Nigelin vaiheet

Hän suuteli nuoren ystävättärensä tai suojelijattarensa vastahakoista poskea ja läksi kepein ja hiipivin askelin kuten ainakin joutuisuuteen ja salamyhkäisyyteen liikkeissään tottunut.

Margaret Ramsay katseli tuokion hänen jälkeensä huolestuneen hiljaisena. "Tein pahasti", mutisi hän viimein, "kun annoin hänen houkutella tämän itseltäni. Mutta hän on viekas, rohkea ja palvelevainen – ja luullakseni uskollinen – taikka jollei ole, pysyy hän ainakin etunsa puolella, ja sitä voin minä vallita. Soisinpa sentään, etten olisi puhunut – olen alottanut toivottoman työn. Sillä mitä on mies sanonut minulle, sekaantuakseni hänen vaiheisiinsa? Ei muuta kuin mitä tavallisimpia sanoja – pelkkää pöytäpuhetta ja muodollisia huomautuksia. Kuka sentään tietää" – ja hän keskeytti aprikoimisensa, katsellen tovin kuvastinta, joka heijasti takaisin hyvin kauniit kasvot ja luultavasti johdatti hänen mieleensä suotuisamman lopun lauseelle kuin hän huoli uskoa kielensä ilmaistavaksi.

9. LUKU.
Anomus kolmannen kerran

Saattaa arvata, että nuori Glenvarlochin loordi oli tavallista jännittyneempi sen päivän aamuna, jona George Heriot oli valmistautunut saattamaan häntä Whitehalliin hovivierailulle, koska tästä todennäköisesti riippui hänen vastainen kohtalonsa. Hän nousi varhain ja pukeutui erityisen huolellisesti. Alhaissyntyisemmän maanmiehensä jalomielisyyden avulla pääsi hän esittämään varsin miellyttävän ulkomuotonsa parhaiten edukseen ja tunsi hetkellistä hyväksymistä itseänsä kohtaan, kun vilkaisi kuvastimeen. Äänekkäästi ja pontevammin säesti samaa käsitystä hänen emäntänsä, joka vakuutti nuoren aatelismiehen kerrassaan vievän jokaisen saapuvilla olevan urhon purjeista tuulen – siinä määrin oli hän kyennyt rikastuttamaan haasteluansa niiden vertauskuvilla, joiden kanssa hänen miehensä kävi kauppaa.

Määrähetkenä saapui mestari George Heriotin saima komeasti miehitettynä ja varustettuna; keskessä oli teltti, jonka kupeeseen oli maalattu hänen oman nimensä yhteensommitellut alkukirjaimet ja hänen seuralaisensa vaakuna. Loordi vastaanotti noin uhrautuvaista kiintymystä osoittaneen ystävänsä säveän kohteliaasti, jollainen sävy hyvin soveltui hänelle. Mestari Heriot antoi hänelle sitte tiedon hallitsijansa suomasta määrärahasta, jonka hän maksoi nuorelle ystävälleen, kieltäytyen vähentämästä siitä omaa saatavaansa. Nigel tunsi kaikkea porvarin hyväntahtoisuuden ansaitsemaa kiitollisuutta eikä ollut sopivasti ilmaisematta sitä.

Mutta kuitenkin, kun nuori ja korkeasyntyinen aatelismies astui purteen, lähteäkseen ruhtinaansa eteen sellaisen henkilön suojeluksessa, jonka parhaana tai mainioimpana ansiona oli hänen kuulumisensa etevänä jäsenenä kultaseppien ammattikuntaan, ihmetytti häntä hiukan oma asemansa, jollei hävettänytkin; ja astuessaan porraslaudan yli ottamaan paikkaansa veneen keulapäästä ei Richie Moniplies voinut olla mutisematta: "Paljon on aika muuttunut mestari Heriotin ja hänen Kraemesissa uurastaneen kelpo isänsä välillä; mutta kyllähän sillä onkin eroa, kilisteleekö kultia ja hopeita vai kalkutteleeko tinakaluja."

Neljän vankan venemiehen soutamina soluivat he eteenpäin pitkin Thamesia, joka oli silloin enimmin käytettynä valtatienä Lontoon ja Westminsterin välillä, sillä harvat uskaltausivat ratsain kaupungin soukille ja väkirikkaille kaduille, ja vaunut olivat siihen aikaan vain korkeammalle aatelille varattu ylellisyys, jota äveriäinkään porvari ei juljennut tavoittaa. Nigelin ystävällinen ohjaaja osoitteli hänelle turhaan äyräitten kauneutta etenkin pohjoisrannalla, missä ylimystön hotellien puutarhat monin paikoin laskeusivat vesirajaan asti. Glenvarlochin loordin mieli oli täynnä aavisteluja, eikä kaikkein mieluisimpia, miten hänet ottaneekaan vastaan hallitsija, jonka hyväksi uhrautuessaan hänen sukunsa oli melkein joutunut häviöön, ja tuollaisessa asemassa tavallinen sielullinen kiihtymys sai hänet sommittelemaan kuviteltuja kuninkaan kysymyksiä ja rasittamaan aivojansa vastauksien keksimisellä niihin.

