Veljekset: Talvinen tarina

Yhdeksän päivää me purjehdimme jokea kohti – niin heikko oli tuuli – mutta ennen kymmenennen aamun koittoa, keveän sumun kadotessa, olimme perillä. Kun ilma hetkisen oli selkeä, ennenkuin sumu heti jälleen laskeutui, näimme erään risteilijän aivan lähellä. Se oli kova isku niin likellä piilopaikkaamme. Keskusteltiin innokkaasti, oliko se nähnyt meidät, ja jos oli, oliko se tuntenut Saaran. Olimme olleet hyvin varovaisia, hävittäneet valtaamiemme laivojen miehistöt, jottei kukaan voisi todistaa meitä vastaan, mutta itse Saaran ulkonäköä oli vaikeampi pitää salassa, erittäinkin viime aikoina, sen lahottua, kun olimme ahdistelleet useita aluksia saamatta niitä kiinni. Ei niin ollen ollut muuta kuin todennäköistä, että rosvolaivamme oli moneen kertaan julkisesti kuvailtu. Minä luulin tuon yllätyksen hajoittavan meidät heti. Mutta tässä Ballantraen ihmeen nerokas järki jälleen hämmästytti minua. Hän ja Teach, mikä oli kaikista hänen tempuistaan ihmeteltävin, olivat vetäneet innokkaasti yhtä köyttä aina siitä asti, kun Ballantraesta tuli majoitusmestari. Kysyin häneltä monasti, kuinka se saattoi käydä päinsä, mutta sain vain kerran vastauksen. Silloin hän sanoi Teachilla ja itsellään olevan sopimuksen, "joka kovasti hämmästyttäisi miehistöä, jos se sen saisi kuulla, ja joka hämmästyttäisi häntä itseäänkin jonkinverran siinä tapauksessa, ettei sitä rikottu."

Tässäkin tilaisuudessa hän ja Teach taas olivat yhtä mieltä, ja heidän yhteistoimintansa tuloksena oli, että heti ankkurin laskettua koko miehistö alkoi juoda sanoin selittämättömästi. Iltapäivällä oli laiva täynnä juopuneita miehiä, jotka viskoivat mereen mitä käsiinsä saivat, mylvivät kilpaa mitä erilaisimpia lauluja, joutuivat riitaan ja käsikähmään ja jälleen sen unohdettuaan halailivat toisiaan. Ballantrae oli kieltänyt minua mitään juomasta, kehotti vain näyttämään humaltuneelta, niin totta kuin elämäni oli minulle rakas. En ole koskaan viettänyt niin murheellista päivää; makasin enimmän ajan tuijottaen yli soiden ja tiheikköjen, jotka silmäkannolta ympäröivät pikku lahdelmaamme. Hiukan ennen pimeän tuloa horjui Ballantrae luokseni, oli kompastuvinaan ja kuiskasi ennenkuin nousi, että minun piti kömpiä alas kajuuttaan ja olla nukkuvinani siellä arkun kannella, sillä minua tarvittaisiin pian. Minä tein niin, menin alas kajuuttaan ja heittäydyin ensimmäiselle tapaamalleni arkulle. Siinä makasi jo eräs toinen mies, mutta tavasta millä hän liikahteli ja sysäsi minut syrjään, minä päätin hänen olevan verrattain vähän päissään. Kun olin löytänyt toisen sijan, tuntui hän kuitenkin nukkuvan edelleen. Aavistin tulossa olevan jonkun julman teon, ja sydämeni jyski ankarasti. Heti jäljessäni tuli Ballantrae alas, sytytti lampun, katsahti ympärilleen ja nyökkäsi, ikäänkuin olisi havainnut kaiken olevan järjestyksessä. Sitten hän lähti sanaa sanomatta kannelle. Tirkistin varovasti ympärilleni ja näin että meitä oli makaamassa tai makaavinaan kolme: minä itse, Dutton ja Grady, molemmat rohkeita miehiä. Kannella olivat muut nyt niin hurjasti humaltuneet, että elämä meni kaiken ihmisyyden rajain ulkopuolelle; ei mikään kielen sana voi kuvailla heidän aikaansaamaansa meteliä. Olen iässäni usein kuullut juopuneitten mellastelua, monasti Saarankin kannella, mutta en koskaan mitään, mitä likimainkaan voisi verrata tähän. Siksipä pian juolahti mieleeni, että viinalle oli mahdettu tehdä temppuja. Kesti kauan, ennenkuin kaikki kiljunta ja ulvonta hukkui aivan kuin valittavaan ähkinään ja vihdoin kokonaan häipyi. Minusta tuntui vielä kestävän pitkän ajan, ennenkun Ballantrae palasi, tällä kertaa Teachin seurassa. Kapteeni kirosi nähdessään meidän kolmen makaavan arkuilla.

"Pyh", sanoi Ballantrae, "voisi laukaista pistoolin heidän korvansa juuressa, eivätkä he heräisi. Tiedäthän, mitä he ovat vetäneet nahkaansa."

