Sisar Rosa

"Antakaa tämä kansalaiselle Clairfait".

"Mikä nimi?" sanoi kauppapalvelija.

"Nimi ei ole niin tärkeä", vastasi vanha mies; "vaan jos te tahdotte, niin voitte sanoa minun nimeni. Paketin toi kansalainen Dubois"; ja sitten meni ulos. Hänen, nimensä yhteydessä hänen vanhan ulkomuotonsa kanssa, herätti heti minun huomiotani.

"Asuuko tuo mies Chalons'issa?" kysyin minä.

"Ei", sanoi kauppapalvelija. "Hän on täällä erään meidän hyvän ostajan palvelijana – erään vanhan entisen ylimys-rouvan, jonka nimi on Danville". Hän on käymässä täällä meidän kaupungissa".

"Te voitte kuvitella miten tuo vastaus minua hämmästytti ja oudostutti. Kauppapalvelija ei voinut vastata muihin kysymyksiin; vaan seuraavana päivänä olin kutsuttu päivälliselle isäntäni luokse (joka, isänsä tautta, osoitti minulle erinomaisinta kohteliaisuutta). Huoneesen tullessani huomasin hänen vaimonsa juuri asettavan pois käsistään lavendeli-värisen nais-vyöttimen, johon hän oli ollut korko-ompelua ompelemassa – hopealangalla, ja minusta näytti viirustelma kypäriltä ja vaakunakilveltä".

"En ole millänikään vaikka näette mitä työskentelen, kansalainen Lomaque", sanoi hän; "sillä minä tiedän että me voimme luottaa teihin. Tämän vyöttimen on eräs ostaja lähettänyt meille takaisin; – eräs entinen maastamuuttaja-rouva tuota vanhaa ylimysjoukkoa. Hän tahtoo nyt saada perheensä vaakunakilven ommelluksi tähän vyöttimeen."

"On se sentään vaarallista tointa näinäkin armollisina demokratillisina aikoina, eikös ole?" sanoin minä.

"Tuo vanha rouva, – se teidän tulee tietää", sanoi hän, "on ylpeä kuin Luciferus; ja onnellisesti päästyänsä takaisin Ranskaan tänä maltteellisen tasavaltaisuuden aikana, luulee hän rankaisematta saavansa harjoitella vanhoja hullutuksiaan. Koska hän on ollut erinomaisen hyvä ostaja meillä, niin katsoi mieheni parhaaksi tyydyttää hänen tahtoansa, kuitenkaan jättämättä tätä tointa jonkun työvaimon tehtäväksi. Me emme nyt elä Hirmuhallituksen alla, se on totta; vaan ei ole kuitenkaan mitään varmuutta".

"Ei ole", minä vastasin. "Pyydän anteeksi, mikä on tuon entisen maastamuuttajan nimi?"

"Danville", vastasi emäntä. "Hän aikoo koreilla tässä vyöttimessä poikansa häissä".

"Häissä" huusin minä vallan kuin ukkosen tulen lyömänä.

"Niin", sanoi hän. "Mitä siinä on kummasteltavaa? Sen mukaan mitä minä olen kuullut, taitaa poika, mies parka, tehdä hyvän naimiskaupan tällä kertaa. Hänen ensimmäisen vaimonsa vei häneltä guillotini Hirmuhallituksen aikana".

"Kenen hän aikoo naida?" kysyin minä vielä hengittämättä.

"Kenrali Berthelin'in tyttären. Kenraali on sukunsa puolesta entinen ylimys niinkuin tuo vanha rouvakin, vaan mielipidettensä puolesta yhtä hyvä tasavaltainen kuin kukaan muu – viinaanmenevä, ääneenkiroova vanha sotilas isolla poskiparralla; joka näpähyttää sormillaan esi-isilleen ja sanoo kaikkien ihmisten polveutuvan Aatamista, joka oli ensimmäinen todellinen sanskulotti maailmassa". [Oikeastaan: housuton. Yhdenvertaisuuden harrastajain nimi ensimmäisen Ranskan vallankumouksen aikana.]

"Tähän tapaan Clairfait'n vaimo laski leikkiä kaiken päivällisen ajan, vaan ei puhunut tärkeitä tietoja sen enempää. Minulla kun oli vielä vanhat poliisivirka-tapani, aloin seuraavana päivänä koettaa saada ilmi jotakin itse. Kaikki, minkä sain tietää, on seuraava: Danvillen äiti oleskelee kenrali Berthelin'in sisaren ja tyttären kanssa Chalons'issa; ja Danvilleä itseään odotetaan joka päivä tulevaksi sinne heitä sieltä saattamaan Parisiin, jossa naimiskirja tulee allekirjoitettavaksi kenraalin kodissa. Saatuani tietää tämän ja huomattuani nopsan toimen nyt vaan auttavan, otin minä, niinkuin jo kerroin teille, isäntäni asian Parisissa toimittaakseni; kiirehdin lähtöäni; ja pysähdyin tässä matkallani. – Vartokaa. En ole lopettanut vielä. Vaikka kiiruhdan niin paljon kuin voin, en voi sittenkään päästä kunnolla kilpaa ajamaan hääjoukon kanssa. Matkallani tänne sivuutti meidät eräät vaunut, jotka kiitivät täyttä vauhtia eteenpäin. Minä en voinut nähdä vaunujen sisään; vaan ajajan istuimella tunsin vanhan Dubois'n. Hän kyllä vilahti sivuitseni pölypilvessä, vaan minä olen varma hänestä; ja minä sanoin itsekseni, mitä nyt sanon teille, ei ole aikaa panna hukkaan!"

