Aarresaari

KUUDES OSA:
KAPTEENI SILVER

28 Luku.
Vihollisen leirissä

Soihdun punertava loimu, valaistessaan hirsimajan sisustaa osoitti tosiksi pahimmatkin aavistukseni. Mökki varastoineen oli merirosvojen hallussa; tuossa oli viinatynnyri, tuossa sianliha ja leivät aivan ennallaan, mutta vangeista ei näkynyt merkkiäkään, ja se kasvatti pelkoni kymmenkertaiseksi. En voinut tätä muuten selittää kuin että kaikki olivat surmatut, ja sydäntäni kouristi soimaus, etten ollut jäänyt paikalleni kuollakseni heidän rinnallansa.

Merirosvoja oli mökissä kaiken kaikkiaan kuusi; muut olivat saaneet surmansa. Jalkeilla oli viisi pöhöpuna-naamaista, humalaisesta unestaan äkkiä herätettyä roikaletta. Kuudes oli kohottautunut vain kyynärpäittensä varaan. Hän oli kalpea ja verinen side hänen päässään osoitti, että hän oli äskettäin haavoittunut ja että haavan sitomisesta oli vieläkin lyhempi aika kulunut. Mieleeni muistui mies, joka suuren rynnäkön aikana oli kuulamme satuttamana paennut metsään, ja minä arvasin saman miehen nyt olevan edessäni.

Papukaija istui höyheniään pöyhistellen Pitkän Johnin olkapäällä. John itse näytti minusta tavallista kalpeammalta ja totisemmalta. Yllään hänellä vielä oli sama hieno verkakauhtana, jota hän rosvojoukon lähettiläänä meitä puhutellessaan oli käyttänyt, mutta savinen lieju ja pensaikon terävät piikit olivat jo muuttaneet sen ulkoasultaan perin kurjaksi.

"Kas vain", hän virkkoi, "siinähän on Jim Hawkins, kautta puisen koipeni, ja aivan kuin olisi taivaasta tipahtanut! No terve tulemaasi, totisesti!"

Näin sanoen hän istuutui viinatynnyrille ja rupesi panemaan tupakaksi.

"Lainaappa vähän sitä pärettä, Dick", virkkoi hän ja lisäsi sitten saatuaan piipun palamaan, "kiitos, poikaseni; pistä nyt soihtusi halkopinon rakoon. Ja te, herrani, älkää kainostelko – ei teidän tarvitse seisoa herra Hawkinsin edessä, hän ei pahastu, sen takaan, vaikka istuttekin. Kas niin, Jim", jatkoi hän piippuansa painellen, "täällä sinä nyt olet ja John-vanhus on tulostasi aivan mielissään. Minä näin jo ensi silmäyksellä, että sinä olit ovela poika, mutta tämä käy sentään aivan yli ymmärrykseni."

Tähän minä luonnollisesti en vastannut mitään. He olivat asettaneet minut selkä vasten seinää, ja siinä nyt seisoin tirkistäen toivoakseni hyvinkin urmakkana Silveriä suoraan silmiin, vaikka sydäntäni kouristelikin mitä synkin epätoivo.

Silver vetäsi levollisena savun pari piipustaan ja jatkoi sitten:

"Kun sinä nyt kerran olet täällä, niin kerron sinulle vähän siitä, mitä mielessäni liikkuu. Minä olen, suoraan sanoen, aina pitänyt sinusta, sillä sinä olet nokkela poika ja minun itseni perikuva niiltä ajoilta, jolloin olin nuori ja sorja. Minä olen aina tahtonut sinun liittyvän meihin, tulevan osalle yritykseemme ja kuolevan gentlemannina, ja nyt sinulla, poikaseni, ei muuta neuvoa olekaan. Kapteeni Smollett on veikeä merimies – minkä minä milloin tahansa olen valmis myöntämään – mutta ankara kurinpitäjä. 'Velvollisuus on velvollisuus', sanoo hän, ja oikeassa hän onkin. Kapteenia sinun siis on varottava. Tohtorikin on sinulle äkeissään – 'kiittämätön nulikka', sanoi hän, ja asemasi on kaiken kaikkiaan tällainen: sinä et voi palata takaisin omiesi luo, sillä he eivät sinua seuraansa huoli; ja ellet sinä ypöyksin muodosta kolmatta laivaseuruetta, mikä pitemmän päälle tuntunee perin kolkolta, niin on sinun liityttävä kapteeni Silveriin."

Siihen asti oli kaikki hyvin. Toverini olivat siis kaikki elossa, ja vaikka puolittain uskoinkin todeksi Silverin väitteen, että toverini olivat pakoni tähden minuun suuttuneet, niin olin kuulemastani kuitenkin enemmän mielissäni kuin huolissani.