Kajuutan lattiassa oli luukku, jonka alla arvokkain saalis oli piilossa, kunnes se jaettaisiin. Kansi oli suljettu renkaalla ja kolmella munalukolla. Avaimet olivat varmuuden vuoksi jaetut; yksi oli Teachilla, toinen Ballantraella ja kolmas Hammond-nimisellä miehellämme. Mutta nyt minä hämmästyksekseni näin niitten kokoontuneen yhteen käteen, ja vielä enemmän minä ällistyin nähdessäni Ballantraen ja Teachin nostavan luukusta myttyjä, neljä kaikkiaan, sievästi käärittyjä, kantohihnoineen.

"Lähdetään", sanoi Teach.

"Odotahan vähäsen", sanoi Ballantrae. "Minä olen saanut tietooni, että on paitsi sinua eräs toinenkin, joka tuntee salapolun rämeiden läpi ja se on varmaan lyhempi kuin sinun."

Teach huusi, että siinä tapauksessa he olivat hukassa.

"En minä sitä sentään tiedä", sanoi Ballantrae. "On nimittäin erinäisiä muita seikkoja, joihin minun täytyy sinut tutustuttaa. Ensinnäkin ei pistooleissasi ole ollenkaan kuulia; muistathan, että minä ne latasin meitä molempia varten aamulla. Toiseksi: kun kerran löytyy muitakin, jotka tuntevat tien, niin ymmärtänet helposti, etten halua lähteä sellaisen mielipuolen mukana kuin sinä olet. Kolmanneksi: nämä herrat (heidän ei enää tarvitse olla nukkuvinaan) kuuluvat minun puolueeseeni ja tulevat sitomaan sinut ja köyttämään mastoon. Kun sitten miehesi heräävät (jos he koskaan heräävät, nautittuaan minun heidän viinaansa sekoittamiani lääkkeitä), niin he varmaan ovat ystävällisiä ja irroittavat sinut, ja minä olen varma siitä, että sinun on helppo selittää tämä avain-juttu."

Teach ei sanonut sanaakaan, tuijotteli vain meihin kuin pelästynyt lapsi, kun sidoimme hänen käsiään ja jalkojaan.

"No, sinä tyhmeliini", kysyi Ballantrae, "ymmärrätkö nyt, miksi me teimme neljä myttyä? Tuli sinullekin aikasi jotakin oppia."

Ne olivat viimeiset sanat Saaran kannella. Me neljä liu'uimme hiljaa myttyinemme veneeseen ja sousimme pois laivalta, joka oli vaiti kuin hauta; muutama juopunut vain joskus huokasi. Sumua oli pari jalkaa veden pinnan yläpuolella; sen vuoksi täytyi Duttonin, joka tunsi tien, seisoa suorana määrätäkseen soudun suunnan. Se oli meidän pelastuksemme, sillä meidän täytyi soutaa vitkaan. Olimme päässeet vain vähään matkaan laivasta; ilma sakeni ja lintuja alkoi lentää pitkin vedenpintaa. Äkkiä painui Dutton kokoon ja kuiskasi, että olisimme hiljaa ja kuuntelisimme, jos henki oli meille kallis. Aivan oikein, me kuulimme hiljaista airon loisketta toiselta puolen ja taas kauempaa toiselta samanlaista. Oli selvää, että meidät eilen aamulla oli keksitty, ja että risteilijän veneet nyt olivat meitä kiertämässä, meidän ollessa turvattomina aivan heidän keskellään.

Ihmisparat eivät koskaan ole olleet suuremmassa vaarassa. Lepäyttäissämme airoja ja rukoillessamme jumalaa, että sumu säilyisi, pursui hikipisaroita otsalleni. Nyt kuulimme yhden venheistä liukuvan ohitsemme niin likeltä, että olisimme voineet heittää sinne korpun. "Hiljaa, pojat", kuulin minä upseerin kuiskaavan, ja ihmettelin, ettei hän kuullut sydämeni jyskettä.

"Ei välitetä polusta", sanoi Ballantrae; "meidän täytyy päästä piiloon keinolla millä hyvänsä; ohjataan suoraan lahden rantaan."

