Taivasko vai helvetti y.m. humoreskeja

IV

Kaksitoista päivää perästäpäin.

Kauhea tauti piti vielä äitiä ja tytärtä kahleissaan. Kovin vähän oli kummastakaan toivoa. Vanhat sisarukset näyttivät kalpeilta ja kuluneilta, mutta eivät tahtoneet jättää paikkaansa. Heidän sydämensä oli pakahtumaisillaan, noiden raukkojen olentojen, mutta he olivat kestäviä ja voittamattomia. Kunakin näinä kahtenatoista päivänä oli äiti kaivannut lastaan ja lapsi äitiään, mutta kumpikin tiesi, että heidän kaihoisat rukouksensa eivät auttaneet. Kun äidille sanottiin – ensimäisenä päivänä – että hänen tautinsa oli pilkkukuumetta, säikähti hän ja kysyi, tarvitsiko pelätä sitä, että Helen olisi saanut tartunnan edellisenä päivänä ollessaan sairaan huoneessa tunnustamassa. Hester sanoi hänelle, että tohtori oli moiselle ajatukselle ylenkatseellisesti murahtanut. Hester hämmentyi sen sanottuaan, vaikka se olikin totta, sillä hän ei uskonut lääkäriä; mutta kun hän näki äidin ihastuvan vastauksesta, väheni hänen omantunnonvaivansa – seikka, mikä saattoi hänet häpeämään tuota epäsuoraa petosta, johon hän oli tehnyt itsensä syypääksi, mutta ei hävennyt niin paljon, että olisi katunut. Tästä hetkestä alkaen tajusi sairas, että hänen täytyi olla tyttärestään erillään, ja sanoi tahtovansa tyytyä tuohon eroon niin hyvin kuin voi, sillä hän tahtoi mieluummin kuolla, kuin saattaa lapsensa terveyden vaaroille alttiiksi. Saman päivän iltana sairastui Helen ja täytyi alistua vuoteenomaksi. Hänen tilansa tuli pahemmaksi yöllä. Aamulla kysyi äiti hänestä:

– Onko hän vilkas?

Hester oli kylmä kuin jää; hän avasi suunsa, mutta ei saanut sanotuksi sanaakaan. Äiti virui vuoteellaan ja katseli häntä miettien, uinaillen, odottaen; yhtäkkiä kalpeni hän ja huohotti:

– Oi, Jumalani, mitä se on? Onko hän sairas?

Tanttiparan sydänraiska kivettyi ja hän sanoi:

– Ei, ole huoletta; hän on terve.

Sairas nainen huudahti kiitollisena koko sydämestään:

– Kiitos, Jumala, noista kallisarvoisista sanoista! Suutele minua.

Minä pyydän senvuoksi että sanoit nuo sanat!

Hester kertoi tämän tapauksen Hannahille, joka kuunteli sitä tuikeasti katsellen ja sanoi kylmästi:

– Sisko, se oli valhe.

Hesterin huulet venähtelivät; hän sanoi nyyhkyttäen:

– Oi, Hannah, se oli synti, mutta minä en voinut toisin tehdä; minä en voinut nähdä kauhun ja onnettomuuden ilmettä hänen kasvoillaan.

– Se on samantekevä. Se oli valhe. Jumala on rankaiseva sinua siitä.

– Kyllä, sen minä tiedän, huudahti Hester ja väänteli käsiään, – mutta jos taaskin olisin samassa asemassa, en voisi menetellä toisin… tiedän, että valehtelisin uudestaan.

– Ole minun sijastani Helenen luona aamupäivällä. Minä sanon itse hänen äidilleen, miten asiat oikeastaan ovat.

Hester syleili sisartaan, pyysi ja rukoili:

– Älä tee sitä, Hannah, oi älä tee sitä – sinä surmaat hänet.

– Minä puhun kumminkin totta.

Tieto, joka hänen oli annettava äidille aamupäivällä, oli julma, ja hän rohkaisi itseään tähän kokeeseen. Kun hän palasi takaisin, odotteli Hester eteisessä kalpeana ja vavisten. Hän kuiskasi:

– Oi kuule, miten otti toivoton äitiparka vastaan sen sanoman?

