Syrjästäkatsojan tarina

III
LEIKKITOVERIT

Herra Home viipyi talossa kaksi päivää. Vierailunsa aikana ei häntä saatu kertaakaan lähtemään ulos; hän istui kaiken päivää takan ääressä, väliin ääneti, väliin kuunnellen rouva Brettonin pakinaa ja vastaillen siihen. Rouva Brettonin suhtautuminen häneen oli soveliasta hänen sairaalloiselle mielentilalleen – ei liioitellun myötätuntoista, ei myöskään liian vierasta eikä järkeilevää, olipa siinä pieni vivahdus äidillisyyttäkin – rouva Bretton oli siksi paljon häntä vanhempi, että tuo vivahdus oli sallittua.

Mitä tulee Pauliinaan, oli lapsi sekä onnellinen että äänetön, ahkera ja tarkkaavainen. Isä nosti hänet usein polvelleen, ja siinä hän istui kunnes tunsi tai kuvitteli isän tulevan levottomaksi. Silloin kuului: "Isä, laske minut maahan, minä väsytän sinua painollani."

Ja tuo valtava taakka liukui matolle ja istahti siihen tai tuolille aivan isän jalkojen juureen. Valkoinen ompelulipas ja punatäpläinen nenäliina otettiin esiin. Tuo nenäliina oli nähtävästi aiottu muistolahjaksi isälle, ja sen piti tulla valmiiksi ennen hänen lähtöään; siispä oli ompelijattaren ahkeruus ylen tärkeätä: hän suoritti noin parikymmentä pistoa puolessa tunnissa.

Ilta, joka palautti Grahamin äitinsä katon alle (päivänsä hän vietti koulussa), toi taloon aina vilkkautta – mitä ei suinkaan vähentänyt niiden kohtausten laatu, joita aivan varmaan oli tulossa hänen ja neiti Pauliinan välillä.

Ynseä ja kylmäkiskoinen käytös oli ollut seurauksena loukkauksesta joka oli kohdannut tyttöä ensimmäisenä iltana Grahamin tulon jälkeen. Hänen tavallinen vastauksensa Grahamin puhutteluun oli: "En voi olla kanssasi, minulla on muita asioita ajateltavina." Kun häneltä kysyttiin mitä asioita, kuului vastaus: "Työtä."

Graham yritti houkutella hänen huomiotaan puoleensa avaamalla laatikkonsa ja levittämällä esiin sen moninaisen sisällyksen: sinettejä, kiiltäviä vahapuikkoja, kynäveitsiä, sekalaisen kokoelman piirroksia – muutamat koreanvärisiä – joita hän aikojen kuluessa oli koonnut. Tämä voimakas houkutus ei jäänytkään kokonaan tehottomaksi: tytön silmät nousivat salavihkaa työstä ja heittivät monta katsetta kirjoituspöytää kohti, jolle oli hujan hajan viskelty niin paljon katseltavaa. Muuan etsaus, joka esitti lintukoiran kanssa leikkivää lasta, sattui putoamaan lattialle.

"Sievä pieni koira", sanoi tyttö ihastuneena.

Varovainen Graham ei ollut huomaavinaan. Ennen pitkää tyttö hiipi salaa nurkastansa katselemaan aarretta lähempää. Koiran suuret silmät ja pitkät korvat sekä lapsen hattu höyhenineen olivat vastustamattomia.

"Sievä kuva", kuului hänen suopea arvostelunsa.

"No – voithan saada sen", sanoi Graham.

Tyttö näytti epäröivän. Omistamisenhalu oli voimakas, mutta suostuminen olisi ollut myönnytys hänen arvokkuudeltaan. Ei. Hän pani kuvan pöydälle ja kääntyi pois.

"Etkö sitten tahdo sitä, Polly?"

"Mieluummin en, kiitos vain."

"Sanonko sinulle mitä teen kuvalla, jollet halua sitä?"

Tyttö puolittain kääntyi kuuntelemaan.

"Leikkaan sen palasiksi ja sytytän niillä kynttilän."

"Ei!"

"Mutta minä leikkaan."

"Älä viitsi – ole niin hyvä."

Graham kävi heltymättömäksi kuullessaan tuon rukoilevan äänen. Hän otti sakset äitinsä ompelulippaasta.

"Siinä se menee", hän sanoi tehden uhkaavan liikkeen. "Suoraan Fidon pään läpi ja halki pikku Harryn nenän."

"Ei! Ei! Ei!"

"Tule tänne sitten. Tule pian, muuten se on tehty."

Hän epäröi ja viivytteli, mutta tuli.

"No, tahdotko sen?" kysyi poika, kun tyttö seisoi hänen edessään.

"Ole hyvä ja anna."

"Mutta minä tahdon maksun."

"Kuinka paljon?"

"Suudelman."

"Anna kuva ensin minun käteeni."

Sanoessaan tämän näytti Polly vuorostaan melkein petolliselta. Graham antoi kuvan. Polly pakeni velkojaansa, kiiti isänsä luo ja pakeni hänen polvelleen. Graham nousi teeskennellyn kiukun vallassa ja seurasi häntä. Tyttö hautasi kasvonsa Homen liiviin.