Hänen ohjaajansa näki Nigelin vaivaantuneen mietiskelyn ja vältti lisäämästä hänen kiusaannustaan enemmällä keskustelulla. Hänen siis lyhyesti selitettyään tällaisissa hoviesittelyissä noudatettuja menoja kului loppumatka äänettömästi. He laskivat Whitehallin rantaportaisiin ja astuivat palatsiin ilmoitettuaan nimensä, jolloin vartio osoitti loordi Glenvarlochille hänen arvoonsa kuuluvaa kunnioitusta, suoden hänelle senmukaisen tervehdyksen.

Nuoren miehen sydän pamppaili rajusti hänen tullessaan kuninkaalliseen huoneustoon. Hänen ulkomainen kasvatuksensa oli ollut ahtaisiin rajoihin supistunutta, joten hän oli saanut vain hämäriä käsityksiä hovin suuruudesta; ja ne viisaustieteelliset mietteet, jotka opettivat häntä välinpitämättömyyteen muodollisesta ja ulkonaisesta loistosta, jäivät tehottomiksi kuten muutkin pelkän järkeilyn ohjaukset, kun niitä vastaan joutui vaikutelma, jonka luonnollisesti teki kokemattoman nuorukaisen mieleen näyttämön tavaton mahtavuus. Heidän samoamansa uhkeat suojamat, kamaripalvelijain, vartiosoturien ja muun huonekunnan muhkea vaatetus sekä kaikki juhlalliset menot, joiden mukaan tapahtui heidän kulkunsa laajan huonerivin läpi, saattoivat kyllä esittää harjaantuneille hovilaisille pelkkää vähäpätöistä ja jokapäiväistä, mutta tuossa kaikessa oli hämmennyttävää ja pelottavaakin tulokkaalle, joka ensi kertaa suoriutui näistä muodoista ja oli epätietoinen, millainen vastaanotto kohtaisi hänen ensimäistä ilmestymistään hallitsijansa näkyviin.

Huolellisen huomaavaisena oli Heriot tahtonut pelastaa nuorta ystäväänsä joutumasta minkään tilapäisen saamattomuuden kiusaamaksi ja antanut tarpeellisen tunnussanan ovenvartijoille, kamaripalvelijoille, johdemiehille, ja minkä kaiken nimellisiä he olivatkaan, joten he pääsivät etenemään keskeytyksittä. Tähän tapaan he jättivät taakseen useita etuhuoneita. Näissä näkyi etupäässä vartijoita, hovin käskyläisiä ja heidän tuttaviaan, mies- ja naispuolisia, jotka parhaaseen asuunsa pukeutuneina ja silmät kiihkeästä uteliaisuudesta pyöreinä tahtoivat täydessä mitassa käyttää tilaisuuttansa, mutta seisoivat säädyllisen vaatimattomasti asettuneina riveihin pitkin seiniä, mikä osoitti heidän olevan hovielämän esityksen katselijoita eikä sen henkilöitä.

Näistä ulkosuojamista loordi Glenvarloch ja hänen kaupunkilaisystävänsä joutuivat avaraan ja komeaan vierashuoneeseen. Tähän vastaanottohuoneen viereiseen etusuojamaan päästettiin ainoastaan niitä, joilla syntyperänsä, valtion tai hovin palveluksessa hoitamansa aseman tai kuninkaan erityisen myönnytyksen perusteella oli oikeus esiintyä hovissa hallitsijalleen kunnioitustansa ilmaisevina henkilöinä. Tässä suositussa valioseurueessa huomasi Nigel Sir Mungo Malagrowtherin. Niiden karttelemana ja nurjasti kohtelemana, jotka tiesivät hänen alhaisen sijansa hovin vaikutus- ja suosiopiirissä, oli ritari varsin hyvillään, kun sai tilaisuuden takertua loordi Glenvarlochin arvoiseen henkilöön, joka oli vielä niin kokematon, että tunsi vaikeaksi pudistautua irti mistään tunkeilijasta.