Hannah purskahti itkuun. Hän sanoi:

– Jumala antakoon minulle anteeksi, minä sanoin hänelle, että tyttö on terve!

Hester sulki hänet syliinsä huudahtaen kiitollisena: Jumala siunatkoon sinua, Hannah! ja purki tunteensa lukemattomiin ylistyssanoihin.

Nyt tunsivat he molemmat voimainsa rajan ja alistuivat kohtaloonsa. He luopuivat nöyrästi taistelusta ja mukautuivat hetken vaatimuksiin. He lausuivat joka päivä aamuvalheensa ja tunnustivat syntinsä rukoillen; he eivät anoneet anteeksi, sillä he eivät olleet sen arvoisia, mutta he tahtoivat vaan osottaa tuntevansa huonoutensa eivätkä tahtoneet sitä puolustella tahi salata.

Joka päivä, sill'aikaa kun talon kaunis, nuori epäjumala vaipui yhä syvemmälle ja syvemmälle, kuvailivat murheelliset vanhat tantit Helenen hehkuvaa kukoistusta ja hänen nuorekasta kauneuttaan kalpealle äidille ja kärsivät niistä tuskista, joita äidin hurmaava ilo ja kiitollisuus heille tuotti.

Ensi päivinä, jolloin tyttönen vielä jaksoi pitää kynää kädessään, kirjotteli hän äidilleen pieniä, helliä rakkaudenkirjeitä, mutta ei maininnut niissä sairaudestaan, ja äiti luki ne kerta kerran perästä, onnelliset silmänsä kiitollisia kyyneleitä tulvillaan. Hän suuteli niitä ja kätki ne tyynynsä alle kuin kalliit aarteet.

Tuli kuitenkin kerran päivä, jolloin kädestä oli kadonnut voima, jolloin aivot eivät tehneet tehtäväänsä ja jolloin kieli sammalsi käsittämättömiä sanoja. Se oli vaikea pulma tanttiraukoille. Ei ollut enää äidille vietäviä rakkaudenkirjeitä. He eivät tienneet mitä tekisivät. Hester alotti hyvin harkitun ja uskottavan selityksensä, mutta unohti jotain ja hämmentyi; äidin kasvoilla alkoi ensin leijailla epäluulo, sitte levottomuus. Hester huomasi sen, tajusi uhkaavan vaaran, alistui välttämättömyyden pakkoon, kokosi päättävästi kaikki voimansa ja tempasi voiton tappion avonaisesta kidasta. Hän sanoi tyynesti ja vakuuttavasti:

– Luulin sinun tulevan pahoillesi kuullessasi sen, mutta Helen on ollut yötä Sloanen herraskartanossa. Siellä oli kutsut ja vaikkei hän halunnutkaan sinne mennä ja vaikka sinä olit sairas, kehotimme me häntä; onhan hän niin nuori ja tarvitsee viatonta huvia, ja me luulimme, että sinäkin sen hyväksyisit. Hän kirjottaa tietysti niin pian kuin tulee takaisin.

– Te olette niin kilttejä, niin rakastettavia meitä kohtaan ja huolehditte meistä niin hyvin! Ettäkö hyväksyisin? Voi, minä kiitän sinua kaikesta sydämestäni. Rakas pikku vankirukkani! Sano hänelle, että minä tahdon hänen huvittelevan niin paljon kuin hän tahtoo – en tahtoisi kieltää häneltä vähintäkään siitä. Hänen tulee vaan olla terve, siinä kaikki mitä pyydän. Hänellä ei saa olla mitään vaivoja, sitä en minä jaksaisi kestää. Voi miten kiitollinen minä olen että hän säilyi tartunnalta – ja vaarahan oli niin uhkaava, täti Hester! Ajatteles niitä rakastettavia kasvoja raukeina ja kuumeen polttamina! En voi sietää sellaista ajatustakaan. Suojelkaa hänen terveyttään! Suojelkaa hänen kukkeuttaan! Minusta tuntuu kuin näkisin hänet nyt, sen hennon olentoni, ja hänen suuret, siniset, vakavat silmänsä… niin herttaiset, oi, niin herttaiset ja lempeät ja ihastuttavat! Onko hän yhtä kaunis kuin ennenkin, rakas täti Hester?

