Huckleberry Finnin (Tom Sawyerin toverin) seikkailut

Asia nosti paljon melua kaupungissa, ja monet sanoivat suoraan, että s'oli häpeällistä tuo, kun sillä tavoin erotettiin äiti ja lapset. Se myös pilasi noiden molempain roistojen hyvää mainetta; mutta tuo rahjus kuninkaaksi kävi mielettömyydessään päälle vain kuin lautapää härkä, välittämättä vähintäkään herttuan varoituksista. Ja herttua puolestaan oli kovasti levoton. Tuli sitten tuo avisioonipäivä. Varhain aamulla kuningas ja herttua kömpivät ylös minun karsinaani ja herättivät minut; ja minä näin heti heidän naamoistaan, että nyt oli piru merrassa. Kuningas sanoi:

"Kävitkö sie minun huoneessani toisiltana?"

"En, teidän majesteettinne" – niinhän minun aina tuli häntä nimitellä meidän liittokuntamme kesken.

"Olikko sie siellä eilen tai eilen illalla?"

"En, teidän majesteettinne."

"Sano nyt totuus – äläkä valehtele."

"S'on suora totuus, teidän majesteettinne. Min'en oo ollut teidän huoneessanne varpaillanikaan sittenkun fröökynä Mary Jane ens iltana näytti sitä Teille ja ja herttualle."

Herttua sanoi:

"Ookko nähnyt kenenkään muun sitten käyvän siellä?"

"En, teidän armonne, en – en ainakaan muistaakseni."

"Aatteleppas nyt!"

Minä tuumailin hetkisen, keksin sitten keinon ja sanoin:

"Niin, niin, kyllähän minä näin neekerien käyvän siellä moneen kertaan."

Molemmat säpsähtivät ja katselit sitten toinen toistaan; näyttivät ens siltä kuin eivät olis sitä odottaneet, mutta sitten siltä kuin olisit sit' odottaneet. Herttua sanoi:

"Kävitkö ne siellä kaikki."

"Ei, ei ainakaan kaikki yhdellä kertaa. Niin – minä, muistaakseni, en nähnyt heidän tulevan ulos yhdessä muuta kuin yhden kerran."

"Ohoo! – no, millonkas s'oli sitten?"

"Joo, s'oli kaiketikkin samana päivänä kuin hautaus – aamulla, vaikk'ei kovin aikasin, minä kun olin nukkunut liiaksi. Min' olin juur mennä tikapuita alas, kun näin heidät."

"No, entä sitten? entä sitten? – mitä he tekivät? Mitä he puuhasit?"

"No, ei juur mitään. En minä ainakaan nähnyt heidän mitään niin erinomaista puuhaavan. He tepastelit pois varvasnenällä, ja minä tuumasin, että h'olit olleet teidän majesteetinne huoneessa siivotakseen tai jollain semmosella asialla, ja sitte, kun he huomasit Teidän vielä nukkuvan – tuumasin mä – niin lähtivät he tiehensä hyvin hiljaa, jott'eivät herättäis Teitä."

"Tuhat tulimmaista! Meitä on petetty!" sanoi kuningas, ja molemmat he näyttivät hyvin nolatuilta ja tyhmiltä. Sitten seisoivat siinä hetken aikaa mietiskellen ja kynsien korvantaustaan, mutta sitten herttua naurahti, aivan noin niinkuin kana, ja sanoi:

"S'on mainiota! Miten nuo kirotut neekerit osas lyödä korttinsa! olivat olevinaan suruissaan, kun heidän piti muuttaa pois! ja jumaliste uskoinkin minä, että he niin olit; ja sitä samaa uskoit sinä, ja sitä samaa uskoivat kaikki. Sanos sitten, ett'ei neekerillä ole taipumusta näyttelijäks! Näyttelivätpä, hiis vie, tuota rooliaan niin hyvin, ett' olisivat pettäneet itse pirunkin. Heissä on jumaliste taitoa kymmenien tuhansien arvosta. Jos mull' olis pääomaa ja teateri, niin enpä tosiaankaan parempia näyttelijöitä tahtois – ja nyt oomme myyneet ne polkuhinnasta täällä. Eihän vain nuokin kurjat lantit nyt ole hukassa? Miss' on sulla ostajain vekseli?"