Teimme sen mitä varovimmin, soudimme niin äänettömästi kuin mahdollista ja ohjasimme umpimähkään sumussa, josta kuitenkin iloitsimme, se kun suojasi meitä. Mutta taivas johdatti meitä; me laskimme rantaan erääseen tiheikköön, ryömimme maihin aarteinemme ja lävistimme ruuhen upoksiin, kun emme sitä muuten saaneet piiloon, ja sumu jo alkoi hajaantua. Olimme juuri päässeet suojaan, kun aurinko nousi, ja samalla kajahti lahdelta moniääninen merimieshuuto; Saaraa siis käytiin valtaamaan. Sain myöhemmin kuulla, että upseeri, joka sen valtasi, niitti teosta suurta kunniaa. Hän oli todellakin osoittanut suurta kykeneväisyyttä kiertäessään sen; mutta kun hän tuli kannelle, lienee hänen ollut verrattain helppo vangita sen miehistö. Olin vielä kiittämässä pyhimyksiä pelastuksestamme, kun huomasin, että olimme toisenlaisessa pulassa. Olimme tulleet maihin, miten oli parhaiten voitu, laajaan suoseutuun, ja tien etsinnässä oli paljon vaivaa, puuhaa ja vaaroja. Dutton puolestaan arveli, että meidän tuli odottaa, kunnes laiva oli lähtenyt, ja onkia ruuhi ylös; joskin viipyisimme, olisi se järkevämpää kuin syöksyä suin päin tuommoiseen rämeikköön. Siksi meni yksi meistä jälleen lahdelman rantaan, vakoili tiheikön lomitse, näki sumun hälvenneen ja Englannin lipun liehuvan Saaralla. Mitään purjeiden nostamispuuhia sitävastoin ei näkynyt. Nyt oli asemamme sangen arveluttava. Rämeikössä viipyminen oli epäterveellistä; olimme niin kovin ajatelleet aarteitamme, ettemme olleet ottaneet paljoa ruokaa mukaan. Sitäpaitsi oli mitä tärkeintä, että pääsimme lähimmästä ympäristöstä naapuripaikkakuntiin, ennenkuin huhu rosvolaivan valtauksesta ehti levitä. Kaikkia näitä syitä vastassa oli vain läpikulun vaarallisuus. Ei siis ollut kumma, että päätimme lähteä matkaan.

Oli polttavan kuuma jo kun lähdimme liikkeelle päästäksemme rämeikön läpi, tai oikeammin etsiäksemme polkua kompassin avulla. Dutton otti kompassin ja yksi meistä kantoi hänen aarre-osuuttaan. Mutta tuiman tarkasti hän piti jälkijoukkoa silmällä; hänhän oli jättänyt sanalla sanoen sielunsa meidän haltuumme. Tiheikkö oli kuin aarniometsää; maaperä petollista, niin että usein vajosimme ja saimme tehdä kierroksia. Kuumuus kävi tukahuttavaksi, ilma oli raskasta kuin lyijy, ja hyönteisiä parveili sellaisin joukoin, että jokainen meistä kulki kuin pilven peitossa. On usein puhuttu siitä, kuinka paljon paremmin jalosukuiset miehet kestävät ponnistuksia kuin rahvas, että esim. jalkaväen upseerit, joiden täytyy saapastaa liassa sotamiestensä rinnalla, saattavat nämä häpeään kestävyydellänsä. Tämän saattoi nyt hyvin huomata vertaamalla toisaalta Ballantraeta ja minua, kahta mitä jalosukuisinta herraa, ja toisaalta Gradya, tavallista matruusia, jolla oli melkein jättiläisvoimat. Duttonin esimerkki ei asiaa juuri selvitä; minun täytyy myöntää, että hän selviytyi melkein yhtä hyvin kuin me. [Eikö tässä ole koko selitys? Duttonilla oli, kuten upseereilla, jonkinlainen vastuunalaisuuden tunne, joka lujitti häntä. Mackellarin muist.] Mutta Grady alkoi ennen pitkää valittaa, jäi jälkeen, ei halunnut kantaa Duttonin myttyä, kun hänen vuoronsa tuli, tahtoi alinomaa rommia (jota meillä oli liiankin vähän), vieläpä vihdoin uhkasi meitä takaapäin ladatulla pistoolilla, ellemme me antaisi hänen levätä. Ballantrae luultavasti olisi suostunut tappelemaan, mutta minä sain hänen mielensä muuttumaan. Me siis pysähdyimme syömään. Se ei näyttänyt paljonkaan auttavan Gradya; hän oli heti jälleen jäljessä ja napisi ja murisi kovaa kohtaloaan. Loppu oli se, että hän varomattomuudesta, kun ei seurannut aivan kintereillämme, kompuroi rämeen pehmeämpiin paikkoihin, missä oli enimmäkseen vain vettä, päästi muutamia kammottavia huutoja ja hävisi syvyyteen saaliineen, ennenkun me ehdimme avuksi. Hänen loppunsa, mutta etenkin hänen huutonsa kauhistutti meitä kovin; mutta muuten se oli suuri onni ja pelastus meille; sillä Dutton nousi sen johdosta korkeaan puuhun, josta hän näki ja näytti minulle, joka kiipesin hänen jäljessään, korkean kohdan metsässä, erään polku-merkeistä. Se ehkä sai hänet käymään huolettomammin, sillä hetkisen perästä me näimme hänen vaipuvan vähäsen, nostavan jalkojaan ja jälleen tasaisesti vajoavan. Sitten hän käänsi meihin päin kasvonsa. Ne olivat aivan valkeat.

"Ojentakaa kätenne", sanoi hän. "Minä olen vajoamassa."

