Jenkkejä maailmalla II

Ja hän lähti uudelleen. Kulki pikkuretkensä uuden kerran. Luiskahti sileällä verholla – hän oli jo vähältä minun. Mutta kovan onnen rako pelasti hänet. Hän tuli luoksemme taas – ja aivan terveenä. Aika kahdeksan minuuttia neljäkymmentäkuusi sekuntia.

Sanoin Danille: "Lainaa minulle dollari – vielä minä tämän pelin voitan".

Kävi vielä nolommin. Hän voitti taas. Aika kahdeksan minuuttia neljäkymmentäkahdeksan sekuntia. Minulta loppui kärsivällisyys kokonaan. Olin suunniltani. Raha ei merkinnyt minulle enää mitään. Minä sanoin: "Oi sinä profeetan poika, saat sata dollaria, jos hyppäät tämän pyramidin huipusta päistikkaa alas. Ellet hyväksy tarjousta, niin sano ehtosi. Minä en välitä siitä, mitä maksaa. Minä jään tänne ja lyön vetoa niin kauan kuin Danilla on senttikään kukkarossaan".

Minulla oli hyvät toiveet voittaa nyt, sillä arabialaiselle tämä oli häikäisevä tilaisuus. Hän punnitsi asiaa hetkisen ja luullakseni olisi yrittänyt, mutta sitten tuli hänen äitinsä ja sekaantui asiaan. Äidin kyyneleet liikuttivat minua – en koskaan voi välinpitämättömänä nähdä naisten vuodattavan kyyneliä – ja minä lupasin hänellekin satasen, jos hänkin hyppäisi.

Mutta se oli hukkayritys. Arabialaiset ovat Egyptissä liian korkeassa hinnassa. He näyttävät naamaa, joka ei vähääkään sovi moisille villi-ihmisille.

Laskeusimme alas palavissa päin ja huonolla tuulella. Dragomaani sytytti kynttilät ja astuimme kaikki pyramidin juurta, ympärillämme hurja roskajoukko arabialaisia, jotka kaikki pyytämättä tungettelivat meille palveluksiaan. He laahasivat meitä mukanaan pitkin pitkää kaltevaa käytävää ja tiputtelivat kynttilöistä talia päällemme ylt'yleensä. Tämä käytävä ei ollut kuin kaksi kertaa leveämpi ja korkeampi kuin muotia seuraavan naisen matka-arkku, ja seinät, katto ja lattia olivat täysistä egyptiläisistä graniittilohkareista, joiden leveys oli vaatekaapin, paksuus kaksi ja pituus kolme kertaa suurempi kuin vaatekaapin. Kiipesimme, kiipesimme ahdistavassa pimeydessä, kunnes mielestäni mahdoimme uudelleen lähestyä pyramidin huippua, ja tulimme sitten "kuningattaren kammioon" ja pian sen jälkeen "kuninkaan kammioon". Nämä avarat huoneet olivat hautoja. Seinät oli rakennettu valtavista silitetyistä graniittimöhkäleistä, jotka oli tarkkaan liitetty yhteen. Jotkut lohkareista olivat tavallisen arkihuoneen kokoisia. Kuninkaan kammion keskellä oli suuri kivinen arkku, joka muistutti kylpyammetta. Sen ympärille oli kokoontunut maalauksellinen ryhmä villejä arabialaisia ja ryvettyneitä, repaleisia pyhiinvaeltajia, jotka puhellessaan kohottivat kynttilöitään korkealle pimeään, ja häälyvät valoläikät muodostivat hämärän sädekehän erään parantumattoman muistoesineiden kerääjän ympäri, kun hän pyhyyttä häväisevällä vasarallaan naputteli ikäarvoista arkkua.