"Isä – isä – lähetä hänet pois!"

"Ei minua niin vain lähetetä", sanoi Graham.

Kasvot vieläkin toisaalle käännettyinä tyttö ojensi kätensä pitääkseen häntä loitolla.

"Sitten suutelen kättä", sanoi poika, mutta samassa hetkessä muuttui käsi pikkuruiseksi nyrkiksi ja antoi maksun pikkurahoina, jotka eivät olleet suudelmia.

Graham – joka omalla tavallaan osasi olla yhtä juonikas kuin hänen pieni leikkitoverinsa – vetäytyi pois muka aivan lannistuneena. Hän heittäytyi sohvalle, painoi päänsä tyynyyn ja makasi kuin sairas ainakin. Polly huomasi hänen olevan hiljaa ja kurkisti häneen. Hän oli kätkenyt silmänsä ja kasvonsa käsiinsä. Tyttö kääntyi isänsä polvella ja katsoi vihamieheensä pitkään ja levottomasti. Graham voihki.

"Isä, mikä on hätänä?" hän kuiskasi.

"Sinun on parempi kysyä häneltä, Polly."

"Onko hän vahingoittunut?" (Uusi voihkaisu.)

"Hän ääntelee ikään kuin hän olisi", sanoi Home.

"Äiti", ehdotti Graham heikolla äänellä, "luulen että sinun on paras lähettää noutamaan lääkäriä. Voi minun silmääni!" (Uusi hiljaisuus, jonka vain Grahamin huokaukset keskeyttivät.)

"Jos minä nyt tulen sokeaksi" – sanoi Graham.

Hänen kurittajansa ei voinut kestää enempää. Hän oli heti pojan vieressä.

"Anna minun katsoa silmääsi; minä en aikonut lyödä siihen, suulle vain, enkä aikonut lyödä niin ylen kovasti."

Hän sai vastaukseksi vain äänettömyyden. Hänen kasvonsa vavahtelivat.

"Olen pahoillani, olen pahoillani!"

Sitten seurasi mielenliikutusta, sopertelua, itkua.

"Lakkaapas jo kiusoittelemasta tuota lasta, Graham", sanoi rouva Bretton.

"Se on paljasta pilaa, kultaseni", huusi herra Home.

Ja Graham nosti hänet vielä kerran ilmaan, ja tyttö kuritti häntä taas ja tuivertaessaan hänen leijonankarvaisia kiharoitaan antoi hänelle nimen "ilkein, epäkohteliain, pahin ja viekkain olento mitä ikinä voi olla".

Lähtöaamunaan herra Home istui kahden kesken tyttärensä kanssa ikkunasyvennyksessä, ja heidän välillään sukeutui eräänlainen keskustelu. Minä kuulin osan siitä.

"Enkö voisi koota tavaroitani ja lähteä kanssasi, isä?" kuiskasi lapsi tosissaan.

Isä pudisti päätään.

"Olisinko sinulle vaivaksi?"

"Olisit, Polly."

"Siksikö että olen pieni?"

"Siksi että olet pieni ja hento. Vain suurten ja vahvojen ihmisten pitäisi matkustaa. Mutta älä näytä surulliselta, pikku tyttöni, se särkee sydämeni. Isä tulee pian takaisin Pollynsa luo."

"En todellakaan ole surullinen, isä, en juuri ensinkään."

"Polly olisi surullinen jos tuottaisi isälle tuskaa, eikö olisikin?"

"Surullistakin surullisempi."

"Siinä tapauksessa Pollyn pitää olla reipas; ei saa itkeä lähdön hetkellä eikä murjottaa perästäpäin. Pollyn täytyy katsoa eteenpäin, siihen hetkeen jolloin taas kohtaamme toisemme, ja koettaa olla onnellinen sillä välin. Osaako hän olla niin?"

"Hän tahtoo koettaa."

"Minä näen että hän tahtoo. Hyvästi siis. On aika lähteä."

"Nytkö? – juuri nyt?"

"Juuri nyt."

Tyttö kurkotti värisevät huulensa. Isä nyyhkytti mutta tyttö ei, sen huomasin. Laskettuaan hänet maahan isä puristi toisten läsnäolijani kättä ja lähti.

Kun ulko-ovi sulkeutui, putosi tyttö polvilleen tuolin viereen ja huusi: "Isä."

Huuto oli hillitty mutta kestävä, jonkinlainen "Miksi olet minut hylännyt?" Seuraavien minuuttien aikana huomasin hänen kärsivän todellista sieluntuskaa. Tuona lapsenelämänsä lyhyenä hetkenä hän koki sellaista mielenliikutusta, jota jotkut eivät tunne koskaan. Se johtui hänen luonteenlaadustaan, ja hän saisi kokea enemmänkin sellaisia hetkiä, jos jäisi elämään. Kukaan ei puhunut. Rouva Bretton, joka oli äiti, vuodatti kyynelen tai pari. Graham, joka kirjoitti, kohotti katseensa ja tuijotti häneen. Minä, Lucy Snowe, olin levollinen.

