Ryöstölapsi: Kertomus David Balfourin seikkailuista

»Se on enemmän kuin minä uskalsin toivoakaan, Mr Thomson», lausui Rankeillor sydämellisesti. »Ja nyt kun te ja minä olemme yrityksessä päähenkilöitä, pitäisi meistä tulla hyvät ystävät. Pyydän teitä senvuoksi tarjoamaan minulle käsivartenne, sillä (nyt kun on hämärä ja minulla ei ole silmälaseja) minä en taitaisi muuten pysyä tiellä. Ja mitä teihin, Mr David, tulee, niin on teillä Torrancessa hauska puhetoveri. Sallikaa minun vain huomauttaa, ettei hänen tarvitse kuulla enempää seikkailuistanne eikä – hm – Mr Thomsonin asioista.»

Lakimies ja Alan läksivät siis innokkaasti puhellen jatkamaan yhdessä matkaa, ja Torrance ja minä muodostimme jälkijoukon.

Oli jo yö saadessamme Shawsin kartanon näkyviimme. Kello oli sivu kymmenen, yö oli pimeä ja lauhkea ja lännestä kävi leppoisa tuulen henki, joka pani puiden lehdet kahisemaan ja esti siten askeleemme kuulumasta. Tultuamme lähemmäksi näimme, ettei mistään osasta rakennusta vilkkunut tulta. Setäni näytti menneen jo levolle, ja se sopi parhaiten meidän aikeisiimme.

Viimeisen neuvottelumme pidimme kuiskien noin sadan askeleen päässä talosta. Lakimies, Torrance ja minä kapusimme sitten kummulle ja kyyristyimme talon nurkan taa, ja heti kun olimme paikoillamme, asteli Alan ovelle ja alkoi koputtaa.

29 LUKU

Tulen valtakuntaani.

Jonkun aikaa Alan ryskytti ovea, mutta ainoastaan kaiku talon sisästä ja ympäristöstä vastasi hänen kolkutuksiinsa. Lopulta kuulin kumminkin ikkunan varovaisesti avattavan ja arvasin setäni tulleen tähystyspaikkaansa. Oli siksi valoisa, että hän saattoi nähdä Alanin haamun rappusilla. Ja kun me kolme todistajaa olimme piilossa, ei minkään olisi pitänyt herättää levottomuutta kunniallisessa miehessä, joka oli turvassa omassa talossaan. Siitä huolimatta setäni tarkasteli hetkisen äänettömänä vierastaan ja kun hän rupesi puhumaan, tuntui hänen äänensä epäluuloiselta.

»Mitä tämä on», lausui hän. »Tämä ei ole sopiva aika säädyllisille ihmisille, eikä minulla ole mitään tekemistä yökulkijain kanssa. Mitä teillä täällä on tekemistä? Minulla on tuliluikku.»

»Tekö siellä olettekin, Mr Balfour?» vastasi Alan, ottaen askeleen taaksepäin ja silmäillen ylös pimeyteen. »Pidelkää varovasti sitä tuliluikkua, se on viekas paukahtamaan.»

»Mitä teillä täällä on tekemistä? ja kuka olette?» tiuskasi setäni äkäisesti.

»Minulla ei ole ollenkaan halua ilmoitella nimeäni kyläkunnalle», vastasi Alan. »Mutta mitä minulla täällä on tekemistä, se on toinen juttu, asiani kun koskee enemmän teitä kuin minua.»

»Mikä se sitten on?» kysyi setäni.

»David», vastasi Alan.

»Mitä se oli?» huudahti enoni kokonaan toisella äänellä.

»Sanonko koko nimen sitten?» kysyi Alan.

Syntyi hetken äänettömyys.

»Parasta taitaa olla, että lasken teidät sisään», tuumi sitten setäni epäilevästi.

»Voi olla», vastasi Alan, »kysymys on vain siitä, tulenko minä? Sanon nyt teille, mitä minä asiasta ajattelen. Tässä kynnyksellä tulee meidän asiasta keskustella, tässä tai ei missään. Teidän tulee näet ymmärtää, että minä olen yhtä jäykkäniskainen kuin tekin, mutta herrasmies parempaa sukua.»