"Ei se ole minun asiani", sanoi Ballantrae liikahtamatta.

Dutton vannoi ja kirosi mitä ankarimmin ja vajosi samalla hiukan syvemmäksi, niin että muta ulottui melkein hänen vyötäisiinsä. Silloin tempasi hän pistoolin vyöstään ja huusi: "Auta, tai pääset helvettiin!"

"Ei", sanoi Ballantrae, "leikkiähän se oli minulta. Minä tulen." Hän laski myttynsä maahan, samoin Duttonin käärön, jota hän juuri oli kantanut. "Älä tule likelle, ennenkuin nähdään tarvitaanko sinua", sanoi hän minulle ja meni yksin paikalle, missä Dutton oli liejuun vajonneena. Tämä oli nyt hiljaa, mutta piti yhä pistoolia kädessään, ja minua liikutti nähdessäni pelokkaan kauhun ilmeen hänen kasvoillansa.

"Jumalan tähden", sanoi hän, "ole varuillasi."

Ballantrae oli nyt tullut aivan lähelle häntä. "Älä liiku", sanoi hän.

Sitten hän näytti miettivän ja lisäsi: "Ojenna molemmat kätesi!"

Dutton laski pistoolin kädestään, ja maa oli niin pehmeätä, että se heti peittyi; kiroten kumartui hän siihen tarttuakseen, mutta samassa syöksi Ballantrae miekkansa hänen olkainsa väliin. Hänen kätensä nousivat ilmaan – kivunko vaikutuksesta, vai torjuakseen iskua, en tiedä. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän käpertyi liejuun. Ballantrae oli jo vajonnut kehräsluuta myöten, mutta tempasi itsensä ylös ja tuli luokseni. Minä seisoin tutisevin säärin, ankaran mielenliikutuksen vallassa. "Piru sinut periköön Francis", sanoi hän. "Minä luulen sittenkin, ettei sinulla ole oikein luuta nokassa. Minä olen vain tehnyt merirosvolle niinkuin tehdä pitikin. Nyt me olemme täydellisesti vapaat Saarasta. Kuka voi nyt sanoa meillä olleen mitään luvattomia vehkeitä?"

Minä vakuutin hänen väärin minua arvostelevan; mutta inhimillinen tunne-elämäni oli edellä käyneitten kamalain tapausten tärisyttämä, niin että vastaus melkein takertui kurkkuuni.

"Kuulehan", sanoi hän, "sinä et saa olla niin epäröivä. Tuolla miehellä ei ollut enää mitään virkaa, kun hän oli näyttänyt tien suunnan, etkä sinä voi kieltää, että minä olisin ollut hullu, jos olisin sellaisen tilaisuuden päästänyt käsistäni."

Minä en voinut kieltää, että hän puhtaasti loogilliselta kannalta oli oikeassa; mutta en myöskään saattanut olla vuodattamatta kyyneleitä; seikka, jota ei yhdenkään urhean miehen olisi tarvinnut hävetä. Vasta kun olin saanut annoksen rommia, voin lähteä eteenpäin. Minä sanon vieläkin: minä en ollenkaan häpee hellempiä tunteitani; sääli on sotilaan kaunistus; mutta toisaalta en myöskään voi katsoa Ballantraen olleen kokonaan väärässä. Hänen menettelynsä oli meille todelliseksi onneksi, sillä nyt löysimme vaivatta polun, ja samana päivänä auringon laskiessa pääsimme pois rämeiköstä.

Olimme liian väsyneitä kulkeaksemme kauas, ja asetuimme jotenkin kuivalle hiekkamaalle, joka oli vielä lämmin, ja jonka yläpuolella oli honkametsää. Vaivuimme heti uneen.

Seuraavana aamuna heräsimme hyvin varhain; huonolla tuulella ollen aloitimme keskustelun, joka oli vähällä päättyä tappeluun. Olimme ajautuneet maihin eteläisissä maakunnissa, monta sataa peninkulmaa mistään ranskalaisesta uudistilasta; edessämme oli kamala matka lukemattomine vaivoineen; sentähden me nyt jos milloinkaan kaipasimme uskollista ystävää. Minä otaksuin Ballantraen kohteliaisuuden tajun kärsineen; se ei olisi ollutkaan kovin kummallista, kun olimme niin kauan seurustelleet vain merisusien kanssa. Minä puolestani suutuin siitä sopimattomasta puhetavasta, jota hän käytti ja jota kukaan jalosukuinen mies ei olisi sietänyt.

Sanoin hänelle, mikä mielipiteeni oli hänen käytöksestään, ja hän teki vihdoin kädellään merkin, että lopettaisin.