"Ei aikaa pannakkaan hukkaan", vastasi Trudaine lujasti. "Kolme vuotta on kulunut", hän jatkoi, matalammalla äänellä, puhuen enemmän itselleen kuin Lomaquelle; "kolme vuotta siitä päivästä kun talutin sisartani vankihuoneen portista ulos, – kolme vuotta siitä kun lausuin sydämessäni: minä tahdon olla kärsivällinen, enkä tahdo koettaa itse kostaa. Meille tehdyt vääryydet huutavat maasta taivaasen; ihmisestä, joka tekee vääryyttä, Jumalaan, joka parantaa. Kun tilinteon päivä tulee, olkoon se Hänen kostonsa päivä, eikä minun. Sydämessäni sanoin minä nämät sanat – olen ollut niille sanoille uskollinen, olen odottanut. Päivä on tullut, ja minä tahdon täyttää ne velvollisuudet, joita se minulta vaatii".

Oli hetken äänettömyys, ennenkuin Lomaque taas puhui. "Sisarenne?" alkoi hän epäilevästi.

"Ainoastaan siinä suhteessa on aikomukseni epäselvä", sanoi toinen totisena. "Jos vaan olisi mahdollista jättää hänet tykkänään tietämättömäksi tästä viimeisestä koetuksesta, ja jättää tämä kauhea tehtävä minulle yksinään?"

"Minä luulen sen mahdolliseksi", keskeytti Lomaque. "Kuunnelkaa mitä minä neuvon. Meidän täytyy lähteä Parisiin postivaunulla huomen-aamulla, ja meidän täytyy ottaa sisarenne mukaan – huomenna on vielä aikaa kyllä: ei ihmiset kirjoita naimiskirjoja iltasella, matkustettuaan pitkän päivän. Meidän täytyy siis lähteä ja meidän täytyy ottaa sisarenne. Antakaa minun pitää huolta hänestä Parisissa ja jättäkää myös minun huolekseni hoitaa häntä niin ettei hän tiedä mitä te olette tekemässä. Käykää kenrali Berthelin'in kotiin semmoisena aikana, jolloin Danville on siellä (me voimme saada tämän tiedon palvelijain kautta); astukaa hänen eteensä ilman mitään edelläkäypää varoitusta; astukaa hänen eteensä kuolleesta nousneena miehenä; astukaa hänen eteensä kaikkien huoneessa olevien nähden, vaikka huone olisi väkeä täynnä ja jättäkää äkkihämmästyksen alaisen miehen itseänsä pettämään ja ilmisaattamaan. Sanokaa vaan kolme sanaa, ja teidän velvollisuutenne on täytetty, te saatte palata sisarenne luokse, ja matkustaa hänen kanssaan turvallisesti asuntoonne Rouen'iin, tahi minne hyvänsä tahdotte, sinä päivänä, jona olette tehnyt hänen kirotulle miehelleen mahdottomaksi lisätä rikostensa luetteloon mitään uutta pahaa".

"Te unhotatte Parisiin lähdön kiirettä", sanoi Trudaine. "Kuinka me selitämme sen, herättämättä hänessä epäluuloa?"

"Uskokaa tämä huoli minulle", vastasi Lomaque. "Palatkaamme huoneesen heti. Oi! ette te", lisäsi hän äkkiä, heidän kääntyessä takaisin astumaan. "Teidän kasvoissanne on jotakin, joka meidät pettäisi. Antakaa minun palata yksinäni – minä sanon teidän menneenne joitakin käskyjä antamaan ravintolaan. Erotkaamme nyt kohta. Te rauhoitatte mieltänne, te tulette entisellenne ennemmin, jos olette yksinänne – minä tunnen teidät tarpeeksi, tietääkseni sen. Me emme saa kuluttaa minuuttiakaan selityksiin, minuutitkin ovat kallisarvoisia tämmöisenä päivänä. Kun te taas voitte kohdata sisartanne, on minulla ollut aikaa puhua mitä tahdon ilmoittaa hänelle, ja odotan huoneenne edustalla kertoakseni teille miten on käynyt".

Hän katsoi Trudaineen ja hänen silmissään näytti välkähtävän taas jotakin tuota entistä pontevaa nerokkuutta, jota huomattiin hänen ollessaan Hirmuhallituksen virkamiehenä. "Jättäkää se minun huolekseni", sanoi hän; ja viitaten kädellään läksi hän äkkiä astumaan asuinhuoneelle päin.