Vaivalla kompuroimme jälleen ulkoilmaan ja kirkkaaseen auringonpaisteeseen ja otimme sitten kolmisenkymmentä minuuttia vastaan repaleisia arabialaisia parittain, tusinoittain ja plutoonittain ja maksoimme heille bakshiishia palveluksista, joita he vannoivat ja toinen toisensa avulla todistivat tehneensä, mutta joista meillä ei ollut ennen mitään tietoa – ja kun kukin joukko oli saanut maksunsa, jätättivät he taas jonon jälkipäähän ja sopivalla hetkellä tulivat uudelleen ja esittivät uuden keksimänsä palveluslaskun tilitettäväksi.

Söimme lunshimme pyramidin varjossa tämän tungettelevan ja epätervetulleen seuran keskellä ja sitten Dan ja Jack ja minä lähdimme kävelemään. Ulvova joukko maanasukkaita seurasi meitä – ympäröi meidät – melkein erotti meidät muista. Heidän kanssaan oli sheikki, joka oli puettu poimukkaaseen valkoiseen burnukseen ja moniväriseen päähineeseen. Hän tahtoi saada lisää bakshiishia. Mutta me olimme päättäneet noudattaa uutta ohjetta – vaikka miljooneja puolustukseksi, mutta juomarahoja ei penniäkään. Minä kysyin häneltä, suostuiko hän kehoittamaan muita poistumaan, jos maksaisimme hänelle. Hän sanoi, että kyllä – kymmenellä frangilla. Me suostuimme kauppaan ja sanoimme —

"Ja nyt kehoita vasallejasi peräytymään."

Hän läimäytti pitkällä sauvallaan olkansa takaa ja kolme arabialaista haistoi maata. Hän hyppi roskajoukon keskellä kuin mielipuoli. Hänen iskunsa sattuivat kuin rakeet, ja minne isku sattui, siihen aina käpertyi yksi hänen alamaisistaan. Meidän täytyi rientää apuun ja sanoa hänelle, ettei niitä tarvinnut tappaa, hiukan vahingoittaa vain. – Kahden minuutin kuluttua olimme yksinämme sheikin kanssa ja saimme edelleenkin jäädä. Tämän lukutaidottoman raakalaisen kehoituskyky oli aivan merkillinen.

Jokainen Kheopsin pyramidin sivu on seitsemänsataa jalkaa ja vähän päälle. Se on noin seitsemääkymmentäviittä jalkaa korkeampi kuin Rooman Pietarin kirkon risti. Kun ensi kerran eläissäni laskin Mississipin, luulin korkeinta St. Louisin ja New Orleansin välillä olevaa törmän polvea – se oli lähellä Selmaa, Missourissa – maailman ehkä korkeimmaksi vuoreksi. Sen korkeus oli neljäsataakolmetoista jalkaa. Se yhä vielä väikkyy muistossani yhtä korkeana. Voin vielä nähdä puitten ja pensaitten käyvän pienemmiksi ja pienemmiksi, kuten silloinkin seuratessani silmillä sen valtavaa rinnettä, kunnes ne olivat vain höyhenpaarre etäisellä kukkulalla. Tämä Kheopsin symmetrinen pyramidi – tämä täysi kivivuori, ihmisten kärsivällisten käsien rakentama – tämä unhotetun hallitsijan mahtava hauta – saattaa häpeään lempivuoreni. Se on nimittäin neljääsataakahdeksaakymmentä jalkaa korkea. Vielä varhaisempina vuosina kuin muistiin johtamani oli meidän kaupunkimme Lupapäivän mäki minun mielestäni Jumalan jaloin teos. Se näytti ulottuvan pilvien yli. Se oli lähes kolmeasataa jalkaa korkea. Niihin aikoihin paljon mietiskelin, voimatta kuitenkaan koskaan käsittää, miks'ei se koonnut lakensa ympäri ainaisia pilviä ja kruunannut majesteetillista otsaansa ikilumella. Minä olin kuullut, että se oli suurten vuorten tapa muualla maailmassa. Muistan, kuinka erään toisen pojan kanssa ahersimme monenakin iltapäivänä, jonka luvuilta varastimme ja sitten selkänahkallamme kuittasimme, kaivaaksemme maan valtavan paaden alta, joka oli kukkulan laen reunalla, toivoen siten saavamme sen liikkeelle. Muistan, kuinka eräänä lauantai-iltapäivänä uhrasimme tähän kolmen tunnin rehelliset ponnistukset ja huomasimme niiden vihdoin tulevan palkituiksi. Muistan, kuinka sitten istuimme alas ja pyyhimme kasvoiltamme hien ja odotimme, että mäen alla tietä pitkin kulkevat huviretkeläiset ennättäisivät alta pois – ja sitten päästimme paaden matkaan. Mainiota. Se lähti suurella ryskeellä laskemaan rinnettä, repien juurineen pieniä puita, laoten pensaita kuin heinää, ruhjoen, raadellen, rikkoen kaikki matkallaan – se särki ja hajoitti puupinon kukkulan juurella ja sitten korkealta penkereltä hyppäsi kuormarattaiden yli tielle – neekeri katsahti ylös ja väisti – ja seuraavassa silmänräpäyksessä teki pienen pientä silppua eräästä tynnörintekijän verstaasta, josta alkoi purkaa tynnörintekijöitä kuin ampiaisia. Sitten me sanoimme, että se oli kerrassaan suurenmoista, ja otimme lähdön. Tynnörintekijät kun hyökkäsivät mäen päälle asiaa peräämään.