Ritari siis muikisti kolkot kasvonpiirteensä aaveelliseen hymyyn, ja alustavasti ja alentuvasti nyökättyään sekä ylemmyyttä ja suojelusta ilmaisevasti heilautettuaan kättänsä George Heriotille hän tyyten syrjäytti kunnon porvarin, jolta oli saanut monet päivälliset, liittyäkseen yksinomaan nuoreen loordiin, vaikka aavisteli tämän saattavan toisinaan joutua samanlaiseen ikävään tarpeeseen kuin hän itsekin porvariston pöytävierailijana. Ja tämänkään omituisen olennon huomaavaisuus, niin eriskummallinen ja jyrkeä mies kuin hän olikin, ei ollut aivan merkityksetön loordi Glenvarlochille. Siten huojentui hänen hyvän ystävänsä Heriotin hiukan väkinäinen mykistyminen, joka jätti hänet vapaasti syventymään omien kiihtyneiden aatoksiensa kiusalliseen pohdintaan. Nyt sitävastoin ei hän voinut olla suomatta huomiotaan teräville ja ivallisille tiedoille, joilla hänen mieltään valaisi tarkkasilmäinen, vaikka tyytymätön hovilainen. Tälle oli kärsivällinen kuulija, varsinkin ylimystöön kuuluva, yhtä mieluinen etu kuin hänen pirteä puheliaisuutensa sai hänen seuransa tervetulleeksi Nigel Olifauntille. Sir Mungon laiminlyömänä ja torjuen kaikkia loordi Glenvarlochin kiitollisen kohteliaisuuden yrityksiä hänen yhdyttämisekseen keskusteluun seisoi Heriot sillävälin sivummalla, jonkunlainen puolinainen hymy kasvoillaan, mutta oliko se ritarin sukkeluuden herättämää vai hänen kustannuksellaan syntynyttä, se ei selvästi ilmennyt.

Kaikki kolme asettuivat erääseen etuhuoneen soppeen lähimmäksi vastaanottohuoneen ovea, jota ei oltu vielä heitetty auki. Silloin tuli virkasauvoineen Maxwell touhuten huoneeseen, missä useimmat miehet, korkea-arvoisia lukuunottamatta, väistyivät hänen tieltään. Hän seisahtui kuvaamamme seurueen viereen, silmäili tovin nuorta skotlantilaista aatelismiestä, taivutti sitte hiukan päätänsä Heriotille ja lopuksi Sir Mungo Malagrowtheria puhutellen alkoi tälle hätäisesti valittaa herrasmiesten kunniavartion ja ovipalvelijain huonoa menettelyä, kun nämä sallivat kaikenkarvaisten kaupunkilaisten, anojain ja kirjurien, hiipiä ulkosuojamiin mitään kunnioituksen tai säädyllisyyden vaatimuksia voimassapitämättä. "Englantilaiset", hän sanoi, "ovat häpeissään, sillä tällaista ei rohjettu yrittääkään kuningattaren päivinä. Hänen aikanaan oli palatsin piha alhaisoa ja suojamat ylhäisöä varten; ja kunniaa ei tuota teillekään, Sir Mungo, kun kerran kuulutte huonekuntaan, että sellaista epäkohtaa ei korjata paremmin."

Kuten usein tapahtui tällaisissa tilanteissa, vaivasi Sir Mungoa taaskin huono kuulonsa, ja hän vastasi, ettei käynyt ihmetteleminen alhaison ottamia vapauksia, kun ne, joita se näki viroissa, eivät olleet syntyperältään ja varoiltaan paljoakaan paremmalla tasolla kuin häiritsijät itse.

"Olette oikeassa, sir – aivan oikeassa", sanoi Maxwell, laskien kätensä vanhan ritarin hihan himmentyneelle kirjaukselle; "kun sellaiset ihmiset näkevät virkailijoita hyljätyissä pukimissa kuin viheliäisinä näyttelijöinä, ei ole kumma että hoviin tungetellaan".

"Kiittelittekö koruompeleitteni aistikkuutta, mr. Maxwell?" vastasi ritari näköjään tulkiten apulais-kamariherran tarkoituksen pikemmin hänen liikkeestään kuin sanoistaan. "Se on vanha ja hieno kuosi, ja senhän ompelikin teidän äitinne isä, vanha James Stitchell, Merlinin kujassa kunniallisen maineen saavuttanut leikkaajamestari, jota minä vakinaisesti käytin, kuten minulla nyt on onni muistaa sen johdosta, että isänne katsoi soveliaaksi viedä vihille sellaisen henkilön tyttären."

Maxwell näytti tuimalta, mutta peitti äkänsä olkapään kohautuksella, tietäen mahdottomaksi saada Sir Mungolta minkäänlaista hyvitystä ja oivaltaen, että riidan jatkaminen moisen vastustajan kanssa tekisi hänet vain naurettavaksi ja saattaisi julkisuuteen epäsäätyisen avioliiton, josta hänellä ei ollut mitään syytä ylpeillä. Lausuen pahoittelevansa, että Sir Mungo oli käynyt liian kuuroksi ymmärtämään tai tarkkaamaan, mitä hänelle sanottiin, astui hän eteenpäin ja asettui vastaanottohuoneen kaksipuolisen oven viereen. Siinä piti hänen hoitaa apulais-kamariherran eli johdemiehen tehtävää heti kun se avattaisiin.

"Kohtsiltään aukeaa ovi vastaanottohuoneeseen", kuiskasi kultaseppä nuorelle ystävälleen. "Asemani ei salli minun tulla pitemmälle teidän kanssanne. Muistakaa esittäytyä rohkeasti, syntyperänne mukaan, ja tarjota hakemuksenne, jota kuningas ei suinkaan kieltäydy ottamasta vastaan, vaan toivoakseni kohtelee armollisesti."