– Oi, kauniimpi ja säteilevämpi ja ihastuttavampi kuin koskaan ennen, jos sitä voi ajatella – ja Hester kääntyi poispäin ja puuhaili lääkepullojen kanssa salatakseen häpeäänsä ja tuskaansa.

V

Hetken perästä puuhailivat tantit mitä vaikeimmassa ja merkillisimmässä tehtävässä Helenen kamarissa. Kärsivällisesti ja vakavasti koettivat he kankeilla sormillaan väärentää vaadittua korttia. Heidän yrityksensä meni myttyyn kerta toisensa perästä, mutta joka kerta sujui työ kuitenkin vähän paremmin kuin edellisellä. Ei kukaan nähnyt, miten sydäntä-vihlovan, miten tuskallisen humorillista koko tuo homma oli, itse eivät he sitä ymmärtäneet. Usein tipahteli heidän kyyneleitään kirjeelle ja ne turmelivat sen; väliin teki yksi ainoa väärin muovaeltu sana kirjeen liian uskalletuksi, vaikka sitä jossain muussa tapauksessa olisi voinutkin koettaa; mutta viimein sai Hannah valmiiksi yhden, jonka käsiala oli niin Helenen käsialan näköistä, ettei ennakkoluuloton silmä väärennystä huomaisi, ja se oli hyvin höystetty niillä lempilauseilla ja hyväilynimityksillä, joita lapsi aina tavallisesti oli käyttänyt. Hannah vei sen äidille, joka otti sen vastaan innostuneena, suuteli ja hyväili sitä ja luki sen moneen kertaan ja viipyi tyytyväisenä varsinkin viime sanoissa:

"Rakas mammaseni, jospa vaan voisin saada sinua nähdä ja suudella sinun silmiäsi ja tuntea käsivartesi ympärilläni! Olen kovin iloinen siitä ettei soittoharjoitukseni sinua häiritse. Tule pian terveeksi! Kaikki ovat kilttejä minua kohtaan, mutta minä tunnen olevani kovin yksin ilman sinua, rakas äiti."

– Lapsirukka, minä tiedän ihan tarkalleen miltä hänestä tuntuu. Hän ei voi viihtyä oikein hyvin ilman minua, ja minä – oi, minä elän hänen silmiensä loistossa! Sano hänelle että hän saa soittaa pianoa niin paljon kuin haluaa, ja – täti Hannah, sano hänelle, etten minä voi kuulla pianonsoittoa niin kaukaa, en edes hänen armasta ääntään, kun hän laulaa; jospa Jumala soisi, että voisin. Ei kukaan tiedä, miten suloinen se ääni on minusta, ja ajattele, että senkin täytyy kerran vaieta! Mitä sinä itket?

– Senvuoksi vaan, että – senvuoksi että se oli vaan muuan muisto.

Kun juuri läksin hänen luotaan, lauloi hän parast'aikaa "Loch

Lomond'ia." Se on niin surullinen. Minua aina niin kovin liikuttaa, kun hän sitä laulaa.

– Niin minuakin. On niin liikuttavan kaunista, kun jokin lapsellinen suru liikkuu hänen rinnassaan ja hän laulaa sen laulun. – Täti Hannah.

– No, rakas Margaret?

– Minä olen hyvin sairas. Väliin tuntuu minusta siltä, etten enää koskaan saisi kuulla sitä armasta ääntä.

– Voi, älä sano niin, Margaret! Minä en voi sitä kestää!

Margaret oli liikutettu ja levoton ja sanoi lempeästi:

– Vai niin – vai niin – anna panen käteni kaulaasi. Älä itke! Kas niin – paina poskesi minun poskeeni. Ole levollinen. Minä tahdon elää. Minä tahdon elää, jos voin. Oi, mitä tekisikään hän ilman minua! Puhuuko hän usein minusta? Mutta minähän tiedän, että hän tekee niin.

– Voi, koko ajan – koko ajan!

– Suloinen lapseni! Kirjottiko hän kirjeen heti kun oli tullut kotiin?