Lähes tunti kului, ennenkuin Trudaine uskalsi häntä seurata. Kun hän viimein tuli puutarhan portille vievälle polulle, näki hän sisarensa odottavan huoneen ovella. Hänen kasvonsa näyttivät tavattoman vilkastuneilta; ja hän riensi pari askelta eteenpäin häntä vastaanottamaan.

"Oh, Louis!" sanoi hän, "minulla on tunnustus tehtävä ja minun täytyy pyytää sinua sitä kuulemaan kärsivällisesti loppuun asti. Tiedäppäs, kun meidän hyvä Lomaque, vaikka hän oli väsyneenä kävelystään, otti minun pyynnöstäni ensimmäiseksi työkseen kirjoittaa sen kirjeen, joka meille vakuuttaa tuon vanhan rakkaan kodin Seinen rannalla. Kun hän oli lopettanut, katsoi hän minuun ja sanoi: 'minä mielelläni tahtoisin olla läsnä teidän onnellisina palatessanne siihen taloon, jossa teidät ensin näin'. 'Oi, tulkaa, tulkaa meidän kanssamme!' sanoin minä suorastaan. 'Minun olemiseni ja tulemiseni eivät ole omassa vallassani', vastasi hän, 'minulla on vapaata aikaa nyt matkustaakseni Parisiin, se on totta; vaan se aika ei ole pitkä – jos minä vaan olisin oma herrani' – ja sitten hän vaikeni. Louis! minä muistin missä kiitollisuuden velassa me olemme hänelle; minä muistin ettei voinut löytyä sitä uhrausta, jota me emme ilollakin tekisi hänen hyväkseen; minä tunsin hänen lausuvan toivonsa herttaisuuden; ja kenties olin hiukan oman malttamattomuuteni vaikuttamassa innossa saadakseni taas nähdä kukkaistarhani ja niitä huoneita, joissa elimme niin onnellisina. Niin minä sanoin hänelle: 'minä varmaan tiedän Louis'n olevan samaa mieltä kuin minä siinä, että meidän aikamme on teidän ja että me suurella ilolla asetamme lähtömme niin että teille jää matkustusaikaa tarpeeksi, tullaksenne meidän kanssamme Rouen'iin. Me olisimme pahemmat kuin kiittämättömät – ' Hän pysähytti minut. 'Te olette aina olleet hyvä minua kohtaan', sanoi hän; 'minun ei sovi nyt väärin käyttää teidän hyväntahtoisuuttanne. Ei! ei! teillä on vielä asioita järjestettävänä ennenkuin voitte lähteä tältä paikalta'. 'Ei yhtään', sanoin minä – sillä meillä ei ole, niinkuin tiedät, Louis. 'Miksi ei? tässä on teidän huonekalustonne ensi aluksi', sanoi hän. 'Muutamia tuolia ja pöytiä, jotka olemme vuokranneet ravintolasta', vastasin minä; 'meidän ei tarvitse tehdä muuta kuin jättää avaimemme ravintolan emännälle ja jättää kirje huoneen omistajaa varten; ja sitten – ' Hän nauroi. 'Kun kuulee teidän noin puhuvan, luulisi teidän olevan yhtä valmiina lähtemään matkalle kuin minä!' 'Niin me olemmekin', sanoin minä, 'aivan niin valmiina, asuessamme sillä tavoin kuin tässä asumme'. Hän pudisti päätään; vaan sinä et pudista päätäs, Louis, siitä olen varma, nyt kuultuasi koko minun pitkän kertomukseni? Ethän minua moiti, ethän?"

Ennenkuin Trudaine ennätti vastata, katsoi Lomaque ulos huoneen ikkunasta.

"Minä olen juuri kertonut veljelleni kaikkityyni", sanoi Rosa, kääntyen sinne päin.

"Ja mitä hän sanoo?" kysyi Lomaque.

"Hän sanoo mitä minäkin", vastasi Rosa veljensä puolesta; "että meidän aikamme on teidän aikanne – on parhaimman ja rakkaimman ystävämme".

"Tapahtuuko se siis?" kysyi Lomaque, tarkoittavalla katseella

Trudaineen.

Rosa katsoi levottomasti veljeensä: hänen kasvonsa olivat paljoa totisemmat kuin hän oli odottanut, vaan hänen vastauksensa päästi hänet kaikesta epäilyksestä.

"Sinä teit aivan oikein, rakas sisareni, puhuessasi sillä tavoin kuin puhuit", sanoi hän hiljaisesti. Sitten, kääntyen Lomaqueen, lisäsi hän kovemmalla äänellä: "se tapahtuu".