Tämä käänne saattoi setäni levottomaksi, ja hetkiseksi hän jäi mietteisiinsä. Sitten hän tuumi: »No niin, no niin, minkäpä sille sitte», ja sulki ikkunan. Mutta alas tuleminen vei häneltä paljon aikaa ja salpojen päästeleminen vielä enemmän, sillä luullakseni hän katui suostumustaan ja hänen pelkonsa yltyi joka toiselta askeleelta ja jokaiselta pönkältä, jonka hän päästi. Lopulta kuulin kumminkin oven narahtavan, setäni hiipi varovasti ulos ja nähtyään Alanin väistyneen askeleen tai pari ulommaksi istuutui ylimmälle rapulle tuliluikku valmiina kädessään.

»Muistakaa nyt», varoitti hän, »että minulla on pyssy, ja jos vain astutte askeleenkaan lähemmäksi olette kuoleman oma.»

»Tuopa on toden totta kohteliasta puhetta», tuumi Alan.

»Oli mitä oli», vastasi setäni, »mutta teidän tulonne ei näytä juuri satunnaiselta ja minun täytyy olla varuillani. Nyt kun ymmärrämme toisiamme, voitte ilmoittaa asianne.»

»No niin», lausui Alan, »kun te olette niin älykäs mies, lienette jo huomannut, että olen ylämaalainen herrasmies. Nimeni ei kuulu tähän, mutta ystävieni asuinpaikat eivät ole kovinkaan kaukana Mull-saaresta, josta kai olette kuullut. Niillä seuduin kärsi eräs laiva haaksirikon, ja kun muuan sukuuni kuuluva kunnonmies seuraavana päivänä käveli pitkin rannikkoa keräillen laivan sirpaleita polttopuikseen, tapasi hän hukkumaisillaan olevan pojan. Hän veti pojan maalle ja vei hänet muutamien toisten kunnonmiesten avulla erääseen vanhaan, rappeutuneeseen linnaan, jossa hän siitä saakka tähän päivään asti on ollut ja aiheuttanut ystävilleni suuria kulunkeja. Minun ystäväni ovat vähän raakalaisten tapaisia eivätkä ole niin tarkkoja lakipykälien suhteen kuin muutamat, joita voisin mainita, ja saatuaan tietää, että pojalla oli jonkunmoisia sukulaisia ja että hän oli teidän veljenpoikanne, Mr Balfour, he pyysivät minun käymään teidän luonanne keskustelemassa asiasta. Ja sivumennen voin mainita, että jos emme ehdoista sovi, saatte pojan luoksenne. Ystäväni eivät näet», lisäsi Alan mutkattomasti, »ole oikein varakkaita.»

Setäni yskäisi kurkkuaan selvitellen ja vastasi: »Minä en ole hänestä millänikään. Hän ei ollut ollenkaan hyvä poika, eikä minua haluta sekaantua koko juttuun.»

»Vai niin», tuumi Alan. »Kyllä minä älyän, mikä teillä on mielessä, ette ole hänestä välittävinänne saadaksenne lunnaat pienemmiksi.»

»Ei suinkaan», vastasi setäni, »olen puhunut täyttä totta. Minä en välitä vähääkään pojasta enkä rupea maksamaan minkäänlaisia lunnaita. Saatte tehdä hänestä kirkon tai myllyn, minulle se on samantekevä.

»Joutavia, sir!» tokasi Alan. »Veri on vettä sakeampi, kautta paholaisen! Te ette voi hyljätä veljenpoikaanne, sellaisen menettelyn häpeällisyyden tähden. Ja jos sen tekisitte ja se tulisi tunnetuksi, ette olisi silloin seutunne suosittu, taikka olen minä surkeasti erehtynyt.»

»En minä nytkään ole mikään erityinen suosikki», vastasi setäni, »enkä käsitä miten se voisi tulla ihmisten tietoon. Minun kauttani ei ainakaan, eikä teidän tai ystäviennekään kautta. Nämä ovat siis vain joutavia verukkeita, herraseni.»

»Mutta David ilmaisisi silloin asian», lausui Alan.

»Miten se on mahdollista», kysäsi setäni tiukasti.

