Huckleberry Finnin (Tom Sawyerin toverin) seikkailut

"Minä olin teidän isänne ystävä ja minä olen teidän ystävänne; ja rehellisenä ystävänä, joka tahtoo suojella teitä ja auttaa teitä murheista ja huolista, varoitan minä teitä ja kehoitan teitä kääntämään selkänne tuolle roistolle. Älkää olko missään tekemisissä hänen kanssaan, tuon kurjan maankiertäjän hullunkurisille kreikan- ja heprean-kielineen, kuten hän siansaksaansa nimittää. Hän on, kun onkin, mitä kurjin petkuttaja – on tullut tänne, saatuaan tavalla tai toisella tietoonsa joukon tyhjiä nimiä ja asioita, ja te luulette tuota kaikkea todistukseksi, ja nämä teidän yksinkertaset ystävänne täällä antavat myöskin petkuttaa itsensä, vaikka heidän pitäis paremmin tietämän. Mary Jane Wilks, sinä tiedät että minä olen ystäväsi, vieläpä ystävä, joka ei katso omaa etuaan. Kuule nyt minua: aja tuo viheliäinen veijari ulos – minä pyydän että teet niin. Tahdothan?"

Mary Jane oikasihe suoraksi, ja voi pentele, kuinka hän oli kaunis! Hän sanoi:

"Tämä on mun vastaukseni!" Hän nosti tuon ison rahapussin ylös ja pani sen kuninkaan käsiin ja sanoi: "Ota nämä kuustuhatta dollaria, rakas setä, ja käytä niitä sisareni ja minun hyväkseni miten itse tahdot; kuittia ei tarvita."

Samassa paiskas hän kätensä kuninkaan kaulan ympäri toiselta puolen ja Susanna ja ristihuuli toiselta; ja kaikki ihmiset taputtelit käsiään ja polkivat lattiaa, kuin olis heitä hiis riivannut, ja kuningas nosteli päätään ja myhäili ylpeästi. Tohtori sanoi:

"No, minä pesen käteni. Mutta minä luulen sen päivän tulevan, jolloin te saatte kärsiä kovasti muistellessanne mitä nyt on tapahtunut" – ja hän meni tiehensä.

"Hyvästi, hyvästi, herra tohtori", huusi kuningas hyvin ivallisesti hänelle jälkeen, "me kyllä lähetetään teitä hakemaan, kun tuo kärsimys tulee" – ja siihen he kaikki nauroivat ja tykkäsit, että s'oli turkkasen sukkelasti sanottu.

Neljäs luku

Kun he kaikki olit menneet, kysyi kuningas Mary Janelta, mitenkä heillä oli huoneita, ja Mary Jane sanoi, että heill' oli vieraskamari, jossa William setä vois asua, ja hän antais oman huoneensa, jok' oli vähä isompi, Harvey sedälle ja menis itse makaamaan sisartensa huoneeseen, rautasänkyyn; ja vinnillä oli vielä pikku karsina pienine sänkyineen, sanoi hän. Kuningas sanoi, että se karsina sopis oivallisesti hänen palvelijalleen – joka mukamas olin minä.

Mary Jane saattoi meidät ylös ja näytti meille huoneet, jotka kaikessa vaatimattomuudessaan olivat siistit ja hauskat. Hän sanoi tahtovansa muuttaa pois vaatteensa ja muut pikku kauskunsa huoneestaan, jos n'olis setä Harveyn tiellä, mutta setä Harvey sanoi: "johan nyt; anna vaattees olla vain, laps kulta." Hameet riippui pitkin seinää, ja niiden edessä oli verho halvasta kankaasta, joka ulottui lattiaan asti. Yhdessä nurkassa makasi vanha hylkeennahkainen kapsäkki ja toisessa kitarankotelo, ja muuten oli siellä joka taholla kaikellaisia pikku posliinikapineita ja muuta roskaa, jolla mamsselit aina koristelevat huoneitaan. Kuningas sanoi, että tuo kaikki vain teki huoneen kodikkaammaksi ja hauskemmaksi; ei suinkaan pitänyt mitään mullistaa hänen tähtensä. Herttuan huone oli pieni, mutta turkkasen nätti, ja minun karsinani vinnillä liiakskin muhkea mulle.

Illalla sinä päivänä oli heillä suuret illalliset, ja kaikki nuo vieraat, jotka kuningas oli kutsunut, olit siellä, ja minä seisoin kuninkaan ja herttuan tuolien takana heitä passaamassa, ja talon neekerit passasivat muita. Mary Jane istui pöydän päässä, Susanna vieressään, ja kaiken aikaa hän vain valitteli heidän korppujensa huonoutta ja sylttien kehnoutta ja miten mukamas kananpojanpaisti oli sitkeää, – ja ties mitä hassutuksia, joita naiset aina laskevat suustaan, kun tahtovat kuulla kiitoksia; ja vieraat kaikki, jotka kyllä tunsivat että syötävät oli hyvin hyviä, sanoivat puolestaan: "Miten te aina saattekaan korppunne niin mainion maukkaiksi?" ja: "Mutta mistä te ootte saaneet niin erinomaisia sylttejä?" ja sitten koko joukon samaa imelää sorttia, jota aina saa kuulla tänkaltaisissa siirappikekkereissä.