Tuo pieni olento, jonka muut jättivät rauhaan, teki itse mitä kukaan muu ei olisi voinut tehdä – taisteli sietämätöntä mielenliikutusta vastaan ja tukahutti sen ennen pitkää jossakin määrin. Sinä päivänä hän ei huolinut lievitystä keneltäkään, eikä seuraavanakaan päivänä. Myöhemmin hän kävi välinpitämättömäksi.

Kolmantena iltana, hänen istuessaan lattialla uupuneena ja levollisena, tuli Graham sisään ja otti hänet syliinsä kauniisti, sanomatta sanaakaan. Tyttö ei vastustellut, vaan melkein painautui hänen syliinsä, ikään kuin väsyneenä. Kun Graham istuutui, painoi lapsi päänsä häneen. Muutaman minuutin kuluttua hän nukkui, ja poika kantoi hänet yläkertaan vuoteeseen. En ihmetellyt että lapsen ensimmäinen kysymys seuraavana aamuna oli: "Missä on herra Graham?"

Sattui että Graham ei tullut aamiaispöytään; hänen piti kirjoittaa muutamia harjoitelmia sen aamun tunneiksi, ja hän oli pyytänyt äitiään lähettämään kupin teetä työhuoneeseen. Polly tarjoutui viemään sitä, hänen täytyi saada puuhata jotakin, pitää huolta jostakin. Kuppi uskottiin hänelle, sillä vaikka hän olikin levoton lapsi, oli hän kuitenkin huolellinen. Koska työhuone oli vastapäätä ruokasalia niin että ovet olivat käytävässä vastakkain, seurasi katseeni häntä.

"Mitä teet?" hän kysyi pysähtyen kynnykselle.

"Kirjoitan", sanoi Graham.

"Miksi et tule syömään aamiaista äitisi kanssa?"

"Liiaksi työtä."

"Tahdotko aamiaista?"

"Tietysti."

"Kas siinä sitten."

Ja hän laski kupin matolle niinkuin vanginvartija pistää vesiruukun vankikopin ovesta sisään ja vetäytyi pois. Mutta äkkiä hän kääntyi.

"Mitä muuta tahdot kuin teetä – mitä syötävää?"

"Jotakin hyvää. Tuo minulle jotakin oikein hauskaa, niin olet kiltti pikku nainen."

Polly palasi rouva Brettonin luo.

"Kiltti rouva, lähettäkää pojallenne jotakin hyvää."

"Sinä saat valita hänen puolestaan, Polly. Mitä vain haluat."

Polly valikoi mitä parasta oli pöydällä ja tuli ennen pitkää takaisin pyytämään kuiskaten hiukan hedelmähilloa, jota ei ollut esillä. Kun hän sitten oli saanut sitä – sillä tuolta parilta rouva Bretton ei kieltänyt mitään – kuului Graham hetkistä myöhemmin ylistävän häntä pilviin asti luvaten ottaa hänet taloudenhoitajakseen saatuaan oman talon, ja kenties – jos Polly osoittaisi taipumusta keittotaitoon – keittäjättärekseen. Ja kun Polly ei palannut takaisin ja menin katsomaan minne hän oli joutunut, tapasin Grahamin ja hänet syömässä aamiaista kahden kesken. Polly seisoi pojan vieressä tasaten hänen annoksensa – lukuunottamatta hedelmähilloa, johon hän hienotunteisesti kieltäytyi koskemasta, jottei, luultavasti, näyttäisi siltä kuin hän olisi hankkinut sitä yhtä hyvin omaan laskuunsa kuin Grahamin. Hänessä ilmeni alituiseen tuollaista herkkää havaintokykyä ja hienovaistoisuutta.

Täten solmittu ystävyydenliitto ei aivan pian hajonnut, päinvastoin näyttivät aika ja olosuhteet pikemmin lujittavan kuin höllentävän sitä. Niin huonosti kuin nuo kaksi sopivatkin yhteen iän, sukupuolen, harrastusten ym. puolesta, oli heillä kuitenkin paljon sanottavaa toisilleen. Mitä Pauliinaan tulee, huomasin ettei hänen luonteensa koskaan täysin päässyt oikeuksiinsa muuten kuin nuoren Brettonin seurassa. Rauhoituttuaan ja totuttuaan taloon hän osoittautui kylläkin mukautuvaksi rouva Brettoniin nähden, mutta hän saattoi päiväkaudet istua tuolillaan rouvan jalkojen juuressa lukien läksyään tai ommellen tai piirtäen kuvia kivitauluun, ilman että hänessä kertaakaan välähti mitään omaperäistä tai että hänen luonteensa erikoisuuksista näkyi pienintäkään pilkahdusta. Tällöin en pitänyt häntä silmällä; hän ei ollut mielenkiintoinen. Mutta niin pian kuin Grahamin koputus illalla kuului, tapahtui muutos. Polly oli samassa silmänräpäyksessä portaiden yläpäässä. Tavallisesti hänen tervetuliaisensa oli nuhde tai uhkaus.