Hänen puhuessaan avautuikin ovi, ja tavallisuuden mukaan alkoivat hovilaiset lähestyä sitä ja astua sisälle verkallisena, mutta yhtämittaisena ja katkeamattomana jonona.

Kun Nigel vuorostaan ilmestyi oviaukolle ja mainitsi nimensä ja arvonsa, näytti Maxwell epäröivän. "Te ette ole tunnettu kellekään", hän esteli. "Minun velvollisuuteni on olla päästämättä saapuville ketään, mylord, jonka kasvot ovat minulle vieraat, paitsi vastuukykyisen henkilön takaamana."

"Tulin mestari George Heriotin kanssa", ilmoitti Nigel hiukan hämillään tästä odottamattomasta pidätyksestä.

"Mestari Heriotin nimi kelpaa vakuudeksi paljosta kullasta ja hopeasta, mylord", vastasi Maxwell kohteliaan ivallisesti, "vaan ei syntyperästä ja arvoasemasta. Virkani pakottaa minut jyrkäksi. Pääsy on ehkäisty – sanon sen suuresti pahoillani – teidän ylhäisyytenne täytyy peräytyä."

"Mikä on vikana?" kysyi muuan vanha skotlantilainen aatelismies, joka oli puhellut George Heriotin kanssa tämän erottua Nigelistä ja nyt astui esiin, havaitessaan jälkimäisen ja Maxwellin välillä syntyneen sananvaihdon.

"Apulais-kamariherra Maxwell", selitti Sir Mungo Malagrowther, "vain ilmaisee iloansa nähdessään hovissa loordi Glenvarlochin, jonka isän välityksellä hän sai virkansa – ainakin arvelen hänen siihen suuntaan puhuvan, sillä teidän ylhäisyytenne tuntee vajavuuteni."

Tilaisuuden mukaisesti hillitty nauru kiersi niiden keskuudessa, jotka kuulivat tämän näytteen Sir Mungon pisteliäisyydestä. Mutta vanha ylimys astui vielä lähemmäksi ja sanoi: "Mitä! Uljaan vankan vastustajani Ochtred Olifauntin poika! Minä esittelen hänet itse."

Hän tarttui Nigeliä mutkattomasti käsivarteen ja aikoi viedä häntä eteenpäin, kun Maxwell yhä pitäen sauvaansa poikkipuolin oven edessä vastusti, mutta epäröiden ja hämillään: "Mylord, tämä herrasmies ei ole tunnettu, ja minulla on määräys olla hyvin tyystä."

"Hui-hai, mies", tuumi vanha loordi, "minä takaan hänet isänsä pojaksi silmäkulmiensa kaaresta – ja sinä, Maxwell, tunsit hänen isänsä kyllin hyvin, jotta olisit voinut jättää arveluksesi silleen. Anna meidän mennä, mies." Niin sanoen hän siirsi syrjään apulais-kamariherran virkasauvan ja astui vastaanottohuoneeseen, yhä pidellen nuorta aatelismiestä käsivarresta.

"Kas, minun täytyy tuntea sinut, mies", hän puheli, "minun täytyy tuntea sinut. Hyvin tunsin isäsi, mies, ja olen pirstannut peitsen ja mitellyt miekkaa hänen kanssaan, ja kunniaa minulle se tuottaa, että jäin kerskumaan siitä. Hän oli kuninkaan ja minä kuningattaren miehiä Douglasin sodissa²⁷ – nuoria miehiä molemmat, jotka eivät peljänneet tulta tai terästä; ja meillä oli lisäksi joitakuita vanhoja sukuvihoja, jotka olivat periytyneet isältä pojalle sinettisormuksinemme, kaksin käsin hoideltavine lyömämiekkoinemme, haarniskoinemme ja silmikkotöyhtöinemme."

"Liian kovaa, Huntinglenin loordi", kuiskasi muuan kamarijunkkari.

"Kuningas! – kuningas!"

Vanha jaarli otti huomioonsa viittauksen ja vaikeni. Eräästä sivuovesta ilmestyen otti Jaakko peräkkäin vastaan vieraitten tervehdykset, ympärillään pikku ryhmä suosittuja hovilaisia tai huonekunnan virkailijoita, joita hän puhutteli tuon tuostakin. Hallitsijan asuun oli pantu jonkun verran enemmän huolta kuin silloin, kun ensin esittelimme hänet lukijoillemme. Mutta hänen vartalonsa luontainen kömpelyys esti pukua näyttämästä ruumiinmukaiselta, ja olemme jo maininneet hänen ottaneen varovaisuudesta tai arkamaisuudesta tavakseen sisustuttaa vaatekappaleensa vastustamaan tikarin iskua sillä seurauksella, että hänen koko ryhtinsä ilmaisi muodotonta jäykkyyttä. Tämä ilmiö oli kummallisena vastakohtana tyhjänpäiväiselle, vieroksuttavalle ja rauhattomalle viuhtomiselle, jolla hän antoi pontta puheelleen. Ja kuitenkin, vaikka kuninkaan esiintymiseltä niin suuresti puuttui arvokkuutta, oli hänen sävynsä niin ystävällinen, tutunomainen ja hyväntuulinen, samalla kun hän oli niin vähän halukas verhoamaan tai salaamaan omia heikkouksiaan, mutta suvaitsi ja kohteli myötätuntoisesti muiden vikoja, että hänen käyttäytymisensä ei oppineisuuden ja jonkunlaisen synnynnäisen terävyyden auttelemana ollut suotuisasti vaikuttamatta niihin, jotka pääsivät hänen puheilleen.