"Minä en ota ollenkaan huomioon, että sinä olet meidän käsissämme", Silver jatkoi, "vaikka siitä tosiasiasta ei mihinkään päästäkään. Minä mieluummin voitan sinut todistelujen voimalla, sillä uhkailusta en ole koskaan nähnyt mitään hyvää koituvan. Jos tarjous sinua miellyttää, niin mitäpä muuta kuin yhdyt meihin, ja jos ei sinua miellytä, niin on sinulla vapaus vastata kieltävästi – kautta puukoipeni, voiko kukaan kuolevainen merimies osaavammin puhua?"

"Onko minun siis vastattava?" minä kysyin vapisevalla äänellä. Silverin ivailevat sanat herättivät minut tietoisuuteen minua uhkaavasta hengenvaarasta; poskeni polttivat tulena ja sydämeni löi rajusti rinnassani.

"Poikaseni", Silver virkkoi, "ei kukaan pakota sinua. Mieti rauhassa asemaasi. Ei kukaan meistä sinua kiirehdi, toveri, aika kuluu, näes, kuin siivillä sinun seurassasi."

"No niin", minä virkoin vähän rohkeampana, "jos minun kerran on valittava, niin on minulla tietenkin oikeus saada tietää, mitä tämä kaikki merkitsee ja miksi te olette täällä ja missä minun toverini ovat."

"Mitäkö tämä kaikki edes merkitsee", murahti muuan merirosvoista; "kunpahan edes joku sen tietäisi!"

"Ehkä sinä ystäväiseni, pidät kitasi kiinni, siksi kunnes sinua puhutellaan", ärähti Silver miehelle. Sitten hän entiseen suopeaan tapaansa vastasi minulle: "Eilisaamuna, mr Hawkins, aamuvartion aikana, tohtori Livesey saapui neuvottelulippu kädessään. Hän sanoo: 'kapteeni Silver, teidät on petetty. Laiva on tiessään'. Me olimme kai vähän kallistelleet laseja ja ryyppyjen lomassa lauleskelleet. Sitä ei voine kieltää. Ainakaan ei meistä kukaan satamaan päin silmäillyt. Mutta nyt sinne silmäilimme, ja tuhat tulimmaista, hyvä laivamme oli kuin olikin sen tiessään. En ole vielä konsaan nähnyt houkkioita niin noloina, sen voit uskoa, kun sen sanon sinulle minä itse, joka olin kaikkein noloimpana. 'Kas niin', tohtori virkkaa, 'hierokaamme kauppoja'. Me hieroimme kaupat, hän ja minä; ja täällä nyt olemme, hallussamme ruokavarat, viinat, hirsimaja, valmiiksi hakkaamanne polttopuut, ja jos niin saan sanoa, koko siunattu laivamme kölistä ristipuihin saakka. Mitä heihin tulee, niin ovat he pötkineet tiehensä; en tiedä missä he oleksivat."

Hän imi taas rauhallisena piippuaan.

"Ja jotta sinä et rupeaisi nyt kuvittelemaan", jatkoi hän, "että kauppamme koski sinuakin, niin kerron sinulle hänen viimeiset sanansa. 'Montako teitä on?' kysyn minä. 'Neljä', vastaa hän, 'ja yksi haavoitettuna. Mitä siihen poikaan tulee, niin en tiedä, missä hän on, senkin vietävä, enkä väiltäkään tietää', sanoo hän. 'Me olemme häneen aivan kyllästyneet.' Niin kuuluivat hänen viimeiset sanansa."

"Siinäkö kaikki?" minä kysäsin.

"Ainakin kaikki, mitä sinä saat tietää, poikaseni", Silver vastasi.

"Ja nytkö minun on valittava?"

"Ja nyt sinun on valittava, totta totisesti", Silver vastasi.