"Frank", sanoi hän, "sinä muistat mitä olemme vannoneet, eikä kumminkaan ole sellaista valaa, joka saisi minut sulattamaan moisia sanoja, ellen sinusta vilpittömästi pitäisi. Sitä sinun ei ollenkaan tarvitse epäillä; sen minä olen todistanut. Dutton oli minun pakko ottaa mukaan, koska hän tiesi polun, ja Grady, koska Dutton ei tahtonut lähteä ilman häntä; mutta mitä syytä minulla on hinata sinua muassani? Sinä saatat minut alituiseen vaaraan kirotulla irlantilaiskielelläsi. Oikeastaan sinä nyt voisit maata raudoissa risteilijällä. Ja sinä kehtaat vielä ruveta riitelemään kanssani kuten lapset parista penningistä!"

Tämä on mielestäni sopimattominta puhetta, mitä koskaan on kuultu; niinpä en vielä tänä päivänäkään voi niihin yhdistää ajatusta jalosukuisesta miehestä, ystävästäni. Korvaukseksi minä muistutin hänelle hänen skotlantilaista korostustaan, joka hänessä ei ollut niin selvä kuin se saattaa olla, mutta kumminkin riittävän raaka ja epämiellyttävä. Sen minä sanoin hänelle suoraan, ja juttumme olisi kääntynyt pahalle tolalle, ellei samassa olisi tapahtunut jotain levottomuutta herättävää.

Olimme sanasotamme aikana kulkeneet hiukan etemmäksi pitkin hiekkakenttää. Paikka, missä me olimme maanneet, ja missä rahamytyt lepäsivät avattuina, oli nyt meidän ja hankametsän välillä, josta päin vieras mies lienee tullut. Siellä hän ainakin seisoi, suuri kömpelö talonpoika, iso kirves olallaan, ja tuijotti suu auki milloin aarretta edessään, milloin meitä, jotka kinastelussamme olimme joutuneet niin pitkälle, että miekkamme olivat paljaat. Kohta kun olimme hänet huomanneet, hän alkoi laukata ja katosi hongikkoon.

Tuo ei ollut juuri omiaan meidän turvallisuuttamme lisäämään. Oli nähty kaksi merimiehen pukuun puettua aseellista miestä kiistelemässä aarteesta, vain muutaman peninkulman päässä paikasta, missä merirosvolaiva oli vallattu – se riitti varmaan saamaan koko seudun jaloilleen meitä etsimään. Riidan lopettamisesta ei tarvinnut puhuakaan; se katosi kerrassaan meidän ajatuksistamme; silmänräpäyksessä saimme aarteemme kasaan ja lähdimme täyttä karkua matkaan. Onnettomuudeksi emme tienneet suuntaa, joten meidän oli pakko alituiseen kääntyä takaisin. Ballantrae oli tosin saanut Duttonilta tietää mahdollisimman paljon; mutta suusanaisen opastuksen mukaan on vaikea matkustaa. Niinpä me alinomaa tulimme uudelleen rantaan, meri kun täällä muodosti laajan, säännöttömän lahdelman.

Olimme melkein suunniltamme ja jo sangen väsyneitä juoksemaan, kun saavuimme erään harjun laelle ja näimme, että uusi poukama oli edessämme. Mutta tämä lahdelma oli aivan erilainen kuin muut, se oli kallioitten ympäröimä ja niin syvä, että siinä oli tilaa pienelle alukselle, joka oli aivan rannassa köydellä kiinnitettynä. Miehistö oli asettanut lankun sillaksi rantaan, missä loimusi nuotio. Sen ympärillä istui ihmisiä syömässä. Alus oli Bermudas-saarella rakennettujen näköinen.

Kullan himo ja yleinen merirosvoihin kohdistuva viha olivat voimakkaita kannustajia ja saisivat varmaan pian koko seudun väen meitä takaa-ajamaan. Sitäpaitsi oli selvää, että meidän täytyi olla jonkinlaisella saarenteella, jonka monet niemekkeet pistivät mereen kuin sormet, ja kämmentä, mantereelle johtavaa kannasta ehkä jo vahdittiin. Tällaiset mietteet saivat meidät ryhtymään rohkeaan tuumaan. Makasimme niin kauan kuin uskalsimme pensaikossa harjanteen laella ja kurkistelimme alinomaa, olisiko joku meitä ahdistamassa. Kun olimme siten saaneet hengähtää, emmekä näyttäneet niin ahdistetuilta, kompuroimme vihdoin alas seurueen luo niin huolettoman näköisinä kuin suinkin.

Nuotion ääressä istui laivan kapteeni neekerimatruuseineen; hän oli kotoisin Albanysta New-Yorkin alueelta ja paluumatkalla Intiasta tuoden rahtia; hänen nimeänsä en muista. Ihmeeksemme kuulimme hänen laskeneen tänne peläten Saaraa; emme olleet luulleet maineemme niin laajalle levinneen. Kohta kun kapteeni kuuli, että Saara oli edellisenä päivänä vallattu, hypähti hän ylös, tarjosi meille lasin hyvästä uutisestamme ja käski neekeriensä nostaa purjeet. Me puolestamme käytimme maljan juontia hyväksemme, päästen tuttavallisemmalle kannalle hänen kanssaan, ja kysyimme lopuksi, voisimmeko päästä matkustajiksi. Hän heitti salaisen silmäyksen tervaisiin vaatteisiimme ja pistooleihimme ja vastasi ystävällisesti kyllä, että hänellä itsellään tuskin oli riittävää tilaa. Eivät rukoukset, eivätkä verrattain suuret rahatarjouksetkaan saaneet häntä myöntymään.