Huntinglenin kelpo jaarli otti toimekseen Nigelin esittelyn hallitsijalle. Kuningas oli nuorelle loordille hyvin armollinen ja huomautti hänen saattajalleen olevansa hyvillään siitä, että näki heidät kaksi seisomassa vierekkäin; "sillä luulenpa, mylord Huntinglen", hän jatkoi, "että teidän esi-isänne – niin, vieläpä sinä itse ja tämän nuorukaisen isä – ovat seisseet silmä silmää vasten miekan mitan päässä ja pahemmassa asennossa".

"Kunnes teidän majesteettinne", selitti loordi Huntinglen, "pani loordi Ochtredin ja minut paiskaamaan rauhan kämmentä sinä muistettavana päivänä, jolloin teidän majesteettinne piti juhlan kaikille keskinäisissä vihoissa oleville aatelismiehille ja sai heidät lyömään kättä teidän nähtenne – "

"Muistan sen hyvin", puheli kuningas; "muistan sen hyvin. Se oli siunattu päivä, se syyskuun yhdeksästoista, kaikista vuoden päivistä – ja hupaista oli nähdä, kuinka muutamat miekkoset vetivät suunsa viuruun, kun läimäyttivät kouransa yhteen. Pentele vieköön, luulin moniaitten riihaantuvan käsirysyyn meidän ollessamme itse läsnä, olletikin ylämaalaisten. Mutta me marssitimme heidät käsikkäin ristin juurelle, itse johtaen etunenässä, tyhjentämään siellä iloisen ystävyyden pikarin toinen toisensa kanssa vihojen vaimennukseksi ja sovun ikuistamiseksi. Vanha John Anderson oli sinä vuonna tuomioiden täytäntöönpanijana – mies itki ilosta, ja voudit ja käräjänapulaiset tanssivat avopäin edessämme kuin virmat sälköhevoset pelkästä riemastuksesta."

"Se oli tosiaan onnellinen päivä", vahvisti loordi Huntinglen, "eikä unohdu teidän majesteettinne hallituksen historiasta".

"En soisi unohtuvan, mylord", sanoi hallitsija; "en soisi sen syrjäytyvän aikakirjoistamme. Niin, niin – beati pacifici. Englantilaisten vallanalaisteni kannattaakin täällä pitää minua arvossa, sillä tahdonpa sanoa heille, että he ovat saaneet ainoan sopuisan miehen, mitä on minun suvustani koskaan tullut. Olisipa James Tulinaama²⁸ tullut keskuuteenne", hän huomautti katsellen ympärilleen, "tai suuri isoisäni, jonka elämäkerrassa Flodden mainitaan!"

"Me olisimme lähettäneet hänet takaisin pohjoiseen", kuiskasi muuan englantilainen aatelismies.

"Ainakin", huomautti toinen yhtä kuulumattomasti, "olisimme saaneet miehen hallitsijaksemme, vaikka vain skotlantilaisenkin".

"Ja nyt, nuori hyppykauriini", virkkoi kuningas loordi Glenvarlochille, "missä olet viettänyt vasa-aikasi?"

"Viimeksi Leydenissä, teidän majesteettinne", vastasi loordi Nigel.

"Kas vain! Siis kirjamies", sanoi kuningas, "ja, hiisi vieköön, kaino ja vilpitön nuorukainen, joka ei ole vieraantunut punastumisesta niinkuin enimmät matkustelleet monsieurimme. Kohtelemmepa häntä sen mukaisesti."

Suoristautuen sitte, köhäisten ja silmäten mahtipontisesti ympärilleen oppinsa ylemmyydestä tietoisena, samalla kun kaikki hovilaiset, jotka osasivat taikka eivät osanneet latinaa, tunkeusivat innokkaasti esille kuulemaan, pitkitti tietorikas hallitsija kyselyänsä seuraavasti:

"Hem! hem! Salve bis, quaterque salve, Glenvarlochiensis noster!Nuperumne ab Lugduno Batavorum Britanniam rediisti?"

Nuori aatelismies vastasi syvään kumartaen:

"Imo, Rex augustissime – biennium fere apud Lugdunenses moratus sum."