SEITSEMÄS LUKU

Kaksi päivää sen jälkeen kun matkustajavaunut, joista Lomaque oli puhunut, olivat ajaneet postivaunujen ohitse Parisiin vievällä tiellä, istui rouva Danville muutaman asuinkerran vierashuoneessa Grenelle-kadun varrella, kauniissa lystäilys-puvussa. Katsottuansa suurta kultakelloa, joka riippui hänen kupeellansa, ja huomattuansa kellon olevan neljännestä vailla kahta, soitti hän käsikelloa ja sanoi sisään rientävälle palvelusneitsyelle: "minulla on vielä viisi minuuttia. Lähetä Dubois tuomaan minun suklaatini".

Vanha mies ilmestyi suurella hilpeydellä. Tarjottuansa kupin suklaatia emännälleen uskalsi hän käyttää puhumis-oikeuttaan, jonka oli saanut pitkästä ja rehellisestä palveluksestaan, ja lausui vanhalle rouvalle sievistelypuheen. "Minua ilahuttaa nähdä rouvaa noin nuorennäköisenä ja niin hyvällä tuulella tänä aamuna", sanoi hän syvästi kumartaen ja hienolla kunnioituksen hymyllä.

"Luulen minulla syytä olevankin olla hyvillä mielin sinä päivänä, jona poikani aviosuostumus päätetään", sanoi rouva Danville, miellyttävällä pään nyykäyksellä. "Haa, Dubois, minä saan elää vielä nähdäkseni häntä aateliskirja kädessä. Roskaväki on tehnyt pahintaan; tuon kirotun vallankumouksen loppu ei ole kaukana; meidän sääty-arvo palaa taas kohta, ja kenellä silloin on parempaa edistyksen mahdollisuutta hovissa kuin minun pojallani? Hän on jalosukuinen jo äitinsä kautta; hän tulee jalosukuiseksi myös vaimonsa kautta. Niin, niin, anna hänen raaka-käytöksisen, innokkaan, vanhan sotilasisänsä olla miten luonnottomasti tasavaltalaismielinen tahansa, hänellä on nimi, joka on saattava minun poikani ylimysarvoon. Kreivi D'Anville (D katkomerkillä, sinä ymmärrät, Dubois)! Kreivi D'Anville, miten kauniilta se kuuluu!"

"Ihanalta, rouva – ihanalta. Oh! nuoren herrani toinen naiminen alkaa paljon paremmilla enteillä kuin ensimmäinen".

Tuo muistutus oli onneton muistutus. Rouva Danville kävi sanomattoman vihastuneen näköiseksi, veti kulmiansa ryppyyn ja nousi kiiruusti tuoliltaan.

"Oletko mieletön, sinä vanha hupakko?" huusi hän närkästyneenä; "mitä sinä tarkoitat muistuttamisillasi noista asioista juuri tämmöisenä päivänä? Sinä aina märehdit tuota asiaa noista kahdesta kurjasta ihmisestä, jotka mestattiin, niinkuin luulisit minun voineen heitä pelastaa. Etkö itse ollut läsnä minun ensi kerran kohdatessani poikaani Hirmun ajan jäikeen? Etkö kuullut minun ensimmäisiä sanojani hänelle, kun hän kertoi minulle lopputapauksen? Eivätkö ne olleet näin: – 'Charles, minä rakastan sinua; vaan jos minä tietäisin sinun antaneen noiden kahden onnettoman, jotka antautuivat vaaran alttiiksi minua pelastaakseen, kuolla, uskaltamattasi henkeäsi heidän pelastuksekseen, tahtoisin ennemmin puhkaista sydämmeni, ennenkuin koskaan katsoa sinuun tahi puhua sinulle enää!' – Enkö sanonut niin? Ja eikö hän vastannut: – 'Äitini, minä uskalsin henkeni heidän tähtensä. Ja todistinhan minä uhraukseni sillä että antauduin vangitsemisen alttiiksi – minut vangittiin ahkeroimisieni tähden, ja sitten en voinut enää mitään tehdä!' Etkös seissut vieressä ja kuullut hänen näin vastaavan, puhuessaan jalon liikutuksen vallassa? Etkö tiennyt hänen todellakin olleen vangittuna Temple-linnassa? Uskallatko ajatella että meitä voi moittia tämän jälkeen? Minä olen sinulle kiitollisuuden velassa, Dubois, vaan jos sinä rupeat loukkaaviin vapaisuuksiin minun suhteen – "

"Oh, rouvaseni! Minä pyydän anteeksi tuhat kertaa. Minä olin ajattelematon; ainoastaan ajattelematon – "

"Vaiti! Ovatko vaununi portilla? – Hyvä. Ole valmis minua saattamaan. Sinun herrallasi ei ole aikaa palata tänne. Hän tapaa minut, suostumuskirjan tekoa varten, kenrali Berthelin'in kodissa kello kaksi täsmälleen. Seis! Onko paljo kansaa kadulla? Minä en tahdo tulla roskaväen katseltavaksi vaunuihini käydessäni".

Dubois käydä vaaperti katuvaisen näköisenä akkunan luokse ja katsoi ulos, emännän astuessa ovelle.

