkuin jo umpeen kulunut. Hänen ensimmäisen ja toisen konsulikautensa välillä oli 46 vuotta. Siten oli hänen virkauransa yhtä pitkä, kuin esi-isiemme mielestä elämän rata vanhuuden alkuun asti on. Ja hänen loppuikänsä oli siinä suhteessa keski-ikää onnellisempi, että hänellä oli enemmän arvoa osallaan, mutta vähemmän vaivaa.

Arvossapito taas on vanhuuden korkein kunnia. Kuinka suuri olikaan Lucius Caecilius Metelluksen arvovalta, kuinka suuri Aulus Atilius Calatinuksen! Hänestä on tuo tunnettu hautakirjoitus:

 
"Yksmielisesti monet heimot tunnustaa
tään yhden ensimmäiseks kansassaan."
 

Tuttuhan on hautakiveen piirretty kirjoitus kokonaisuudessaan. Syystä siis hän oli kunnianarvoisa, koskapa kaikkien mielipide oli yksimielinen hänen ylistämisestään. Minkälaisen miehen näimmekään hiljattain ylimmäisessä papissa Publius Crassuksessa, minkälaisen Marcus Lepiduksessa, joka sitten oli samassa pappisvirassa! Mitä puhuisinkaan Pauluksesta tahi Africanuksesta tahi ennen jo mainitusta Maximuksesta? Heidän lausunnoissaan, jopa viittauksissaankin ilmeni arvokkuutta. Varsinkin kunniaviroissa ollut vanhus nauttii niin suurta kunnioitusta, että se on parempi kuin kaikki nuoruuden nautinnot.

18. Huomatkaa, että minä kaikissa puheissani ylistän vain nuoruuden pohjalle perustettua vanhuutta. Tästä seuraa se, minkä kerran lausuin saaden suuren yleisen hyväksymisen, että se vanhuus on kurja, jonka täytyy puolustautua puheilla. Eivät harmaat hapset eivätkä rypyt yht'äkkiä saata vetää kunnioitusta puoleensa, mutta kunniallisesti vietetty aikaisempi elämä korjaa kunnioituksen lopullisena hedelmänään. Sillä seuraavatkin vähäpätöisiltä ja tavallisilta näyttävät seikat todistavat puolestaan kunnioituksesta, nimittäin tervehtiminen, seuranetsiminen, tieltä väistyminen, seisoalle nouseminen, saattaminen kotoa kokoukseen ja sieltä takaisin sekä neuvonkysyminen. Tätä kaikkea noudatetaan sekä meillä että muualla, sitä tarkemmin, kuta sivistyneempi yhteiskunta on.

Äsken mainitsemani lakedaimonilaisen Lysandroksen oli tapana, niin kerrotaan, väittää, että Lakedaimon oli vanhusten kunniallisin asuinpaikka; sillä ei missään pidetty ikää niin suuressa arvossa, eikä vanhuus missään ollut niin kunnioitettu. Vieläpä kerrotaan, että, kun Ateenassa eräs vanha mies oli tullut teatteriin näytelmän aikana, hänen omat kansalaisensa suuressa väentungoksessa eivät antaneet hänelle tilaa missään, mutta, kun hän oli tullut lakedaimonilaisten luo, jotka ollen lähettiläitä istuivat määrätyllä paikalla, sanotaan heidän kaikkien nousseen yht'aikaa sekä päästäneen ukon istumaan keskuuteensa. Kun yleisö moninkertaisilla kättentaputuksilla oli ilmaissut hyväksymisensä, oli joku lakedaimonilaisista lausunut, että ateenalaiset kyllä tiesivät, mikä oli oikein, mutta eivät tahtoneet sitä tehdä.

Teidän augurikollegiossanne on paljon hyvää; varsinkin on mainittava se seikka, että jokaisella on oikeus äänestää ikänsä mukaan, ja että vanhemmat augurit asetetaan sekä niiden edelle, jotka ovat ylempänä virassa, että niiden edelle, joilla on käskyvalta. Mitkä ruumiilliset nautinnot ovat niinmuodoin verrattavia arvon ja kunnioituksen tuottamiin palkintoihin? Ne, jotka loistavasti ovat niitä nauttineet, ovat minusta suorittaneet elämänsä näytelmän loppuun saakka eivätkä ole kuten harjaantumattomat näyttelijät loppunäytöksessä epäonnistuneet uupuneina.