Jaakko jatkoi:

"Biennium dicis? bene, bene, optume factum est. Non uno die, quod dicunt, – intelligisti, domine Glenvarlochiensis! Ahaa!"

Nigel vastasi kunnioittavalla kumarruksella, ja kääntyen takanansa seisoviin huomautti kuningas:

"Adolescens quidem ingenui vultus ingenuique pudoris." Hän ryhtyi taas oppineihin kysymyksiinsä. "Et quid hodie Lugdunenses loquuntur – Vossius vester nihilne novi scripsit? – nihil certe, quod doleo, typis recenter edidit."

"Valet quidem Vossius, Rex benevole", vastasi Nigel, "ast senex veneratissimus annum agit, ni fallor, septuagesimum".

"Virum, mehercle, vix tam grandaevum crediderim," arveli hallitsija. "Et Vorstius iste! – Arminii improbi successor aeque ac sectator – Herosne adhuc, ut cum Homero loquar, Zoòs esti kai epi ksthoni derkon?"

Onneksi muisti Nigel, että Vorstius, jota jumaluusoppinutta hänen majesteettinsa viimeksi mainitsi kysellessään hollantilaisen kirjallisuuden kehitystä, oli ollut henkilökohtaisessa kiistassa Jaakon kanssa. Tämä väittely oli herättänyt kuninkaan harrastusta siinä määrin, että hän oli viimein vihjannut julkisessa kirjeenvaihdossaan Alankomaiden kanssa, kuinka viisasta näiden olisi käyttää esivallan kättä, ehkäistäkseen harhauskoisuuden edistymistä väkivaltaisilla toimenpiteillä professorin suhteen. Heidän mahtavien mahtavuuksiensa yleisen suvaitsevaisuuden periaatteet saivat liittovaltion kiertämään tämän vaatimuksen, vaikka se tapahtui hiukan työläästi. Tietäen kaiken tämän älysi loordi Glenvarloch vastata, vaikka olikin vasta viiden minuutin harjaannuksen saanut hovilainen:

"Vivum quidem, haud diu est, hominem videbam – vigere autem quis dicat, qui sub fulminibus eloquentiae tuae, Rex magne, jamdudum pronus jacet, et prostratus?" ²⁹

Tämä myönnytys hänen kyvyilleen kynäsankarina täydensi Jaakon auvon, jonka oli jo korottanut melkoisen korkealle oppineisuutensa osoittelun riemu.

Hän hykersi käsiään, näpsäytteli sormiaan, teiskaroi, hykähteli, huudahteli: "euge! belle! optime!" ja sanoi kääntyen Exeterin ja Oxfordin piispoihin, jotka seisoivat hänen takanaan: "Ette näe, hyvät herrat, kovinkaan huonoa näytettä skotlantilaisesta latinastamme, jonka kielen soisimme näinkään hyvin juurtuneen kaikkiin englantilaisiin alamaisiimme ja muihin, vanhassa kuningaskunnassamme asuviin jalosukuisiin nuorukaisiin. Me myös säilytämme aito roomalaisen ääntämisen niinkuin muut oppineet mannermaan kansakunnissa, niin että pystymme haastamaan koko maailman kirjamiesten kanssa, jotka vain osaavat puhua latinaa. Sitävastoin olette te, oppineet englantilaiset alamaisemme, ottaneet käytäntöön muutoin peräti etevissä yliopistoissanne semmoisen ääntämistavan kuin keijuissadun morsiamen 'kepsutuksen ja tepsutuksen', jollaista puheentapaa – älkää panko pahaksenne suorasukaisuuttani – ei voi ymmärtää yksikään muu kansa kuin te itse. Sillä tavoin latina, quoad Anglos, herkeää olemasta maailman kaikkien viisasten miesten communis lingua, yhteinen dragomani eli tulkki."

Exeterin piispa kumarsi kuin myönnytykseksi kuninkaalliseen moitteeseen, mutta Oxfordin kirkkoruhtinas seisoi suorana ikäänkuin ajatellen millaisia alamaisia hänen piirinsä käsitti ja ollen yhtä altis joutumaan rovion ruuaksi yliopiston latinan kuin minkä hyvänsä uskonnollisen opinkohtansa puolustajana.

Odottamatta kumpaiseltakaan vastausta ryhtyi kuningas jälleen kyselemään loordi Nigeliltä, mutta tavallisella puhekielellä: "No, sinä muusain kelpo alumnus, mitä teet näin kaukana pohjoisessa?"

"Tulin osoittamaan kunnioitustani teidän majesteetillenne", sanoi nuori aatelismies painuen toiselle polvelleen, "ja asettamaan teidän eteenne", hän lisäsi, "tämän nöyrän ja alamaisen anomukseni".

Pistoolilla tähtääminen olisi kyllä hätkähdyttänyt Jaakko-kuningasta pahemmin, mutta peljästystä lukuunottamatta olisi se tuskin voinut olla vastenmielisempi hänen veltolle mielenlaadulleen.

