Aarresaari

21 Luku.
Hyökkäys

Heti kun Silver oli hävinnyt, niin kapteeni, joka oli pitänyt häntä tarkasti silmällä, kääntyi ja näki ettei meistä kukaan, Graytä lukuunottamatta, ollut paikallaan. Ensi kerran silloin näimme hänen vihastuvan.

"Paikoillenne!" hän ärjäsi. Ja sitten hän lisäsi, meidän hiipiessä takaisin asemillemme: "Gray", hän sanoi, "minä panen nimesi päiväkirjaan, sinä olet täyttänyt velvollisuutesi oikean merimiehen lailla. Hra Trelawney, teidän käytöksenne hämmästyttää minua. Tohtori, minä kuulin teidän kantaneen kuninkaan asepukua! Jos te tällä tavalla täytitte tehtävänne Fontenoyn luona, niin parempi olisi teidän ollut pysyä kotonanne."

Tohtorin vahdit seisoivat jälleen asemillaan, muut latasivat ylimääräisiä musketteja, ja kaikilla punoittivat posket häpeästä.

Kapteeni katseli meitä hetkisen äänettömänä. Sitten hän puhui:

"Minä olen nyt, pojat", hän virkkoi, "antanut Silverille oikein isän kädestä. Olen tahallani kiihoittanut hänen kiukkunsa kuumimmilleen, ja ennenkuin tunti on umpeen kulunut, kuten hän sanoi, on vihollinen kimpussamme. Me olemme miesluvussa heikommat, sen tiedätte, mutta me taistelemme suojassa, ja vielä minuutti sitten olisin sanonut, että me taistelemme hyvän kurin alaisina. Minä en ollenkaan epäile, ettemme voisi antaa heille selkään, jos vain te teette tehtävänne!"

Sitten hän teki kierroksen katsoakseen, kuten hän sanoi, että kaikki oli kunnossa.

Mökin molemmissa lyhyissä seinissä, itään ja länteen, oli vain kaksi ampumareikää; eteläseinässä, jossa oli ovi, samoin kaksi ja pohjoisessa viisi. Meidän seitsemän käytettävänä oli kokonaista kaksikymmentä muskettia. Halot oli ladottu neljään pinoon, joista yksi oli kunkin seinän keskipaikoilla ja kullakin näistä pinoista – pöydiksikin niitä voisi nimittää – oli ampumatarpeita ja neljä muskettia valmiina puolustajien käytettäviksi. Lyömämiekat oli ladottu keskelle.

"Sammuttakaa valkea", kapteeni virkkoi. "Kylmyys ei ole enää haittana ja savua ei saa olla silmiämme häiritsemässä."

Herra Trelawney kantoi rautakourun sellaisenaan ulos ja hajotti tuhkat hietikolle.

"Hawkins ei ole saanut aamiaistaan. Hawkins, etsi itsellesi ruokaa ja syö asemillasi", jatkoi kapteeni Smollett. "Joutuin nyt, poikaseni, tarpeen se on sinulle, ennenkuin leikki on lopussa. Hunter, tarjoa lasi viinaa joka miehelle."

Tällä välin kapteeni järjesti puolustuksen oman mielensä mukaan.

"Tohtori, te otatte oven", hän jatkoi. "Katsokaa, ettette paljasta itseänne; pysykää sisässä ja ampukaa eteisen läpi. Hunter ottaa itäsivun, sinne niin. Joyce, te seisotte länsipuolella, oikein. Herra Trelawney, te olette taitavin ampuja – te ja Gray otatte tämän pitkän pohjoissivun, jossa nuo viisi ampumareikää ovat; sieltä päin se vaara uhkaa. Jos he sieltä käsin pääsevät kimppuumme ja alkavat ampua meitä omista aukoistamme, niin ovat asiamme hullulla tolalla. Hawkins, ei sinusta eikä minusta ole suurta hyötyä ampujina; me lataamme pyssyjä ja autamme toisia."