"Sinä et ole pyyhkinyt jalkojasi kunnollisesti mattoon. Minä kerron äidillesi."

"Pikku hätikkö! Oletko siellä?"

"Olen – ja sinä et yletä minuun! Minä olen korkeammalla kuin sinä" (hän tirkisteli kaidepuun säleiden lomitse, sillä hän ei kyennyt katsomaan sen yli).

"Polly!"

"Rakas poikani!" (se oli eräs hänen Grahamille antamistaan nimityksistä, lainattu tämän äidiltä).

"Minä voisin pyörtyä väsymyksestä", ilmoitti Graham nojaten käytävän seinään muka uuvuksissa. "Tohtori Digby" – yliopettaja – "tekee vallan lopun minusta liialla työllä. Tulehan alas ja auta minua kantamaan kirjojani."

"Ahaa, sinä olet viekas!"

"En ensinkään, Polly, se on totinen tosi. Olen vetelä kuin riepu.

Tule alas."

"Silmäsi ovat rauhalliset kuin kissan, mutta sinä osaat kyllä hypähtää."

"Hypähtää? Ei sinne päinkään, siihen ei minusta ole. Tule alas."

"Ehkä tulenkin – jos lupaat ettet koske minuun – et viskaa minua ylös etkä kiepauta ympäri."

"Minäkö! Siihen en pystyisi!" Hän vaipui tuolille.

"Laske sitten kirjasi alimmalle portaalle ja mene itse kolmen kyynärän päähän."

Kun tämä oli tehty, laskeutui Polly portaita varovasti, irroittamatta katsettaan heikosta Grahamista. Tietysti hänen tulonsa sähköisti pojan aina uuteen suonenvedontapaiseen elämään, ja varmasti oli tulossa hurja meteli. Väliin Polly suuttui, väliin sallittiin kaiken tapahtua levollisesti, ja saatoimme kuulla hänen sanovan taluttaessaan Grahamia portaita ylös: "Kas niin, rakas poikani, tule nyt juomaan teetä – minä uskon että varmaan tarvitset jotakin."

Oli jokseenkin hullunkurista katsella häntä, kun hän istui Grahamin vieressä tämän nauttiessa ateriaansa. Hänen poissa ollessaan Polly oli hiljainen olento, mutta hänen seurassaan kärkkäin ja palvelevaisin pikku hätikkö mitä ajatella voi. Toivoin usein, että tyttö malttaisi mielensä ja olisi rauhassa; mutta ei – hän unohti oman itsensä ja ikään kuin vaipui toiseen: poika ei voinut saada häneltä kyllin hyvää palvelusta eikä riittävää huolenpitoa, hän oli Pollyn silmissä suurempi kuin Turkin sulttaani. Tyttö kokosi vähitellen kaikki vadit hänen eteensä, ja kun sivullinen otaksui että hänellä oli ulottuvillaan kaikki mitä hän ikinä saattoi toivoa, keksi Polly vielä jotakin muuta.

"Rouva", kuiskasi hän rouva Brettonille, "poikanne ehkä ottaisi mielellään vähän kakkua – makeata kakkua, tiedättehän – sitä on tuolla" (hän viittasi ruokakaappiin). Rouva Bretton ei yleensä hyväksynyt makean kakun käyttöä teen juonnin ohella, mutta pyyntö uudistettiin kuitenkin: "Pieni palanen – vain hänelle – hän käy koulua. Tytöt – sellaiset kuin minä ja neiti Snowe – eivät tarvitse herkkupaloja, mutta hän pitäisi siitä."

Graham piti siitä hyvin paljon ja saikin sitä melkein aina. Hänen kunniakseen on mainittava, että hän olisi tahtonut jakaa palkintonsa sen kanssa, jota sai siitä kiittää, mutta tätä ei koskaan sallittu. Itsepintaisuus tässä asiassa pahoitti tytön mielen koko illaksi. Saada seisoa hänen polvensa vieressä, pitää yksinoikeutenaan hänen sanojaan ja huomiotaan, siinä palkka minkä hän tahtoi – eikä osuutta kakkuun.

Hän mukautui omituisen helposti asioihin joita Graham harrasti. Johtui ajattelemaan, että tuolla lapsella ei ollut omaa sielua eikä elämää, vaan että hänen välttämättä täytyi elää, liikkua ja olla toisessa. Nyt kun isä oli häneltä otettu, hän turvautui Grahamiin ja näytti tuntevan hänen tunteitaan, elävän hänen elämäänsä. Hän oppi tuossa tuokiossa pojan kaikkien koulutoverien nimet, tiesi ulkomuistista heidän luonteensa niinkuin Graham oli niitä kuvaillut: yksi ainoa kuvaus kustakin näytti riittävän. Hän ei koskaan unohtanut eri yksilöitä eikä sekoittanut niitä toisiinsa; hän saattoi kokonaisen illan puhella pojan kanssa ihmisistä joita ei ollut koskaan nähnyt, ja tuntui olevan täysin selvillä heidän ulkomuodostaan, tavoistaan ja taipumuksistaan. Muutamia hän oppi matkimaankin. Eräällä aliopettajalla, jota nuori Bretton ei sietänyt, näyttää olleen joitakin omituisuuksia, jotka Polly silmänräpäyksessä tajusi Grahamin esityksestä, ja niitä hän jäljitteli Grahamin iloksi. Tätä ei rouva Bretton kuitenkaan hyväksynyt, vaan kielsi pilan.