Kun h'olit lopettaneet, saatiin ristihuuli ja minä syödä rääpiäisiä kyökissä, sill'aikaa kun toiset auttoivat neekereitä korjaamaan pöydästä. Ristihuuli heti lypsämään minulta kaikellaisia tietoja Englannista, ja jumaliste, hän pani minut pari kertaa aika pinteeseen. Niinpä hän kysyi:

"Ookko koskaan nähnyt kuningasta?"

"Ketä kuningasta? William Neljättäkö? Kyllähän toki – hän käy meidän kirkossa." Minä kyllä tiesin, että mies aikoja sitten oli kuollut, mutt' en ollut siitä millänikään. Silloin tuo tyttö vietävä taas kysyi:

"Mitä? Käykö hän siellä useinkin?"

"Josko hän käy? – Joka sunnuntai hän käy siellä. Hänen penkkinsä on aivan vastapäätä meidän – toisella puolen saarnastuolia."

"Mutta minä luulin, että kuningas asuu Lontoossa."

"Niin, tietysti. Missä hän sitten asuis?"

"Mutta tehän asutte Sheffieldissä?"

Minä huomasin ampuneeni päin mäntyyn. Ei ollut muu neuvona kuin kouria kaulaani ikääskuin luupala kananpojasta olis tarttunut kurkkuuni; sillä viisin sain vähän aikaa tuumatakseni. Sitten sanoin:

"Minä meinaan tietysti, että hän käy meidän kirkossa oleskellessaan Sheffieldissä. S'on vain kesän aikana, kun hän tulee sinne ottaakseen merikylpyjä."

"Mitä? Mitä hupsutusta! Eihän Sheffield ole meren rannalla."

"Kuka sit' on sanonut sitten?"

"Sinähän vast'ikään sen sanoit."

"Minäkö? Enhän sanonut."

"No, mutta herranen aika, sanoithan!"

"Enhän toki. Mitä tämä tietää!"

"Totta maarian sanoitkin!"

"Totta maarian en puhunut sinneppäinkään."

"No, mitä Herran tähden sitten sanoit?"

"Minä sanoin, että hän tulee sinne ottaakseen meri_kylpyjä_. Sitä sanoin, enkä rahtuakaan muuta."

"No, hyvänen aika! Miten hän ottais merikylpyjä, jos ei siell' olis merenrantaa?"

"Katsotaanpas", sanoin siihen minä, "eikö ihmiset täällä ruukkaa kongressi-vettä?"

"Kyllähän."

"No, täytyykö heidän matkustaa kongressiin sitä saadakseen?"

"Eikö mitä."

"No, eipä tarvitse myöskään William Neljännen matkustaa meren rannalle saadakseen merikylpyjä."

"No, miten hän sitten saa niitä?"

"Aivan samalla viisin kuin ihmiset täällä saa kongressi-vettä – tynnyreissä. Kas nyt, siellä Sheffieldin palatsissa on aivan mainion hyvät muuripadat, sanon mä, ja kuningas tahtoo vetensä kuumana. He eivät voi keittää niin paljo vettä siellä meren rannalla, sillä heillä ei oo semmoisia rustinkeja."

"Jaha, johan ymmärrän. Olisit sanonut sen heti."

No, sillä kertaa olin ainakin päässyt pulasta, ja se mua ilahutti suuresti. Mutta hän alkoi taas:

"Käykkö sinäkin kirkossa?"

"Tietysti – joka sunnuntai."

"Missä sin' istut silloin?"

"Meidän penkissä tietysti."

"Kenen penkissä?"

"No hei, meidän – teidän setänne Harveyn penkissä."

"Hänenkö? Mitä hän tekee penkillä?"

"Istuu siinä tietysti. Mitä hän sillä tekis sitten?"

"No, mutta herranen aika! Minä luulin, että hän seisois saarnastuolissa, hän."

Kas niin. Olin unohtanut että ukko rahjus mukamas oli pappi. Minun täytyi tarttua entiseen temppuun uudestaan ja olin siis hätäilevinäni kananpojanluun tähden, jommonen mukamas istui kurkussani taas – saadakseni miettimisen aikaa. Sitten sanoin:

"No, mutt' ethän nyt Herran tähden luule, ett'ei siell' olis muuta kuin yks pappi kutakin kirkkoa kohen?"

"No, mitä niitä enemmän tarvittais?"

"Hä? Mitäkö enemmän? Niiden pitää saarnata kuninkaalle tietysti!

Lystikäs tyttö sinä! Niit' on koko seitsemäntoista kappalta, tiedäkkös."

"Seitsemäntoista! No, mutta herranen aika! Min'en kuolemakseni jaksais istua kuulemassa niin paljon pappia, jos koht' en ikinä pääsis taivaaseen sen tähden. Meneehän heiltä totta maar koko viikko yhteen kyytiin."