Tuo vuori, vaikka olikin niin hirmuinen, ei kuitenkaan ollut mitään Kheopsin pyramidiin verraten. En voinut mieleeni johtaa ainoatakaan vertausta, joka antaisi tyydyttävän käsityksen näiden hirmuisten paasien muodostaman latomuksen suuruudesta, latomuksen, joka peitti kolmetoista eekeriä maata ja ulottui ylöspäin neljäsataakahdeksankymmentä väsyttävää jalkaa, ja niinpä heitin koko asian ja astelin alas sfinksin luo.

Vuosien odotuksen jälkeen se vihdoinkin oli edessäni. Nuo suuret kasvot olivat niin alakuloiset, niin vakavat, kaihoisat ja kärsivälliset. Niiden ilmeessä oli arvokkuutta, joka oli enemmän kuin maallista, ja hyväntahtoisuutta mointa, jommoista ei koskaan mikään inhimillinen ole huokunut. Se oli kiveä, mutta se näytti tuntevan. Jos milloinkaan kivi on ajatellut, niin tämä ajatteli. Se katsoi maiseman äärtä kohti, mutta ei siltä katsellut mitään – ei mitään muuta kuin etäisyyttä ja tyhjyyttä. Se katsoi yli kaiken nykyisen ja kauemmaksi, kauas etäiseen muinaisuuteen. Se katsoi yli ajan valtameren – yli vuosisata-aaltojen vaeltavain jonojen, jotka poistuessaan yhä etäämmäksi ja etäämmäksi yhä enemmän ja enemmän lähestyivät toisiaan ja lopulta sekaantuivat katkeamattomaksi vuokseksi kaukana harmaan muinaisuuden taivaanrannalla. Se ajatteli menneitten aikain sotia, valtakuntia, joitten se oli nähnyt kehittyvän ja häviävän, kansoja, joiden se oli nähnyt syntyvän, joiden edistystä se oli seurannut, joiden tuhon pannut merkille, viidentuhannen hitaasti vierivän vuoden iloja ja suruja, elämää ja kuolemaa, suuruutta ja häviötä. Siihen oli ruumiillistunut yksi inhimillinen kyky – ihmisen sydämen ja järjen lahja. Se oli "muisto", "silmäys menneisyyteen" näkyvässä ja tuntuvassa muodossa. Kaikki, jotka tietävät, mitä paatosta on menneiden aikain ja kadonneitten kasvojen muistoissa – vaikkapa ne eivät olisikaan kuin parin vähäpätöisen vuosikymmenen päässä – se jonkun verran käsittää paatosta, joka asuu noissa vakavissa silmissä, noissa silmissä, jotka niin järkähtämättä kiinnittävät kaukokatseensa tuntemiinsa, vielä historiaakin vanhempiin asioihin – vanhempiin perimätietoakin – asioihin, jotka olivat, muotoihin, jotka liikkuivat jopa runoudellekin melkein aivan tuntemattomina aikoina ja toinen toisensa jälkeen raukesivat olemattomuuteen ja jättivät tämän kivisen haaveilijan yksinään keskelle outoa uutta aikaa ja käsittämättömiä tapauksia.