Parimme riiteli harvoin. Kerran kuitenkin sattui eripuraisuus, jossa Pollyn tunteet saivat ankaran iskun.

Grahamilla oli syntymäpäivänään eräitä ystäviä – hänen ikäisiään poikia – luonaan päivällisellä. Pauliina oli erittäin kiinnostunut näiden ystävien tulosta. Hän oli usein kuullut puhuttavan heistä, ja nämä olivat juuri niitä, joista Graham eniten puhui. Päivällisen jälkeen nuoret herrasmiehet jäivät yksikseen ruokasaliin, missä he pian tulivat hyvin hyvälle tuulelle ja pitivät aika kovaa meteliä. Kulkiessani eteisen läpi näin Pauliinan istuvan yksinään alimmalla portaalla, pieni otsa rypyssä levottomasta mietiskelystä ja katse takertuneena ruokasalin oven kiiltäviin ruutuihin, joihin eteisen lampun valo heijastui.

"Mitä ajattelet, Polly?"

"En mitään erikoista, tahtoisin vain että tuo ovi olisi kirkasta lasia – silloin voisin nähdä sen läpi. Pojat tuntuvat hyvin iloisilta, ja minä tahtoisin mennä heidän joukkoonsa, tahtoisin olla Grahamin kanssa ja katsella hänen ystäviään."

"Mikä estää sinua menemästä?"

"Minua pelottaa, mutta voisinkohan koettaa, luuletteko? Voisinko koputtaa oveen ja pyytää päästä sisään?"

Minä arvelin ettei pojilla kenties olisi mitään sitä vastaan, että hän tulisi heidän leikkitoverikseen, ja niin ollen kehoitin häntä yrittämään.

Hän koputti – ensin niin hiljaa ettei sitä kuultu, mutta toisella yrityksellä ovi aukeni ja Grahamin pää tuli näkyviin. Hän näytti olevan loistavalla tuulella, mutta kärsimätön.

"Mitä tahdot sinä pieni apina?"

"Tulla luoksesi."

"Todellako? Luuletko minun nyt tahtovan sinua vaivoikseni. Mars matkaasi äidin ja neiti Snowen luo ja käske heitä panemaan sinut sänkyyn." Kastanjanruskea pää ja helakanpunaiset kasvot katosivat – ovi sulkeutui tylysti. Polly oli kuin lyöty.

"Minkä tähden hän puhuu noin? Hän ei ole koskaan ennen puhunut tuolla tavoin", hän sanoi kauhuissaan. "Mitä olen tehnyt?"

"Et mitään, Polly, mutta Graham tahtoo nyt olla koulutoveriensa kanssa."

"Ja hän pitää heistä enemmän kuin minusta! Hän työntää minut luotaan, kun he ovat täällä."

Ajattelin hieman lohduttaa häntä ja käyttää tilaisuutta teroittaakseni hänen mieleensä muutamia viisaita mietelmiä, joita minulla aina oli varastossa valmiina sovellettaviksi. Hän keskeytti minut kuitenkin panemalla sormensa korvilleen jo ensi sanojeni aikana ja heittäytymällä pitkäkseen matolle, kasvot kohti lattiaa. Tästä asennosta ei Warren eikä keittäjä saaneet häntä hievahtamaan, ja niinpä hän sai maata kunnes näki hyväksi nousta omasta aloitteestaan.

Graham unohti kärsimättömyytensä samana iltana ja olisi ystäviensä mentyä lähestynyt häntä kuten tavallisesti, mutta Polly tempautui irti hänen käsistään. Tytön silmät salamoivat, hän ei tahtonut toivottaa Grahamille hyvää yötä eikä katsoa häntä kasvoihin. Seuraavana päivänä Graham kohteli häntä välinpitämättömästi, ja tyttö kävi kylmäksi kuin marmori. Päivää myöhemmin poika kiusoitteli häntä saadakseen tietää mistä oli kysymys, mutta hänen huulensa eivät auenneet. Tietenkään ei Graham puolestaan voinut olla todella suuttunut, peli kun joka tavalla oli liian epätasainen. Hän koetti lepyttää ja maanitella. "Miksi Polly oli niin vihoissaan? Mitä Graham oli tehnyt?" Vähitellen vastasivat kyynelet hänelle, hän hellitteli lasta, ja he olivat taas ystäviä. Mutta Polly oli niitä, joilta tuollaiset tapahtumat eivät unohdu. Huomasin ettei hän tämän loukkauksen jälkeen koskaan etsinyt Grahamin seuraa, ei seurannut häntä eikä millään tavoin koettanut kiinnittää hänen huomiotaan. Käskin häntä kerran viemään kirjan tai jonkin muun esineen Grahamille, kun tämä oli sulkeutunut työhuoneeseensa.