"Mutta onhan itsepäisiä, synkkämielisiä, äreitä ja tylyjä vanhuksia." Onhan itaroitakin, jos asiata oikein tutkimme; mutta nämä viat ovat luonteen eivätkä vanhuuden vikoja. Kuitenkin on itsepäisyydellä ja mainitsemillani muilla vioilla jossakin määrin puolustuksensa, mikä tosiaan ei ole täysin pätevä, mutta joka tapauksessa siihen määrään, että se näyttää hyväksyttävältä. He luulevat itseään halveksittavan, ylenkatsottavan sekä pilkattavan: sitäpaitsi jokainen loukkaus tuntuu raukeasta ruumiista kiusalliselta. Tämä kaikki lieventyy kumminkin hyvien tapojen ja sivistyksen avulla, ja se voidaan huomata sekä tosielämässä että näyttämöllä Adelphi-näytelmässä esiintyvistä veljeksistä. Kuinka paljon tylyyttä onkaan toisessa ja kuinka paljon herttaisuutta toisessa! Näin on asianlaita; niinkuin ei kaikki viinikään happane, niin ei joka luonne käy katkeraksi iästä. Hyväksyn ankaruuden vanhuksissa, mutta sen kuten kaiken muunkin vain kohtuullisena; katkeruutta en millään muotoa hyväksy. Mutta mitä itaruus vanhalla iällä tarkoittaa, sitä en ymmärrä. Saattaako mikään olla tyhmempää kuin hankkia itselleen sitä enemmän evästä, mitä vähemmän matkaa on jäljellä.

19. Jäljellä on neljäs moitteen syy, joka näyttää eniten ahdistavan ja huolestuttavan ikäämme, nimittäin kuoleman lähestyminen; tämä ei tosiaankaan saata olla kaukana vanhuudesta. Oi, kurja on vanhus, joka ei ole huomannut niin pitkän iän kuluessa, että kuolema on halveksittava! Sehän on joko tykkänään jätettävä syrjään, jos se kokonaan hävittää sielun, tahi on se toivottavakin, jos se vie sielun jonnekin, missä tämä on oleva ikuinen. Kolmatta mahdollisuutta ei varmastikaan voida keksiä. Mitä siis pelkäisin, jos kuoleman jälkeen en olisi kurja tahi olisin vielä onnellinenkin? Mutta kukapa on niin typerä, vaikka onkin nuori, että hän varmaan uskoo elävänsä iltaan saakka. Onhan sillä iällä paljon useampia kuoleman mahdollisuuksia kuin meidän iällämme: nuoret miehet sairastuvat helpommin, heidän tautinsa ovat ankarammat, ja he paranevat vaivalloisemmin. Sentähden vain harvat pääsevät vanhuuden ikään; jollei näin kävisi, elettäisiin paremmin ja viisaammin. Ymmärrystä, järkevyyttä ja älyä näet on vanhuksissa; jollei vanhuksia olisi, ei olisi valtioita yhtään.

Mutta palaan jälleen uhkaavaan kuolemaan. Onko tämä mikään syytös vanhuutta vastaan, sillä huomaatte tämän koskevan sitä yhtä hyvin kuin nuoruutta? Olen valitettavasti itse rakkaassa pojassani samoinkuin sinä, Scipio, veljissäsi, joiden toivottiin kohoavan korkeimpaan arvoasemaan, saanut kokea, että kuolema on yhteinen kaikille ikäkausille. "Mutta nuorukainen toivoo elävänsä kauan, mitä vanhus ei saata toivoa." Hän tekee tyhmästi toivoessaan; sillä mikä on tyhmempää kuin pitää epävarmaa asiaa varmana ja väärää totena. "Mutta vanhuksella ei ole edes toivomisen varaa." Sittenkin hän on paremmassa asemassa kuin nuorukainen, koska hän jo on saavuttanut sen, mitä toinen vain toivoo. Nuorukainen tahtoo elää kauan, vanhus on jo elänyt kauan.