Sfinksi on suurenmoinen yksinäisyydessään, mahtava suuruudessaan, se vaikuttaa salaperäisyydellä, joka sen syntyä verhoo. Ja tämän ikuisen kivikuvan korkealle kohoavassa majesteettisuudessa ja sen syyttävässä muistossa kaikkien aikain töistä on jotain, joka katsojalle antaa aavistusta siitä, mitä hän on tunteva viimeisenä päivänä seisoessaan Jumalan ylevyyden edessä.

On muutamia seikkoja, jotka ehkä pitäisi Amerikan hyvän maineen nimessä jättää sanomatta, mutta juuri nämä asiat sattuvat toisinaan olemaan juuri niitä, jotka amerikkalaisten todelliseksi parhaaksi ovat huomattavalla tavalla ilmi tuotavat. Meidän seisoessa katselemassa ilmestyi sfinksin leukaan syylä tai joku muu näppylä. Kuulimme vasaran tutun kilkutuksen ja käsitimme asian paikalla. Eräs meidän hyvää tarkoittavista hylkiöistämme – tarkoitan muistoesineitten kokoojistamme – oli ryöminyt sinne ylös ja koetti nyt murtaa näytteen majesteetillisimmista kasvoista, mitä ihmisen luova käsi on milloinkaan aikaan saanut. Mutta suuri kuva katsoi kuolleihin aikoihin yhtä rauhallisesti kuin ennenkin vähääkään tietämättä siitä vähäpätöisestä hyönteisestä, joka nakerteli sen leukaa. Egyptiläisen graniitin, joka on uhmannut kaikkien aikain myrskyt ja maanjäristykset, ei tarvitse pelätä ymmärtämättömäni huviretkeilijäin eikä tämän yksilön kaltaisten maantierosvojen nupi vasaroita. Hänen yrityksensä meni myttyyn. Lähetimme sheikin vangitsemaan hänet, jos hänellä oli siihen valtaa, tai varoittamaan häntä, ellei hänellä valtaa ollut, että Egyptin lakien mukaan se yritys, jonka hän aikoi tehdä, oli rangaistava vankeudella tai selkäsaunalla. Nyt hän heitti ja lähti tiehensä.