– Kirjotti – ihan ensi silmänräpäyksessä. Hänellä ei ollut aikaa riisua edes päällysvaatteita yltään.

– Sen tiesin kyllä. Hän on niin kiihkeä ja raju hellyydessään. Minä tiesin sen jo ennenkuin kysyin, mutta tahdoin kuulla sen sinun suustasi. Hemmoteltu vaimo tietää kyllä, että häntä rakastetaan, mutta hän tahtoo, että miehensä sanoo sen hänelle joka päivä, sillä hänelle on hupaista sitä kuulla. Tällä kertaa on hän kirjoittanut musteella; se mitä hän kirjoittaa lyijykynällä voisi kulua pois ja minulle tulisi paha mieli. Ehdotitko sinä, että hän kirjottaisi musteella?

– E… een… hän… se oli hänen oma keksintönsä!

Äiti näytti erinomaisen onnelliselta ja sanoi:

– Minä toivoin, että sinä sanoisitkin noin. Ei ole olemassa rakastettavampaa ja armaampaa lasta. – Täti Hannah?

– No?

– Mene sanomaan hänelle, että minä häntä alinomaa ajattelen ja ihailen. Kas niin, nyt itket taaskin. Älä ole niin levoton minun vuokseni, rakas täti; en luule olevan vielä mitään vaaraa.

Epätoivoinen sanansaattajatar poistui hyvästinsä lausuen ja vei tervehdyksen perille, mutta niiden saaja ei sitä tajunnut. Tyttö puheli yhä edelleenkin houreissaan; hän katseli tanttia kummastunein, kuumeesta hehkuvin silmin, joita tuskin enää olisi tuntenut hänen omikseen…

– Onko se… ei, ei se olekaan äiti. Tahdon, että hän tulee tänne? Hän oli täällä juuri ihan äsken – en huomannut, milloin hän meni pois. Tuleeko hän takaisin? Tuleeko hän pian? Tuleeko hän juuri nyt? On niin monta taloa… ja ne tukeuttavat minut… ja kaikki hyörii ja pyörii ihan ympäri… Voi päätäni, päätäni!

Ja niin houraili hän yhä edelleen tuskissaan, joutui yhä tuskallisemmasta mielikuvasta toiseen ja huitoi käsillään väsyttävän levottomuuden valtaamana.

Vanha Hannahparka kostutti hänen kuivia huuliaan ja hiveli varovasti hänen poltteista otsaansa, mutisi helliä ja sääliviä sanoja ja kiitti kaikkien Isää siitä, että äiti oli onnellinen eikä tiennyt mitään.

VI

Päivä päivältä vaipui lapsi yhä lähemmäs hautaa ja joka päivä veivät surevat vanhat hoitajattaret kultaisia kuulumisia hänen säteilevästä terveydestään ja rakastettavuudestaan onnelliselle äidille, jonka elämä lähestyi myöskin loppuaan. Ja joka päivä väärensivät he rakkautta uhkuvia ja iloisia kirjeitä, lapsen käsialan näköisiä, ja heitä kalvoivat heidän omattuntonsa ja sydämensä vuosivat verta ja he itkivät nähdessään kiitollisen äidin ahmimalla lukevan noita kirjeitä, niitä ihailevan ja kätkevän ne kuin parhaimmat aarteet, pyhimmät kalleudet, sillä lapsensa käsi oli niitä koskettanut.

Viimeinkin tuli se avulias ystävä, joka antaa levon ja rauhan. Kynttilät olivat sammumaisillaan. Juhlallisen hiljaisuuden vallitessa vähä ennen päivänsarastusta hiipi himmeitä olentoja äänettöminä salin halki, saapui Helenen huoneeseen ja ryhmittyi hänen sänkynsä ympärille, sillä tuomio oli langennut ja he tiesivät… Kuoleva tyttö makasi silmät ummessa ja tajuttomana; peite nousi ja laski verkkaan hänen rintansa päällä, aivan kuin hänen henkensä olisi häipymäisillään. Silloin tällöin katkesi hiljaisuuden huokaus tai vieno nyyhkytys. Kaikki ajattelivat samaa: miten surullista olikaan, että hänen oli kuoltava noin, astuttava äärettömään pimeyteen ilman että äitinsä oli auttamassa, vahvistamassa, siunaustaan antamassa.