"Niinkö vain, mies?" tuskastui hän; "ja eikö yksikään ainoa ihminen pelkän harvinaisuudenkaan vuoksi voi koskaan tulla Skotlannista muutoin kuin ex proposito – vasiten katsomaan, mitä hän voi saada heltiämään rakastavasta hallitsijastaan? Vasta kolme päivää takaperin olimme täpärästi menettää henkemme ja toimittaa kolme kuningaskuntaa mustiin sen liikanaisen hätäisyyden takia, jolla muuan kohelo maalainen työnsi käteemme kääryn, ja nyt meitä ahdistetaan samanlaisella kiusalla ihan omassa hovissamme. Sihteerimme luokse tuommoisin lekkein, mylord – sihteerimme luokse."

"Olen jo tarjonnut nöyrää anomustani teidän majesteettinne valtiosihteerille", puolustausi loordi Glenvarloch, "mutta tuntuu siltä – "

"Että hän ei tahtoisi ottaa sitä vastaan, arvaan?" keskeytti kuningas. "Kautta sieluni, sihteerimme tuntee epäämiseksi nimitetyn piirteen kuninkuudesta paremmin kuin me eikä taivu katsomaan muuta kuin mistä itse pitää – taitaisinkin olla parempi sihteeri hänelle kuin hän minulle. No niin, mylord, sinä olet tervetullut Lontooseen, ja koska näytät terävältä ja oppineelta nuorukaiselta, niin neuvon sinua kääntämään nokkasi pohjoista kohti niin väleen kuin mielesi tekee ja asettumaan toistaiseksi Pyhän Andreaksen opistoon; meidän tulee hyvin hauska kuulla, että menestyt opinnoissasi. Incumbite remis fortiter."

Siten puhuessaan piteli kuningas nuoren loordin anomusta huolimattomasti niinkuin vain viivytellen, kunnes pyytäjä kääntäisi selkänsä, heittääkseen sen pois tai ainakin laskeakseen sen syrjään ja ollakseen siihen sen enempää katsomatta. Oikeutensa hakija luki sen hänen kylmäkiskoisista ja välinpitämättömistä katseistaan sekä siitä tavasta, jolla hän käänteli ja rypisti paperia kokoon. Hän nousi katkerin suuttumuksen ja pettymyksen tuntein, teki juhlallisen hovikumarruksen ja oli poistumaisillaan kiireesti. Mutta vieressä seisova loordi Huntinglen pidätti hänen aikeensa nykäisemällä häntä melkein huomaamattomasti viitan liepeestä, ja vihjausta totellen peräytyi Nigel vain muutamia askeleita kuninkaan edestä, pysähtyen loitomma. Sillävälin polvistui vuorostaan loordi Huntinglen Jaakon eteen ja sanoi: "Suvaitseeko teidän majesteettinne muistaa, että eräänä kertana lupasitte myöntää minulle suostumuksen yhteen pyyntöön jokaisena pyhän elämänne vuonna?"

"Sen muistan hyvin, mies", vastasi Jaakko, "hyvin muistan, ja syytä onkin. Se tapahtui silloin, kun sinä hellitit kurjan kavaltaja Ruthvenin hyppyset kuninkaallisesta kurkustamme ja työnsit puukkosi häneen uskollisen alamaisen tavoin. Me silloin, kuten kylläkin tarpeettomasti muistutat, ollen osittain päästämme pyörällä vapautuksemme ilosta, lupasimme myöntää sinulle vapaan suosiotyön joka vuosi. Tultuamme sitte kuninkaallisten aistiemme järjelliseen hallintaan me vahvistimme sen lupauksen, restrictive toki ja conditionaliter, että pyyntösi piti olla sellainen kuin me kuninkaallisessa harkinnassamme katsoisimme järkeväksi."

"Aivan niin, armollinen hallitsija", myönsi vanha jaarli. "Ja minun sallittaneen vielä edelleen tiedustaa, olenko milloinkaan mennyt yli teidän kuninkaallisen hyväntahtoisuutenne rajojen?"

"Toden totta, mies, et!" vahvisti kuningas. "En muista pyytäneesi paljoakaan itsellesi muuta kuin koiran tai haukan tai Theobaldin puistosta kauriin tai siihen laatuun. Mutta mihin tarvitset tätä esipuhetta?"

"Siihen suosioon, jota nyt aion anoa teidän armollisuudeltanne", sanoi loordi Huntinglen, "nimittäin että teidän majesteettinne katsoisi hyväksi heti tarkastaa loordi Glenvarlochin asiakirjan ja toimia sen suhteen niinkuin oma oikeudentuntoinen ja kuninkaallinen mielenne ajattelee kohtuulliseksi ja oikeaksi, siirtämättä asiaa sihteerinne tai minkään muun neuvonantajanne huostaan".