"Pankissa tietysti inkassoa varten. Missä hiiessä s'olis sitten?"

"No, se ainakin on niinkuin olla pitää, jumalan kiitos."

Nyt puutuin minä puheeseen, hyvin sävysästi ja ikääskuin ujostellen:

"Onko mikään käynyt hullusti?"

Kuningas kääntyi minuun ärjästen:

"Mitä se sinuun tulee? Pidä kitas äläkä sekaannu toisten asioihin, joita et ymmärrä, – jos muutenkaan mitään ymmärrät. Muista se niin kauvan kuin m'ollaan täällä." Ja herttualle hän sanoi: "Ja meill' ei oo muu neuvona kuin juoda harmiryypyt ja pitää leukaläpemme. Ei sanaakaan koko asiasta!"

Kun h'olit menossa tikapuita alas, naurahti herttua taas ja sanoi:

"No niin, sukkela myynti ja vähänen voitto! S'on hyvää afääriä se."

Kuningas mulkoili häneen ja sanoi:

"Sovittiinhan me että koettais myydä niin pian kuin suinkin. Jos voitto ei oo niin suuri kuin toivottiin, niin eihän s'oo minun syyni enemmän kuin sinunkaan."

"Vai niin? Eivätkö he olis tässä talossa vieläkin ja me sitä vastoin jo aikoja sitten poissa, jos olis seurattu minun neuvoani?"

Kuningas puri häntä takasin minkä tohti, ja sitten hän taas alkoi haukkua minua. Hän läksytti minua pahanpäiväisesti, kun en silloin tullut kertomaan hälle heti, miten nuo neekerit tulit ulos hänen huoneestaan sillä viisin – mikä pöllö hyvänsä olis tietänyt, sanoi hän, ett' asiat oli hullusti. Sitten rupes hän kiroilemaan itseään ja sanoi, että lopulta kaikki tyyni tuli siitä, ett'ei hän tuona aamuna pysynyt tapansa mukaan loikomassa laiskana sängyssään, hätäilemättä niin aikasin ylös; ja hän vannoi kovan valan, ett'ei enää ikipäivinä olis kenenkään aamukukkona. Tuolla viisin noituivat he hyvän aikaa, ja min' olin turkkasen ilonen, kun olin tietänyt syyttää neekereitä tekemättä heille sillä mitään vahinkoa.

Kuudes luku

No, minä puin päälleni ja kömpin tikapuita alas ja tulin alakertaan; mutta mennessäni tyttöjen huoneen ohi, oli ovi auki, ja minä näin Mary Janen istuvan vanhan hylennahkaisen kapsäkkinsä vieressä. S'oli vielä auki, ja siihen oli pakattu hänen kamssujaan – tuota Englannin matkaa varten mukamas. Mutta juuri silloin lepäsi hän, siististi kääritty leninki polvillaan ja kädet kasvoillaan – hän itki. Sit' oli minun kauhean katkera nähdä. Meninpähän siis sisään ja sanoin:

"Fröökynä Mary Jane ei voi kestää sitä, kun toisell' on paha olla, enkä juur minäkään sitä voi – tuskinpa koskaan. Sanokaa mulle miten on."

Hän teki sen. Ja n'oli tietysti nuo neekerit taas – arvasinhan sen. Hän sanoi, että tuo hauska matka Englantiin nyt oli hältä kokonaan pilattuna; eikä hän enää milloinkaan luullut voivansa olla onnellinen, aatellessaan ett' äiti ja lapset eivät enää koskaan näkis toisiaan tässä maailmassa – ja sitten hän puhkes vielä kiivaampaan itkuun ja pusersi kämmenensä yhteen ja sanoi:

"Oi, hyvä Jumala, eivätkö he koskaan enää saa nähdä toisiaan?"

"He saavat sen – vieläpä varsin pian, ennenkun kahta viikkoa on mennyt – sen tiedän minä", sanoin mä siihen. Kas niin, se kirpos kieleltäni aivan tapaturmassa! – ja tuossa paikassa oli hän kietonut kätensä kaulani ympäri ja rukoili, että sanoisin sen "vielä kerran, vielä kerran, vielä kerran."