Yökylmä oli ohi, kuten kapteeni huomautti. Kohottuaan ympärillämme kasvavan metsän yläpuolelle kohdisti aurinko kaiken helteensä aukeamaan ja tuossa tuokiossa imi sen höyryt kuiviin. Pian oli hietikko polttavan kuuma ja pihka suli hirsimajan seinissä. Takit ja jakut heitettiin pois, paidankaulukset avattiin ja käärittiin alas hartioille; ja me seisoimme asemillamme kuumuuden ja jännityksen rasittamina.

Kului tunti.

"Hitto heidät vieköön!" kapteeni huudahti. "Tämähän on yhtä kiusallista kuin päiväntasaajan tyynessä. Gray, vihellä vähän tuulta."

Samassa saimme ensimmäisen huomautuksen lähestyvästä hyökkäyksestä.

"Saanko luvan kysyä, herra", Joyce virkkoi: "onhan minun ammuttava heti, kun näen jonkun?"

"Se oli käskyni!" kapteeni huudahti.

"Kiitoksia, herrani", Joyce vastasi tyyneen ja kohteliaaseen tapaansa.

Kotvaan ei kuulunut mitään; mutta äskeinen kysymys oli saanut meidät valppaiksi ja me jännitimme näkö- ja kuulohermojamme. Pyssymiehillä oli aseet valmiina käsissään ja kapteeni seisoi keskilattialla suu tiukasti suljettuna ja otsa rypyssä.

Kului vielä muutama silmänräpäys, kunnes Joyce äkkiä kohotti pyssynsä ja laukaisi. Pamahdus oli tuskin kajahtanut, kun ulkoa joka suunnalta kuului vastaukseksi sarja laukauksia. Useita kuulia sattui hirsimajaan, mutta ei yksikään osunut sisään, ja kun savu häipyi, näytti paaluvarustus ja sitä ympäröivä metsä yhtä rauhalliselta ja tyhjältä kuin ennenkin. Ei ainoakaan oksa liikahtanut eikä pieninkään pyssynpiipun välkähdys ilmaissut vihollistemme läsnäoloa.

"Osuitko mieheesi?" kysyi kapteeni.

"En", vastasi Joyce. "En ainakaan ole varma siitä."

"Parastahan on sanoa totuus", mutisi kapteeni Smollett. "Lataa hänen pyssynsä, Hawkins. Kuinka monta luulette niitä teidän puolella olleen, tohtori?"

"Voin sen sanoa täsmälleen", vastasi tri Livesey. "Kolme laukausta tuli tältä puolelta. Minä näin kolme leimahdusta – kaksi lähekkäin ja kolme vähän lännempää."

"Kolme!" toisti kapteeni. "Montakos teidän puolellanne oli, herra Trelawney?"

Siihen ei ollut yhtä helppo vastata. Pohjoispuolelta oli kuulia tullut useita – seitsemäksi junkkari ne arvioi, Gray taas kahdeksaksi tai yhdeksäksi. Idässä ja lännessä oli vain yksi laukaus pamahtanut. Selvää siis oli, että hyökkäys oli pohjoispuolelta odotettavissa, ja että muilla sivuilla meitä häirittiin vain näön vuoksi. Mutta kapteeni Smollett ei muuttanut suunnitelmaansa. Jos kapinoitsijat onnistuisivat pääsemään aitauksen yli, valtaisivat he jokaisen puolustamattoman ampumareiän ja ampuisivat meidät kuin rotat omaan linnoitukseemme.

Pitkää miettimisaikaa ei meille annettukaan. Päästäen kovan huudon ilmestyi äkkiä parvi merirosvoja pohjoisesta metsänreunasta ja juoksi suoraan aituukselle. Samassa alkoi jälleen ammuntaa metsästä, ja muuan kuula vonkui oviaukosta sisään murskaten tohtorin musketin palasiksi.

Ryntääjät kapusivat aitaukselle kuin apinat. Junkkari ja Gray ampuivat ehtimiseen, ja kolme miestä kaatui, yksi aitauksen sisäpuolelle ja kaksi ulkopuolelle. Näistä toinen kuitenkin oli nähtävästi enemmän säikähtynyt kuin haavoittunut, sillä hän ponnahti samassa jaloilleen ja hävisi metsään.