Helen liikahti; hänen kätensä hapuilivat ikäänkuin jotain etsiäkseen – moneen tuntiin ei hän ollut enää mitään nähnyt. Loppu oli tullut; kaikki sen tiesivät. Rajusti nyyhkyttäen painoi Hester hänet rintaansa vasten ja huudahti:

– Voi lapseni rakkaani!

Ylenluonnollinen kajastus levisi kuolevan lapsen kasvoille, sillä hän otaksui tuon syleilyn tulevan toiselta taholta, ja hän rauhottui kuiskaten:

– Oi, äiti, minä olen niin onnellinen… kaipasin sinua niin kauvan… nyt voin kuolla.

—

Kahden tunnin perästä vei Hester tervehdyksensä. Äiti kysyi: – Miten voi tyttöni?

– Hän voi hyvin.

VII

Valkosesta silkistä laitettu rusetti ja suruharsoja kiinnitettiin talon portille, missä tuuli niitä heilutteli ja mistä ne veivät viestejä sattuneesta surusta. Päivällisaikaan loppuivat valmistukset ja arkussaan makasi hempeä nuori olento. Hänen kasvoilleen oli levinnyt hiljainen rauha. Kaksi surevaista seisoi arkun vieressä suruun ja hartaudenharjotuksiin vaipuneina – ne olivat Hannah ja musta Tilly. Hester tuli ja värisi, sillä hän oli ankaran liikutuksen vallassa. Hän sanoi:

– Margaret haluaa kirjettä.

Hannah kalpeni. Hän ei ollut sitä ajatellut; hän oli luullut, että se kamala työ olisi jo lopussa. Mutta nyt hän ymmärsi, ettei niin voinutkaan olla. Hetkisen seisoivat naiset ja katselivat toisiaan; sitte sanoi Hannah:

– Sitä ei voi auttaa… hänen täytyy se saada; muuten hän epäilee.

– Ja muuten hän arvaisi.

– Kyllä. Hänen sydämensä pakahtuisi.

Hän katseli kuolleen kasvoja ja silmänsä vettyivät.

– Minä kirjotan sen, sanoi hän.

Hester vei sen perille. Loppusanat kuuluivat:

"Rakas mammaseni, kallis armas äitini, me saamme taas pian olla yhdessä. Eikö se ole hauska uutinen? Ja se on tosi; kaikki sanovat, että se on tosi."

Äiti sanoi surumielisesti:

– Lapsiparka, miten kestää hän sen saatuaan tietää totuuden? Minä en enää koskaan saa nähdä häntä tässä elämässä. Se tuntuu niin raskaalta. Ei kai hän sitä epäile? Te kai pidätte huolen siitä ettei hän saa sitä tietää?

– Helen luulee, että sinä tulet pian terveeksi.

– Voi miten sinä olet hyvä ja älykäs, rakas täti Hester! Ei suinkaan kukaan, joka voisi tuoda tartunnan, tule hänen lähistölleen?

– Sehän olisi rikos.

– Mutta tehän näette hänet?

– Kyllä – matkan päästä.

– Se on hyvä. Toisiin en voisi luottaa, mutta te kaksi suojelusenkeliä… te olette luotettavia kuin kulta. Toiset voisivat olla epärehellisiä ja monet voisivat salata minulta jotain ja valehdella.

Hester loi katseensa alas ja hänen vanhat huulensa vapisivat.

– Salli että suutelen sinua hänen sijastaan, täti Hester; ja sittekun minä olen poissa ja vaara on ohi, voit painaa sen suutelon hänen rakkaille huulilleen ja sanoa, että se on hänen äidiltään ja että se on hänen äitinsä koko murtunut sydän.

Tunnin kuluttua täytti Hester tuon pyynnön ja hänen kyyneleensä valuivat virtanaan kuolleen kasvoille.