Jo äkkäsin, ett' olin puhunut itseni pussiin, ja niin pyysin nyt hädissäni, että hän antais mun tuumata vähäsen. Sill' aikaa istui hän siinä kovasti levottomana ja kiihkeänä ja kauniina, mutta samalla näyttäen onnelliseltakin ja iloiselta, aivan kuin ihminen, jok' on päässyt porottavasta hampaasta. No, minä mietiskelin sinne ja tänne. Kuten jokainen tietää, niin on ihmiselle varsin vaarallista puhua totta, kun on pulassa – siltä ainakin näyttää, vaikk'ei mulla itsellä silloin vielä ollut paljo kokemusta asiassa; mutta tässä erityisessä seikassa näytti minusta nyt siltä, kuin olis ollut parempi, jopa suorastaan viisaampaakin puhua totta kuin valehella. Minä päätin toiste, kun saisin paremmin aikaa, miettiä asiaa tarkemmin; outoahan s'oli ja vastoin kaikkea yleistä tapaa, mutta yhtäkaikki päätin minä, kun päätinkin, puhua suuni puhtaaksi, vaikka se totta maarian tuntui siltä, kuin olis istunut ruutitynnyrin päälle ja sitten pistänyt siihen tulen, nähdäkseen mihin joutuis. Sikspä siis sanoinkin viimein:

"Kuulkaahan, fröökynä Mary Jane, onko teillä jotain ystäviä kappaleen matkaa kaupungista, joiden tykö voisitte mennä ja viipyä siellä kolme neljä päivää?"

"On, on kyllä – Lothropit. Miks sitä kysyt?"

"Kyllä sen saatte sitten tietää. Jos minä nyt sanon, mistä tiedän että neekerit yhtyvät jälleen kahdessa viikossa – vieläpä tässä samassa talossa – ja jos myös todistan että sen tiedän, tahtooko fröökynä silloin heti lähteä noiden Lothropin herrasväen luo ja viipyä siellä neljä päivää?"

"Neljä päivää!" sanoi hän; "vaikkapa koko vuoden!"

"No, hyvä", sanoin mä, "min'en tahdo muuta kuin että fröökynä vakuuttaa sen sanallaan – min' uskon sitä enemmän kuin jos toinen vannois käsi Raamatun päällä." Hän punastui ja hymyili hyvin kauniisti, minun niin sanoessani. "Ja nyt", jatkoin mä, "jos sallitte, suljen mä oven ja panen sen lukkoon."

Sen tehtyäni istuin jälleen alas ja sanoin:

"Älkää nyt vain huutako. Istukaa rauhassa ja kuulkaa kuin mies. Minä sanon teille totuuden, ja teidän täytyy, hyvä fröökynä, rohkaista mielenne, sillä n'on turkkasen ikäviä asioita, ja ne kyllä koskevat teihin kipeästi, mutta nyt ei auta. Katsokaas, nämä 'setänne' mukamas täällä, ne ei ole mitään setiä ollenkaan – n'on vain pari petturia, oikeita roistoja ja kanaljoja. Kas niin, nyt on pahimmat päästy – loput on helpompaa."

Tietysti olin häntä pahanpäiväisesti pelättänyt; mutta min' olin nyt myös päässyt pahimmasta loukkauskivestä, ja niinpä annoin mennä hyvää kyytiä vain, vaikka hänen silmänsä suurenivat suurenemistaan ja alkoivat ikäänkuin säkenöidä. Minä kerroin hälle säälimättä kaikki tyyni, ens hetkestä lähtein, kun me tultiin tekemisiin tuon nuoren pöllöpään kanssa, jok' oli menossa höyrylaivalle, aina siihen asti, kun hän – nimittäin Mary Jane – kapusi kuninkaan kaulaan porstuvan ovella ja kuningas häntä suuteli kuus-seitsemäntoista kertaa yhteen mittaan. – Siihen paikkaan päästyäni, hyppäsi tyttö parka ylös paikaltaan, punasena kasvoiltaan kuin laskeva aurinko, ja sanoi:

"Ooh, sitä itikkaa! Tule, joudu – riennetään – heti paikalla – minä tahdon, että he kastetaan tervaan ja höyheniin ja sitten viskataan ne jokeen!"