Tuli sitten jotain väliin, niin ettemme käyneetkään Punaisella merellä emmekä saaneet kävellä Arabian hiekoilla. En rupea kuvaamaan Mehmet Alin suurta moskeijaa, jonka sisäseinät ovat kauttaaltaan hiottua kiiltävää alabasteria. En rupea kertomaan, kuinka pikkulinnut ovat rakentaneet pesiään moskeijassa riippuvain suurten kynttiläkruunujen palloihin ja kuinka ne täyttävät koko paikan sävelillään eivätkä pelkää ketään, koska niiden rohkeus sallitaan, niiden oikeuksia kunnioitetaan, eikä kenenkään sallita puuttua niiden oloihin, vaikkapa moskeijan sen vuoksi täytyisikin jäädä pimeäksi. En millään ehdolla aio kertoa tuota kulunutta juttua mamelukkien teurastuksesta, koska olen hyvilläni siitä, että mokomat villityt roistot teurastettiin, enkä suinkaan tahdo herättää heitä kohtaan myötätuntoa. En kerro sitäkään, kuinka tuo yksi mamelukki hevosineen hyppäsi alas linnan muurilta sadan jalan korkeudesta ja pääsi pakoon, sillä sille minä en suurta arvoa anna – sen olisin voinut tehdä itsekin. En kerro Joosefin kaivosta, jonka hän kaivoi linnavuoren kovaan kallioon ja joka on vielä yhtä hyvä kuin uutenakin, enkä kuinka samat muulit, jotka hän osti vettä vetämään (päättömillä kahleilla) yhä vieläkin vetävät vettä ja alkavat siihen väsyä. Jääkööt myös kuvaamatta Joosefin vilja-aitat, jotka hän rakensi viljaa säilyttääkseen Egyptin pörssikauppiaitten samaan aikaan tehdessä "hankintakauppoja" – tietämättä, olisiko maassa ensinkään viljaa, kun tulisi aika täyttää hankintasitoumus. En kerro mitään Kairosta, joka on sangen, sangen merkillinen kaupunki, sillä oikeastaan se on vain itämaalaisen kaupungin toistuma, vaikkapa hyvän kylläisesti väkevöittynä ja liioiteltuna – itämaisista kaupungeistahan olen jo puhunut. En kerro suuresta karavaanista, joka joka vuosi lähtee Mekkaan, sillä se jäi minulta näkemättä. Enkä rahvaan tavasta heittäytyä maahan pitkäkseen ja muodostaa kivilaskos ihmisistä, jotta retkikunnan johtaja kotia palatessaan saisi ratsastaa heidän ylitseen ja siten antaa heille osan paratiisin iloihin, sillä sekin jäi minulta näkemättä. Enkä puhu rautatiestä, sillä se on samanlainen kuin mikä muu rautatie tahansa – mainitaan vain, että veturia lämmitetään kolmentuhannen vuoden ikäisillä muumioilla, joita sitä varten ostetaan tonnittain tai hautausmaittain, ja että maailmallismielisen koneenkäyttäjän toisinaan kuulee harmitellen huudahtavan: "Kirotut plebeijit, eivät lämmitä sentin vertaa – tuokaa kuninkaita." [Kerrottu minulle totena. Minä vain kerron asian niinkuin kuulin. Olen taipuvainen uskomaan sen. Voin uskoa mitä vain. – M.T.] En tee selkoa niistä kurakeoista, joita on kuin ampiaispesiä ylimmän vesirajan yläpuolelle nousevilla kummuilla kautta koko Egyptin maan – alemman kansan kylistä. En puhu tasaisen lakean rannattomasta laajuudesta, joka uhkuvine laihoineen ilahuttaa silmää niin pitkälti kuin se näkee Egyptin lauhkeassa mehevässä ilmassa. En puhu pyramideista viidenkolmatta mailin päästä nähtyinä, sillä tämä näkö on niin eteerinen, ettei sitä innoittumaton kynä voi kuvata. En kerro tummaihoisista naisista, joita joukoittain kokoontui vaunujemme ympärille niiden hetkeksi pysähtyessä asemille, myydäkseen meille vettä tai punertavan mehukkaan granaattiomenan. En tahdo kertoa siitä kirjavasta väenpaljoudesta enkä hurjista puvuista, joista eräällä barbaarisella asemalla paraikaa pidetyt markkinat saattoivat ylpeillä. Enkä kerro siitäkään, kuinka koko tällä pikamatkalla herkuttelimme vereksillä taateleilla ja nautimme mitä miellyttävimmästä maisemasta. Enkä miten lopulta porhalsimme Aleksandriaan, pyrähdimme junasta, soudatimme itsemme laivaan, jätimme jälkeemme toverin (jonka määrä oli palata Eurooppaan ja vasta sieltä kotia), nostimme ankkurin ja pitkän matkamme jälkeen käänsimme keulan kotia kohti ja ainaiseksi. Enkä edes siitä, kuinka hohtavan auringon laskettua maailman vanhimman maan taivaanrannan alle Jack ja Moult juhlallisina kokoontuivat tupakkahyttiin ja koko yön surivat menetettyä toveriaan eivätkä ottaneet mistään lohduttautuakseen. En lausu sanaakaan kaikista näistä asioista enkä kirjoita riviäkään. Olkoot ne sinetillä suljettu kirja. En tiedä, mikä sinetillä suljettu kirja on, koska en ole semmoista koskaan nähnyt, mutta sinetillä suljettu kirja on se lausetapa, jota tämmöisestä asiasta on käytettävä, sillä se on vakaantunut.