Kaksi makasi maassa, yksi oli paennut ja neljän oli onnistunut päästä aitauksen sisäpuolelle. Samaan aikaan seitsemän tai kahdeksan miestä, joista kullakin selvästi oli useampia musketteja käytettävänä, piti yllä kiivasta vaikkakin tehotonta tulta puiden suojasta hirsimökkiä kohti.

Aidan yli päässeet miehet läksivät huutaen juoksemaan suoraan rakennukseen päin ja metsässä olijat kiihoittivat heitä huudoillaan. Useita laukauksia ammuttiin, mutta pyssymiesten kiire oli niin suuri, ettei yksikään laukaus näyttänyt sattuneen. Merirosvot olivat tuossa tuokiossa kaikki neljä ylhäällä kummulla ja meidän kimpussamme.

Job Andersonin pää ilmestyi keskimmäiseen ampumareikään.

"Iskekää miehet – iskekää", hän karjui voimiensa takaa.

Samassa silmänräpäyksessä toinen merirosvo tarttui Hunterin pyssynpiippuun, väänsi aseen hänen käsistään ja sysäten sen ampumareiän läpi kaatoi hänet yhdellä iskulla tiedottomana lattialle. Sillä välin kolmas, joka häiritsemättä oli juossut mökin ympäri, ilmestyi äkkiä oviaukkoon ja hyökkäsi, miekka kädessä tohtorin kimppuun.

Asemamme oli kokonaan muuttunut. Hetki sitten me ammuimme suojasta suojatonta vihollista; nyt me olimme ilman suojaa emmekä kyenneet puolustautumaan.

Hirsimaja oli savua täynnä ja se oli meille hyvänä apuna. Korvissani kaikui huutoja ja temmellystä, pistoolien paukahduksia ja äänekästä ähkyntää.

"Ulos, pojat, ulos; käykää heidän kimppuunsa ulkona! Miekat esiin!" huusi kapteeni.

Minä sieppasin miekan halkokasalta ja joku toinen, joka samassa myöskin otti miekan, sivalsi haavan käteni selkään, vaikka sitä tuskin huomasinkaan. Minä juoksin suin päin ulos kirkkaaseen päivänvaloon. Joku seurasi kintereilläni; en tiennyt kuka se oli. Edessäni tohtori ajoi hänen kimppuunsa hyökännyttä miestä kummunrinnettä alas, ja samassa kun heidät huomasin, saavutti hän vastustajansa ja komealla iskulla vasten kasvoja löi hänet selälleen.

"Toiselle puolen majaa, pojat, toiselle puolen!" huusi kapteeni, ja mellakasta huolimatta minä huomasin oudon soinnun hänen äänessään.

Minä tottelin koneellisesti, käännyin itäänpäin ja miekka koholla juoksin mökin nurkkauksen ympäri. Seuraavana tuokiona Anderson oli vastassani. Hän karjahti hurjasti ja kohotti auringonpaisteessa välkkyvän miekkansa päänsä yläpuolelle. Minulla ei ollut aikaa pelästymiseen, ja – iskun vielä viipyessä – minä silmänräpäyksessä hypähdin syrjään ja, kompastuen pehmeässä hietikossa, kellahdin nurin niskoin vierimään rinnettä alas.

Ovesta ulos juostessani toiset rosvot jo kiiruhtivat paaluaidalle lopettaakseen meidän vastustuksemme. Muuan heistä, punainen yömyssy päässä ja miekka hampaissa, oli jo päässyt aidan harjalle ja heittänyt toisen jalkansa sen yli. Niin lyhyt oli väliaika ollut, että kun jälleen pääsin jaloilleni, kaikki olivat vielä samassa asennossa, punamyssyinen mies oli vielä aidan harjalla ja toisen pää näkyi yhä paalutuksen ylitse. Ja sittenkin, tämän hetkisen kuluessa, oli taistelu suoritettu ja voitto oli meidän.