"No niin", vastasin, "en ole niin typerä, etten käsittäisi mikä minua odottaa. Käyköön miten hullusti tahansa, siitä en välitä hituistakaan. Minä olen nähnyt jo liian monen henkensä heittävän siitä pitäen kuin teidän joukkoonne jouduin. Mutta pari seikkaa minulla on teille sanottavana", puhuin minä vallan haltioissani, "ja ensimmäinen on tämä: te olette pahassa satimessa; laiva on menetetty, aarre on menetetty, miehiä on menetetty ja koko hankkeenne on mennyt myttyyn. Ja jos tahdotte tietää ken sen kaiken on aikaan saanut, niin sanon teille että – minä se mies olen! Minä olin omenatynnyrissä sinä iltana, jolloin maa saatiin näkyviin, ja minä kuulin sinun, John, ja sinun Dick Johnson, ja Handsin, joka nyt on meren pohjassa, keskustelut ja kerroin jok'ainoan sananne ennenkuin tuntiakaan oli kulunut. Ja mitä kuunariin tulee, niin minä sen ankkuriköydet katkoin, ja minä ne laivaan jättämänne miehet tapoin, ja minä laivan sellaiseen paikkaan vein, ettette te, ei ainoakaan teistä, saa sitä enää nähdä. Minä sitä teille nyt nauran, minulla ne nyörit alunpitäen ovat käsissäni olleet, enkä teitä pelkää enempää kuin kärpäsiä. Tappakaa minut, jos haluatte, tai säästäkää. Mutta yhden asian vielä teille sanon enkä sen enempää: jos henkeni säästätte, niin menneet ovat menneitä; ja kun te olette oikeuden edessä merirosvoiksi syytettyinä, niin pelastan teistä niin monta kuin vain voin. Teidän nyt on valittava. Tappakaa vain vielä yksi ihminen itseänne sillä yhtään hyödyttämättä, taikka säästäkää henkeni, säilyttääksenne edes yksi todistaja pelastamaan teidät hirsipuusta."

Minä vaikenin, sillä suoraan sanoakseni olin aivan hengästynyt; mutta kummakseni ei yksikään miehistä liikahtanut, vaan istuivat he kaikki aloillaan töllistellen minuun kuin lampaat. Heidän vielä töllistellessä minä lisäsin:

"Ja kuulkaapa te, herra Silver", virkoin minä, "minun luullakseni te olette paras mies tässä seurassa. Jos hullusti käy, niin olisin teille kiitollinen, jos mainitsisitte tohtorille, miten minä menettelin."

"Kyllä pidän mielessäni", Silver vastasi niin omituisella äänenpainolla, etten kuolemaksenikaan voinut sanoa, nauroiko hän itsekseen pyynnölleni vai tekikö rohkeuteni hyvän vaikutuksen häneen.

"Minä lisään vielä sanasen", virkahti sama mahonginruskea merikarhu – Morgan nimeltään – jonka olin nähnyt Pitkän Johnin ravintolassa Bristolin satamassa. "Hän se oli, joka Mustan Koiran tunsi."

"Aivan oikein", laivakokki lisäsi. "Minä lisään, hitto vieköön, vielä toisenkin sanasen! Tämä sama poika se vei kartan Billy Bonesilta. Kun kaikki ympäri käy, niin on se Jim Hawkins, joka meidät on karille ajanut!"

"Siis hän kuolkoon!" Morgan huudahti kiroten.

Ja paljastaen puukkonsa hän hypähti ylös kuin parikymmenvuotias nuorukainen.

"Seis mies!" huudahti Silver. "Ken sinä olet, Tom Morgan? Vai luulitko sinä olevasi kapteeni täällä? Kyllä minä hitto vieköön, sinulle opetan, mikä sinä olet! Koetappa niskoitella edessäni, niin lähetän sinut sinne, minne monen mamman poika on ennenkin mennyt – toisinaan raakapuun nokkaan, tuhat tulimmaista, ja toisinaan yli laidan, ja aina lopuksi kalojen ruoaksi. Ei ole vielä elänyt miestä, joka vihani on nostattanut ja sen perästä rauhassa elellyt, muista se!"

Morgan pysähtyi, mutta toiset murisivat kuuluvasti.

"Tom on oikeassa", muuan virkkoi, "Minua on jo tarpeeksi pidetty kannuskurissa", toinen lisäsi. "Itse hiisi minut vieköön, jos sinun kelkkaasi lähden, John Silver."

"Tahtoiko joku teistä päästä minusta?" Silver ärjäsi kurottautuen tynnyrinsä päällä etunojaan ja pidellen yhä kytevää piippua oikeassa kädessään. "Suu puhtaaksi – ette kai mykkiä ole! Olisinko minä elänyt nämä vuodet nähdäkseni nyt elämäni loppupuolella, että joku juoppolalli heittää nokkansa pystyyn ja asettuu syrjäkarin minun tielleni? Tavan tunnette, olettehan ainakin omasta mielestänne onnenpoikia. Kas niin, minä olen valmis. Kohottakoon puukkonsa se ken uskaltaa, niin totta totisesti minä katson – hänen sydänverensä väriä ennenkuin tämä piippu on tyhjäksi palanut."

Miehistä ei yksikään liikahtanut eikä vastausta kuulunut.