"Katu on melkein tyhjä, rouvaseni", sanoi hän. "Ainoastaan yksi mies, nainen kainalossa, on seisahtunut ihmettelemään teidän vaunujanne. Ne näyttävät siivoilta ihmisiltä, sen verran kuin minä voin nähdä ilman silmilasiani. Ei ne ole roskaväkeä, sanoakseni, rouva, varmaan eivät ole roskaväkeä!"

"Hyvä. Odota minua tuolla alhaalla; ja ota vähän pientä hopeata mukaasi; jos nuo siivot ihmiset ehkä ovat sopivia armeliaisuuden esineitä. Ei muita käskyjä ajajalle kuin ajaa suoraa tietä kenraalin asuntoon".

Siinä seurassa, joka oli kokoontunut kenrali Berthelinin asuntoon todistamaan aviosuostumus-kirjan allekirjoitusta, nähtiin, paitse asianomaisia henkilöitä, muutamia nuoria naisia, jotka olivat morsiamen ystäviä, ja joitakuita upseereja, jotka olivat olleet hänen isänsä kumppaneja entisinä aikoina. Vieraat olivat hajonneet kahteen keskenään yhteydessä olevaan sievään huoneesen – toista nimitettiin talossa vierashuoneeksi ja toista kirjastohuoneeksi. Vierashuoneesen oli kokoontunut notarius, välikirja valmiina mukana, morsian, nuoret naiset, ja enimmät kenraalin ystävistä. Kirjastohuoneessa toiset sotilasvieraat huvittelivat biljardin peluulla siksi kun välikirjan allekirjoittaminen piti tapahtuman; Danville ja hänen tuleva appensa yhdessä edestakaisin huoneessa; edellinen kuunnellen hajamielisesti, jälkimäinen kaikella tavallisella innokkaisuudellaan, ja enemmän kuin tavallisesti käyttäen kasarmillisia täytesanojaan. Kenraalin päähän oli pistänyt selittää muutamia kohtia avioliittokirjassa sulhaselle, jonka täytyi, vaikka hän käsitti niiden muodon ja sisällyksen paljoa paremmin kuin hänen appensa, kuunnella kohteliaisuuden vuoksi. Vanhan sotilaan vielä ollessa keskellä pitkää ja sekavaa selityspuhettaan, löi kirjaston uunin otsalla oleva kello.

"Kello on kaksi!" huudahti Danville iloisena, saadessaan jotakin syytä keskeyttää puhetta välikirjasta. "Kello on kaksi, eikä äitini ole vielä täällä! Mikä voi häntä viivyttää?"

"Ei mikään", huusi kenraali. "Oletko koskaan tuntenut täsmällistä naista, poikaseni? Jos me odotamme äitiäsi – ja hän on semmoinen raivokas ylimysmielinen, ett'ei hän antaisi meille koskaan anteeksi, ellemme odottaisi – emme pääse kirjoittamaan välikirjan alle puoleen tuntiin. Yhdentekevä! jatkakaamme tätä keskeytynyttä puhettamme. Missä helvetissä minä olin taas kun tuo kirottu kello lyönnillään meidät keskeytti? Mitäs nyt, Musta-Silmä, mikä asiana?"

Tämä viimeinen kysymys lausuttiin neiti Berthelinille, joka tällä hetkellä kiireesti tuli kirjastohuoneesen vierashuoneesta. Hän oli isohko ja enemmän miehennäköinen nainen, erinomaisen kauniilla mustilla silmillä, mustalla tukalla, joka kasvoi sangen alhaalla hänen otsallaan, ja jotakin isänsä lujuutta ja raakamaisuutta puhumistavassaan.

"Muuan vieras ihminen on toisessa huoneessa, pappa, joka tahtoo teitä tavata. Minä luulen palvelijoiden käskeneen häntä tänne yläkertaan, luullen häntä meidän vieraaksemme. Käskenkö minä neuvomaan häntä alas jälleen?"

"Tuhma kysymys! Miten minä voin tietää? Odota siksi kun olen häntä nähnyt, neitiseni, ja sitten minä tahdon vastata sinulle". Näin sanoen kenraali käännähtihe ympäri kantapäällään ja läksi vierashuoneesen.

Hänen tyttärensä olisi häntä seurannut, vaan Danville tarttui hänen käteensä.

"Voitko olla niin kovasydäminen että jätät minut tänne yksinäni?" kysyi hän.

"Mitenkäs käy minun hartaille ystävilleni toisessa huoneessa, sinä itsekäs mies, jos minä jään tänne sinun kanssasi?" tiuskasi neitonen vastaukseksi, ahkeroiden päästäkseen irti.

"Kutsu ne tänne", sanoi Danville iloisesti, tarttuen hänen toiseen käteensä.

Neito nauroi ja veti sulhastaan vierashuoneen ovea kohti.