"Kautta sieluni, mylord, tämäpä kummallista", ihmetteli kuningas.

"Puollathan vihamiehesi poikaa!"

"Miehen, joka oli viholliseni, kunnes teidän majesteettinne sai hänestä minulle ystävän", vastasi loordi Huntinglen.

"Hyvin sanottu, mylord!" kiitti kuningas; "ja oikeaan kristilliseen henkeen. Ja mitä tämän nuoren miehen anomukseen tulee, niin arvaankin osittain, mikä on asiana; ja suoran toden sanoakseni olin luvannut George Heriotille, että menettelen pojan suhteen suopeasti. Mutta tässä se kenkä puristaa! Steenie ja Charles-lapsonen eivät voi sietää häntä – eikä oma poikasikaan, mylord; ja siispä olisi hänen luullakseni parempi matkustaa Skotlantiin ennen kuin hänelle koituu mitään vahinkoa heidän tauttansa."

"Poikani, sallikoon teidän majesteettinne minun huomauttaa, mikäli hän tulee kysymykseen, ei saa määrätä tekojani", huomautti jaarli, "eikä yksikään huimapäinen nuori mies, olkoon kuka hyvänsä".

"Ka, eihän minunkaan", vastasi hallitsija. "Kautta isäni sielun, ainoakaan heistä ei saa leikkiä kuningasta minun kanssani – minä teen mitä tahdon ja mitä minun tulee, vapaana hallitsijana."

"Teidän majesteettinne siis myöntyy pyyntööni?" sanoi loordi Huntinglen.

"Niin, hitossa, myönnyn – myönnynhän minä", ilmoitti kuningas.

"Mutta tule hiukan tänne, mies, missä saamme olla yksityisemmin."

Hän johti loordi Huntinglenin hiukan hätäisin askelin hoviseurueen läpi, joka kiinteästi tuijotti tähän harvinaiseen kohtaukseen, kuten on kaikkien hovien tapana tuollaisissa tilanteissa. Kuningas meni pieneen kammioon ja käski ensi kiireessä loordi Huntinglenin lukita tai teljetä oven, mutta peruutti määräyksensä seuraavassa silmänräpäyksessä, sanoen: "Ei, ei, ei – lempo soikoon, mies, minä olen vapaa kuningas – teen mitä tahdon ja mitä minun pitäisi – olen justus et tenax propositi, mies – pysyhän kuitenkin ovella, loordi Huntinglen, siltä varalta, että Steenie säntäisi sisälle kiukkupäissään."

"Voi herra-parkaani!" huoahti Huntinglenin jaarli. "Kun olitte omassa kylmässä maassanne, oli teillä lämpimämpää verta suonissanne."

Kuningas silmäsi kiireisesti anomuksen eli muistutuskirjan, tuon tuostakin vilkaisten ovelle ja taas luoden katseensa hätäisesti paperiin häpeissään siitä, että hänen kunnioittamansa loordi Huntinglen epäili häntä arkuudesta.

"Toden tunnustaakseni", haastoi hän lopetettuaan likimääräisen tarkastuksensa, "tämä on tukala paikka, ja tukalampi kuin osasin arvatakaan, kun siitä ensin annettiin minulle vihiä. Ja nuorukainen siis vain haluaa saatavansa suoritusta meiltä, lunastaakseen sukutilansa? Mutta sitte, Huntinglen, hän joutuu muihin velkoihin – ja niitä varten ottaisi hän rasituksekseen tuollaisen alan karua metsämaata? Menköön kontu, mies, menköön kontu; Steenie on saanut siihen lupauksen skotlantilaiselta ylikansleriltamme – se on Skotlannin parasta metsästysaluetta – ja Charles-lapsonen ja Steenie tahtovat kaataa sieltä kauriin ensi vuonna. Heidän pitää saada se maatila – heidän pitää se saada; ja meidän velkamme maksetaan tälle nuorelle miehelle tasan ja pennilleen, ja hän saa tuhlata sen hovissamme – taikka jos hänellä on moinen maan nälkä, niin me helkkarissa, mies, tupehutamme hänen halunsa englantilaisella kamaralla, joka on arvoltaan kahta ja kymmentäkin vertaa enemmän kuin nuo kirotut mäet ja notkot, suot ja nummet, joille hän on niin haine."

Kaiken aikaa kävellä lyllersi kuningas-parka edes takaisin surkeassa epävarmuuden tilassa, jonka teki naurettavammaksi hänen säärtensä vaapertava kiertoliike ja kömpelö tapansa hypistellä tuollaisina hetkinä pukunsa alaosan kiinnikkeiksi neulottuja nauharuusukkeita.

Loordi Huntinglen kuunteli hyvin levollisesti ja vastasi: "Sallikoon teidän majesteettinne minun muistuttaa, mitä lausui vastaukseksi Nabot, kun Ahab himoitsi hänen viinimäkeänsä: 'Herra varjelkoon minua antamasta sinulle isäini perintöä.'"