"Minä odotan kunnes hän tulee ulos", sanoi hän ylpeästi. "En tahdo vaivata häntä nousemaan ja avaamaan ovea."

Nuorella Brettonilla oli lempiponi, jolla hän usein lähti ratsastamaan. Polly katseli aina ikkunastaan hänen lähtöään ja paluutaan. Hänen kunnianhimonsa päämääränä oli päästä ratsastamaan pihan ympäri tuolla ponilla, mutta pois se että hän olisi pyytänyt Grahamilta sellaista armoa. Eräänä päivänä hän meni pihalle katsomaan, kun Graham hyppäsi hevosen selästä, ja hänen nojatessaan porttiin väikkyi hänen silmissään ikävöivä halu saada maistaa ratsaillepääsyn nautintoa.

"Tules, Polly, tahdotko laskettaa ravia?" kysyi Graham huolettomasti.

Minä arvelen että hän Pollyn mielestä oli liian huoleton.

"En, kiitos", sanoi tyttö kääntyen pois äärimmäisen kylmästi.

"Tulisit nyt", jatkoi poika. "Sinä pitäisit siitä ihan varmaan."

"Älä luule että minä välitän siitä hituistakaan", kuului vastaus.

"Se ei ole totta. Sinä sanoit Lucy Snowelle että ratsastaisit hirveän kernaasti."

"Lucy Snowe on löppöliisa", kuulin hänen sanovan (pieni puutteellisuus ääntämisessä oli vähimmän pikkuvanhaa koko tytössä), ja niine hyvineen hän marssi sisään. Graham, joka tuli sisään pian hänen jälkeensä, huomautti äidilleen: "Äiti, minä uskon että tuo lapsi on vaihdokas, hän on todellinen oikkupussi, mutta minä ikävystyisin ilman häntä. Hän huvittaa minua paljon enemmän kuin sinä tai Lucy Snowe."

"Neiti Snowe", sanoi Pauliina minulle (hän oli nyt ottanut tavakseen silloin tällöin jutella kanssani, kun olimme kahden kesken huoneessamme iltaisin), "tiedättekö minä viikonpäivänä pidän Grahamista eniten?"

"Kuinka kummassa voisin tietää niin omituista asiaa? Onko hän jonakin viikon seitsemästä päivästä toisenlainen kuin kuutena muuna?"

"Ihan varmaan! Ettekö näe? Ettekö tiedä? Minusta hän on verrattomin sunnuntaisin. Silloin saamme pitää hänet luonamme koko päivän, ja hän on niin hiljainen ja illalla niin kiltti."

Tuo havainto ei ollut kokonaan perusteeton: käynti kirkossa ym. piti Grahamin hiljaisena sunnuntaisin, ja illalla hän tavallisesti antautui leppoisaan, miltei laiskottelevaan ajanviettoon arkihuoneen takan ääressä. Hän otti tavallisesti haltuunsa sohvan ja kutsui luokseen Pollyn.

Graham ei ollut aivan samanlainen kuin muut pojat; hänen kaikki ilonsa ei ollut toiminnassa, vaan hän kykeni myös ajoittaiseen mietiskelyyn. Hän saattoi myös löytää huvia lukemisesta, eikä hän valinnut kirjojaan kokonaan umpimähkään, vaan silloin tällöin välähti hänen valinnassaan luonteenomaisia harrastuksia, vieläpä vaistomaista makua. Tosin hän harvoin lausui ajatuksiaan lukemansa johdosta, mutta olen nähnyt hänen istuvan miettimässä sitä.

Kun Polly oli hänen lähellään, polvillaan matolla tai pienellä tyynyllä, alkoi kuiskaileva keskustelu, hillitty mutta ei sentään mahdoton kuulla. Kuulin silloin tällöin katkelman heidän juttelustaan, ja tosi on, että jokin parempi ja hienompi vaikutus kuin arkipäivisin näytti sellaisina sunnuntaihetkinä tyynnyttävän Grahamin sangen miellyttävälle tuulelle.

"Oletko oppinut virsiä tällä viikolla, Polly?"

"Olen oppinut yhden hyvin kauniin, neljä säkeistöä pitkän. Luenko sen?"

"Lue sitten, mutta sievästi, älä pidä kiirettä."

Kun virsi oli luettu tai pikemmin puoliksi laulettu heikolla jonottavalla äänellä, teki Graham muistutuksia lukemistavan johdosta ja ryhtyi antamaan opetusta lausunnassa. Polly oli nopea oppimaan, nokkela jäljittelemään; sitä paitsi hänen suurin ilonsa oli olla Grahamille mieliksi, ja niinpä hän osoittautui hyväksi oppilaaksi. Virren jälkeen tuli tavallisesti vähän lukemista – kenties luku Raamatusta, ja siinä tarvittiin harvoin oikaisua, sillä lapsi osasi lukea koruttoman kertovan kappaleen oikein hyvin, ja kun aihe oli sellainen jonka hän ymmärsi ja joka saattoi kiinnittää hänen mieltään, olivat hänen ilmeensä ja hänen innostuksensa kerrassaan merkilliset. Joosef heitettynä kuoppaan, Samuelin kutsuminen, Daniel jalopeurain luolassa – nämä olivat lempipaikkoja, ja varsinkin ensimmäisen intomielisyys näytti tehoavan häneen mitä voimakkaimmin.