"Tule!" huusi hän, "ja anna kaikkien naisten nähdä minkä tirannin minä tulen saamaan miehekseni. Tule ja näytä heille mikä uppiniskainen, järjetön, ikävä – "

Hänen äänensä kävi äkkiä heikoksi, hänen ruumistaan pöyristytti ja hän meni aivan voimattomaksi. Danvillen käsi oli silmänräpäyksessä käynyt kuoleman kylmäksi hänen kädessään. Danvillen sormien hetkellinen kosketteleminen, irroittuessaan kiinnipidostaan, vaikutti kummallisen väristyksen hänen ruumiisensa kiireestä kantapäähän. Hän katsoi sulhaseensa kauhistuneena, ja näki hänen silmänsä tuijottavan vierashuoneesen. Niiden tuijotus oli niin eriskummallinen, liikkumaton, hirvittävä; hänen kasvojensa muista osista oli tykkönään kadonnut kaikki hengen-ilmaus, kaikki huomattava elo ja liikunto. Ne olivat hengetön, eloton naamari – valkea paperi. Kauhun huudolla hän katsahti siihen, mihin hän näytti tuijottavan, vaan ei voinut muuta nähdä kuin tuon tuntemattoman vieraan seisovan keskellä lattiaa vierashuoneessa. Ennenkuin hän oli ennättänyt mitään kysyä, ennenkuin oli saanut sanaakaan puhutuksi, tuli hänen isänsä hänen luokseen, tarttui Danvillen käsivarteen ja työnsi tytärtään raakamaisesti takaisin kirjastohuoneesen.

"Mene sinne ja ota naiset mukaasi", sanoi hän kiireisellä, kiivaalla kuiskeella. "Kirjastohuoneesen!" jatkoi hän, kääntyen naisten puoleen, ja kohottaen ääntään. "Kirjastohuoneesen, kaikkityyni, menkää tyttäreni kanssa".

Naiset, peljästyneenä hänen käytöksestään, tottelivat häntä suuresti hämmästyneinä. Heidän kiiruhtaessa kirjastohuoneesen, viittasi hän notariukselle, että hänen piti seurata heitä, ja sulki sitten molempain huoneiden välillä olevan oven.

"Pysykää missä olette!" huusi hän vanhoille upseereille, jotka olivat nousseet seisoalleen. "Pysykää paikoillanne, minä vaadin sen! Tapahtukoon mitä tahansa, Jacques Berthelin ei ole tehnyt mitään, josta hänen tarvitsisi hävetä vanhain ystäviensä ja kumppaniensa edessä. Te olette nähneet alun; pysykää alallanne ja katselkaa loppua".

Puhuessaan astui hän keskelle huoneen laattiaa. Hän ei ollut vielä jättänyt kaappaustaan Danvillen käsivarresta – askel askeleelta he astuivat yhdessä siihen paikkaan, missä Trudaine seisoi.

"Te olette tulleet minun huoneeseni, ja pyytäneet tyttäreni vaimoksenne – ja minä olen suotunut antamaan hänen teille", sanoi kenraali, puhellen Danvillelle tyyneesti. "Te kerroitte minulle teidän ensimmäisen vaimonne ja hänen veljensä tulleen mestatuiksi kolme vuotta takaperin Hirmun aikana – ja minä uskoin teitä. Nyt, katsokaa tuota miestä – katsokaa suoraan hänen kasvoihinsa. Hän on ilmoittanut itsensä minulle teidän vaimonne veljenä, ja vakuuttaa sisarensa elävän tällä hetkellä. Toinen teistä kahdesta on minua pettänyt. Kumpiko se on?"

Danville koetti puhua; vaan ei tullut ääntä hänen huuliltaan; hän koetti vääntää käsivarttaan irti kenraalin kiinnipidosta, vaan ei voinut irroittaa vanhan sotilaan vakavaa kättä.

"Oletteko peloissanne? oletteko pelkuri? Ettekö voi katsoa häntä silmiin?" kysyi kenraali, lujemmasti pitäen käsivarresta kiinni.

"Seis! seis!" keskeytti muuan vanha upseeri astuen esille. "Antakaa hänelle aikaa. Tämä voi olla joku eriskummallinen satunnainen yhdennäköisyys, joka kyllä voi tämmöisissä oloissa panna miehen pään sekaisin. Antakaa anteeksi, kansalainen", jatkoi hän kääntyen Trudaineen. "Vaan te olette tuntematon vieras; te ette ole antaneet mitään todistusta siitä että olette se, joksi itseänne sanotte."

"Tuossa on todistus", sanoi Trudaine, osoittaen Danvillen kasvoja.

"Niin, niin", jatkoi toinen; "hän näyttää kalpealta ja hämmästyneeltä kyllä, se on totta. Vaan minä sanon uudestaan – elkäämme olko liian hätäisiä: kerrotaan kummallisia tapauksia satunnaisista yhdennäköisyyksistä, ja tämä voi olla semmoinen!"

Kertoessaan näitä sanojaan, katsoi Danville häneen heikolla, nöyristyvällä kiitollisuuden katseella, jota saattoi tuskin eroittaa hänen kalpeissa kauhistuneissa kasvoissaan. Hän kumarsi päätään, mutisi jotakin, ja viittaili sinne tänne vapaana olevalla kädellään.