"Tuo on niin teidän laistanne", Silver jatkoi pistäen piipun suuhunsa. "On oikein ilo katsella teitä. Kunnon otteluun ei teissä ole miestä. Mutta ehkä te selvää puhetta ymmärrätte? Minä olen täällä kapteeni vaalin nojalla. Minä olen täällä kapteeni, koska olen uljain mies hyvän penikulman piirissä. Te ette tahdo tapella onnenpoikien tapaan; silloin, hitto soikoon, teidän on toteltava! Nyt sen kuulitte! Minä pidän tuosta pojasta, terhakampaa poikaa en vielä ole tavannut. Hän vastaa paria teidänlaistanne rottaa, ja minä sanon nyt: minä tahdon nähdä sen miehen, joka häneen uskaltaa koskea! – sen vain sanon ja se on totinen sana."

Seurasi pitkä äänettömyys. Seisoin suorana seinään nojautuen ja sydämeni löi vielä kiivaasti, mutta rinnassani alkoi jo toivon säde kajastaa. Silver istui selkäänsä seinään nojaten, piippunysä suupielessä ja kädet ristissä rinnalla, rauhallisena kuin paras kirkkovieras, mutta silmät lakkaamatta pälyen rauhattomiin miehiin. Nämä puolestaan vähitellen vetäytyivät mökin etäisimpään nurkkaan, ja heidän kuiskaileva keskustelunsa soi korvissani yhtämittaisena sohinana. Tuontuostakin joku heistä kohotti päätänsä ja soihdun punertava loimu valaisi hetkiseksi heidän jännitettyjä kasvonpiirteitään; mutta he eivät suunnanneet katsettaan minuun, vaan Silveriin.

"Teillä näyttää olevan paljon sanottavaa sydämellänne", Silver virkkoi ruiskahuttaen pitkän syljen kauas permannolle. "Antakaa kielen laulaa tai laskekaa tuuleen."

"Luvallanne sanoen, sir", muuan miehistä vastasi, "te olette hiukan omavaltainen muutamiin sääntöihin nähden; ehkä te tahdotte muut tarkemmin huomioon ottaa. Tämä miehistö on tyytymätön; tämä miehistö ei tyydy maalinaulasta soppaa keittämään; tällä miehistöllä on oikeuksia kuten muillakin miehistöillä, sen rohkenen sanoa; ja teidän omien sääntöjenne nojalla minä otaksun, että me saamme puhella keskenämme. Pyydän anteeksi, sir, koska myönnän teidät tällä hetkellä vielä kapteeniksi, mutta minä käytän oikeuttani ja menen ulos neuvotteluun."

Ja tehden komeasti kunniaa tuo pitkä, ilkeännäköinen, talisilmäinen, noin viidenneljättä ikäinen mies käveli tyynesti ovelle ja hävisi siitä ulos. Toinen toisensa perästä seurasivat muut esimerkkiä, tehden kukin kunniaa ja lausuen jonkunlaisen anteeksipyynnön. "Sääntöjen mukaisesti", lausui muuan. "Keulaneuvottelu", virkkoi Morgan. Näin he kaikki poistuivat majasta jättäen Silverin ja minut kahden kesken.

Silloin kokki otti nopeasti piipun suustaan.

"Kuules nyt, Jim Hawkins", hän virkkoi tuskin kuultavasti kuiskaten, "sinun loppusi on nyt tuiki lähellä, ja, mikä pahempi, kidutuskaan ei ole kaukana. Ne aikovat panna minut viralta. Mutta muista, minä seison rinnallasi kävi miten kävi. Se ei ollut aikomukseni, ennenkuin sinä puhuit suusi puhtaaksi. Minä olin epätoivossani heittää turmaan koko miesjoukon ja joutua itse hirteen kaupan päälliseksi. Mutta minä huomasin sinussa oikean mieheni. Minä sanoin itselleni: Sinä seisot Hawkinsin puolella, John, ja Hawkins seisoo sinun puolellasi. Sinä olet hänen viimeinen korttinsa ja, vie sun hitto, John, hän on sinun viimeinen korttisi! Selkä selkää vasten, tuumailin minä. Pelasta todistajasi, niin hän pelastaa kaulasi!"

Minä aloin jo yskän ymmärtää.

"Tarkoitatteko, että kaikki on hukassa?" kysäsin.

"Tuhat tulimmaista, tarkoitan totisesti!" hän vastasi. "Laiva on mennyttä, kaula on mennyttä – siinä asema koristelematta. Heti kun katsahdin lahdelle enkä siellä enää nähnyt kuunaria, niin – no niin, minä olen jäykkäniskainen jukuli, mutta silloin tarmoni läksi. Mitä tuohon joukkueeseen ja heidän neuvotteluunsa tulee, niin he ovat pähkähulluja ja roistoja joka sorkka. Minä pelastan henkesi – jos voin – heidän käsistään. Mutta huomaa Jim – ei mitään ilmaiseksi – sinä pelastat Johnin hirsipuusta."