Minä sanoin:

"Olkoon menneeks. Mutta meinaako fröökynä, ett' ennenkö lähtöänne Lothropin herrasväen luo, vai – "

"No, voi, voi, mitä mä ajattelenkaan!" sanoi hän ja istui jälleen. "Älä muista mitä sanoin, ethän muista? ethän?" Ja hän pani hienon, tuon silkin hienon kätensä minun käteni päälle niin makeasti, että minä kuolemaksenikaan en olis tahtonut pahoittaa hänen mieltään. "Minä en ajatellut ollenkaan mitä sanoin, olin niin kiihtynyt", sanoi hän, "jatka nyt vain, niin en häiritse sinua enään. Sano mulle mitä mun pitää tehdä, niin minä teen niin, olkoon mitä hyvänsä."

"Niin", sanoin mä, "n'on oikein peevelin pataljoonaa, nuo molemmat kanaljat, ja nyt s'on sillä viisin, että minun täytyy kulkea heidän kanssaan vielä jonkun aikaa vastoin tahtoanikin – en kernaasti nyt sano minkä tähden – ja jos nyt mentäis kantelemaan, niin tämä kaupunki kai kyllä pelastais minut heidän kynsistään; mutta ompahan olemassa toinen, jota te ette tunne ja joka silloin joutuis hirveään pulaan. Meidän täytyy pelastaa hänet, eikös niin? Eihän siis mennä kantelemaan nyt?"

Samassa juolahti päähäni hyvä tuuma. Minä näin, miten ehkä minä ja Jim päästäis irti noista roistoista; he joutuisit vankeuteen, ja sitten me mentäis, minä ja Jim. Mutta min'en uskaltanut matkustaa lautalla päivän aikana, kun siell'ei ollut kukaan muu kuin minä vastaamassa nenäkkäisiin kysymyksiin, ja sempä tähden koin laittaa niin, ett'ei mitään tulis ilmi ennenkun illalla. Minä sanoin:

"Fröökynä Mary Jane, minä sanon teille mitä me tehdään – ja teidän ei kenties tarvitse viipyä niin kauvan noiden Lothropien luona. Asuvatko he kaukanakin täältä?"

"Vähän kuudetta virstaa vain – suoraa maantietä maalle."

"Hoo, no s'on hyvä. Lähtekää nyt, hyvä fröökynä, sinne ja viipykää siellä kello yhdeksään tai puoli kymmeneen illalla ja pyytäkää heidän silloin kyyditä teidät takasin – sanokaahan ett' ootte unohtaneet jotain. Jos sitten ennätätte tänne ennen yhtätoista, niin pankaa kynttilä tähän ikkunaan, ja jos minua ei kuulu, niin oottakaa kello yhteentoista, ja jos en minä silloin tule, niin tietää se, että min' oon päässyt tieheni ja että kaikki on hyvin. Joutukaa sitten ja kertokaa mitä väkeä nuo sedät Englannista on ja laittakaa heidät putkaan."

"Hyvä on", sanoi hän, "minä sen teen."

"Ja jos sattuis niin hullusti, ett'en pääsiskään käpälämäkeen, vaan joutuisin kiinni noiden roistojen kanssa, niin kai fröökynä on niin hyvä ja sanoo, että minä kerroin teille kaikki tyyni etukäteen, ja pitää puoltani minkä voi."

"Kyllä, minä pidän sinun puoltas, ole huoleti siitä. Ei kukaan saa tehdä sulle vähintäkään pahaa!" sanoi hän, ja minä näin, että hänen kulmakarvansa värähtelit ja hänen silmänsä oikein säkenöivät.