"Minä huomaan, että teillä on huonot ajatukset meistä", sanoi Ballantrae, "mutta nyt minä sanon teille totuuden, niin saatte kuulla kuinka hyvät meillä on teistä. Me olemme jakobiitti-pakolaisia, ja päistämme on luvattu palkinto."

Tämä näytti jonkinverran vaikuttavan amerikkalaiseen. Hän kyseli meiltä paljon Skotlannin sodasta ja Ballantrae vastasi kärsivällisesti. Vihdoin hän vilkutti meille silmää ja sanoi jokseenkin töykeästi: "Te ja tuo Charlie-prinssi taisitte kyllä saada enemmän kuin olisitte halunneet."

"Jumal'avita saimmekin", sanoin minä, "ja siksi sinun, hyvä mies, pitäisi tehdä mitä haluamme."

Tämän minä sanoin omalla irlantilaisella tavallani, joka yleisen mielipiteen mukaan on varsin miellyttävä. Lienee mainitsemisen arvoista ja käynee kansamme nauttiman suosion todistuksesta se seikka, että tässä äänilajissa lausuttu pyyntö tuskin milloinkaan on tekemättä vaikutustaan kunnon mieheen. Minun on mahdotonta luetella kaikkia niitä kertoja, joina nahkapoika on päässyt selkäsaunasta tai kerjäläinen hankkinut hyvän almun itselleen murteemme avulla. Ja toden totta, kohta kun amerikkalainen oli alkanut nauraa, olin minä verraten rauhallinen. Mutta sittenkin hän asetti monia ehtoja ja otti muun muassa haltuunsa meidän aseemme, ennenkuin salli meidän astua laivaan. Sitten oli kaikki valmista. Hetken kuluttua purjehdimme hyvässä tuulessa ulos poukamasta kiittäen Herraa pelastuksestamme. Vähää ennen aavalle merelle tuloa kuljimme me risteilijän ja pian miehitetyn Saarankin ohi, ja kummankin näkeminen sai meidät vapisemaan. Meistä tuntui Bermudas-laiva varsin turvalliselta, ja näytti kuin seuraisi onni meidän uskaliasta yritystämme, kun saimme tällaisen muistutuksen toveriemme kohtalosta. Itse asiassa olimme vain vaihtaneet loukkua, päässeet tuhasta tuleen, raakapuun nokasta mestauspölkylle, ja välttäneet sotamiesten avoimen vihamielisyyden antautuaksemme amerikkalaisten laivureitten epäilyttävään suojaan.

Monet seikat vaikuttivat kumminkin siihen suuntaan, että tunsimme olevamme paremmassa turvassa kuin voimme toivoa. Albanyn kaupunki harjoitti siihen aikaan salakauppaa yli preerian, intiaanien ja ranskalaisten kanssa. Kun tämä oli varsin luvatonta, heikontui asukkaitten uskollisuus hallitusta kohtaan, vieläpä heidän kansalliset taipumuksensakin kärsivät, kun he siten joutuivat tekemisiin maailman rakastettavimman kansan kanssa. Sanalla sanoen: kuten kaikki salakuljettajat, palvelivat hekin vakoilijoina ja asioitsijoina mitä puoluetta hyvänsä. Sitä paitsi oli Albany-miehemme kovin rehellinen ja rahanahne ja, mikä parasta, piti paljon meidän seurastamme. Ennen New-Yorkiin tuloa me olimme sopineet täydellisesti: hän veisi meidät laivallaan aina Albanyyn asti ja auttaisi meitä sitten matkaan, jotta pääsisimme yli rajan ja voisimme liittyä ranskalaisiin. Kaikesta tästä me saimme maksaa korkean hinnan; mutta kerjäläisellähän ei ole varaa valita.

Me siis purjehdimme Hudson-jokea ylöspäin. Virta on kieltämättä kaunis ja verraten isokin. Albanyyn päästyämme me asetuimme "Englannin Vaakunaan." Kaupunki oli täynnä maaseutusotilaita, joiden kaikkien mielessä oli ranskalaisten kimppuun käyminen. Kuvernööri Clinton itse oli siellä; hän oli kovin puuhissaan ja, mikäli sain tietää, melkein suunniltaan alustalaistensa vallattomuuden vuoksi. Intiaaneja oli sotajalalla sekä Ranskan että Englannin puolella; me näimme heidän tuovan kaupunkiin vankeja, ja mikä pahempi, päänahkojakin, miesten ja naisten – todellakin vähemmän miellyttävä näky. Yleensä olisimme tuskin voineet saapua hetkellä, joka huonommin sopi suunnitelmiimme; oleskelumme suurimmassa majatalossa käänsi huomion puoleemme; laivurimme pidätti meitä tuhansin viivykkein ja näytti olevan rikkomaisillaan sopimuksemme. Joka puolelta näytti vaara uhkaavan pakolais-parkoja, ja jonkin aikaa me hukutimme huolemme varsin säännöttömään elämään.