Minä jouduin aivan hämilleni; hänen pyyntönsä tuntui minusta aivan mahdottomalta – olihan hän vanha merirosvo, oikea ryövärin perikuva.

"Minkä voin, sen teen", vastasin.

"Sovittu!" Pitkä John huudahti. "Sinä puhut miehen lailla, ja tuhat tulimmaista, keinoja minulla on!"

Hän kompuroi soihdun luo ja sytytti jälleen piippunsa.

"Ymmärrä minua oikein, Jim", hän puhui tynnyrilleen palatessaan. "Minulla on päätä, on kuin onkin. Minä olen junkkarin puolella nyt. Minä arvaan, että sinä olet saanut viedyksi laivan jonnekin turvaan. Miten sen olet aikaan saanut, en tiedä, mutta turvassa se vain on. Arvattavasti Hands ja O'Brien vaihtoivat väriä. Niihin miehiin en ole koskaan oikein luottanut. Huomaa nyt, mitä sanon. Minä en kysele, enkä halua muiden kyselevän. Minä tiedän milloin leikki on lopussa, totisesti tiedänkin, ja minä tunnen pojan, jossa on miestä. Ah, sinä, joka olet nuori – sinä ja minä olisimme yhdessä voineet jotain saada aikaan!"

Hän laski tynnyristä viinaa tinatuoppiin.

"Etkös maista, toveri?" hän kysäisi; ja kun kielsin, niin hän jatkoi: "No niin, minä otan sitten itse naukun, Jim. Minä tarvitsen vähän mielenrohkaisijaa sillä pahat pulmat meitä odottavat. Mutta pulmasta puhuessani, miksi se tohtori antoi minulle kartan, Jim?"

Naamani osoitti niin selvään minun kysymyksestä ällistyneen, että hän huomasi enemmät kyselyt turhiksi.

"Niin, niin, kyllä hän kartan minulle antoi", selitti hän. "Ja siinä piilee jotakin, aivan varmaan siinä piilee jotakin, Jim, – hyvää tai pahaa."

Hän kulautti uuden ryypyn ja pudisti suurta, vaaleatukkaista päätään aivan kuin mies, joka odottaa pahinta.

29 Luku.
Musta merkki uudelleen

Miehet olivat neuvotelleet jonkun aikaa, kun muuan heistä palasi takaisin majaan, ja tehden entiseen tapaan kunniaa, vaikka minun mielestäni nyt vähän ivallisesti, pyysi saada hetkeksi lainata soihtua. Silver lupasi, ja lähettiläs poistui jälleen jättäen meidät kahden kesken.

"Sieltä tulee tuulta, Jim", virkkoi Silver, joka nyt puheli minulle perin ystävällisesti ja tuttavallisesti.

Minä käännyin likimmälle ampumareiälle ja katsoin ulos. Suuren nuotion jätteet olivat jo palaneet niin lopuilleen ja valaisivat niin himmeästi, että minä käsitin, miksi liittolaiset soihtua tarvitsivat. He olivat asettuneet puolitiehen aukeata rinnettä yhteen ryhmään; muuan piteli soihtua ja toinen oli polvillaan joukon keskessä. Viimeksimainitun kädessä näin puukon välähtelevän monivärisenä kuun ja soihdun valossa. Kaikki muut istuivat hiukan kumarassa aivan kuin seuraten hänen puuhiaan. Samalla huomasin, että hänellä oli paitsi puukkoa, myöskin kirja käsissään. Siinä vielä ihmetellessäni, miten näissä oloissa niin omituinen esine oli heidän käsiinsä joutunut, polvistunut mies nousi jälleen pystyyn ja koko seurue läksi yhdessä tulemaan majaa kohti.

"Siellä ne nyt tulevat", minä virkoin ja vetäydyin entiseen asentooni, sillä en katsonut arvolleni sopivaksi, että he majaan palatessaan tapaisivat minut heitä tarkastelemasta.

"Anna heidän vain tulla – anna vain tulla", Silver keveästi vastasi. "Minulla on vielä yksi pommi heitä varten säilössäni."

Ovi aukeni ja kaikki viisi miestä seisahtuivat ensin oven suuhun kuin pelästyneet lampaat ja tyrkkäsivät sitten yhden joukostaan esiin. Toisissa olosuhteissa olisi ollut perin hassunkurista katsella miten hän hitaasti eteni, empien jokaisella askeleella, mutta pitäen aina nyrkkiin puristettua oikeata kättään edessään.

"Marssi päälle, mies", Silver huudahti. "En minä sinua elävältä syö. Anna tänne se, nahjus. Minä tunnen säännöt, lähettiin en koske."