Gray, joka oli seurannut kintereilläni, oli kaatanut suuren ylilaivurin, ennenkuin tämä oli ennättänyt tointua harhaan menneestä iskustaan. Toinen oli ammuttu ampumareiästä samassa silmänräpäyksessä kuin hän laukasi pistoolinsa majan sisään ja makasi nyt hietikolla tuskissaan kiemurrellen ja vielä savuava pistooli kädessään. Kolmannen olin nähnyt tohtorin lähettävän toiseen maailmaan. Niistä neljästä, jotka olivat tulleet aitauksen sisään, oli jäljellä vain yksi, ja hän kapusi nyt, jättäen miekkansa tantereelle, henkensä edestä takaisin paalutuksen toiselle puolelle.

"Ampukaa – ampukaa majasta!" huusi tohtori. "Pojat takaisin suojaan!"

Mutta hänen käskynsä jäi täyttämättä. Ei ainoatakaan laukausta ammuttu, ja viimeinen ryntääjistä sai häiritsemättä paeta ja hävisi muiden mukana metsään. Kolmen sekunnin kuluttua ei hyökkääjistä näkynyt muuta jälkeä kuin viisi kaatunutta, neljä sisä- ja yksi ulkopuolella aidan.

Tohtori, Gray ja minä juoksimme kiireimmiten majan turviin. Henkiin jääneet ennättäisivät pian muskettiensa luo ja ammunta voisi jälleen alkaa milloin tahansa.

Majasta oli savu tällä välin vähän haihtunut, ja yhdellä silmäyksellä me näimme voittomme hinnan. Hunter makasi ampumareikänsä ääressä tainnoksissa. Joyce oli saanut kuulan päähänsä eikä liikahtanutkaan enää, ja keskellä lattiaa junkkari tuki kapteenia, molemmat yhtä kalpeina.

"Kapteeni on haavoittunut", virkkoi Trelawney.

"Ovatko ne juosseet pakoon?" kysyi kapteeni Smollett.

"Kaikki, jotka vain kykenivät, sen takaan", tohtori vastasi, "mutta viisi heistä ei enää juokse."

"Viisi!" kapteeni huudahti. "Sehän kuuluu joltakin. Viisi heillä ja kolme meillä; jäljelle jää siis meitä neljä yhdeksää heikäläistä vastaan. Suhde on parempi kuin aloittaessamme. Meitä oli silloin seitsemän yhdeksäätoista vastaan, taikka luulimme olevamme, mikä ei paranna asiaa."

Kapinoitsijat olivat pian huvenneet kahdeksaksi, sillä se mies, jota Trelawney oli laivaan ampunut, kuoli samana iltana haavaansa. Tätä me emme kuitenkaan saaneet tietää ennenkuin jäljestäpäin.

VIIDES OSA:
SEIKKAILUNI MERELLÄ

22 Luku.
Miten aloitin seikkailuni merellä

Kapinoitsijat eivät palanneet – ei edes yhtään laukausta kuulunut metsästä. He olivat, kapteenin sanan mukaan, "saaneet osansa siksi päiväksi." Me saimme olla rauhassa paaluvarustuksessa ja häiritsemättä hoidella haavoittuneita ja aterioida. Junkkari ja minä keitimme ruoan ulkona vaarasta välittämättä, ja sielläkin me olimme vallan pyörällä päästä kuullessamme tohtorin potilaitten kauheita valitushuutoja.

Kahdeksasta kaatuneesta oli kolme vielä hengissä – ampumareiässä ammuttu merirosvo, Hunter ja kapteeni Smollett. Kahdesta ensinmainitusta ei enää ollut parantumisen toiveita. Rosvo kuolikin jo tohtorin häntä käsitellessä ja Hunter taas ei, kaikista ponnistuksestamme huolimatta, enää tullut tuntoihinsa. Koko päivän hän makasi tainnoksissa, hengittäen yhtä raskaasti kuin entinen merirosvo vanhassa kodissani. Isku oli taittanut hänen kylkiluunsa ja kaatuessaan hän oli musertanut päänsä; ja seuraavana yönä hän ääntä päästämättä meni Luojansa luo.

Kapteenin haavat olivat kyllä vaikeat, mutta eivät vaaralliset. Elimet eivät olleet pahemmin vahingoittuneet. Andersonin kuula – Job oli näet ensiksi häntä ampunut – oli musertanut hänen lapaluunsa ja vikuuttanut vähän keuhkoa; toinen kuula oli vain repinyt pohjelihaksia. Tohtori oli varma hänen parantumisestaan, mutta muutamiin viikkoihin hän ei kuitenkaan saisi kävellä eikä liikuttaa kättään, ei edes puhella, ellei se ollut aivan välttämätöntä.