Sekin oli meille hyödyksi. Väkisinkin tulee ajatelleeksi, kuinka koko pakoretkemme aikana aivan erityinen hyvä onni johti askeleitamme. Mikä nöyryytys inhimilliselle arvokkuudelle! Minun viisaustieteeni, Ballantraen erinomainen nerokkuus, urhoollisuutemme, jonka minun täytyy myöntää olleen yhtä suuren, kaikki tämä ei ehkä olisi riittänyt, ellei taivas olisi siunannut ponnistuksiamme. Ja kuinka tosi onkaan kirkon opetus, että uskonnon totuuksia yleensä voidaan menestyksellä sovittaa elämän jokapäiväisiinkin tapauksiin! Joka tapauksessa opimme me juuri huikentelumme aikana tuntemaan erään nokkelan nuoren miehen nimeltä Chew. Hän oli uskaliaimpia intiaanikauppiaita, tunsi kaikki salaiset polut aarniometsissä, oli köyhä ja huvitteluhaluinen, vieläpä lisäksi huonoissa väleissä perheensä kanssa. Hänet me suostuttelimme itseämme auttamaan; hän hankki meille salaa mitä tarvitsimme pakoamme varten, ja vihdoin me eräänä päivänä hiivimme ulos Albanysta sanomatta sanaakaan entiselle ystävällemme, ja hiukan kaupungin yläpuolella istuimme kanoottiin.

Tarvittaisiin paljon taipuisampi kynä kuin minun täydellisesti kuvailemaan tämän matkan vaaroja ja vaivoja. Lukija saa itse mielessään kuvailla sen kammottavan erämaan, missä me kuljimme, sen tiheiköt, rämeet, jyrkät kalliot, pauhaavat virrat ja mahtavat putoukset. Tällaisten villien seutujen kautta meidän täytyi kulkea koko päivä, milloin kanootissa, milloin kanootti olkapäillä, ja yön me nukuimme nuotion ääressä, susien ja muiden petoeläinten huutojen kaikuessa ympärillämme. Aikomuksemme oli kulkea Hudson-virran pääjuoksua pitkin aina Crown Pointiin Champlain-järven rannalle, missä ranskalaisilla oli varustus metsässä. Mutta suoraa tietä matkustaminen olisi ollut liian vaarallista, joten me kuljimme sellaisen joki-, järvi- ja solajoukon kautta, että päätä pyörryttää sitä ajatellessa. Nämä tiet olivat tavallisissa oloissa sangen autiot, mutta nyt oli seudulla liikettä, heimot olivat sotajalalla ja metsä täynnä vaaniskelevia intiaaneja. Tavan takaa me kohtasimme sellaisia joukkoja, kun vähimmin aavistimme. Erittäin on painunut mieleeni, miten meidät eräänä aamuna päivän koittaessa ympäröi viisi, kuusi tuollaista tatuoitua pirua, jotka kiljuivat mitä kamalimmin ja heiluttivat kirveitään. Tämä kohtaus kumminkin päättyi rauhallisesti, sillä kaikki heimot tunsivat Chew'n ja pitivät häntä arvossa. Hän olikin hyvin urhea ja kelpo nuorukainen, mutta joskin hänen seuransa oli meille suureksi hyödyksi, ei kuitenkaan pidä mitenkään luulla, etteivät tuollaiset kohtaukset ollenkaan olleet meille vaarallisia. Osoittaaksemme ystävällistä mielenlaatuamme täytyi meidän vetää esiin rommivarastoanme – yleensä sopii sanoa, että tällainen kulkevan kapakan pito metsissä on intiaanikaupan varsinainen tarkoitus, millä nimellä se sitten esiintyneekin. Kun nuo kelpo villit olivat ehtineet saada pullon skauraa (kuten he tuota julmaa juomaa nimittivät), oli meidän oltava varuillamme ja soudettava pois, jotta päänahka säästyisi. Hiukan humalluttuaan he sanoivat hyvästi kaikelle järjelle ja kohtuullisuudelle; silloin heidän ainoa ajatuksensa oli saada lisää skauraa. Silloin voi heidän päähänsä helposti pälkähtää lähteä meitä takaa-ajamaan, ja jos he olisivat meidät saavuttaneet, en minä olisi koskaan näitä muistelmiani kirjoittanut.