"Niin, jos minä pääsen tieheni", sanoin mä, "niin tietysti en voi olla täällä todistamassa, että nuo roistot eivät ole teidän setiänne, enkä oikeastaan vois sitä tehdä, vaikk' olisin täälläkin. Minä vain voisin vannoa, että n'ovat pettureita ja kanaljoja, siinä kaikki; vaikkahan sekin jo merkitsee paljo kyllä. Mutta löytyy toisia, jotka voivat sen todistaa paremmin kuin minä – ja n'on väkeä, joita ei niin helposti epäillä kuin minua kenties epäiltäis. Minä näytän teille, mistä ne löydetään. Antakaappa mulle lyijykynä ja paperipalanen. Kas tässä: 'Kuninkaan Kameleontti, Bricksvillessä'. Pistäkää se hyvään talteen. Kun oikeus sitten tahtoo tolkkua näistä kahdesta värkistä, niin lähettäköön vain Bricksvilleen sanomaan, että täällä on pantu kiinni ne miehet, jotka näyttelit Kuninkaan Kameleonttia, ja pyytäköön muutamia todistajia – niin minä takaan, että saatte tänne koko kaupungin tuossa paikassa, fröökynä Mary. Ja kyllä he puhuvatkin suunsa puhtaaks, säälimättä; minä tiedän sen."

Arvelin sen asian nyt olevan selvillä ja sanoin sitten:

"Ja antakaa te vain huutokaupan tapahtua. Tuon pienen ilmotuksen mukaan ei kenenkään tarvitse maksaa ostojaan, ennenkun kokonainen päivä on kulunut huutokaupasta, ja nuo konnat taas tietysti eivät tahdo lähteä täältä ennenkun rahat on heidän taskussaan – ja kun sitten 'setien' seikat selvenee, niin on koko myynti mitätön, ja he eivät saa noita rahoja. Sama oli asian laita neekerien myynnin suhteen – se ei ollut mitään myyntiä, ja neekerit ovat takasin täällä ennen pitkää. Nuo lurjukset eivät tule saamaan pankista ulos rahoja neekereistä nyt – he ovat molemmat pussissa, fröökynä Mary."

"No niin", sanoi hän, "minä menen nyt vain syömään aamiaista ja sitten lähden suoraa päätä Lothropille."

"Ei, ei, eikös hiis, Mary fröökynä", sanoin mä, "ei se käy päinsä; lähtekää ennen aamiaista."

"Miks niin?"

"Siks' että te, hyvä fröökynä, ette ole noita nahkanaama-ihmisiä, joiden kasvonpiirteistä ei mitään näy. Ei ole sen parempaa kirjaa kuin teidän kasvonne. Siitä voi lukea ajatuksenne kuin olis ne siihen selvästi präntätty. Luuletteko te, että voitte mennä näyttämään tuota kirjaa setä ukoille, kun he taas tulevat tarjoomaan teille aamumuiskunsa, ilman että – "

"Älähän sano, älähän sano! Minä lähden ennen aamiaista – ja mielelläni lähdenkin. Mutta jätänkö mä sisareni tänne noiden kanssa?"

"Jättäkää ne vain – eihän se nyt heitä niin paljon haittaa. Voivathan he sen vielä vähän aikaa kestää. Nuo kelmit rupeisivat epäilemään jotain, jos te lähtisitte kaikki. Teidän, hyvä fröökynä, ei nyt pidä tavata niitä eikä sisarianne eikä ketään koko kaupungissa – jos joku naapuri sattuis teiltä kysymään, miten setänne jaksavat tän' aamuna, kasvonne heti kertois jotakin. Ei, lähtekää te sinne suoraa päätä, hyvä fröökynä, niin minä hoidan heidät kaikki täällä. Minä pyydän fröökynä Susannan sanomaan terveisenne sedillenne ja ilmottamaan, että ootte lähteneet virkistämään itseänne muutamaks tunniks tai tapaamaan jotakin ystävää ja että te tuutte takasin illalla tai huomen-aamuna aikasin. – Ja sitten viel' yks asia – tuo rahapussi."

"Niin, he saivat rahat; ja voi kuinka minua nyt harmittaa tyhmyyteni, kun sillä tavoin annoin ne heille."

"Niin, mutta nyt on seikka se, että he sittenkään eivät ole saaneet noita rahoja."

"Missä ne sitten on?"

"Niin, kumpahan sen tietäisin! Mull' oli pussi jo hallussani, sillä minä varastin sen heiltä, ja minä varastin sen antaakseni sen teille; ja minä tiedän mihin sen kätkin, mutta pelkään ett'ei s'oo siellä enään. Min'oon hirveästi pahoillani, fröökynä Mary Jane, niin pahoillani kuin koskaan voin olla; mutta minä koin parastani. Oli vähältä, ett'en joutunut kiinni, ja mun oli pakko kätkeä rahat ens piilopaikkaan, minkä äkkäsin, ja juosta tieheni – ja se ei ollut mikään hyvä paikka."