Olimme hyvillämme siitä, että olimme nähneet sen maan, joka oli sivistyksen äiti – joka opetti kreikkalaisille tiedon alkeet ja Kreikan kautta Roomalle, Rooman kautta koko maailmalle, sen maan, joka olisi voinut opettaa ihmisyyttä ja sivistystä israelin onnettomille lapsille, mutta salli heidän poistua rajainsa yli ei paljoakaan raakalaisia parempina. Olimme hyvillämme siitä, että olimme nähneet tämän maan, jolla oli valistunut uskonto ja ikuiset tulevaisuuden palkat ja rangaistukset, vaikkei edes israelilaisten uskonto käsittänyt tulevaisuuden lupausta. Olimme hyvillämme nähtyämme sen maan, joka tunsi lasin kolmetuhatta vuotta ennenkuin Englanti ja jossa osattiin sille maalata paremmin kuin nykyään missään. Sen maan, jossa kolmetuhatta vuotta takaperin lääketieteestä ja haavain parantamisesta tiedettiin melkein kaikki, mitä tiede on viime aikoina selville saanut, jolla oli kaikki ne omituiset haavalääkärikojeet, jotka tiede on muka keksinyt meidän ajallamme, joka oli korkealle kehittänyt tuhatkunnan edistyneen sivistyksen ylellisyystavaraa ja käytäntöesinettä, mitä me nykyaikoina olemme vähitellen saaneet kehitetyiksi ja väitämme uutuuksiksi, jolla oli paperia jos kuinka monta vuosisataa ennen kuin me siitä uneksuimmekaan – ja hiusputous niskassa, ennenkuin meidän naisemme olivat niitä ajatelleetkaan, joilla oli täydellinen kansakoululaitos niin kauan ennen kuin me olemme voineet kerskata saavutuksistamme tällä alalla, että se tuntuu iankaikkisen etäiseltä; joka balsamoi kuolleet siten, että liha kävi melkein kuolemattomaksi – jota taitoa me emme taida; jonka rakentamat temppelit uhmaavat ajan hammasta ja ivaten hymyilevät meidän kiitetyille pienille rakennusihmeillemme; tuon vanhan maan, joka tiesi kaikki mitä me tiedämme ja ehkä enemmänkin, joka vaelsi sivistyksen leveätä valtatietä luomisen harmaassa aamuhämärässä jo niin monen monet aikakaudet ennen meidän syntymistämme; joka jätti ylevän valistuneen mielen leiman sfinksin ikuiselle otsalle saattamaan häpeään kaikki pilkkaajat, jotka, maan kaikkien muitten todistuksien hävittyä, ehkä koettavat maailmalle uskotella, että keisarillinen Egypti korkean maineensa aikoina haparoi pimeässä.

XXVIII LUKU

Matkalla kotia – Väsähtynyt muistokirja – Pojan päiväkirja – Vanha Espanja.