"Äsh! Eiväthän he kaikki saarnaa yhtenä päivänä, tietysti – yks kerrassaan vain."

"No, mutta mitä tekevät ne toiset kaikki sill' aikaa?"

"Ooh, ei juur mitään – levähtelevät tai kiertelevät ympäri haavilla tai vihkivät morsiusparia tai kastavat lapsia tai muita tommosia pikkutöitä toimittelevat. Enimmäkseen he eivät tee mitään."

"No, mutta mitä hyötyä heistä sitten on oikeastaan?"

"Hyötyä? Eihän heitä tietysti hyödyn tähden pidetäkkään, vaan sen tähden, että s'on muhkeaa ja tyylikästä, nääkkös. Ethän sinä näy tietävän mitään."

"Äh, en minä huolikkaan tietää tuommoisia hassutuksia. No, sanoppas, millaista on palvelusväen olla siell' Englannissa? Onko niiden parempi kuin neekerien täällä?"

"Ei! Palvelusväkeä tuskin pidetään ihmisinäkään Englannissa. He pitelevät heitä pahemmin kuin kohtaan."

"Eikö niill' anneta vapaapäiviä, niinkuin täällä meillä, jouluna ja uunna vuonna ja heinäkuun neljäntenä?"¹⁴

"Mitä vielä! Kuuleehan sen, ett'et oo ollut Englannissa sinä. Voi, voi, ristih – , voi, voi, Joanna, he eivät näe ainoatakaan friipäivää vuoden toisesta päästä toiseen; eivät koskaan saa haistaakkaan mitään sirkkusta tai tiateria tai neekeriavisoonia tai mitään muuta semmosta huvitusta."

"Eikö ne pääse kirkkoonkaan."

"Ei koskaan."

"Mutta sinähän käyt aina kirkossa."

No, siinä seisoin taas. Olin peräti unohtanut, että mukamas olin tuon ukko lurjuksen palvelija. Mutta minä toinnuin pian ja kehräsin hälle kokoon pitkän selityksen, miten mukamas pikäntti oli toista kuin tavallinen palvelija, ja että minä nyt olin pikäntti ja että minun semmosena täytyi käydä kirkossa vastoin tahtoanikin, herrasväkeni kanssa, sillä niin seisoi laissa, sanoin mä. Mutta loruni ei mahtanut mult' oikein luistaa, sillä huomasinpa että hän puisteli päätään vähän. Hän sanoi:

"Kunnian sanalla – etkö sin'oo istunut tässä hyvän aikaa panemassa mulle omias?"

"Kunnian sanalla, en", sanoin mä.

"Etkö mitään?"

"En niin sanaakaan."

"Pane kaks sormea tämän kirjan päälle ja vakuuta sit' uudestaan."

Minä kyllä näin, että se vain oli vanha sanakirja, ja niinpä panin heti käteni sen päälle ja sanoin niinkuin hän tahtoi. Ja sitten hän näytti vähän tytyväisemmältä ja sanoi:

"No, minä sitten uskon siitä osan, mutt' empä totisestikaan usko kaikkia."

"Mitä s'on kuin sin'et tahdo uskoa, Joanna?" kysyi Mary Jane, joka samassa tuli seilaten sisään, Susanna takanaan. "S'on ilkeää sulta, kun puhut tuolla lailla hälle, poika paralle, jok'on muukalainen täällä ja niin kaukana poissa kotoaan. Mitäs itse sanoisit, jos joku tekis sulle tuolla lailla?"

"Aina sin' oot tommonen, Maija, – aina sinä sänttäät auttamaan ihmisiä, ennenkun mikään on hätänä. Enhän min'oo tehnyt hälle mitään. Hän on istunut tässä leipomassa mulle kaikenlaisia hupsuja juttuja, ja minä vain sanoin, ett'en voinut niitä kaikkia niellä; muuta en oo sanonut, en sanaakaan. Totta kai hän nyt sen verran kestää?"

"Sen verran? Sanoit mitä tahansa – hän on vieraana täällä ja meidän kestivieraana nyt, ja s'oli ilkeää sulta puhua hälle tuolla lailla. Jos olisit hänen sijassaan ja joku sanois sulle semmosta, niin se surettais sinua ja sais sinut häpeemään; eikä sinun myöskään pitäis sanoa niin toiselle."

"No, mutta hyvä Maija, hän sanoi – "

"Min'en välitä siitä, mitä hän sanoi – se ei kuulu tähän. Sinun pitää sittenkin olla hälle ystävällinen etkä saa sanoa hälle mitään, josta hän näkee olevans kaukana kotoaan ja vieraiden ihmisten parissa. Ymmärräkkös?"

Minä aattelin siinä itsekseni, että tämä on se tyttö, jota minä annan tuon vanhan veijarin kuninkaaksi puijata niin hävyttömästi!