"Ooh, älähän soimaa itseäs – ethän voinut sit' auttaa. Mutta mihin kätkit ne sitten?"

Min'en tahtonut saattaa häntä muistamaan surujaan taas, ja minun oli kovin vastahakoista kertoa hälle tuosta piilopaikasta, kun tiesin että hän heti tulis aattelemaan, miten vainajan ruumis makais kirstussaan rahapussi vatsalla. Siispä vaikenin hetkeksi, ja sitte sanoin:

"Minun on niin vaikea sitä sanoa, fröökynä Mary Jane, mutta minä kirjotan sen paperipalalle, ja te voitte lukea sen matkalla Lothropin herrasväen luo. Käykö se laatuun?"

"Kyllä, kyllä."

Minä kirjotin näin: "Minä pistin rahapussin ruumisarkkuun. S'oli siellä, kun te itkitte ruumisarkun vieressä yöllä. Minä seisoin oven takana, ja minun kävi teitä niin kovasti surku, fröökynä Mary Jane."

Mun tuli vesi silmiin vähäsen, muistellessani miten hän makas polvillaan kirstun vieressä sinä yönä itkien nyyhkyttäen, samalla kun nuo peevelit hänen oman ortensa alla häpäisivät häntä ja varastivat rosvoilivat; ja kun käärin yhteen paperipalan ja ojensin sen hälle, näin kyynelten nousevan hänenkin silmiinsä; ja hän tarttui käteeni ja puristi sitä kovasti, sanoen:

"Hyvästi nyt, Herran haltuun – minä teen aivan niinkuin oot sanonut; ja jos en enää koskaan sinua näkis, niin en ainakaan sinua eläissäni unohda, vaan muistelen sinua aina, aina, ja tahdon myös rukoilla sinun puolestasi" – ja samassa hän meni.

Rukoilla minun puolestani! Aattelinpa siinä itsekseni, että jos hän oikein olis tuntenut minut, niin tuskinpa vain oliskaan niin umpimähkään ottanut mokomaa työtä urakalle. Mutta kyllä hän sen sittenkin olis tehnyt – semmonen hän oli. Häness' olis ollut kuraassia ruveta rukoilemaan vaikka itse Juutas Iskaariuksen puolesta, jos siksi tuli – hän ei ollut mikään jänis, s'on vissi se. Sanokaa mitä tahansa, minä sanon, että siinä tytössä oli enemmän ruutia kuin missään muussa tytössä, mit' ikinä olen nähnyt. Luulette kenties, että minä mielistelen, mutta sitä en tee, en totta maar teekkään. Ja jos kysytte koreutta – ja hyvyyttä myös – niin hän vei voiton jok'ikisestä. En ole häntä kertaakaan nähnyt siitä kun näin hänen menevän ulos tuosta ovesta, en, en koskaan siitä hetkestä; mutta ajatellut ja ajatellut häntä olen mä monta tuhatta ja miljonaa kertaa ja sitä, kun hän sanoi tahtovansa rukoilla minun vaivasen puolesta. Ja jos luulisin siit' olevan mitään hyötyä, niin totta maarian ryhtyisinkin minä rukoilemaan hänen puolestaan, vaikka kaatuisin siihen paikkaan.

No, Mary Jane puikahti ulos takatietä, luulen mä, sillä kukaan ei nähnyt hänen lähtevän. Kun tapasin Susannan ja ristihuulen, sanoin:

"Mikä onkaan sen herrasväen nimi tuolla toisella puolen jokea, jota te aina tavan takaa käytte katsomassa?"

He sanoivat:

"Siell'on montakin, mutta etenkin käydään me Asessorilla."

"Aivan oikein, s'oli heidän nimensä", sanoin mä; "olin sen unohtanut. Niin no, fröökynä Mary Jane käski mun sanoa teille, että hän meni sinne kiireimmän kautta – yks heistä on sairaana."

"Kuka sitten?"