»Tällä tavalla», vastasi Alan. »Ystäväni pitävät luonnollisesti veljenpoikaanne luonaan, niin kauan kuin on vähänkin toivoa ansaita hänestä rahaa, mutta jos he sen huomaavat turhaksi, olen varma siitä, että he antavat hänen mennä minne haluaa ja kiroavat hänet hyvästiksi.»

»Mutta en minäkään hänestä välitä», tuumi setäni. »Ehdotukseenne en suostu.»

»Sen arvasinkin», lausui Alan.

»Miten niin?» kysäsi Ebenezer.

»Katsokaas, Mr Balfour», vastasi Alan, »kaikesta siitä mitä olen kuullut, päätin tässä olevan kaksi mahdollisuutta: joko te pidätte Davidista ja suostutte maksamaan saadaksenne hänet takaisin, taikka oli teillä painavia syitä päästä hänestä erillenne ja maksaa meille siitä, että pidämme hänet luonamme. Huomaan nyt, etteivät asiat ole ensinmainitulla kannalla, niiden täytyy siis olla jälkimäisellä, ja se on minulle mieleen, sillä siitä heruisi kauniit summat minun ja ystävieni taskuihin.»

»Minä en suostu siihen», lausui setäni.

»Ettekö?» tuumi Alan. »Mutta kuulkaahan nyt, te ette halua poikaa takaisin, mitä sitten tahdotte meidän hänelle tekevän, ja paljonko maksatte?»

Setäni ei vastannut mitään, vääntelehti vain raskaasti istuimellaan.

»Vastatkaa, sir», tiuskasi Alan. »Tietäkää, että minä olen kunnonmies, minä kannan kuninkaan nimeä, en minä ole mikään kauppamatkustaja, joka rupeaisin pokkuroimaan teidän talorähjänne ovella. Joko vastaatte te kohteliaasti ja paikalla, tai, kautta Glencoen huipun, minä tungen kolme jalkaa terästä sisälmyksiinne.»

»So, so mies», huudahti setäni kompuroiden seisaalleen, »antakaa toki minulle vähän ajatusaikaa. Mikä teitä oikeastaan vaivaa? Minä olen suora mies enkä mikään tanssimestari, ja minä koetan olla niin kohtelias kuin säädyllisyys sallii. Tuollainen puhuttelu on alentavaa. Sisälmyksiini, sanotte te! Mutta mihinkä minut tuliluikkuineni jätätte?» murisi hän.

»Ruuti ja vanhat kätenne ovat kuin pisara meressä verrattuna Alanin käden heiluttamaan miekkaan», vastasi toinen. »Ennenkuin vapisevat sormenne löytäisivät liipasimen, törröttäisi kahva jo rinnassanne.»

»Kukapa sitä on koettanut kieltääkään?» tuumi setäni. »Pistelkää sillä mielin määrin, minä en pane rikkaa ristiin estääkseni teitä. Mutta sanokaa nyt, mitä tahdotte, ja saatte nähdä, että me vielä hyvästi sovimme.»

»Se on toista, sir», vastasi Alan, »minä en pyydä mitään muuta kuin suoraa käytöstä. Kahdella sanalla: tahdotteko, että poika tapetaan vai pidetään?»

»Voi, voi, sir!» huudahti setäni. »Voi minua! Tuo ei kelpaa!»

»Tapetaanko vai pidetäänkö?» toisti Alan.

»Pidetään, pidetään!» parkui setäni. »Elkäämme vuodattako verta.»

»Niinkuin tahdotte», vastasi Alan, »se on kalliimpi.»

»Kalliimpi?» huudahti Ebenezer. »Tahraisitteko kätenne rikoksella?»

»Joutavia!» tuumi Alan. »Kumpikin on rikos, jos siitä puhe tulee! Mutta tappaminen on helpompi, nopeampi ja varmempi. Pojan pitäminen on hankala juttu, hankala, mutkikas seikka.»

»Sittenkin tahdon, että hänet pidetään», vastasi setäni. »Minä en ole koskaan tehnyt mitään, joka olisi siveellisesti väärin, enkä minä ole niin hullu, että tekisin hurjan ylämaalaisen mielen mukaan.»