Oi hyvät jumalat, mikä on sitten ihmisen elämässä kauan! Sillä oletapas pisin elinaika. Odottakaamme itsellemme tartessolaisten kuninkaan ikää: oli näet, kuten huomaan kirjoitetuksi, Gadeessa muudan Arganthonius, joka hallitsi 80 vuotta sekä eli 120. Minusta ei ole mikään pitkäkään, jolla on jokin loppu. Sillä kun loppu tulee, silloin se, mikä on kulunut, on mennyttä; ainoastaan se on jäljellä, minkä olet saavuttanut kunnolla ja rehellisillä töillä. Tunnit menevät menojaan, samoin päivät, kuukaudet ja vuodet, eikä kulunut aika milloinkaan palaa, eikä voida tietää sitä, mikä seuraa. Kunkin täytyy tyytyä siihen, mitä hänelle on annettu elinaikaa. Eihän näyttelijän tarvitse näytellä kappaletta loppuun saavuttaakseen hyväksymistä, jos hän vain miellyttää siinä näytöksessä, jossa hän esiintyy, eikä viisaan tarvitse päästä elämänsä loppunäytökseen saakka. Lyhytkin elinaika on kyllin pitkä hyvää ja rehellistä elämää varten; jos taas päästään pitemmälle, ei ole enemmän aihetta suruun, kuin on maanviljelijöillä surua siitä, että suloisen kevään kuluttua on tullut kesä ja syksy. Keväthän on ikäänkuin nuoruuden kuva ja viittaa tuleviin hedelmiin. Muut ajat vuorostaan ovat määrätyt elojen leikkuuta ja korjuuta varten. Vanhuuden hedelmä on, kuten usein olen sanonut, rikas muisto aikaisemmin suoritetuista hyvistä töistä.

Kaikkea, mikä tapahtuu luonnon mukaan, on pidettävä hyvänä; mikä on sitten niin luonnonmukaista, kuin kuolema on vanhuksille? Se kohtaa nuorisoakin, vaikka luonto tekee ankaraa vastarintaa. Siksi nuorukaiset näyttävät minusta kuolevan samalla lailla, kuin voimakas tuli sammuu sitä tukahutettaessa runsaalla vedellä, vanhukset taas, niinkuin loppuun palanut tuli itsestään sammuu ilman mitään ulkonaista väkivaltaa. Niinkuin hedelmät töintuskin pudotetaan puusta, jos ne ovat raakoja, mutta itsestään putoilevat tultuaan kypsiksi ja tuleentuneiksi, niin väkivalta viepi hengen nuorilta, mutta kypsyys vanhoilta. Tämä aika on minulle niin suloinen, että minusta lähestyessäni yhä enemmän kuolemaa tuntuu siltä, kuin pitkän purjehduksen perästä näkisin maata sekä vihdoin kerran olisin saapumaisillani satamaan.

20. Vanhuudella taas ei ole mitään määrättyä rataa, ja siinä elää kukin oikein niin kauan, kuin kykenee täyttämään ja hoitamaan toimintavelvollisuuttaan. Siitä on seurauksena, että vanhuus on vielä rohkeampi ja urheampi kuin nuoruus. Tästä juuri johtuu se vastaus, minkä Solon antoi hallitsija Peisistratokselle. Tämän kysyessä, minkä turvissa Solon niin rohkeasti vastusti häntä, vastasi Solon, kuten kerrotaan: "Vanhuuden."

Mutta paras elämän loppu on se, kun luonto itse, hengen voimain ollessa heikontumattomina ja aistien luotettavina, hajoittaa kyhäämänsä teoksen. Niinkuin se, joka on rakentanut laivan tahi talon, itse helpoimmin purkaa sen, niin luontokin parhaiten hajoittaa ihmisen, jonka se on liittänyt yhteen. Nythän jokainen liitos irroitetaan vaivoin uutena, mutta helposti vanhana. Siitä seuraa, että vanhusten ei tarvitse halukkaasti pyytää tuota lyhyttä elämän loppujäännöstä eikä syyttä luopua siitä. Pythagoras kieltääkin lähtemästä elämän vartiopaikasta ilman päällikön, s.o. jumalan käskyä. On tosin olemassa viisaan Solonin sepittämä muistokirjoitus, jossa hän sanoo tahtovansa, etteivät hänen ystävänsä herkeäisi suremasta ja itkemästä hänen kuolemaansa. Luullakseni hän tahtoo olla omaisilleen rakas, mutta kenties lausuu Ennius paremmin:

"Kyynelin älköön surtako mua, ja hautaani mennä itkuja vailla mun suotakohon."