Sitten puhkes Susanna puhumaan, ja hänkös vasta ristihuulta ripitti niin, ett' oikein pöyristytti!

Ja minä aattelin itsekseni, että tuoss' on toinen, jota minä annan noiden konnain petkuttaa!

Sitten Mary Jane pääsi uuteen vauhtiin taas, ja vaikka hän tapansa mukaan puhui lempeästi ja kauniisti, niin istui siinä lopulta ristihuuli raukka kuin mikäkin vaivanen syntinen ihminen ja puhkes viimein poraamaan, tyttö parka.

"No, kas niin", sanoivat nuo toiset molemmat, "pyydä hältä sitten anteeks."

Ja totta maarian tekikin hän sen. Ja hän teki sen niin turkkasen kauniisti vielä, niin viehättävästi oikein, että minua suoraan sanoen liikutti; ja minä vanha pakana toivoin vain saavani syöttää hälle tuhat valhetta lisää, jotta hän sais tehdä sen vielä kerran.

Mutta samassa aattelin siinä myös itsekseni, että kas tuossa vieläkin yks, jota nuo siunatut roistot minun avullani nylkevät. Kun hän oli lopettanut, rupesit he kaikki kolme pakinoimaan kanssani ja pitivät minua niin hyvänä kuin koskaan kukaan taitais, jotta mull' olis kodikasta olla ja tietäisin heidät ystävikseni. Lopulta tunsin olevani niin kurja, niin viheliäinen, niin kehno ihminen, että minä päätin, kun päätinkin, itsekseni: "Minä varastan heille takasin nuo rahat, vaikka henki menis."

Sikspä jätin heidät hyvästi ja sanoin meneväni nukkumaan, vaikk'en suinkaan aikonut nukkua heti. Päästyäni yksikseni, rupesin näet vahvasti tuumaamaan. Sanoin siinä itsekseni: meenkö suoraa päätä tuon tohtorin luo ja paljastan nuo petturit? Ei – sitä en tee. Hän kenties kertois kuka oli hälle kannellut, ja silloin kuningas ja herttua kyllä leipoisit mulle lämpimät kakut. No, meenkö mä kuiskaamaan Mary Janelle kaikki tyyni? Ei – se ei käy laatuun sekään. Hän ei osais teeskennellä, vaan hänen silmistään nähtäis pian että hän tietää jotakin, ja kun noilla molemmilla veijareilla oli rahat, pujahtaisit he salaa tiehensä niineen päivineen. Ei – ei ollut muuta kuin yks neuvo. Minun täytyi varastaa rahat, ja mun täytyi näpistää ne niin näppärästi, ett'ei kukaan vois epäillä minua varkaaksi. Sitten kätkisin ne varmaan paikkaan, ja kun me oltais täältä kylliks kaukana alajoella, kirjottasin Mary Janelle ja kertosin missä rahat oli. Mutta s'oli paras, että kaappaisin ne jo tän' iltana, sillä tuo tohtori vois milloin hyvänsä ruveta rettelöimään ja peloittaa molemmat matkakumppalini pois kaupungista, jolloin he kyllä luiskahtaisit tiehensä ryöstöineen päivineen.

No, tuumasin mä, minä menen nuuskimaan heidän huoneisiinsa. – Yläporstuassa oli pimeä, mutta minä löysin herttuan huoneen ja kopeloin siellä hetken aikaa pimeässä, kunnes tulin ajatelleeksi, ett'ei kuningas juur ollut niitä, jotka antavat toisen hoitaa rahojaan; ja niinpä menin hänen huoneeseensa ja rupesin kopeloimaan siellä. Mutta min'en voinut saada juur mitään aikaan pimeässä enkä uskaltanut kynttilääkään sytyttää. Ja niinpä päätin piiloutua sinne ja jäädä heitä väijymään. Samassa kuulin heidän askeleensa ja aijoin mennä piiloon sängyn alle; mutta siinä kiireessä sit' en löytänytkään, vaan hiipaisin tuohon verhoon, jonka takana oli Mary Janen vaatteet. No, ei muu neuvona kuin puikahtaa sen taakse ja kätkeytyä hameiden sekaan. Sinne jäin seisomaan hiljaa kuin hiiri.

He tulivat sisään ja lukitsivat oven jälestään; ja heti ensimmäiseksi meni herttua kontalleen ja kurkisti sängyn alle. Silloin minä iloitsin siitä, ett'en ollut sitä löytänyt. – No, he istuivat alas, ja kuningas sanoi:

"No, mik' on hätänä? Sano sanottavas lyhyesti. S'on parempi, että m'ollaan siellä alaalla lohduttamassa noita surevia tyttöjä kuin ett' istutaan täällä ja annetaan heill' aikaa puhua meistä."

"Joo, seikka on se, Capet, että min' oon kovasti levoton. Tuo tohtori minua huolettaa. Mitkä sull'on aikomukset? Mull'on muuan aatos, ja s'on mielestäni hyvä."

"No, mikä s'on, herttua?"