»Kovinpa te olette tunnollinen», ivasi Alan.

»Minä pidän kiinni periaatteistani», kuului Ebenezerin typerä vastaus, »ja jos minun sentähden täytyy maksaa, niin minä maksan. Ja te unhotatte, sitäpaitsi» lisäsi hän, »että poika on veljeni poika.»

»Hyvä, hyvä», lausui Alan, »tuumikaamme nyt palkkiosta. Minun on vähän vaikeanlainen määrätä sitä, ennenkuin olen saanut tietää muutamia seikkoja. Tahtoisin esimerkiksi tietää, paljonko Hoseasonille maksoitte ensi yrityksestä?»

»Hoseasonille?» huudahti setäni säpsähtäen. Miksi?»

»Davidin ryöstämisestä», vastasi Alan.

»Se on vale, se on törkeä vale!» kirkui setäni. »Ei häntä koskaan ole ryöstetty! Se on ollut päästä vialla, joka teille sellaista on kertonut. Ryöstetty? Ei koskaan!»

»Ei se ole minun eikä teidän vikanne», vastasi Alan, »eikä

Hoseasoninkaan, että kertoja on mies, johon voi luottaa?»

»Ketä tarkoitatte?» huudahti Ebenezer. »Kertoiko Hoseason teille?»

»Voi, te vanha aasi, mistä minä muuten tietäisin?» huudahti Alan. »Hoseason ja minä olemme osakkaita, me panemme tulot tasan. Siitä näette, mitä valehteleminen teitä auttaa. Ja minä sanon suoraan teille, että te teitte hullun kaupan kun menitte ilmoittamaan tuolle merimiehelle niin paljon yksityisiä asioitanne. Kysymys on nyt siitä: kuinka paljon maksoitte hänelle?»

»Kertoiko hän itse asian teille?» kysyi vielä setäni.

»Se on minun asiani», vastasi Alan.

»Mutta», tuumi setäni, »mitä minä hänen puheistaan, hän valehteli, mutta se on, kautta Jumalan, totta, että minä annoin hänelle kaksikymmentä puntaa. Mutta minä tahdon olla nyt teille vilpitön: paitsi sitä, hänen oli myytävä poika Carolinassa, ja se oli tuottava hänelle paljon suuremmat summat, mutta ei minun taskustani.»

»Kiitoksia, Mr Thomson. Tämä kelpaa erinomaisen hyvin!» lausui lakimies, astuen esiin, ja lisäsi sitten erittäin kohteliaasti: »Hyvää iltaa, Mr Balfour!»

Ja, »Hyvää iltaa, setä Ebenezer», lausuin minä.

Ja, »Nyt on kaunis ilta», lisäsi Torrance.

Setäni ei virkkanut sanaakaan, ei hyvää eikä pahaa, istui vain portaallaan kuin kivettyneenä. Alan sieppasi häneltä pyssyn pois, ja lakimies, tarttuen häntä käsivarteen, nosti hänet seisaalleen ja vei keittiöön, jonne me kaikki häntä seurasimme. Siellä Mr Rankeillor asetti hänet istumaan tuolille takan viereen, jossa tuli oli sammunut ja hiillos vain enää hehkui.

Hetkisen me kaikki katselimme häntä, menestyksestämme riemuiten, mutta samalla surkutellen miehen häväistystä.

»Puhukaa, puhukaa, Mr Ebenezer», kehoitti lakimies. »Elkää olko alakuloinen, sillä ehtomme ovat helppoja. Antakaahan nyt aluksi meille kellarin avain, niin Torrance käy noutamassa meille pullon isänne viiniä illan kunniaksi.» Kääntyen sitten minuun päin ja tarttuen käteeni, hän lisäsi: »Mr David, minä toivon teille kaikkea hauskuutta hyvästä onnestanne, jonka luulen teidän ansainneen!» Sitten hän kääntyi Alanin puoleen ja lausui vähän leikillisesti: »Mr Thomson, minä onnittelen teitä, te menettelitte erittäin taitavasti. Mutta yhdessä kohti en teitä käsittänyt. Onko teidän nimenne James, vai Charles, vai Georgeko?»