Hän uskoo, ettei sovi surra kuolemaa, jota kuolemattomuus seuraa.

Vielä saattaa jonkinlainen tunto kuollessa olla vallalla, mutta vain vähän aikaa, varsinkin vanhuksissa; kuoleman jälkeen taas tunto joko on toivottava tahi sitä ei ole ensinkään. Mutta meidän pitää jo hamasta nuoruudesta saakka ajatella sitä, että vähäksymme kuolemaa, sillä ilman sitä ajatusta ei kukaan saata olla tyyni. Varmasti täytyy kuolla, ja vain se on epätietoista, tokkopa jo tänään. Kuinka voisi se siis olla rauhallinen, joka pelkää uhkaavaa kuolemaa joka hetki?

Juuri niin pitkä väittely tästä ei näytä tarpeelliselta, sillä en muistele Lucius Brutusta, joka surmattiin vapauttaessaan isänmaataan, en muistele molempia Deciuksia, jotka kannustivat hevosensa vapaaehtoiseen kuolemaan, en Marcus Atiliusta, joka lähti kärsimään kidutuskuolemaa pitääkseen viholliselle antamansa kunniasanan, en myöskään molempia Scipioita, jotka tahtoivat omilla ruumiillaankin sulkea tien puunilaisilta, en isoisääsi Lucius Paulusta, joka kuolemallaan sovitti virkaveljensä häikäilemättömyyden Cannaen häpeällisessä taistelussa enkä vihdoin Marcus Marcellusta, jonka ruumiilta ei julminkaan vihollinen kieltänyt hautaamisen kunniaa, vaan palautan mieleeni sen seikan, mistä olen kirjoittanut "Muinaishistoriassani", nimittäin, että meikäläiset legioonat usein hilpeinä ja urheamielisinä ovat lähteneet semmoiseen paikkaan, mistä eivät uskoneet milloinkaan palaavansa. Siis, mitä nuoret miehet, jotka ovat sekä sivistymättömiä että lisäksi talonpoikaisia, halveksivat, sitäkö sivistyneet ukot pelkäisivät?

Ainakin minun mielestäni kaikkien mieliharrastusten tyydyttäminen aikaansaa tyytymyksen elämään. Lapsuudella on omat määrätyt harrastuksensa; tokkohan nuorukaiset niitä kaipaavat? Niitä on niinikään alkavalla nuoruuden iällä; etsiikö niitä enää tuo vakaantunut ikä, niin sanottu keski-ikä? Harrastuksensa on vielä silläkin iällä; ei niitäkään vanhuudessa tavoitella. Vihdoin on myös vanhuuden iällä muutamia harrastuksia. Niinkuin siis edellisten ikäkausien harrastukset katoavat, niin katoavat vanhuudenkin, ja, kun tämä on tapahtunut, niin tyytymys elämään tuo mukanaan otollisen kuolemanhetken.

21. Enhän minä puolestani käsitä, miksi en uskaltaisi sanoa teille, mitä itse ajattelen kuolemasta, sillä minulla on luullakseni tarkempi silmä tässä, koska olen lähempänä sitä. Luulen, että teidän isänne, Scipio ja Laelius, nuo mainiot ja minulle ylen rakkaat miehet, elävät vieläpä sellaista elämää, jota yksin sopii sanoa elämäksi. Niin kauan kuin olemme suljettuina tähän ruumiin ahtaaseen majaan, toimitamme ikäänkuin välttämättömyyden määräämää virkaa ja raskasta työtä; onhan taivaallinen sielu työnnetty alas ylhäisestä asuinsijastaan ja ikäänkuin vajonnut maahan, joka on sen jumalallisen ja iankaikkisen olemuksen vastakohta. Mutta uskon kuolemattomien jumalien sirotelleen sielut ihmisruumiiseen, jotta olisi semmoisia olentoja, jotka huolehtisivat maasta sekä tarkastellen taivaankappaleiden järjestystä jäljittelisivät sitä elämänsä tarkkaan määrätyssä säännöllisyydessä. Eikä vain järkiperäinen tutkistelu ole saattanut minua uskomaan sitä, vaan myöskin etevimpien filosofien maine ja arvovalta.