"Joo, s'on se, että me luistetaan tiehemme jo tän' yönä, ennen kello kolmea aamulla, ja reissataan jokea alaspäin rahapussi kontissamme. Varsinkin kun joutui kynsiimme niin mukavasti, aivan kuin olis lentänyt suuhumme paistettu varpunen; eihän meidän tarvinnutkaan varastaa sitä – oomme saanut sen lahjaks. Minun neuvoni on, että me korjataan täältä luumme."

Minä tulin kovin pahoilleni siellä Mary Janen hameiden välissä. Pari tuntia sitten vielä olis herttuan tuuma ollut mulle melkein yhdentekevä, mutta nyt se minua suretti ja peljätti. Silloin onneksi sanoi kuningas:

"Mitä pirua! ja mekö sillä viisin luovuttais lopusta, jok'on paras osa kaikesta? Ookko sinä hullu? Vai jätettäis me tänne kaheksan yheksän tuhatta dollaria kiinteimistöön, jonka voi muuttaa rahaksi yhtä helposti kuin kultakangen. Eihän m'olla hölmöjä."

Herttua mutisi vastaan; hänen mielestään oli kultapussi heille kylliksi, ja hän ei kernaasti tahtonut kaivaa syvemmälle – ei puolestaan tahtonut ryöstää kolmea orpo raukkaa puti puhtaaks.

"Mitä joutavia!" sanoi kuningas. "Mehän ei ryöstetä heiltä mitään muuta kuin juur nämä rahat. Ne, jotka ostavat omaisuuden, ne saavat pitkän nokan, eikä tytöt. Kun näet tulee tunnetuks, ett' omaisuus ei ollut meidän – ja se kyllä saadaan tietää meidän mentyämme hiiteen – niin julistetaan kauppa mitättömäks ja omaisuus peruutetaan kuolinpesälle. Nää orpotytöt saavat talonsa tavaransa takasin, ja siin'on jumaliste aivan kylliks heille; he ovat sitä paitte nuoria ja reippaita ja voivat helposti ansaita elatuksensa. Heillä ei ole niin mitään hätää. Hyvä jumala, onhan niitä tuhansia, satoja tuhansia, joilla sittenkin on monin kerroin huonompi toimeentulo. Heillä totta maarian ei ole vähintäkään valittamista, s'on vissi se."

No, loppu lorusta oli, että kuningas puhui hänet kumoon, niin että hän lopulta myöntyi ja sanoi: "no, olkoon menneeksi" Mutta kuitenkin herttua vielä huomautti, ett'ei heidän suinkaan pitäis jäädä kauvaks aikaa tähän kaupunkiin, koska mukamas tuo kiusanhenki tohtoriksi saattais keittää heille aika sopan. Mutta kuningas sanoi vain:

"Viis minä tohtorista! Mitä mä hänestä välitän! Menköön hiiteen! Onhan meillä puolellamme kaikki kaupungin pässinpäät – ja ne on tietysti enemmistönä niin täällä kuin muuallakin."

Ja niin h'olit lähdössä alas jälleen. Silloin sanoi herttua:

"Mutta minä pelkään, että me kätkettiin rahat hulluun paikkaan."

Aha! aattelin mä. Olin näet jo ruvennut pelkäämään, ett'en sais mitään tietääkkään.

"Miks niin?" sanoi kuningas.

"Siks että Mary Jane nyt tulee pukeutumaan mustiin, ja yht'äkkiä lähettää hän tänne neekerin noutamaan hälle tarpeelliset vaatteet; ja luulekko sinä että neekeri vois nähdä niin paljon rahaa lainaamatta vähäsen?"

"Sull'on saakelin hyvä pää, sulla, herttua veikkoseni", sanoi kuningas ja rupes samassa kopeloimaan verhon takana pari jalkaa siitä, jossa minä seisoin. Minä likistyin seinää vasten niin tiivisti kuin voin ja olin niin hiljaa kuin mahollista, vaikka mua vähän värisytti; ja minä mietiskelin mitä nuo junkkarit tekis mulle, jos joutuisin kiinni, ja mitä minä silloin sanoisin. Mutta kuningas sai rahapussin käsiinsä, ennenkun olin ennättänyt ajatella ajatukseni loppuun, eikä hän nähnyt minua. Sitten sysäsivät he pussin muutamasta repeämästä sisään olkimatrassiin, jok' oli höyhenpolstarin alla sängyssä, ja sanoivat, että s'oli turkkasen hyvä piilopaikka, koska neekerit mukamas aina puistelee höyhenpolstarit vain, koskematta olkimatrassiin muuta kuin pari kertaa vuodessa; sikspä mukamas nyt ei tarvinnut pelätä, että kukaan kävis noita rahoja varastamassa.