"Katsoksa!" huusi vanha upseeri; "katsokaa, Berthelin, hän kieltää miehen olevan vaimonsa veljen."

"Kuuletteko sen?" sanoi kenraali Trudainelle. "Onko teillä todistuksia, joilla voitte hänen kieltoansa kumota? Jos teillä on, niin tuokaa ne esille heti".

Ennenkuin vastausta voitiin antaa, singahti vierashuoneesta etehiseen vievä ovi äkkiä seljälleen, ja rouva Danville – hajalla hapsin, kasvot kalpeina kauhistuksesta, sopivaiset vastaverraksi hänen poikansa kasvoille – näkyi kynnyksellä, vanha Dubois ja joukko kummastuneita ja kauhistuneita palvelijoita takanaan.

"Jumalan tähden elkää kirjoittako! Jumalan tähden tule pois!" huusi hän. "Minä olen nähnyt sinun vaimosi – aaveena tahi todellisena, en tiedä kumpanako – vaan minä olen nähnyt hänen. Charles! Charles! niin totta kuin Taivas on yllämme, olen minä nähnyt sinun vaimosi".

"Te olette nähneet hänet ilmeisenä ihmisenä, elävänä ja hengittävänä samoin kuin näette hänen veljensä tuossa", sanoi vakava, tyyni ääni palvelijoiden joukosta porraskäytävästä.

"Antakaa sen miehen tulla sisään, olkoon hän kuka tahansa!" huusi kenraali.

Lomaque kulki rouva Danvillen sivuitse kynnyksen yli. Tämä vapisi hänen rientäessä ohitsensa; seurasi häntä sitten, tunkien itseään vasten seinää, muutamia askeleita huoneesen. Hän katsoi ensin poikaansa – sitten Trudaineen – sitten taas poikaansa. Hänen läsnäolossaan oli jotakin, joka sai kaikki vaikenemaan. Äkillinen hiljaisuus valtasi koko seuran – hiljaisuus niin syvä, että kirjastohuoneessa olevien naisten intoinen, säikähtynyt kuiskutus, ja hameiden kova kuhina kuului suljetun oven takaa.

"Charles!" sanoi hän, hiljaa lähestyen; "miksi sinä katsot – ?" Hän pysähtyi, ja katseli taas poikaansa tuikeammin kuin ennen, kääntyi sitten äkkiä Trudaineen. "Te katsotte poikaani, herraseni", sanoi hän, "ja minä huomaan halveksimista teidän katseessanne. Millä oikeudella te solvaatte miestä, jonka kiitollinen tunne, äitinsä kiitollisuuden velasta teille, on saattanut häntä panemaan henkensä alttiiksi teidän ja teidän sisarenne pelastukseksi? Millä oikeudella olette pitäneet minun poikani vaimon pelasttuksen guillotinista – pelastuksen, jota huolimatta kaikesta siitä, minkä minä tiedän sitä vastaan, hänen jalot ahkeroimisensa auttoivat – salassa pojaltani? Millä oikeudella, pyydän saada tietää, on teidän konnamainen salaperäisyytenne saattanut meidät semmoiseen asemaan, jossa nyt seisomme tässä tämän talon isännän edessä?"

Trudainen kasvot osoittivat murheen ja säälin tunteita, hänen puhuessaan. Hän astui muutamia askeleita taaksepäin, eikä vastannut mitään. Kenraali katsoi häneen innokkaalla uteliaisuudella; ja päästäen Danvillen kasivarren, näytti aikovan puhua; vaan Lomaque astui esiin samassa, ja nosti kätensä vaatien huomaavaisuutta.

"Luulen lausuvani kansalaisen Trudainen tahdon", sanoi hän kääntyen rouva Danvilleen, "jos neuvon tätä rouvaa vähemmin julkisesti vaatimaan vastausta kysymyksiinsä."

"Kuka te olette, herra, joka otatte huoleksenne neuvoa minua?" muistutti hän ylpeästi. "Minulla ei ole mitään teille sanottavaa, paitse että minä pysyn sanoissani ja tahdon vastausta."

"Kuka on tämä mies?" kysyi kenraali Trudaineltä, osoittaen Lomaquea.

"Mies, johon ei voi luottaa", huusi Danville, puhuen kuuluvasti ensimmäisen kerran, ja heittäen verisen vihan katseen Lomaqueen. "Eräs Robespierren poliisiasiamiehiä."

"Ja tämmöisenä kykenevä vastaamaan kysymyksiin, jotka koskevat Robespierren oikeuden-istuimien toimituksia", huomautti entinen pääpoliisi vanhalla virallisella maltillaan.

"Se on totta!" huusi kenraali; "mies on oikeassa – antakaa hänen puhua."