Näistä sanoista rohkaistuneena mies sai vauhtia askeleihinsa ja annettuaan kädestä käteen jotain Silverille, luikki vielä nopeammin takaisin toveriensa luo.

Kokki katsahti esineeseen, jonka oli saanut.

"Musta merkki! Arvasinhan sen", hän virkkoi. "Mistä te olette paperia saaneet? Hoh – halloo! kas niin – tämä ei onnea tuota! Te olette ottaneet ja leikanneet tämän raamatusta. Kuka hullu on raamattunsa repinyt?"

"Siinä sen nyt kuulette!" Morgan puhui – "siinä sen kuulette! Enkös jo sanonut? Enkös sanonut, ettei siitä hyvä seuraa."

"Kas niin, kylläpä te nyt olette kohtalonne sangen varmaan naulinneet", Silver jatkoi. "Luulenpa totisesti teidän nyt hirteen menevän. Kuka maitosuu se raamattua viljelee?"

"Dick se oli", muuan virkkoi.

"Vai Dick! Silloin on Dickin parasta turvautua rukouksiin", Silver puhui. "Hän on onnensa turmellut, on kuin onkin."

Mutta nyt se talisilmäinen miehenroikale puuttui puheeseen.

"Säästä lorusi, John Silver", hän virkkoi. "Tämä miehistö on antanut sinulle mustan merkin vakavassa tarkoituksessa aivan sääntöjen mukaan; käännä nyt vain sen toinen puoli, kuten säännöissä sanotaan, ja katso mitä siihen on kirjoitettu. Sitten voit puhua."

"Kiitos, George", kokki vastasi, "sinä olet aina ollut rivakka toimissasi, ja säännöt sinulla on selvillä kuin kämmenelle kirjoitettuina, George. No niin, katsotaanpa mitä tässä sanotaan! Ahaa! 'Erotettu' – niinhän tässä on, vai mitä? Ja oikein koreasti kirjoitettuna, aivan kuin präntättynä, totta totisesti! Sinunko koukeroitasi, George? Niinpä vain, sinä olit pääsemässä aivan tämän miehistön päsmäriksi. Pian sinusta kai tulee kapteeni, luulen mä. Mutta oleppa hyvä ja ojenna tuota soihtua tänne päin. Tämä piippu ei ota palaakseen."

"Hillitse kielesi", George virkkoi, "et sinä enää tätä miehistöä nenästä vedä. Sinä olet sukkela mies, ainakin olet olevinasi, mutta nyt on aikasi ohi ja sinä tahdot ehkä nyt laskeutua alas tuolta tynnyriltä ja ottaa osaa vaaliin."

"Etkös sinä sanonut tuntevasi sääntöjä", Silver nuhtelevaisesti vastasi. "Jos sinä et tunne niitä, niin tunnen ainakin minä. Minä odotan tässä – muista näet, että olen vieläkin kapteeninne – siksi kuin olette syynne selittäneet ja sitten minä vastaan. Sitä ennen ei musta merkkisi ole laivakorpunkaan arvoinen. Sen jälkeen – sittenpähän näemme."

"Oho!" George vastasi. "Ei sinun tarvitse ollenkaan olla epätietoinen; me olemme kaikki selvillä asiasta. Ensiksi, sinä olet ajanut koko tämän matkamme kantoon – olet perin paksuniskainen mies, jos sen uskallat kieltää. Toiseksi sinä päästit vihollisemme syyttä pakotta vapaaksi tästä satimesta. Miksi he halusivat pois täältä? Minä en syytä tiedä, mutta selvää on vain, että he halusivat pois. Kolmanneksi, sinä et sallinut meidän hyökätä heidän kimppuunsa kun he poistuivat. Kas niin, me ymmärrämme yskäsi, John Silver; sinä tahdot pelata kaksinkertaista peliä, siinä sinun kieroutesi on. Ja sitten neljänneksi, tuossa on tuo poika."

"Siinäkö kaikki?" Silver rauhallisesti kysäsi.

"Se riittäneekin", George vastasi. "Me joudumme kaikki nuoran jatkoksi sinun hutiloimisesi vuoksi."