"No kas, kuka se nyt olikaan? Joko nyt unhotin taas? S'oli, – s'oli – "

"Hyvänen aika! Eihän se vain ole Veera?"

"Joo, ikävä kyllä", sanoin mä, "mutta Veera se todellakin on. Nyt muistan kun kuulen nimen."

"No, voi, voi – ja viime viikolla hän viel' oli aivan terve! Mikä nyt on tullut?"

"Hm! He valvovat hänen vuoteellaan kaiket yöt, sanoi fröökynä Mary Jane; s'on hyvin vaarallista."

"No, mutta Herra hallikkoon! Mikä Herran nimessä häntä vaivaa?"

Minä tuumasin hetkisen jotakin uskottavaa; sitten sanoin:

"Syyhy."

"Syyhy? No, mutt' eihän heidän toki sentähden tarvitse valvoa hänen kanssaan?"

"Niin, mutta tämä syyhy on jotakin aivan omituista, jotain uutta lajia, sanoi fröökynä Mary Jane."

"Mitä uutta lajia?"

"Siihen on sekaantunut muita juttuja."

"Mitä muita juttuja?"

"Tuhkarokkoa, hinkuyskää, kurkkumätää, aivotulehdusta, keuhkokuumetta, tuberkkuliinia, vatsasyöpää, umpisuolen tulehdusta ja jumala ties mitä."

"No, Herra siunakkoon! Ja sitä sanot sinä syyhyksi?"

"Niin sanoi fröökynä Mary Jane."

"No, mutta voi sentään! Minkä tähden sanottais sitä syyhyksi?"

"Sen tähden että s'on syyhyä. S'on alkanut siitä."

"Ääh! Eihän tuoss'oo mitään järkeä. Kuulehan! Jos joku ihminen loukkaa varpaansa ja kompastuu ja putoo kaivoon ja taittaa niskansa, ett' aivot juoksevat ulos, ja sitten kysytään: 'mistä hän kuoli?' ja joku tyhmeliini vastaa siihen: 'Hän loukkas varpaansa', niin onko siinä mitään järkeä? Ei. Eikä tuossa sun 'syyhyssäs' myöskään ole mitään järkeä, s'on hölyn pölyä."

"Hölyn pölyä? Hoo-o? Onko karhi hölyn pölyä? – pimeässä? Jos te takerrutte yhteen hampaaseen, niin ootte samassa kiinni muissakin, eikös niin? Ettehän pääse menemään tuon hampaan kanssa vetämättä koko karhia muassanne, vai mitä? No, tämä syyhy on ikääskuin jonkinmoinen karhi; siin'on sen seitsemän purevaa hammasta – ymmärrättekös? Ja tehän voitte tarttua siihen myös."

"No, voi, voi, s'on hirviää", sanoi ristihuuli. "Minä meen Harvey sedän luo ja – "

"Kuulkaahan nyt", sanoin mä, "täytyyhän teidän setienne lähteä takasin Englantiin niin pian kuin suinkin, eikös niin? No, ja te luulette heidän raskivan lähteä menemään ja jättää teidät tulemaan koko tuon pitkän matkan omin päinne? Eihän toki. Te tiedätte, että he vartoisivat teitä, nuo hyväsydämiset miehet. Harvey setänne on pappi. No, luuletteko, että hän tahtois pettää höyrylaivakatteinia antamalla fröökynä Mary Janen nousta laivaan, kun fröökynään kenties on tarttunut syyhy? Ei, hän ei sitä tekis, sen tiedätte. No, mikä hälle siis neuvoksi? Ooh, hän sanois näin: 'S'on sangen ikävää, mutta minun pappisvirkani saa nyt mennä onnensa nojaan, sillä veljentyttäreni on hirveän pluribus-unum syyhyn tarttumiselle alttiina; minun velvollisuuteni on jäädä tänne ja odottaa kolme kuukautta nähdäksemme, onko se häneen tarttunut'. – Mutta jos arvelette paraaksi mennä kertomaan Harvey sedällenne – "

"Ja jäädä mököttämään tänne, kun meillä kaikilla vois olla hauska Englannissa sill'aikaa kun varrotaan, onko Mary Jane saanut sen vai eikö? Sinä puhut kuin kana."