VIII

Uusi päivä sarasti ja valkeni ja levitti säteitään yli maan. Täti Hannah toi rauhottavia tietoja menehtyneelle äidille ja hauskan kortin, jossa taaskin oli: "Tarvitsemme vaan vähän aikaa odottaa, rakas äiti, sitte saamme taas olla yhdessä."

Tuuli toi mukanaan syviä, valittavia kirkonkellon ääniä.

– Ne soittavat kelloja, täti Hannah. Jokin sieluparka on päässyt rauhaan. Aivan niinkuin minäkin pian pääsen. Ette suinkaan salli että Helen milloinkaan minut unohtaa?

– Emme, Jumala tietää, ettei hän koskaan sitä tee!

– Etkö kuule kummallista melua, täti Hannah? Tuntuu siltä kuin kuuluisi monien askelten ääniä.

– Me toivoimme, ettet sinä sitä kuulisi, rakas Margaret. Olemme kutsuneet tänne muutamia vieraita… Helenen vuoksi, sen pikku vankiraukan. Saamme pian musiikkiakin – ja siitä pitää hän sanomattoman paljon. Me arvelimme, ettei sinulla olisi ollut mitään sitä vastaan.

– Minullako vastaan – ? Oi, ei, ei… sallikaa hänelle kaikki mitä sydämensä haluaa. Te olette kovin kilttejä häntä kohtaan ja myöskin minua kohtaan. Jumala siunatkoon teitä molempia aina!

Hetkisen perästä, vähän kuunneltuaan, lausui hän:

– Niin kaunista! Se on hänen harmoonionsa. Luuletteko, että hän soittaa itse?

Heikkoina, mutta rikkaina ja ylentävinä tulivat akordit hänen korviinsa hiljaisen ilman halki.

– Oi, se on rakkaani soittoa, minä tunnen sen. Ne laulavat. Oi – sehän on virttä! Ja kaikkein hurskainta, liikuttavinta, lohduttavinta… Tuntuu kuin paratiisin portit avautuisivat minulle… Jospa voisin kuolla juuri nyt…

Heikkoina ja kaukaisina kuuluivat virren sanat hiljaisuudesta:

Lähemmäksi, Jumalani,

Lähemmäksi sua,

Vaikka ois se ristinpuu,

Joka nostais mua…

Kun virsi oli loppunut, pääsi vielä yksi sielu lepoon, ja he, jotka eläessään olivat erillään, yhtyivät kuollessaan. Sisarukset sanoivat surren ja iloiten:

– Oli suuri siunaus, ettei hän milloinkaan saanut sitä tietää.

IX

Keskiyön aikaan istuivat he yhdessä surren ja Herran enkeli ilmestyi heille yliluonnollisen hehkuvassa heijastuksessa ja puhui:

– Valehtelijoille on varattu paikka. Ne palavat helvetin tulessa ijankaikkisesta ijankaikkiseen. Parantakaa itsenne!

Surevaiset lankesivat polvilleen hänen eteensä ja vääntelivät käsiään ja kumarsivat alas harmaat päänsä kunnioittaakseen häntä. Mutta heidän kielensä oli tarttunut kiinni heidän kitalakeensa ja he olivat mykkiä.

– Puhukaa! Että voisin viedä sananne taivaan tuomioistuimen eteen ja tuoda sitte kuultavaksenne tuomion, jota ei voida peruuttaa.

Silloin painoivat he alas päänsä ja toinen heistä sanoi:

– Meidän syntimme on suuri ja me näännymme häpeästä, mutta ainoastaan täydellinen ja rajaton katumus voi meidät puhdistaa. Me olemme ihmisraukkoja, jotka olemme oppineet tuntemaan inhimillisen heikkoutemme, ja me tiedämme, että jos vielä kerran joutuisimme tuohon vaikeaan asemaan niin sydämemme taaskin pettäisi ja me tekisimme syntiä niinkuin ennenkin. Vahvat voisivat kyllä voittaa ja tulla pelastetuiksi, mutta me olemme hukassa.

He nostivat rukoillen päänsä. Enkeli oli poissa. Heidän ihmetellessään ja itkiessään tuli hän takaisin, kumartui vähän ja kuiskasi tuomion heidän korvaansa.