Juuri päästyämme retkemme kriitillisimmälle kohdalle, jolloin me yhtä hyvin saatoimme odottaa joutuvamme englantilaisten kuin ranskalaistenkin käsiin, kohtasi meitä hirveä onnettomuus. Chew tuli äkkiä kipeäksi; näytti kuin hän olisi saanut myrkkyä, ja muutaman tunnin kuluttua hän makasi kuolleena kanootin pohjalla. Näin me yhdellä iskulla menetimme oppaamme, tulkkimme, soutajamme ja passimme ja jouduimme mitä epätoivoisimpaan, kerrassaan toivottomaan tilaan. Chew, joka ylpeili tiedoistaan, oli tosin pitänyt meille maantieteellisiä luentoja, joita Ballantrae kyllä oli kuunnellut, mutta kun tuo aine ei koskaan ole erityisesti minua huvittanut, niin tiesin ainoastaan olevamme Adirondak-intiaanien maassa, eikä kovin kaukana päämäärästämme, kunhan vain löytäisimme tien. Pian selvisi sitäkin paremmin, että minä olin ottanut asian ymmärtäväisemmin, sillä huolimatta kaikesta vaivannäöstään ei Ballantrae ollut minua viisaampi. Hän tiesi, että meidän piti kulkea ylöspäin erästä virtaa, sitten yli maakannaksen, jotain toista virtaa alas ja vihdoin taas kolmatta ylös. Mutta huomattakoon, että moisessa vuoriseudussa tulvii lukemattomia virtoja joka suunnalta, ja miten voisi eurooppalainen aatelismies, joka ei vähintäkään tunne tätä toista maanosaa, erottaa niitä toisistaan? Eikä tämä ollut ainoa vaikeutemme; me olimme lisäksi täydellisiä vasta-alkajia kanootin käyttelyssä, kannasten yli meno oli meille melkein mahdotonta. Muistan, että lepäsimme toisinaan aivan näännyksissä puoli tuntiakin kerrallaan ja sanaa sanomatta. Jos ainoakin intiaani olisi ilmaantunut, olisimme kaiken todennäköisyyden mukaan joutuneet hukkaan, kun emme enää osanneet heidän kanssaan keskustella. Voidaan sen vuoksi jossain määrin antaa anteeksi Ballantraelle, että hänen mielenlaatunsa oli synkeänlainen. Vaikeampaa oli tottua hänen tapaansa moittia muita, jotka olivat aivan hänen veroisiaan, eikä hänen puhetapansakaan aina ollut helposti sulatettavaa. Ei näet voida kieltää, että hän merirosvolaivalla oli tottunut puhuttelutapaan, joka oli ennenkuulumaton aatelismiesten kesken ja joka vielä paljon paheni, kun hän oli melkeinpä kuumesairas.

Vaellustemme kolmantena päivänä, kun eräällä kallioisella kannaksella hinasimme ylöspäin kanoottiamme, putosi se ja särkyi niin ettemme enää voineet sitä käyttää. Me olimme kahden melko suuren järven välissä; tiemme rajoittui kummastakin päästään veteen ja oli molemmin puolin tiheän metsän reunustama; järvien rannat olivat soisia ja luoksepääsemättömiä, joten meidän ei ainoastaan ollut pakko lähteä eteenpäin ilman venettä ja muonastoamme, vaan vielä syöksyä suin päin läpipääsemättömiin tiheikköihin ja luopua siitä vähäisestä tienviitasta, mikä meillä tähän saakka oli ollut, virransuunnasta. Pistimme pistoolit vyöhön, otimme kumpikin kirveen olallemme, asetimme kahteen myttyyn aarteemme ja niin paljon muonaa kuin jaksoimme kantaa. Muun omaisuutemme jätimme oman onnensa nojaan, miekkammekin, jotka metsässä olisivat vain estäneet kulkuamme. Niin lähdimme jatkamaan surullista seikkailuamme. Herkuleen sankarityöt, sellaisina kuin Homeros ne on kuvaillut, olivat vain vähäpätöisiä sen rinnalla, mitä me saimme kokea. Muutamin paikoin oli metsä niin tiheää maahan asti, että meidän täytyi puhkaista itsellemme kulkureikä kuin juustomatojen. Toisin paikoin oli pohja liejuinen ja koko metsä aivan mädäntynyt. Sattui, että minä juoksin kaatuneelle rungolle ja vajosin polvia myöten sen sisään, tai aioin kaatuessani ottaa kiinni tukevaan runkoon, joka siihen tarttuessani hajosi kuin paperi. Niin me ponnistelimme koko pitkän päivän, kompastelimme, kaaduimme, vajosimme, olimme puhkaista silmämme oksiin ja menettää viimeisetkin vaaterepaleet eteenpäin hyökätessämme, ja pääsimme luullakseni tuskin kahta peninkulmaa. Vielä pahempi oli, ettemme voineet ollenkaan edes aavistaa, minne päin kuljimme, kun vain harvoin saimme vähääkään selvää asemasta ja esteiden paljous alati pakotti meidät muuttamaan suuntaa.