"No, kenties on paras että kerrotte asian naapureille?"

"Naapureille? Aivan yhtä tyhmää. Etkö ymmärrä, että he heti menisivät kielittelemään? Ei, täss'ei ole mikään muu neuvona kuin ett'ei kerrota siitä kellekkään."

"Niin, kenties ootte oikeassa – minä luulen todellakin ett' ootte oikeassa."

"Mutta luulenpa, että meidän täytyy sanoa setä Harveylle, että Mary Jane lähti ulos vähäks aikaa, johonkin, niin ett'ei setä tule levottomaks hänen tähtensä'."

"Niin, fröökynä Mary Jane toivoi että tekisitte niin. Hän sanoi: 'Käske heidän sanoa terveiseni setä Harveylle ja setä Williamille ja antaa heille muiskut puolestani, ja sano että mä lähdin joen yli katsomaan herrasväki – ', niin, mik' onkaan sen rikkaan herrasväen nimi, jota Pietari setänne niin usein muisteli? Minä meinaan sitä, joka – "

"Aah! Sinä tarkotat varmaankin Apthorpsia, eiks' niin?"

"Aah, niin s'oli. Joo, fröökynä Mary Jane sanoi, että sanottais, että hän poikkes sinne pyytämään Apthorpseja tulemaan huutokauppaan ja ostamaan tämän talon, sillä Pietari setä oli mukamas aina toivonut että he sen saisivat ennen kaikkia muita; ja että fröökynä Mary Jane sanoi koittavansa yllyttää heitä kunnes he lupaisivat tulla, ja sitten, jos hän ei olis liian väsynyt, hän palais kotiin, mutta muuten vasta huomen-aamuna. Hän sanoi: älä puhu mitään Assessoreista, vaan ainoastaan Apthorpseista – jok'on aivan uskottavaa, sillä hän meneekin sinne puhumaan talonkaupasta; mä tiedän sen, hän sanoi mulle niin itse."

"Hyvä on", sanoivat he ja laittautuivat saattamaan sedilleen nuo terveiset ja muiskut ja tiedot.

No, ja sillä viisin oli kaikki reilassa nyt. Tytöt eivät mitään sanois, sillä he halusivat lähteä Englantiin; ja kuningas ja herttua soivat kernaammin, että Mary Jane oli puuhaamassa huutokaupan hyväksi, kuin että hän olis ollut tohtori Robinsonin muokkailtavissa. Min' olin varsin tyytyväinen; olin mielestäni toimittanut asiat aika sievästi – tuskinpa Tom Sawyerkaan olis niistä paremmin selvinnyt. Niin no, kyllähän hän kenties sentään olis sotkenut niihin enemmän tyyliä; min'en siinä kohden vielä ollut oikein taitava, kun en ollut siihen niin harjaantunut.

No, iltapäivällä pidettiin sitten vasaramarkkinat isotorilla, ja kuningas seisoi kaiken aikaa vasaramiehen vieressä ja oli niin kauhean jumalisen näkönen ja pisti aina tavan takaa huutojen väliin pienen raamatunlauseen tai jotain muuta hurskautta; ja herttua hän kierteli ympäri ihmisjoukossa ja kaakotti gu-gu-guutaan kuin ainakin.

No, niin tuli vähitellen kaikki myydyksi, pait pikkunen vanha hautapaikka hautausmaalla. Mutta sekin piti myytämän, kuinkas muuten? – en ikinä ole nähnyt mokomaa sutta kuin tuo meidän kuninkaamme; hän nieli kaikki mitä eteen tuli. Siinä juur paraikaa huudettiin tuota turvetta, kun muuan höyrylaiva laski laituriin, ja muutaman minuutin perästä tuli sieltä rynnäten iso parvi poikia ja muuta loisväkeä, ja he huusivat ja ulvoit ja hurrasit ja nauroivat kuin hullut.

"Ha! ha! ha! Mainiota, mainiota!" kuului heidän joukostaan; "eläköön kilpailu! täällä tulee uusi plutoona Pietari Wilksin perillisiä! uusi lauma ulkomaan eläviä! Tulkaa kattomaan! Maksaa kymmenen penniä! Ha! ha! Ha!"