Kuulin, että Pythagoras ja pythagoralaiset, jotka ovat melkein meidän maanmiehiämme (heitä nimitettiinkin muinoin italialaisiksi filosofeiksi), eivät koskaan epäilleet, etteivätkö sielumme ole lähtöisin yleisestä jumalallisesta maailmanhengestä. Sitäpaitsi minulle osoitettiin, mitä Sokrates, jonka Apollon oraakkeli oli julistanut kaikkein viisaimmaksi, oli esittänyt sielujen kuolemattomuudesta viimeisenä elinpäivänään. Lyhyesti sanottuna, siitä olen vakuutettu ja sitä uskon, että, koska sieluilla on niin suuri nopeus, ja koska niissä asuu niin laaja muisto menneisyydestä sekä aavistus tulevaisuudesta, niin monta taitoa, niin monta tietoa ynnä keksintöä, semmoisia ominaisuuksia käsittävä olento ei saata olla kuolevainen. Ja koska sielu aina liikkuu eikä ole mitään alkusyytä liikkumiseen, koska se itse panee itsensä liikkeelle, ei se ole saavuttava liikkeen loppuakaan, sillä se itse ei ole koskaan jättävä itseään. Edelleen, kun sielun luonto on yksinkertainen, eikä sillä ole mitään eriarvoista tahi erilaista itsessään, niin ei sitä voida jakaa; ja jos sitä ei voida tehdä, ei se saata kuolla. Pätevänä todistuksena taas siitä, että ihmiset tietävät varsin paljon ennen syntymistään, on se seikka, että pojatkin oppiessaan vaikeita tietoaineita käsittävät lukuisia asioita niin nopeasti, etteivät näytä niitä oppivan vasta silloin ensi kertaa, vaan näyttävät palauttavan ne mieleensä sekä muistelevan uudestaan. Tämä on jotakuinkin Platonin ajatus.

22. Ksenophonin mukaan taas vanhempi Kyros lausuu kuolinvuoteellaan seuraavasti: Älkää luulko, rakkaat poikani, että teistä erottuani en ole missään tahi en ole yhtään olemassa. Ettehän ollessani kanssanne nähneet sieluani, mutta ymmärsitte suorittamistani töistä sen olevan ruumiissani. Uskokaa siis sen olevan edelleen olemassa, joskaan ette näe sitä yhtään. Eiväthän tosiaan kunnianosoitukset mainioita miehiä kohtaan pysyisi heidän kuoltuaan, elleivät heidän omat sielunsa toimittaisi mitään semmoista, minkä johdosta kauemmin säilyttäisimme heidän muistoaan. Minä puolestani en milloinkaan ole saattanut tulla siihen vakaumukseen, että sielut elävät ollessaan kuolevaisissa ruumiissa, mutta kuolevat poistuttuaan niistä, enkä myöskään siihen, että sielu on tajuton poistuttuaan tajuttomasta ruumiista, mutta päinvastoin silloin täydellisesti tajullinen, kun se vapautettuna kaikesta ruumiin kosketuksesta on alkanut tulla puhtaaksi ja eheäksi. Ja kun ihmisen olemus hajoaa kuollessa, on myöskin ilmeistä, minne mikin sen muista osista erkanee – kaikkihan poistuvat sinne, mistä ovat lähtöisin —: sitävastoin sielu yksin ei ole näkyvä, ei läsnäollessaan eikä erotessaan.

Vielä näette, ettei mikään ole niin kuoleman kaltaista kuin uni, mutta nukkuvien sielut osoittavat eniten jumalallista luontoaan; sillä kun ne ovat irralliset ja vapaat, näkevät ne paljon tulevaisuudessa tapahtuvaa. Tästä ymmärretään, millaisia ne ovat vastedes, kun ne kokonaan ovat irtautuneet ruumiin siteistä. Sentähden, päätti hän, jos asianlaita näin on, kunnioittakaa minua kuin jumalaa; mutta, jos sielu kuolee yhdessä ruumiin kanssa, niin säilyttäkää muistoni hurskaasti ja loukkaamatta peläten jumalia, jotka huoltavat ja hallitsevat koko tätä kaunista maailmaa! Täten puhui Kyros kuollessaan. Katselkaamme nyt omia esimerkkejämme, jos teitä haluttaa.