"No, kuule sitten, minä vastaan kaikkiin noihin neljään syytökseen, kuhunkin erikseen minä vastaan. Vai ajoin minä matkamme kantoon? Tehän kaikki tiedätte mitä minä tahdoin; ja te kaikki tiedätte, että jos niin olisi tehty, niin olisimme me kaikki olleet Hispaniolassa tuona yönä, jok'ikinen sorkka ilmielävänä ja iloisina ja vatsat pullollaan sulia herkkuja ja aarre laivan uumenissa! Mutta kuka asettui tielleni? Kuka pidätti kättäni, joka oli laillisen kapteenin käsi? Kuka työnsi minulle mustan merkin samana päivänä kuin maihin nousimme, ja alkoi tämän tanssin? Ah, kaunista tanssia tämä onkin – siinä olen yhtä mieltä teidän kanssanne – aivankuin rakkopillin tanssia köyden päässä tuomiopihassa Lontoon kaupungissa! Mutta kuka tämän kaiken on aikaan saanut? Eikö se ollut Anderson ja Hands ja sinä, George Merry! Ja sinä olet viimeinen hengissä oleva tuosta rähisevästä koplasta; ja sinulla on otsaa asettua kapteeniksi minun yläpuolelleni – sinulla, joka koko laivueen karille ajoit! Kautta vuoressa istuvan – tämä jo vie mahdin luisevimmaltakin kädeltä!"

Silver vaikeni, ja Georgen ja hänen toveriensa naamoista näin, etteivät nämä sanat jääneet vaille vaikutusta.

"Siinä vastausta ensimmäiseen pykälään", Silver jatkoi pyyhkien hikeä otsaltaan. Hän näet oli puhunut voimalla, joka pani koko mökin tutisemaan. "Totta totisesti, sydäntäni vallan etoo, kun teille täytyy puhua. Teillä ei ole järkeä eikä muistia, ja minä ihmettelen mitä teidän mammanne ajattelevat, kun sallivat teidän merelle lähteä. Merelle! Onnenpoikia! Kraatareiksi teitä luulisi!"

"Jatka, John", Morgan virkkoi. "Mitäs muihin pykäliin sanot?"

"Vai muihin pykäliin!" John vastasi. "Mokomatkin pykälät! Te sanotte, että matkamme on hutiloitu. Tuhat tulimmaista, kunpa käsittäisittekin, miten pahasti se on hutiloitu, niin avautuisivat silmänne! Me olemme niin lähellä hirsipuuta, että niskani vallan jäykistyy, kun sitä ajattelen. Olettehan niitä nähneet: riimussa roikkuvat, lintuja ympärillä, merimiehet sormellaan osoittelevat, kun vuoksen mukana ohi kulkevat. 'Kuka tuo on?' muuan kysyy. 'Tuoko? Sehän on John Silver. Tunsin miehen hyvinkin', toinen vastaa. Ja sinä kuulet vielä riimun kalisevan, kun jatkat matkaasi ja joudut toisen pojan luo. Siinä nyt ollaan joka sorkka, kiitos siitä hänelle ja Handsille ja Andersonille ja teille muille aaseille. Ja jos nyt tahdotte kuulla vastaukseni neljänteen pykälään, tuosta pojasta, niin kautta puukoipieni, eikö hän ole lunnaamme? Pitäisikö meidän lunnaamme tuhota? Ei miehet, en ollenkaan ihmettelisi, vaikka hän olisi meidän vihoviimeinen pelastuksemme. Tappaako tuo poika? En minä ainakaan, toverit! Ja kolmas pykälä.

"Ehkä te ette panekaan siihen mitään arvoa, että oikea oppinut tohtori käy teitä katsomassa joka päivä – sinua, John, muserrettuine kalloinesi – ja sinua, George Merry, jota vielä muutama tunti kuume kouristeli, ja jonka silmät vielä tänä hetkenä ovat kuin talinapit. Ja ehkäpä ette sitäkään tiedä, että tulossa on avustusretkikunta? Mutta tulossa se on eikä kauan viivykään, ja sittenpähän näemme kuka on mielissään, kun on lunnaat tarjottavana. Ja mitä tulee toiseen pykälään, eli siihen, minkä vuoksi minä sopimuksen tein, niin – tehän itse polvillanne ryömien pyysitte minua sen tekemään – polvillanne ryömien te luokseni tulitte, niin pelästyneitä olitte – ja te olisittekin nälkään kuolleet, ellen olisi sopimusta tehnyt – mutta sehän on pikku seikka! Katsokaa tuota – siinä on selitys!"

Ja hän heitti lattialle paperin, jonka heti tunsin – saman, keltaiselle paperille piirretyn, kolmella punaisella ristillä varustetun kartan, jonka olin löytänyt öljykangaskääröstä kapteenin arkun pohjalta. Miksi tohtori sen oli Silverille antanut, sitä en kyennyt itselleni selittämään.

Mutta jos se oli minulle selittämätön, niin näytti kartan ilmestyminen olevan miehille aivan uskomaton ilmiö. He hyökkäsivät sen kimppuun kuin kissat hiiren niskaan. Se kulki kädestä käteen, ja päättäen niistä voimasanoista ja huudahduksista ja lapsellisesta naurun rähäkästä, jolla he sen tutkimista säestivät, niin olisi voinut luulla, etteivät he ainoastaan itse aarretta hypistelleet, vaan myöskin olivat jo aarteineen turvassa merellä.