»Miksi sen pitää olla jonkun näistä kolmesta, sir?» lausui Alan, ojentuen suoraksi, kuin loukkaantuneena.

»Siksi vain, että te mainitsitte kuninkaan nimen», vastasi Rankeillor, »ja kun ei koskaan ole ollut kuningas Thomsonia, – en ainakaan ole kuullut hänestä – , päätin minä teidän tarkoittavan ristimänimeänne.»

Tämä oli Alanin arin kohta, ja minun on tunnustaminen, että hän pahastui näistä sanoista. Hän ei vastannut mitään, vaan vetäytyi keittiön kaukaisimpaan soppeen ja istuutui sinne närkästyneen näköisenä. Vasta sitten kuin minä menin hänen luokseen, tarjosin hänelle käteni ja kiitin häntä huomauttaen, että menestykseni oli pääasiallisesti hänen ansionsa, alkoi hän vähän hymyillä ja saatiin lopulta yhtymään seuraamme.

Sillä aikaa olimme sytyttäneet tulen ja avanneet viinipullon. Torrancen korin sisällöstä valmistimme hyvän illallisen, jonka ääreen Torrance, Alan ja minä istuuduimme. Lakimies ja setäni vetäytyivät viereiseen huoneeseen keskustelemaan. Siellä he viipyivät noin tunnin ajan. Tullessaan sitten takaisin keittiöön he olivat saavuttaneet täydellisen yksimielisyyden, ja setäni ja minä panimme virallisesti puumerkkimme sopimuksen alle. Sen määräyksen mukaan setäni sitoutui ottamaan Rankeillorin omaisuutensa hoitajaksi ja maksamaan minulle kolmanneksen Shawsin vuotuisista tuloista.

Rekiviisussa mainittu kerjäläinen oli siten tullut kotiinsa, ja laskeutuessani sinä yönä levolle kirstujen päälle, olin varakas mies ja minulla oli tunnettu nimi. Alan, Torrance ja Rankeillor nukkuivat kuorsaten kovilla vuoteillaan, mutta minuun, joka olin niin monta päivää ja yötä maannut paljaan taivaan alla, mutaisella maankamaralla ja kivillä, usein kuolemanpelossa ja vatsa tyhjänä, vaikutti tämä asemani onnellinen muutos masentavammin kuin yksikään noista aikaisemmista kurjuuksista, ja päivännousuun saakka makasin valveilla tuijottaen katossa leikkivään tulenheijastukseen ja laatien suunnitelmia tulevaisuutta varten.

30 LUKU

Hyvästi!

Omalta osaltani minä olin nyt satamassa, mutta Alan, jolle minä olin suuressa kiitollisuuden velassa, oli vielä huolenani. Sitäpaitsi olivat vielä murha ja Glensin Jamesin asia minulle raskaana taakkana. Nämä molemmat huoleni uskoin seuraavana aamuna Rankeillorille, kävellessämme kello kuuden tienoilla Shawsin kartanon edustalla, missä katseeni kiertelivät vain peltoja ja metsiä, jotka olivat olleet esi-isieni ja nyt olivat minun. Esillä olevista vakavista asioista puhuessanikaan en malttanut olla heittämättä ihailevaa silmäystä tiluksiini ja sydämeni paisui ylpeydestä.

Lakimiehellä ei ollut epäilystä velvollisuudestani ystävääni kohtaan. Minun täytyi auttaa hänet maasta pois, kävi miten tahansa. Mutta Jamesin suhteen hän oli toista mieltä.

»Mr Thomson», lausui hän, »ja Mr Thomsonin sukulainen ovat kokonaan eri asioita. En kyllä ole asiasta täysin selvillä, mutta arvaan, että eräällä ylhäisellä henkilöllä (nimittäkäämme häntä vaikka D of A'ksi²⁸) on osansa asiassa ja luultavasti myöskin kostoaikeita. D of A. on epäilemättä oivallinen aatelismies, mutta, Mr David, *timeo qui nocuere deos*²⁹. Jos te sekaannutte asiaan tehdäksenne hänen kostotuumansa tyhjäksi, tulee teidän muistaa, että on olemassa eräs keino, jolla päästään teidän todistuksistanne: teidät pannaan syytettyjen penkille. Silloin te olisitte samassa pihdissä kuin Mr Thomsonin sukulainen. Väitätte olevanne syytön, mutta niin hänkin väittää. Jos joudutte tutkittavaksi kuolemanrikoksesta ylämaalaisen oikeuden edessä, ylämaalaisessa riidassa ja ylämaalaisen tuomarin istuessa tuomarinistuimella, niin on matka hirsipuulle hyvin lyhyt.»

