Tessin tarina

Vaalea hopeajuova itäisellä taivaanrannalla saattoi etäisimmätkin paikat laajalla lakeudella näyttämään läheisiltä, ja koko maisema kantoi tuota pidättymisen, äänettömyyden ja epäröimisen leimaa, mikä on tavallista juuri päivän koiton edellä. Itäiset pilarit holveineen häämöttivät mustina valoa vasten. Niiden takana oli iso aurinkokivi, ja uhrikivi oli keskellä.

Kuoli äkkiä öinen tuuli, ja kiven koloihin kerääntyneet vesilätäköt lakkasivat värisemästä. Samassa näytti jotain liikkuvan rinteen laidassa itäpuolella – vähäpätöinen pilkku vain. Se oli heitä lähestyvän miehen pää. Clare toivoi, että matkaa olisi yöllä jatkettu, mutta kun asia ei ollut autettavissa, niin hän päätti pysyä aloillaan. Mies tuli suoraan pilariryhmää kohti, missä he olivat.

Angel kuuli takanansa hiljaista liikettä, askelten kapsetta. Käännyttyänsä ympäri hän näki toisen miehen ja ennenkuin huomasikaan seisoi kolmas oikealla ja neljäs vasemmalla. Aamun koitto valaisi muuatta, ja Clare saattoi nähdä, että mies oli pitkä ja käveli kuin koulutettu. Tessin kertomus oli siis totta! Hän hypähti ylös saadakseen aseen, keksiäkseen pakokeinon, mitä tahansa. Mutta lähin mies seisoi jo hänen edessään.

– Ei maksa vaivaa, hän sanoi. Meitä on kuusitoista miestä tasangolla, ja koko seutu on komennettu liikkeelle.

– Sallikaa hänen nukkua, kunnes herää! Clare pyysi kuiskaten, kun miehet kokoontuivat Tessin ympärille.

Nähtyänsä missä hän lepäsi, miehet taipuivat tuumaan ja asettuivat vartioimaan häntä yhtä äänettöminä kuin ympärillä kohoavat pilarit. Clare meni kiven luo, kumartui Tessin ylitse ja tarttui hänen pieneen käteensä. Hän hengitti lyhyeen ja heikosti. Kaikki odottivat valon koittoa, heidän kasvonsa ja kätensä olivat kuin hopeoidut, mutta muu ruumis oli vielä pimeän peitossa; kivet hohtivat vihreänharmaina, lakeus värjötti varjoryhelmänä. Kohta kävi valo voimakkaammaksi, auringon kultainen säde karkeloi hänen vartalollaan, sukaisi silmäkulman alle ja herätti nukkujan.

– Mitä se on, Angel? hän kysyi nousten ylös. Ovatko hakijani tulleet?

– Ovat, armaani, Clare vastasi. Jo tulivat.

– Juuri niin pitääkin, hän mutisi. Angel, olenpa melkein iloinen – niin iloinen! Tämmöinen onni ei voinut olla pysyväinen; se olisi ollut liian paljon. Olen saanut nauttia kyllikseni; ei minun nyt tarvitse elää nähdäkseni sinun halveksivan itseäni.

Hän nousi ylös, pudisti itseään ja meni pari askelta eteenpäin.

Miehistä ei ollut ainoakaan hievahtanut.

– Olen valmis, hän sanoi tyynesti.

59

Wintoncester, tuo kaunis vanha kaupunki, joka ennen muinoin on ollut Wessexin pääkaupunkina, lepäsi kukkulainsa keskellä kesäkuun aamun heleässä päivänpaisteessa ja lämmössä. Tiili- ja hiekkakivirakennusten seiniltä oli sammal kuivunut keltaiseksi, alangoissa juoksevat virrat olivat vähällä vedellä, ja sillalle johtavaa valtakatua lakaistiin ja puhdistettiin kuin markkinapäivänä.