Minun tapaturmaisesti käden selkämään saamani haava oli kuin hyttysen pistos. Tohtori Livesey paikkasi sen laastarilla ja nipisti minua korvasta kaupan päälliseksi.

Aterian syötyä junkkari ja tohtori istuutuivat kapteenin viereen neuvottelemaan. Kun he olivat kyllikseen puhelleet, niin tohtori, vähän jälkeen puolen päivän, otti hattunsa ja pistoolinsa, vyötti miekan kupeelleen, pisti kartan taskuunsa, ja heittäen musketin olalleen kapusi paaluaidan yli ja läksi nopeasti astumaan läpi metsän pohjoiseen päin.

Gray ja minä istuimme hirsimajan etäisimmässä nurkassa, ettemme kuulisi päällikköjemme neuvottelua, ja Gray otti piipun suustaan eikä ollenkaan muistanut panna sitä takaisin suuhunsa, kun hän näki tohtorin lähtevän.

"No vie sun hitto!" hän virkkoi, "onko tohtori hullu?"

"Enpä luulisi", vastasin. "Kyllä kai hän viimeiseksi meistä kaikista järkensä menettää."

"Ehkä olet oikeassa, toveri", Gray sanoi; "mutta joll'ei hän ole hullu, niin – pane sanani mieheesi – olen minä hullu."

"Minä luulen", vastasin, "että tohtorilla on omat tarkoituksensa; ja ellen erehdy, niin menee hän nyt tapaamaan Ben Gunnia."

Minä arvasin oikein, kuten jälkeenpäin sain tietää. Mutta mökissä oli ilma tukahuttavan kuuma, keskipäivän aurinko paahtoi pieneen hietakenttään aitauksen sisäpuolelle ja uusi tuuma alkoi nyt kehittyä aivoissani. Minä rupesin kadehtimaan tohtoria, joka lintusten seurasta ja mäntyjen tuoksusta nauttien asteli metsän viileässä varjossa, sen sijaan että minä paistuin elävältä istuessani siinä vaatteet kuumaan pihkaan pikeytyneinä ja ympärilläni niin paljon verta ja kuolleiden raatoja, että paikka herätti minussa inhoa ja melkein kammoa.

Hirsimajaa siistiessäni ja ruoka-astioita pestessäni tuo inho ja kateus minussa kasvoi kasvamistaan, kunnes minä leipäsäkin lähelle osuttuani otin kenenkään huomaamatta ensimmäisen askeleen pakoon, täyttäen molemmat taskuni korpuilla.

Hullu olin kai mielestänne, ja epäilemättä olikin aikomani yritys mieletön ja uhkarohkea; mutta minä olin päättänyt suorittaa sen niin varovaisesti kuin suinkin voin. Nuo korput ainakin pelastivat minut, jos jotain odottamatonta sattuisi, nälästä seuraavan päivän loppupuolelle asti.

Seuraava tehtäväni oli anastaa pistoolipari, ja kun minulla ennestään oli ruutisarvi ja kuulia, pidin minä varustuksiani asestukseen nähden riittävinä.

Suunnitelmani ei sellaisenaan ollut hulluimpia. Minä aioin kulkea pitkin sitä hiekkaniemekettä, joka idässä erottaa satamapaikan aavasta merestä, etsiä käsiini sen valkean kallion, jonka edellisenä iltana olin huomannut, ja ottaa selville oliko Ben Gunn sinne piiloittanut veneensä. Olen vieläkin sitä mieltä, että se yritys maksoi vaivan. Mutta kun olin vakuutettu, etten saisi lupaa poistua aitauksesta, niin oli tarkoitukseni jättää lupa pyytämättä ja livahtaa ulos kenenkään huomaamatta, ja tämä täytäntöönpanotapa se juuri turmeli koko suunnitelmani. Mutta minä olin vain poikanen ja päätökseni oli tehty.