Mutta siinä he erehtyivät. Ennenkun h'olit puolivälissä rappusia, oli mulla pussi käsissäni. Sitten haparoin takasin karsinaani ja kätkin sen sinne, kunnes keksisin paremman piilopaikan. Arvelin paraaksi, että piilottaisin sen johonkin paikkaan ulkopuolelle talorakennusta, sillä jos he kaipaisit sitä, nuuskisivat tietysti ensiksi joka nurkan koko talossa. Sen hyvin tiesin. Sitten panin maata, vaatteet päälläni; mutt' empä saanutkaan unta, sillä niin olin pänningissä saadakseni tämän asian selville. Viho viimeinkin kuulin kuninkaan ja herttuan kämpivän ylös; ja silloin vyöryin alas sängystäni ja makasin hetkisen mahallani, leuka vasten niiden tikapuiden ylintä puolaa, jotka johtivat karsinaani – odottaen sillä viisin mitä ehkä nyt tulis. Mutta mitään ei tullut.

Makasin siinä kunnes kaikki tyyni oli hiiren hiljaa koko talossa; mutta silloin konttasin alas tikapuita pitkin taas.

Viides luku

Minä ryömin heidän ovelleen ja kuuntelin. He kuorsasit että kumisi, ja minä hiivin siitä varvasnenällä tieheni ja pääsin eheänä rappusia alas. Ei kuulunut hengen hievahusta. Kurkistin ruokahuoneen ovenraosta ja näin kaikkein niiden, joiden piti valvoa ruumiin ääressä, sikeästi nukkuvan tuoleillaan. Ovi oli siitä auki vierashuoneeseen, jossa kuollut makasi, ja kummassakin suojassa paloi kynttilä. Minä hiivin siitä ohi, ja toinenkin vierassuojan ovi oli auki, mutta siell'ei ollut ketään sisässä muita kuin Pietari vainaja. Astuin eteenpäin, mutta porstuan ovi oli lukittu ja avain poissa. Samassa kuulin jonkun tulevan rappusia alas, takanani. Silloin lippasin vierassuojaan ja vilkasin hät'hätää ympärilleni, mutt'en jumaliste keksinyt mitään muuta piilopaikkaa rahapussille kuin karvarin kirstun. Kansi oli työnnetty noin jalan verta sivulle päin, niin että kuolleen kasvot näkyivät valkosen harson alta. Minä pistin rahapussin sinne ja työnsin sen kappaleen matkaa kannen alle, justiin siltä paikalta, missä kuolleen kädet lepäsit ristissä. Minun käteni kosketti niihin, ja silloin mua pikkusen pöyristi; n'oli niin kylmät. Minä karkasin siitä tieheni ja menin piiloon oven taakse.

S'oli Mary Jane, joka tuli. Hän astui suoraa päätä kirstun viereen, hyvin hiljaa kuitenkin, ja pani polvilleen ja katsoi sinne sisään. Sitten otti hän framille nenäliinansa, ja minä näin että hän itki, vaikka hän oli selin minuun. Minä hiivin ulos, ja luikuessani ruokahuoneen ohi kurkistin taas ovenraosta sisään. He eivät olleet liikahtaneet paikaltaan, eikä siis kukaan ollut minua nähnyt. Kaikki oli kuin olla piti.

Minä hiivin takasin karsinaani, mutta minua suututti että yritykseni oli päättynyt sillä viisin, nähtyäni niin paljon vaivaa ja vaaraa. Jos vain rahapussi sais olla rauhassa paikallaan – aattelin mä – niin ei hätääkään; sillä kun m'oltais päästy pari sataa virstaa jokea alaspäin, voisin kirjottaa Mary Janelle asiasta ja hän sais kaivattaa ruumisarkun maasta ja ottaa pussin haltuunsa; mutta luultavampaa monin kerroin oli, että he löytäisit pussin jo seuraavana aamuna, kun ruumisarkun kansi oli ruuvattava kiinni jälleen. Ja silloin kuningas tietysti heti sieppais rahat itselleen taas eikä sitten hevillä enää päästäis ketään niitä varastamaan. Senpä tähden mull' oli ankara halu pujahtaa alas uudelleen ja kaapata pussi kainalooni, mutta min'en uskaltanut. Aamu oli jo lähenemässä, ja millä hetkellä hyvänsä vois joku noista valvojista ruokasalissa herätä ja yllättää minut – yllättää minut kantamasta kainalossani kuuttatuhatta dollaria, joita ei kukaan ollut uskonut haltuuni. Ei, eikös hiis – aattelin itsekseni – min'en tahdo tulla sekotetuksi mokomaan juttuun.

Tullessani aamulla alas, oli vierashuoneen ovi lukittuna ja valvojat olit menneet tiehensä. Siell'ei ollut muita kuin talonväki ja leskirouva Bartley. Minä koin urkkia heidän kasvoistaan, olisko mitään outoa tapahtunut, mutt' en huomannut mitään.

Aamupäivällä tuli hautausurakoitsija apulaisineen, ja he asettivat ruumisarkun parin tuolin päälle keskelle huonetta, ja sitten he tälläsit riveihin kaikki talon tuolit ja lainasit lisää naapureilta, kunnes kaikki huoneet olit melkein täynnään. Ruumisarkun kansi oli aivan samassa tällingissä kuin ennen, mutta min'en tohtinut käydä katsomaan, olisko rahapussi tallella, kun niin paljo ihmisiä oli ympärillä.