Sillalta kohoaa maantie, kuten jokainen wintoncesteriläinen tietää, pitkälle loivalle rinteelle, jättäen talot vähitellen taaksensa. Tietä myöten käveli ripeästi kaksi henkilöä; vastamäki ei näyttänyt heille haittaa tekevän. He olivat pistäytyneet tielle kapeasta, teljetystä portista, joka oli muutaman korkean talon seinässä. Näyttivät hätäisesti ehättävän ulos kaupungista, ja tämä tie tuntui heitä joutuisimmin auttavan. Kulkivat pää kumarassa, vaikka vanhuus ei kummankaan hartioita painanut. Auringonsäteet hymyilivät säälimättömästi heidän surupukimillensa,

Toinen kahdesta oli Angel Clare, toinen pitkä, elämälle avautuva olento – puoleksi tyttö, puoleksi nainen. Hengellistetty Tessin kuva, solevampi kuin hän, mutta silmät yhtä lumoavat. Se oli Claren käly, Liisu-Viisu. Heidän kalpeat kasvonsa näyttivät kovin kutistuneilta. He riensivät eteenpäin käsi kädessä lausumatta sanaakaan toisilleen, päät kumarassa juuri niinkuin apostoleilla Giotton taulussa "Kaksi apostolia".

Kun olivat päässeet miltei kukkulan laelle, niin kaupungin kellot löivät kahdeksan. Lyönnin kuullessaan he hätkähtivät, astuivat vielä muutamia askelia, niin että tulivat virstapatsaan kohdalle, joka loisti valkoisena vihreätä nurmikkoa vasten. Astuivat nurmikolle, pysähtyivät ikäänkuin näkymättömän voiman pakottamina, kääntyivät ympäri ja odottivat henkeään pidättäen patsaan vieressä.

Näköala tältä kukkulalta oli melkein rajaton. Allaolevassa laaksossa lepäsi kaupunki, josta he vastikään olivat lähteneet, suurimmat rakennukset kohosivat yli muiden – niiden joukossa tuomiokirkon torni, Pyhän Tuomaan kirkon tornin huiput, kimnaasin nelikulmainen torni ja oikealla vanhan luostarin vierasmajan torni ja pääty, missä tänäkin päivänä matkamies voi saada annoksen leipää ja olutta. Kaupungin takana yleni Pyhän Katariinan kukkula, edempänä kumpu kummun takana, kunnes maisema vihdoin sulautui aurinkoiseen taivaanrantaan.

Näitä etäisiä vaaranteita vasten kohosi kaupungin muiden rakennusten edessä suuri tiilinen kartano, jonka katto oli tasainen ja harmaa ja pienet ikkunat ristikoilla suojatut, puhuen vankeudesta – koko laitos muodosti jyrkän vastakohdan goottilaistyylisille rakennuksille. Kuuset ja rautatammet estivät sitä tielle näkymästä, mutta kukkulan laelle, missä matkamiehet seisoivat, se näkyi kokonaan. Portti, josta he taannoin olivat kadulle tulleet, oli tämän rakennuksen seinässä. Keskellä kohosi surkea, tasapäinen, kahdeksankulmainen torni ja täältä nähtynä se oli ainoa ruma kohta viehkeässä kaupungissa. Mutta juuri tähän rumaan kohtaan olivat Angelin ja Liisu-Viisun katseet kiintyneet; ympäristön kauneus tuntui heistä tehottomalta.

Tornin katolla oli pitkä salko. Heidän silmänsä riippuivat siinä kiinni. Pari minuuttia kellon lyönnistä jotain liikkui verkalleen salkoa ylös ja hulmahti tuuleen. Se oli musta lippu.

"Oikeus" oli täytetty, ja "kuolemattomien päämies", Aischylon mukaan, oli herennyt leikkimästä Tessin kanssa. Ja d'urbervilleläisritarit ja aatelisrouvat nukkuivat tietämättöminä haudoissaan. Molemmat äänettömät katselijat taivuttivat päänsä maata kohti, ikäänkuin rukoukseen, ja seisoivat siten pitkän ajan, hievahtamatta. Lippu viittoili hiljalleen tuulessa. Kohta kun tunsivat voimainsa palajavan, molemmat nousivat ylös ja kulkivat tiehensä käsi kädessä.