Kohtalo tarjosi pian minulle erinomaisen tilaisuuden. Junkkari ja Gray auttoivat kapteenia kääreiden muuttamisessa. Tie oli vapaa. Minä juoksin minkä jalat kannattivat yli aitauksen tiheimpään metsikköön, ja ennenkuin poistumiseni huomattiin, olin jo niin kaukana, etteivät toverieni huutelut enää minulle kuuluneet. Tämä oli toinen mieletön tekoni ja paljon pahempi kuin edellinen, sillä minä jätin nyt vain kaksi tervettä miestä rakennuksen vartijoiksi. Mutta samoin kuin edellinenkin, tämä mielettömyyteni joudutti vain meidän kaikkien pelastumista.

Minä suuntasin kulkuni suoraan saaren itärannikkoa kohti, sillä olin päättänyt mennä niemekkeen merenpuolitse, ollakseni aivan varma, ettei minua satamasta huomattaisi. Iltapäivä oli jo pitkälle kulunut, vaikka vielä oli lämmin ja valoisa. Tunkeutuessani korkeakasvuisen metsän lävitse kuulin kaukaa edestäpäin rannikkotyrskyjen yhtämittaisen jyminän ja myöskin lehtien sohinaa ja oksien rapinaa, joka osoitti, että merituuli puhalsi tavallista voimakkaammin. Pian tunsin sen viileitä henkäyksiä, ja muutamia askeleita asteltuani saavuin metsikön aukeampaan reunaan ja näin sinisen ulapan aurinkoisena leviävän silmän kantamiin ja tyrskyjen vaahtoisina myllertävän rannikkoa vasten.

En ollut vielä koskaan nähnyt merta tyynenä Aarresaaren ympärillä. Vaikka aurinko olisi kirkkaimmillaan paistanut, ilmassa ei olisi henkäystäkään tuntunut ja vedenpinta olisi ollut peilityyni, niin sittenkin nuo mahtavat mainingit vyöryivät pitkin ulkorantaa lakkaamatta, jymisten yöt ja päivät; ja minä luulen, ettei koko saarella ollut ainoatakaan paikkaa, jonne niiden pauhu ei olisi kuulunut.

Minä kävelin pitkin rannikkoa nauttien täysin rinnoin, kunnes arvelin tulleeni tarpeeksi kauas etelään. Käyttäen muutamia tuuheita pensaita suojanani ryömin nyt varovasti ylös niemekkeen harjalle.

Takanani oli meri, edessäni satama. Merituuli oli jo tyyntynyt, aivankuin olisi se tavattomaan raivoonsa sisunsa purkanut. Etelästä ja kaakosta tuli nyt vain kepeitä henkäyksiä, jotka kuljettivat mukanaan suuria sumuvalleja. Satama lepäsi Luurankosaaren suojassa tyynenä ja lyijynharmaana, aivankuin sinne saapuessammekin. Sen peilikirkkaaseen pintaan kuvastui selvään Hispaniolan jokainen piirre vesirajasta aina suurmaston huippuun saakka, jossa riippui merirosvojen lippu. Laivan vierellä oli toinen laivaveneistä ja sen perätuhdolla istui Silver – hänet minä aina tunsin. Laivan peräreunustaa vasten nojasi kaksi miestä, toisella punainen lakki päässään – sama roisto, jonka minä muutama tunti sitten olin nähnyt hajasäärin istuvan paaluaidalla. Nähtävästi he puhelivat nauraen, vaikka minä niin pitkältä matkalta – runsaan mailin päästä – luonnollisesti en voinut erottaa sanoja. Äkkiä kuului sieltä mitä kauhein ja luonnottomin rääyntä, jota minä ensin pahasti säikähdin. Pian kuitenkin muistui mieleeni Kapteeni Flintin ääni ja luulinpa jo näkevinäni itse tuon räikeävärisen linnunkin istumassa isäntänsä ranteella.

Hetken kuluttua vene läksi liikkeelle rantaa kohti ja punalakkinen mies meni alas kajuuttaan.

Jotenkin samaan aikaan aurinko vaipui Tähystäjän taakse, ja kun sumu sakeni nopeasti, alkoi ilta toden teolla pimetä. Minä huomasin, että jokainen hetki oli käytettävä, jos mielin sinä iltana veneen löytää.