Näitä seikkoja olin ennenkin miettinyt, tulematta mihinkään varmaan päätökseen. Vastasin siis yksinkertaisesti: »Minulla ei siis näin ollen ole muuta neuvoa kuin mennä hirteen – vai kuinka?»

»Rakas poikani!» huudahti hän, »menkää Jumalan nimeen ja tehkää, minkä katsotte oikeaksi. Raskasta olisi minun ajatella neuvoneeni teille kerran elämässäni turvallisen ja häpeällisen tien; ja pyytäen anteeksi minä otan sanani takaisin. Menkää ja tehkää velvollisuutenne, ja astukaa hirsipuulle, jos se on välttämätöntä, kunnonmiehen lailla. Maailmassa on pahempiakin asioita kuin hirsipuu.»

»Vähän, sir», vastasin hymyillen.

»On, sir», huudahti hän, »on paljonkin! Monta kertaa parempi olisi sedällennekin, (ottaaksemme esimerkin läheltä) jos hän roikkuisi hirressä.»

Sen sanottuaan hän läksi sisään hyvin kiihtyneessä mielentilassa, josta huomasin tehneeni häneen syvän vaikutuksen edukseni. Siellä hän laati minulle kaksi kirjettä, tehden kirjoittaessaan niiden johdosta huomautuksia. »Tämä», puhui hän, »on minun pankkiireilleni, British Linen Companylle, ja oikeuttaa teidät nostamaan heiltä rahaa. Neuvotelkaa Mr Thomsonin kanssa, hän kyllä keksii keinot, ja te voitte näillä rahoilla pitää huolta välikappaleista. Minä olen varma, että käytätte rahojanne oikealla tavalla, mutta sellaisen ystävän hyväksi, kuin Mr Thomson on, minä olisin tuhlaavainenkin. Mitä sitten hänen sukulaiseensa tulee, en tiedä parempaa keinoa, kuin että te hankitte asianajajan, kerrotte hänelle asianne ja tarjoatte todistuksia; ottaako hän asian ajaakseen ja hyökkää D. of A'n kimppuun vai ei, on kokonaan toinen juttu. Tullaksenne sitten pääprokuraattorin luo hyvillä suosituksilla varustettuna, annan tässä teille kirjeen kaimallenne, oppineelle Mr Balfourille, Pilrigin herralle. Hän on mies, jota minä kunnioitan. Näyttää paremmalta, että teidät esittää sukulaisenne, ja Pilrigin herraa pitävät kaikki asianajajat suuressa arvossa, ja hän on pääprokuraattorin kanssa hyvissä väleissä. Jos olisin teidän sijassanne, en vaivaisi häntä pikkuseikoilla, ja – ymmärrättekö? – mielestäni on tarpeetonta mainita Mr Thomsonista. Tehkää niinkuin sukulaisenne neuvoo, hän ymmärtää asiat, prokuraattorin kanssa toimiessanne olkaa varoillanne, ja kaikissa näissä asioissa ohjatkoon teitä Herra, Mr David!» Sen sanottuaan hän jätti hyvästi ja läksi Torrancen kanssa Ferryä kohti, samalla kuin Alan ja minä suuntasimme kulkumme Edinburgiin. Seuratessamme polkua ja sivuuttaessamme porttipylväät ja keskentekoisen kojun katsoimme taaksemme isieni kartanoon. Siellä se seisoi, yksinäisenä, kookkaana ja autionnäköisenä eikä savua kohonnut sen savupiipusta. Yhdessä ylimmistä ikkunoista näkyi vain yönutun nurkka, heiluen ylös ja alas, edes ja takaisin kuin kaniini kolonsa suulla. Vähäisen sain osakseni ystävällisyyttä sinne tullessani ja vielä vähemmän siellä ollessani, mutta siitä huolimatta katseltiin minua poislähtiessäni.