"Jaakob parka", hän sanoi joskus vapisevin huulin. "Kuinka hän rakastikaan poikaansa Joosefia! Yhtä paljon", hän lisäsi kerran, "yhtä paljon, Graham, kuin minä rakastan sinua. Jos sinä kuolisit" (ja hän avasi kirjan uudelleen, etsi kohdan ja luki), "niin minä 'en huolisi lohdutuksesta, vaan murehtien minä menisin tuonelaan poikani tykö'."

Näin sanoen hän sulki Grahamin pieniin käsivarsiinsa ja veti hänen pitkätukkaisen päänsä luokseen. Muistan että teko tuntui minusta oudon äkilliseltä ja herätti katsojassa samaa tunnetta kuin luonnostaan vaarallisen ja vain puoliksi kesytetyn eläimen liian varomaton hyväileminen. Eipä silti että olisin pelännyt Grahamin vahingoittavan häntä tai työntävän hänet raa'asti takaisin, mutta arvelin että Polly oli vaarassa tulla sysätyksi pois huolettomasti, kärsimättömällä tavalla, mikä hänelle olisi melkein pahempaa kuin lyönti. Itse asiassa kuitenkin tällaiset mielenilmaisut otettiin vastaan passiivisesti, väliinpä vielä tuikki pojan silmistä eräänlaista ystävällistä eikä ensinkään ynseätä ihmettelyä Pollyn hartaan puolueellisuuden johdosta. Kerran hän sanoi: "Sinä pidät minusta melkein yhtä paljon kuin jos olisit pieni sisareni, Polly."

"Oi, minä pidän sinusta", sanoi Polly, "minä pidän sinusta hyvin paljon."

Minulle ei pitkäksi aikaa suotu tätä luonteentutkimisen huvia. Polly oli ollut Brettonissa tuskin kahta kuukautta, kun tuli kirje herra Homelta, joka ilmoitti nyt asettuneensa mannermaalle äitinsä sukulaisten keskuuteen, ja koska Englanti oli käynyt hänelle tykkänään vastenmieliseksi, ei hän vähääkään ajatellut palaavansa sinne, kenties ei vuosikausiin. Hän toivoi saavansa pikku tyttärensä luokseen viipymättä.

"Miltähän kannalta tyttö mahtaa ottaa tämän uutisen", sanoi rouva Bretton luettuaan kirjeen. Minä pohdin sitä myös, ja otin tehtäväkseni ilmoittaa asian hänelle.

Tullessani salonkiin – kaunis ja hiljainen huone, missä tyttö mielellään istui yksin ja minne hänet vapaasti uskallettiin laskea, sillä hän ei kajonnut sormillaan mihinkään, tai pikemmin, ei liannut mitään mihin kajosi – tapasin hänet loikoilemasta leposohvalla kuin mikäkin pieni haaremikaunotar, puoleksi kätkössä läheisen ikkunan riippuvien verhojen takana. Hän näytti onnelliselta; kaikki hänen ajanviete-esineensä olivat hänen ulottuvillaan: valkoinen ompelulipas, pari musliinikaistaletta, pari nauhanpätkää, joita oli kokoiltu nuken korutarpeiksi. Nukke, asianmukaisesti puettuna yöpukuun ja yömyssy päässä, makasi kehdossaan; hän tuuditti sitä uneen, nähtävästi järkähtämättä uskoen sen tuntemis- ja nukkumiskykyyn, ja silmäili samalla kuvakirjaa, joka oli levällään hänen polvellaan.