"Katsokaa", muuan puhui, "tuo on Flintin käsialaa, totta totisesti. J.F. ja koukero alla ja viiva koukeron poikki, aivan niin kuin hän aina piirsi."

"Kovin hauskaa tuo kaikki", George virkkoi, "mutta miten me aarteen pois kuljetamme, kun ei ole laivaa?"

Silver hypähti nopeasti seisaalleen ja tukien kättänsä seinään huudahti:

"Nyt minä sinua varoitan, George! Vielä sanakin lorujasi, niin joudut minun kanssani tekemisiin. Mitenkö? Tietäisinkö minä! Sinun pitäisi se tietää – sinun ja niiden toisten, jotka asioihin sekaantumalla hävititte minulta kuunarin, senkin vietävät! Mutta te ette kykene neuvoa keksimään, sillä teillä ei ole älyä enempää kuin torakoilla. Mutta kohteliaasti sinä osaat puhua, ja sinun täytyy, George Merry; paina se mieleesi!"

"Se on selvää", ukko Morgan virkkoi.

"Selvää! Luulisinpä todellakin!" kokki jatkoi. "Te hävititte kuunarin; minä löysin aarteen. Kummalla on siinä ansiot puolellaan? Ja nyt minä, hitto vieköön, eroan! Valitkaa nyt kapteeniksenne kenen haluatte; minä olen saanut siitä jo tarpeekseni!"

"Silver!" miehet huusivat. "Barbecue aina ja alati! Barbecue kapteeniksi!"

"Vai sellainen on ääni kellossa?" kokki huudahti, "George, luulenpa, että sinun täytyy odottaa toista tilaisuutta, toveri; ja kiitä onneasi, etten ole kostonhimoinen. Mutta se ei ole tapaistani. Ja nyt, toverit, mitä tällä mustalla merkillä nyt tehdään. Sillä ei ole nyt paljon virkaa, vai mitä? Dick on turmellut onnensa ja repinyt raamattunsa, siihen taitaa kaikki supistua."

"Kyllä kai se sentään suudeltavaksi kelpaa, vai mitä?" mutisi Dick, joka nähtävästi oli levoton kirouksesta, jonka teollaan oli ansainnut.

"Revitty raamattu!" Silver vastasi ivallisesti. "Vielä mitä. Sillä ei ole virkaa enempää kuin arkkiveisulla."

"Eiköhän sentään?" Dick huudahti melkeinpä ilostuneena. "No niin, parempihan sekin on kuin ei mitään."

"Tuossa, Jim, sinulle harvinaisuus", Silver virkkoi antaen lapun minulle.

Se oli muodoltaan ympyriäinen. Toinen sivu oli painamaton, lappu kun oli viimeisestä lehdestä; toisella puolen oli värssy tai pari Ilmestyskirjasta – muiden muassa seuraavat sanat, jotka erityisesti muistiini painuivat: "Ulkopuolella ovat koirat ja murhaajat." Painettu puoli oli mustattu noella, joka jo alkoi karista pois ja noeta sormiani. Toiselle puolen oli samalla aineella kirjoitettu yksi ainoa sana: "Erotettu." Tuo harvinaisesine on nyt edessäni, mutta kirjoituksesta ei paperissa enää näy minkäänlaista muuta jälkeä kuin pieni naarmu, joka on kuin kynnellä vedetty.

Siihen loppuivat sen yön seikkailut. Kukin sai kulauksen viinaa, ja pian olimme kaikki asettuneet jälleen levolle. Silverin kosto rajoittui siihen, että pani George Merryn vahdiksi ja uhkasi häntä kuolemalla, jollei hän velvollisuuttaan täyttäisi.

Kesti kotvan ennenkuin minä uneen vaivuin, ja taivas tietää, että minulla olikin riittävästi ajattelemisen aihetta miehestä, jonka olin surmannut, perin vaarallisesta asemastani ja ennen kaikkea siitä merkillisestä pelistä, johon Silverin näin antautuneen. Hänhän piti toisella kädellään kapinallisia koossa ja toisella tavoitteli kaikkia mahdollisia ja mahdottomia keinoja hieroakseen sovintoa ja pelastaakseen kurjan henkensä. Hän nukkui nyt rauhallisesti, kuorsaten äänekkäästi; mutta niin kelvoton mies kuin hän olikin, tunsin sääliä häntä kohtaan ajatellessani niitä peloittavia vaaroja, jotka häntä ympäröivät, ja häpeällistä hirsipuuta, joka häntä odotti.