"Ei sitä voi auttaa", sanoi Lomaque, katsoen Trudaineen; "jättäkää se minun huolekseni – sopivinta on minun puhua. Minä olin läsnä", jatkoi hän kovemmalla äänellä, "kansalaisen Trudainen ja hänen sisarensa tutkinnossa. Ne oli saatettu oikeuden eteen kansalaisen Danvillen ilmiannosta. Olen varma siitä ettei Danville siihen saakka kun miesvangin tunnustus selitti asian, tiennyt mitään sen rikoksen oikeasta laadusta, josta Trudaineä ja hänen sisartaan syytettiin. Kun tuli tunnetuksi että olivat salaa auttaneet tätä rouvaa pakenemaan Ranskasta, ja kun Danvillen oma pää siis oli vaarassa, kuulin minä itse hänen pelastavan päänsä valheellisesti vakuuttamalla tienneensä Trudainen salahankkeesta jo alusta – "

"Tahdotte sanoa", keskeytti kenraali, "että hän julkisesti istuvan oikeuden edessä julisti tieten taiten ilmi antaneensa sen miehen, joka seisoi syytettynä siitä että oli pelastanut hänen äitinsä?"

"Niin sanon", vastasi Lomaque. (Kauhistuksen ja inhon murina kuului läsnä olevien vieraitten joukosta, tämän vastauksen perästä). "Oikeuden pöytäkirjat löytyvät vielä todistamassa minun puheeni totuutta", jatkoi hän. "Mitä kansalaisen Trudainen ja Danvillen vaimon pelastukseen guillotinista tulee, niin oli se valtiollisten tapausten vaikuttama, jota todistamaan vielä löytyy henkilöitä elossa, jos tarpeeksi katsotaan, ja minun tekemäni pienen kepposen, jota on tarpeetonta tässä nyt kertoa. Ja viimein mitä siihen tulee, että he pelastumisensa jälkeen eivät antaneet tietoja itsestään, niin pyydän saadakseni ilmoittaa teille, että asian salassa pitäminen lakkasi samassa kun tiedettiin mitä täällä oli tapahtumaisillaan; ja ettei se ole ollut muuta kuin tarpeellista, luonnollista varovaisuutta kansalaisen Trudainen puolelta. Samanlaisista syistä emme ole tahtoneet saattaa hänen sisartaan tänne, säästäen häntä kauheasta mielenliikutuksesta ja vaarasta. Kuka mies, jolla on rahtuakaan tunteellisuutta, tahtoisi antaa hänen katsahtaakaan semmoiseen aviomieheen kuin tuo?"

Hän katsoi ympärilleen ja osoitti Danvillea lausuessaan tämän kysymyksen. Ennenkuin kukaan huoneessa ennätti puhua sanaakaan, kuului hiljainen valitushuuto: "emäntäni! rakas, rakas emäntäni!" ja käänsi kaikkien huomion vanhaan mieheen Dubois, ja sitten rouva Danvilleen.

Hän oli nojautunut vasten seinää ennenkuin Lomaque rupesi puhumaan; vaan nyt hän seisoi aivan suorana. Hän ei puhunut eikä liikkunut. Ei yksikään hänen epäjärjestyksessä olevan päähineensä heleävärisistä nauhoista edes vavissut. Vanha palvelija Dubois oli polvillaan hänen vieressään, suuteli hänen kylmää oikeaa kättään, hieroi sitä omien käsiensä välissä, toistamiseen huudahtaen: "oi, emäntäni, rakas, rakas emäntäni!" vaan hänen emäntänsä ei näyttänyt tietävän hänen läsnä-olostaan. Ainoastaan kun hänen poikansa lähestyi muutamia askeleita häntä kohti, näytti hän äkkiä heräävän tuosta mielentuskan vaikuttamasta tunnottomuudesta. Silloin hän hiljaa nosti vapaata kättään ja viittasi häntä pois luotaan. Danville seisahtui ja koetti puhua. Hän viittasi taas kädellään ja hänen kasvoissaan alkoi liikuntoa näkyä. Hänen huulensa liikkuivat vähän – hän puhui.

"Olkaa niin hyvä minulle, herrani, viimeisen kerran, että pysytte ääneti. Teillä ja minulla ei ole tästä lähtien mitään toisillemme sanottavaa. Minä olen jalon suvun tytär ja kunnian miehen leski. Te olette petturi ja väärä todistaja; semmoinen, josta jokainen rehellinen mies, jokainen rehellinen nainen kääntyy ylenkatseella. Minä kieltäydyn olemasta äitinne! Julkisesti, näitten herrasmiesten läsnä-ollessa, minä sanon sen: minulla ei ole poikaa".

Hän kääntyi selin häneen; ja kumartaen toisille huoneessa oleville henkilöille, menneitten aikojen kaunistelevalla sievyydellä, astui hän hiljaa ja vakavasti ovelle. Seisahtuen tässä katsoi hän taakseen; ja hetken teeskennelty mielen lujuus jätti hänet. Heikolla, tukahutetulla huudolla tarttui hän vanhan palvelijan käteen, joka vielä pysyi uskollisesti hänen rinnallaan; tämä rupesi häntä pitelemään molemmilla käsillään ja rouvan pää vaipui hänen olkapäätänsä vasten.