Sitten alkoi vieraat kokoontua, ja kuningas ja herttua ja tytöt istuivat eturiviin kirstun pään puoleen, ja noin puolen tunnin kuluessa kävivät nyt vieraat, toinen toisensa perästä, katsahtamassa alas vainajan kasvoihin, ja muutamilta tipahti pari kyyneltä, ja s'oli kaikki hyvin juhlallista ja hiljaista; mutta tytöt ja nuo molemmat roistot painoivat kaiken aikaa päitään alaspäin ja pitivät nenäliinojaan silmäinsä eessä ja porasivat vähäsen. Mitään muuta ääntä ei kuulunut kuin toisinaan jonkun jalan krapsinta lattiaan tai kun joku niisti nenäänsä – ja min' olen huomannut, ett' ihmiset aina kuuraavat kärsäänsä kaikkein enimmän juur hautajaisissa, pait kenties kirkossa.

Kun talo oli tullut täyteen väkeä, luikerteli heidän joukossaan hautausurakoitsija niin sanomattoman lempeänä ja pehmeänä mustissa hansikoissaan, järjestäen kaikki tamineet ja osottaen paikat kaikille; ei hän sitä tehdessään elämöinnyt vähintäkään, ei enemmän kuin kissa. Eikä hän edes puhunut yhtään halkaistua sanaa; hän vain hiljaa ja varoen käänteli ja väänteli ihmisiä sinne tänne ja hankki paikat myöhästyneille, aukaisten heille tietä; ja kaikki hän sai aikaan ainoastaan muutamilla pään- ja kädenliikkeillä. Sitten hän itse jäi seisomaan huoneen perimmäiseen päähän, selkä seinää vasten. En ikipäivinäni ole nähnyt niin hiljaista, niin sävysää, niin salamielistä miestä; hän ei yhtään kertaa edes hymähtänytkään, ei enempää kuin palvattu lampaanlapa.

He olivat lainanneet muutaman urkuharmoonin, mutta s'oli kipeä, sillä kun kaikki oli valmiina, istui muuan nuori rouva sen eteen ja alkoi sitä rumputtaa, ja se ähkyi ja ryökkäsi ja voivotti niin surkeasti, kuin sit' olis vaivannut koliikki. Kaikki yhtyivät virteen ja veisasit, ja minun mielestäni oli Pietari vainaja ainoa, joll' oli hyvä olla, sillä hän ei kuullut mitään. Sitten pastori Hobson nousi seisaalle, hyvin juhlallisesti ja verkalleen, ja rupes puhumaan; mutta justiin samassa alkoi kuulua mitä hirveintä melua alhaalta kellarista. S'oli vain yks ainoa koira, mutta se piti semmosta riivatun elämää, ett' olis luullut rauhan rauenneen koko maan päältä, eikä siitä tullut mitään loppuakaan. Pastorin täytyi vaieta kesken ruumissaarnaansa ja jäädä odottamaan – siinähän tuskin voi kuulla edes omaa ajatustaankaan. S'oli turkkasen tuskallista, eikä kukaan näkynyt tietävän mikä tulis neuvoks. Mutta kesken kiusaa nähtiin, miten tuo pitkäkoipinen hautausurakoitsija teki pienen viittauksen pastorille ikäänkuin sillä sanoen: "Olkaa huoleti – luottakaa minuun." Sitten kyykistyi hän alas ja lähti hiipimään pitkin seinän vierustaa, niin että vain hänen hartiansa näkyivät ihmisten päiden ylitse. Sill'aikaa yltyi kähäkkä ja kiljunta kellarissa yhä kiivaammaksi. Viimein, kierrettyään kaks seinää huoneesta ja lennettyään ulos, näkyi urakoitsija kuitenkin päässeen perille kellariin. Me kuulimme aimo lätkähyksen, ja koira kiljasi pari kertaa hirveästi, ja sitten tuli haudan hiljaisuus, ja pastori jatkoi puhettaan ihan säntilleen samasta paikasta, johon oli sen katkaissut. Parin minuutin päästä tuli hautausurakoitsijan selkä ja hartiat taas soljuen sisään pitkin seinää, ja hän seisahtui entiselle paikalleen, nousi seisomaan, pani kätensä ikääskuin kaihtimiksi molemmin puolin suutaan ja kurotti kaulansa kuin kurki, ihmisten pään yli, pastorin suuta vasten ja kuiskasi – niin että kuului kaikkialle – : "Sill' oli rotta!" Sitten hän vaipui alas paikalleen jällensä. Selvästi näkyi, ett' ihmiset olit hyvin tyytyväiset, sillä heit' oli tietysti ahdistanut ankara uteliaisuus. Tommoset pikku palvelukset ei maksa mitään, mutta ne ne on, jotka tekevät ihmisen suosituksi ja rakastetuksi lähimmäistensä joukossa. Niinpä nyt tuossa kaupungissa esimerkiks ei ollut yhtään sielua, jost' olis pidetty niin paljon kuin tästä hautausurakoitsijasta.