Alan ja minä astelimme hitaasti tietä pitkin, haluttomina sekä kävelemiseen että puhelemiseen. Molemmat oli vallannut sama ajatus: eronhetkemme oli lähellä. Menneiden aikojen muistot saivat meidät haikealle mielelle. Mutta keskustelimmehan me tosiaankin siitä, mitä nyt oli tehtävä! Päätettiin, että Alan pysyttelisi lähistöllä, piileskellen milloin missäkin, mutta tullen kerran päivässä määrättyyn paikkaan, jossa minä voisin hänen kanssaan neuvotella joko itse tai välittäjien kautta. Sillä välin minun piti etsiä asianajaja, muuan Appinin Stewarteja, ja siis täysin luotettava mies. Hänen toimekseen annettaisiin laivan hankkiminen ja huolenpito Alanin toimittamisesta laivaan. Tuskin olimme nämä asiat loppuun keskustelleet, kun puheemme tuntui tyrehtyvän, ja vaikka minä koetin laskea Alanin kanssa leikkiä hänen uudesta nimestään Mr Thomsonista ja hän minun uusista vaatteista ja maatilastani, olisi selvään voinut nähdä, että meillä olivat kyyneleet lähempänä kuin nauru.

Me kuljimme syrjäteitä Corstorphinen kukkulan yli, ja saavuttuamme likelle sitä paikkaa, jolle on annettu nimeksi: »Levähtäjän Kiitos», ja katsellessamme allamme olevia Corstorphinen soita ja kaupunkia ja kummulla komeilevaa linnaa, pysähdyimme molemmat, sillä sanomattakin älysimme tulleemme paikkaan, jossa tiemme erosivat. Siinä hän vielä toisti kaikki, mitä meidän kesken oli sovittu, lakimiehen osoitteen sekä ajan, jolloin Alan oli löydettävissä, ja merkit, jotka jokaisen häntä tapaamaan tulevan täytyi antaa. Minä annoin sitten hänelle kaikki rahat, mitä minulla oli – pari Rankeillorilta saamaani guineaa – jottei hänen tarvitsisi odottaessaan nähdä nälkää. Hetkisen hän seisoi sitten paikoillaan, katsellen äänettömänä Edinburgin kaupunkia.

»No, hyvästi nyt», sanoi Alan, ojentaen vasemman kätensä.

»Hyvästi», sanoin minä, puristin kiireesti kättä ja läksin laskeumaan kummulta alas.

Ei kumpikaan meistä katsonut toistaan silmiin, enkä minä, niin kauan kuin hän olisi ollut näkyvissäni, kertaakaan vilkaissut taakseni ystävääni, jonka nyt jätin. Mutta kulkiessani omaa tietäni kaupunkia kohti tunsin itseni niin hyljätyksi ja avuttomaksi, että mieleni teki istuutumaan ojan reunalle ja itkemään ja parkumaan kuin pikku lapsi.

Päivä oli jo melkein puolissa kuin West Kirkin ja Grassmarketin ohi saavuin kaupunkiin ja tulin pääkaduille. Rakennusten tavaton korkeus, niissä kun oli kymmenen- ja viisitoistakerroksisiakin, ahtaat kaarikattoiset sisäänkäytävät, joista lakkaamatta tulvi kävelijöitä, kauppatavarat ikkunoissa, melu ja alituinen liike, ilkeä löyhkä ja hienot puvut, sadat pikku seikat, joita ei kannata luetella, vaikuttivat minuun niin lamauttavan hämmästyttävästi, että annoin tahdottomana ihmisvirran kuljetella itseäni edestakaisin. Ajatuksissani oli lakkaamatta Alan »Levähtäjän Kiitoksen» luona, ja koko ajan – vaikka olisi luullut minun tunteneen vain mielihyvää tätä komeutta ja näitä uutuuksia nähdessäni – tunsin sydämessäni kalvavaa tuskaa, ikäänkuin olisin katunut jotain tekemääni vääryyttä.

Kohtalon käsi ohjasi minut harhaillessani British Linen Company pankin ovelle.