Olimme jälleen merellä, sangen pitkä matka edessämme – meidän kun piti kulkea Levantti päästä päähän, koko varsinainen Välimeri päästä päähän ja sitten koko leveän Atlantin poikki – monen viikon matka. Itsestämme vakaannuimme hyvin hitaaseen koturielämänlaatuun ja päätimme olla hiljaista, mallikelpoista väkeä, emmekä enää harhailla pariin-, kolmeenkymmeneen päivään. Emme ainakaan pitemmältä kuin laivan kokasta perään. Tämä oli sangen viihdyttävä tulevaisuudenkuva, sillä olimme uupuneet ja kaipasimme pitkää lepoa.

Olimme nyt kaikki laiskoja ja kyllästyneitä, kuten muistikirjani laihat lisäykset (jotka minulle olivat niin varma osoittaja mielentilastani) todistavat. Miten tyhmä kapine muistikirjasta sentään tulee merellä. Olkaa hyvä, päättäkää itse:

"Sunnuntaina – Jumalanpalvelus kuten tavallisesti, neljän lasin aikaan. Jumalanpalveluksia illallakin. Korttia ei lyöty.

"Maanantaina – Kaunis päivä, mutta satoi rankasti. Eläimet, jotka ostettiin Aleksandriasta pihviksi, olisi tehtävä kattopäreiksi. Taikka lihoitettava. Niiden lanteilla vesi muodostaa syviä lätäköitä. Ja sinne tänne pitkin selkääkin. Hyvä, etteivät ole lehmiä – se vuotaisi sisään ja pilaisi maidon. Syyrialainen kotka parka näyttää sateessa sangen surkealta ja nololta istuessaan ankkuri vintturilla. Sillä näyttää olevan merimatkoista oma mielipiteensä, ja jos se lausuttaisiin sanoiksi ja sanat muutettaisiin kiinteiksi kappaleiksi, niin voisi niillä luultavasti tukkia maailman suurimmankin virran.

"Tiistaina – Jossain Maltan saaren lähettyvillä. Emme voi poiketa sinne. Kolera. Sää sangen myrskyistä. Paljon matkustajia merikipeinä ja näkymättöminä.

"Keskiviikkona – Sää yhä edelleenkin kovin paha. Myrsky puhalsi merelle kaksi maalintua ja ne tulivat laivaan. Muuan haukkakin tuli tuulen mukana. Se kierteli ja kaarteli laivan ympäri ja halusi istahtaa, mutta pelkäsi ihmisiä. Se oli kuitenkin niin uupunut, että sen täytyi istahtaa lopulta, ellei tahtonut tuhoutua. Moneen kertaan se istahti etumaston päähän ja yhtä monta kertaa tuuli puhalsi sen pois. Lopulta Harris sai sen kiinni. Meri täynnään lentokaloja. Niitä kohoilee kolminsadoin samalla kertaa ja liidettyään salaman nopeudella aallonharjain poikki pari kolmesataa jalkaa putoavat alas ja katoavat.

"Torstaina. – Ankkuroimme Algierissa, Afrikassa. Kaunis kaupunki, kaunis vihanta kukkulamaisema sen takana. Olimme siellä puolen päivää ja lähdimme sitten pois. Emme saaneet lupaa lähteä maihin, vaikka terveydentila laivallamme oli moitteeton. Pelkäsivät Egyptin ruttoa ja koleraa.

"Perjantaina. – Aamulla dominoa. Iltapäivällä dominoa. Illalla käveltiin kannella. Myöhemmin charaadeja.

"Lauantaina. – Aamulla dominoa. Iltapäivällä dominoa. Illalla käveltiin kannella. Myöhemmin dominoa.

"Sunnuntaina. – Aamujumalanpalvelus neljän lasin aikaan. Iltajumalanpalvelus kahdeksan lasin aikaan. Yksitoikkoisuutta puoleenyöhön. – Jonka jälkeen dominoa.

"Maanantaina. – Aamulla dominoa. Iltapäivällä dominoa. Illalla käveltiin kannella. Myöhemmin charaadeja ja t: ri C. Dominon luento.