Valkealle kalliolle, joka selvästi näkyi pensaikon ylitse, oli matkaa vielä noin kahdeksasosa mailia, ja kesti kotvan, ennenkuin olin ryöminyt, usein nelinkontin, sen luo. Oli jo melkein täysi yö, kun käteni kosketti sen ryhmyiseen pintaan. Kallion juurella oli hyvin pieni sammaleen peittämä notkelma, jonka salasivat pengermät ja polviin asti ulottuva sankka pensaikko, ja keskellä tätä notkoa seisoi todellakin pieni, vuohennahoista kyhätty teltta, jotenkin samanlainen kuin mustalaisten teltat.

Minä pudottauduin notkoon ja kohotin teltan laitaa, ja siellähän se Ben Gunnin vene oli kuin olikin – oikea kotitekoinen kapine. Sen muodosti kömpelö, sitkeästä puusta kyhätty, luisulaitainen runko, jonka päälle oli pingoitettu vuohennahkoja, karvat sisäänpäin. Se oli kovin pieni minullekin, enkä voi käsittää, että se olisi voinut kantaa täysikasvuisen miehen. Sisustuksena olivat mahdollisimman alhaalle asetetut tuhdot ja keulapuolella eräänlainen jalan vastin, ja melomista varten oli siinä kaksilapainen mela.

En ollut vielä silloin nähnyt "korakelia", joita brittiläiset ennen muinoin rakensivat, mutta myöhemmin näin sellaisen, ja parhaiten kuvannen Ben Gunnin veneen, kun sanon, että se oli ensimmäinen ja kehnoin korakeli, jonka ihminen on koskaan kyhännyt. Mutta se korakelin suuri hyväpuoli sillä kieltämättä oli, että se oli erittäin kepeä ja helppo kantaa.

Kun nyt olin löytänyt veneen, niin olisi minun seikkailuhaluni kai teidän mielestänne pitänyt jo olla tyydytetty. Mutta tällävälin oli päässäni syntynyt uusi tuuma, ja minä olin mieltynyt siihen niin itsepäisesti, että olisin sen luullakseni toteuttanut itse kapteeni Smollettin kiellostakin huolimatta. Aikomukseni oli yön turvissa soutaa Hispaniolan luo, katkaista sen ankkuriköydet ja antaa aluksen omin päinsä ajautua rannalle. Minä olin päätellyt, ettei kapinallisilla, aamullisen vastoinkäymisensä jälkeen, voinut olla mitään muuta mielessä kuin nostaa ankkuri ja purjehtia matkoihinsa. Tämä oli mielestäni estettävä, ja kun äsken olin nähnyt, miten he jättivät vartijat veneettä, niin arvelin voivani toteuttaa tuumani jotenkin helposti.

Minä istuuduin odottamaan pimeän tuloa ja söin vankan aterian korppujani. Yö oli mitä soveliain aikomuksilleni. Sumu oli nyt peittänyt koko taivaan, ja kun viimeinenkin päivänkajastus oli hälvennyt, sulki synkkä pimeys Aarresaaren mustaan syliinsä. Nostettuani vihdoin korakelin olalleni ja haparoituani ylös kuopasta, jossa olin aterioinut, erotti silmä vain kaksi pistettä koko satama-alueella.

Toinen oli suuri nuotio suolla, jonka ääressä tappiolle joutuneet merimiehet mellastivat. Toinen taas, joka vain heikkona kajastuksena pilkotti pimeässä, ilmaisi ankkuroidun laivan aseman. Hispaniola oli luoteen vaikutuksesta kääntänyt keulansa suoraan minuun päin, ja valoa laivalla oli vain kajuutassa. Siten oli näkemäni valaistus vain peräikkunasta tulvivan valon heijastusta sumuun.

Luodetta oli kestänyt jo kotvan aikaa ja minun oli kuljettava leveän ja vetisen hietikon yli, johon jalkani usein upposivat yli nilkan, ennenkuin saavutin pakenevan vesirajan. Jonkun matkaa kahlattuani minä päättäväisesti laskin korakelini veteen.