No, ruumissaarna oli hyvin kaunis, mutta hirveän pitkä ja ikävä; ja sen jälkeen kuningas heti taas tukki puhumaan ja veivasi sisästään pitkän pivollisen sanoja, paljasta lorua ja roskaa kaikki tyyni. Viimein loppui toki sekin, ja hautausurakoitsija alkoi seilata ruumisarkulle ruuvimeisseli kädessään. Silloin pusertui hiki nahastani, ja minä tarkastelin häntä kovalla pinnistyksellä. Mutta hän ei rähjännyt ollenkaan, ei vonkinut eikä tonkinut; hän vain lykkäs kannen hiljaa paikalleen ja ruuvasi sen kiinni tottuneella kädellä. Siin' oltiin siis. Min'en edes varmaan tiennyt, oliko rahapussi siellä vai ei. Mitäs jos joku olis kaapannut sen käpäliinsä ja sitten luistanut tiehensä hiiren hiljaa? – miten minä silloin rohkenisin kirjottaa Mary Janelle? Jos hän kaivattais ylös kirstun eikä siitä mitään löytäiskään – mitä hän ajattelis minusta? Saattaishan päälle päätteeks käydä niinkin, että he panisit poliisin ajamaan minua takaa ja minä joutuisin putkaan. Ei, paras olis, etten olis millänikään koko jutusta, etten kirjoittais sanaakaan. Olinhan vain saanut aikaan sotkua ja ikävyyttä sekaantumalla toisten asioihin. Kunhan en olis sitä tehnyt!

No, he hautasit Pietarin niinkuin muitakin haudataan, ja me palattiin takasin hautausmaalta, ja minä tarkastelin heidän naamojaan taas – en voinut sit' auttaa enkä saada mitään rauhaa. Mutta siitä ei mitään lähtenyt; naamat eivät kertoneet mulle tämän taivaallista.

Iltapäivällä teki kuningas visiittejä jos jossakin ja oli ilettävän imelä ja ystävällinen joka paikassa; ja samassa antoi hän heidän tulla siihen luuloon, että hänen seurakuntansa Englannissa mukamas kaipasi häntä kovasti, jonka vuoksi hänen täytyis saada kaikki asiat täällä järjestetyks mitä kiireimmiten ja sitten palata suoraa päätä kotiin. Hän oli kovasti pahoillaan mukamas, kun ei voinut viipyä täällä kauvemmin; ja niin olit kaikki muutkin, vaikka he kyllä sanoivat ymmärtävänsä, ett'ei sit' asiaa voinut auttaa. Sitten sanoi hän, että hän ja William tietysti ottaisit tytöt mukanaan Englantiin; ja se seikka heitä kovasti ilahutti, koska tyttöjen nyt tulis hyvä olla sukulaisten luona, meinasivat he; ja se seikka ilahutti tyttöjä myös – ilahutti heitä siihen määrään, että he melkein unohtivat kaiken surunsa, ja he pyysivät hänen myydä omaisuuden niin pian kuin suinkin, niin olisit he valmiit lähtemään milloin hyvänsä. Nuo pikku raukat olivat niin iloiset ja onnelliset, että minua oikein pöyristytti ajatellessani miten heitä narrattiin ja petkutettiin; mutta min'en vain keksinyt mitään neuvoa heidän avuksensa.

No, kuningas jumaliste kuuluttikin heti, että talo ja neekerit ja koko irtaimisto myytäis huutokaupalla kolmantena päivänä hautajaisista; mutta jos joku tahtois tehdä kauppoja sitä ennen, niin kävis sekin laatuun.

Siitä nyt tyttöjen ilo sai ensimmäisen iskun, sillä ens päivänä hautajaisista, tuossa kello kahentoista aikana, tuli pari orjakauppiasta kuninkaan luo, ja hän möi heille kaikki neekerit, ja näiden piti lähteä, – poikien jokea ylöspäin Memphisiin, mutta heidän äitinsä jokea alas Orleansiin. Minä luulin, että tytöiltä ja neekereiltä sydämmet siinä särkyis surusta; he itkivät toinen toisensa rinnoilla niin kauheasti, että minun oikein rupes tekemään pahaa sitä nähdessäni. Tytöt sanoivat, että he eivät koskaan olleet edes aavistaneet, että perhe tuolla tavoin tulis hajotetuksi tai myydyksi pois kaupungista. Min'en ikipäivinä sais muististani sitä surkeaa näkyä, kun nuo tyttö raukat ja neekerit pitivät toisiaan kaulasta ja itkeä nyyhkyttivät, enkä min' olis kestänyt sitä toitottamatta ulos koko totuutta, joll'en olis tietänyt, että kauppa oli peräti mitätön ja tulis puretuksi, ja että neekerit siis myös parin viikon päästä olisit kotona jälleen.