"Neiti Snowe", hän sanoi kuiskaten, "tämä on ihmeellinen kirja. Candace" (nukke, Grahamin ristimä, sillä sen likaisenvärinen iho teki sen etiopialaisen näköiseksi) – "Candace nukkuu nyt, ja minä voin kertoa teille siitä, mutta meidän pitää molempien puhua hiljaa, jottei hän heräisi. Tämän kirjan sain Grahamilta; siinä kerrotaan kaukaisista maista, jotka ovat pitkän pitkän matkan päässä Englannista ja jonne ei kukaan matkustaja pääse muutoin kuin purjehtimalla tuhansia peninkulmia meren yli. Niissä maissa asuu villi-ihmisiä, neiti Snowe, joilla on toisenlaiset vaatteet kuin meillä, ja itse asiassa on muutamilla heistä vaatteita tuskin lainkaan, jotta heidän olisi viileä olla, tiedättehän, siellä kun on hyvin kuuma ilma. Tässä on kuva jossa heitä on tuhansittain koolla autiolla paikalla – tasangolla, jossa on paljon hiekkaa – ja heidän keskellään on mustapukuinen mies – hyvä, hyvä englantilainen mies – lähetyssaarnaaja, joka saarnaa heille palmun juurelta." (Hän näytti pientä väritettyä puupiirrosta, joka esitti edellä kerrottua.) "Ja tässä", hän jatkoi, "on 'enemmän kummallisempia' kuvia" (kielioppi sattui unohtumaan) "kuin tuo. Tässä on suuri ihmeellinen Kiinan muuri, tässä on kiinalainen rouva, jolla on pienempi jalka kuin minulla. Tässä on villi tataarilaishevonen, ja tässä kaikkein ihmeellisin, maa jossa on vain lunta ja jäätä, ei mitään vihreitä niittyjä eikä metsiä eikä puutarhoja. Tästä maasta on löydetty mammutinluita, mutta mammutteja ei siellä enää ole. Te ette tiedä mikä mammut on, mutta minä voin sanoa sen teille, koska Graham sanoi minulle. Suuri kummitusmainen olento, korkea kuin tämä huone, pitkä kuin eteinen, mutta ei paha eikä lihansyöjä, niin arvelee Graham. Hän uskoo että jos minä tapaisin sellaisen metsässä, se ei tappaisi minua jollen tulisi aivan sen tielle, mutta siinä tapauksessa se polkisi minut pensaikkoon niinkuin minä voin astua heinäsirkan päälle niityllä tietämättä siitä mitään."

Tällä tavoin hän antoi mielikuvituksensa harhailla.

"Polly", keskeytin, "olisiko sinusta hauska päästä matkustamaan?"

"Ei juuri vielä", oli hänen varovainen vastauksensa, "mutta kahdenkymmenen vuoden päästä, kun olen aikuinen nainen, yhtä suuri kuin rouva Bretton, lähden kenties matkalle Grahamin kanssa. Me aiomme matkustaa Sveitsiin ja kiivetä Mont Blanc'ille, ja jonakin päivänä purjehdimme Etelä-Amerikkaan ja nousemme Chimborazon huipulle."

"Mutta miltä sinusta tuntuisi matkustaa nyt, jos isä olisi kanssasi?"

Hänen vastauksestaan – joka tuli vasta äänettömyyden jälkeen – ilmeni taaskin tuollainen odottamaton mielialan muutos, joka oli hänelle ominaista. "Mitä hyödyttää puhua noin tuhmasti?" hän sanoi. "Minkä tähden mainitsette isän? Mitä isä teihin kuuluu? Aloin juuri olla onnellinen enkä ajatellut häntä niin paljon, ja nyt on kaikki alettava alusta!"

Hänen huulensa värisivät. Kiiruhdin kertomaan vastasaapuneesta kirjeestä ja ilmoittamaan määräyksen, jonka mukaan Harrietin ja hänen oli viipymättä matkustettava hänen rakkaan isänsä luo. "No, Polly, etkö ole iloinen?" lisäsin.

Hän ei vastannut. Hän pudotti kirjansa ja lakkasi tuudittamasta nukkeaan, sitten hän tuijotti minuun vakavana ja juhlallisena.

"Eikö sinusta ole hauskaa mennä isäsi luo?"

"Tietysti", hän sanoi vihdoin tuolla terävällä tavalla, jota hän yleensä käytti puhuessaan minulle ja joka oli aivan toisenlainen kuin hänen tapansa puhua rouva Brettonille, ja toisenlainen myös kuin hänen Grahamin seurassa käyttämänsä puhetapa. Olisin tahtonut saada enemmän selvyyttä hänen ajatuksistaan, mutta ei, hän ei tahtonut keskustella enempää. Hän riensi rouva Brettonin luo, kysyi häneltä ja sai vahvistuksen uutiseeni. Näiden sanomain painavuus ja tärkeys piti hänet täysin vakavana kaiken päivää. Illalla, samana hetkenä jolloin Grahamin askelet kuuluivat alhaalta, huomasin hänet vierelläni. Hän alkoi hypistellä niskassani olevaa medaljonkinauhaa, otti kamman hiuksistani ja pani sen takaisin, ja hänen puuhatessaan tuli Graham sisään.

"Kertokaa hänelle vähitellen", hän kuiskasi, "kertokaa että minä lähden pois."

Teenjuonnin aikana tein sitten ilmoituksen. Grahamin ajatukset sattuivat juuri silloin olemaan eräässä koulupalkinnossa, josta hän kilpaili. Uutinen oli kerrottava kahdesti ennen kuin se kunnollisesti kiinnitti hänen huomiotaan, ja sittenkin hän viivähti siinä vain hetkisen.

"Lähteekö Polly? Kuinka ikävää! Pikku hiiri kulta, minä tulen kaipaamaan häntä. Hänen pitää tulla takaisin meille, äiti."

Ja nielaistuaan teensä nopeasti hän otti kynttilän, valtasi pienen pöydän itselleen ja kirjoilleen ja oli pian syventynyt lukuihinsa.