"Ilman päivämäärää. – Ankkuroimme Cagliarin maalauksellisen kaupungin edustalle, Sardiniassa. Viivyimme puoleen yöhön, mutta nämä sydämettömät ulkomaalaiset eivät laskeneet meitä maihin. He haisevat kamalasti – kammoavat pesuvettä – pelkäävät koleraa.

"Torstaina. – Ankkuroimme Espanjan Malagan, kauniin katedraalikaupungin edustalle. – Lähdimme maihin kapteenin veneessä – emme sentään maihinkaan, sillä maalle meitä ei laskettu. Karanteeni. Lähetin sanomalehtikirjoitukseni, jotka he ottivat vastaan pihdeillä, kastoivat meriveteen, leikkoivat täyteen reikiä ja sitten savustivat katalilla höyryillä, kunnes ne haisivat kuin oikea espanjalainen. Kysyin, mitä mahdollisuuksia oli pujahtaa saarroksen poikki ja käydä Granadassa ja Alhambrassa. Liian vaarallista – voisivat hirttää. Lähdimme merelle – iltapäivän puolitiessä.

"Ja niin edespäin ja niin edespäin ja edelleen monta päivää. Kävimme lopulta ankkuriin Gibraltariin, joka näyttää tutulta ja kodikkaalta."

Se minulle muistuttaa päiväkirjaa, jonka kerran aloitin eräänä uudenvuoden päivänä ollessani vielä poikanen ja luottava ja aulis uhri noille mahdottomille parannussuunnitelmille, joita hyvää tarkoittavat vanhat immet ja isoäidit virittävät varomattomain nuorukaisten kompastuskiviksi tähän aikaan vuodesta – antaen heille ylivoimaisia tehtäviä, jotka pakostakin kärsivät haaksirikon ja ehdottomasti heikontavat pojan tahdonvoimaa, vähentävät hänen itseluottamustaan ja vahingoittavat hänen menestysmahdollisuuksiaan elämässä. Suvaitkaa vastaanottaa pieni näyte:

"Maanantaina – Nousin ylös, peseydyin, panin maata.

"Tiistaina – Nousin ylös, peseydyin, panin maata.

"Keskiviikkona – Nousin ylös, peseydyin, panin maata.

"Torstaina – Nousin ylös, peseydyin, panin maata.

"Perjantaina – Nousin ylös, peseydyin, panin maata.

"Seuraavana perjantaina – Nousin ylös, peseydyin, panin maata.

"Perjantaina kahden viikon päästä – Nousin ylös, peseydyin, panin maata.

 

"Seuraavassa kuussa – nousin ylös, peseydyin, panin maata."

Sitten heitin, masentuneena. Huomattavia tapauksia näytti minun elämässäni sattuvan liian harvoin, että niiden vuoksi olisi tarvinnut ruveta päiväkirjaa pitämään. Muistelen kuitenkin yhä vieläkin ylpeydellä, että minä jo niin varhaisellakin iällä peseydyin ylös noustessani. Se päiväkirja teki minusta lopun. En ole milloinkaan sen jälkeen uskaltanut toiste semmoista yrittää. Silloinen itseluottamukseni pettäminen on jäänyt pysyväksi.

Laivan piti jäädä Gibraltariin viikoksi tai enemmäksikin ottamaan hiiliä kotimatkaa varten.

Olisi ollut kovin ikävystyttävää odottaa täällä, minkä vuoksi meistä neljä mursi karanteenisaarroksen ja vietti seitsemän ihanaa päivää Sevillassa, Cordovassa, Cadizissa ja vaeltaen Andalusian, vanhan Espanjan miellyttävillä maalaisseuduilla. Tämän hauskan viikon kokemukset olivat liian vaihtelevat ja lukuisat mahtuakseen yhteen lyhyeen lukuun, ja pitkään minulla taas ei ole tilaa. Jätän ne sen vuoksi pois kaikki.