Perth'in kaupungin kaunotar

Kukapa olisi vielä Laskiais-iltana voinut saada tätä ylpeää, kainoa, ujostelevaa, ankarasti säädyllistä Hanskurin Katria uskomaan, että hän ensimmäisen paastopäivän aamuna ennen messun aikaa olisi juokseva kaupungin katuja myöten, meluavain, hätäileväin kansanjoukkoin keskitse, hiukset hajallaan, vaatteet rempallaan? Kuka olisi saanut häntä uskomaan, että hän tällä lailla oli rientävä saman kosijansa kotiin, joka, niinkuin hänellä oli syytä uskoa, oli saastaiseen, irstaiseen rakkausseikkaan antaumalla häntä niin törkeästi, niin raa'asti häväissyt? Mutta niinpä hän nyt kuitenkin teki; ja vaistontapaisesti kiireissään valiten vapainta tietä, kartti hän Isoakatua, missä väentungos oli pahin, ja pääsi Wynd-kadulle niitä samoja kaupungin pohjoisen reunan kapeita raitteja myöten, joita Heikki astui, kun hän Loviisaa saatteli. Mutta näilläkin syrjäisillä paikoilla nyt vilskui väkeä; niin yleinen oli hätä. Katri meni tietänsä joukkojen keskitse yhtähyvin, ja ne, jotka hänet huomasivat, katsahtivat vaan toinen toiseensa ja pudistivat päätään, surkutellen hänen tuskaansa. Viimeinkin, ennen kuin hän vielä olikaan oikein selvillä omasta aikomuksestaan, hän jo seisoi kosijansa oven edessä ja kolkutti.

Kun hänen kiireinen kolkutuksensa oli lakannut, oli kaikki jälleen hiljaa, ja siitä vielä kiihtyi hänen tuskansa, joka oli hänet tähän hurjaan käyntiin saattanut.

"Avaa, Heikki, – avaa!" huusi hän. "Avaa jos vielä olet elossa! – Avaa, jos et tahdo nähdä Hanskurin Katria kuolleena huoneesi kynnyksellä!"

Samassa kun hän näin hurjasti huusi korville, joita hän luuli kuoleman kautta umpeenmenneiksi, avasi se sama kosija, jota hän huusi, oven, juuri hyvään aikaan, niin että voi estää tytön pyörtyneenä maahan kaatumasta. Sepän rajatonta huimaa iloa tästä niin arvaamattomasta vieraasta vähensi vaan kummastus, joka teki ettei hän voinut uskoa silmiänsä, sekä pelästys Katrin umpeensulkeuneista silmistä, puoli-avonaisista vaalenneista huulista, posken kalmankelmeydestä sekä, niinkuin näytti, kokonaan lakanneesta hengenvedosta.

Heikki oli pysynyt kotona, huolimatta noista yleisistä hätämerkeistä, joita jo melkoisen kauan oli tullut hänen korviinsa. Hän oli nyt jyrkästi päättänyt, ettei enää sekaantuisi mihinkään kahakoihin, joita vaan suinkin saattaisi välttää, Nytkin hän vaan majistraatin nimen-omaisesta käskystä, jota hänen porvarina täytyi totella, oli ottanut miekkansa sekä varakilven seinältä ja oli menemäisillään ulos, ensi kertaa eläissään vastahakoisena sotapalvelukseen, jota hänen velvollisuutensa vaati.

"Kova onnipa onkin", arveli hän itsekseen, "että minut aina vaaditaan esille kaikkiin kaupunkimme taisteluihin, vaikka miekan mittelyt ovat Katrille niin vastenmieliset. Onhan, sen tiedän, niitä neitoja kyllin Perth'issä, jotka sanovat sulhasilleen: 'Mene ulos – tee velvollisuutesi urhon lailla, niin saat tyttösi suosion palkakses!' Vaan eipä kuitenkaan lähetetä noutamaan heidän sulhasiaan vaan aina minua, vaikka niin pian kun minä täytän velvollisuuteni miehenä ja suojelen turvatonta tyttöstä, tai velvollisuuteni porvarina ja tappelen kaupunkini kunnian puolesta, Katri minua aina kohtelee ikään kuin olisin minä pahin taistelukukko ja tyttöinviettelijä!"

Tämmöisiä mietteitä oli hänellä mieli täynnä, kun hänen avatessaan huoneensa ovea, se, joka oli rakkain hänen sydämelleen, vaan jota hän vähimmin kaikista oli arvannut saavansa nähdä, tuossa ilmautui hänen eteensä ja kaatui hänen syliinsä.

Riemastus, hämmästys ja säikähdys eivät kuitenkaan vieneet Heikiltä sitä neuvokkaisuutta, jota tämä hetki vaati. Hänen piti ensin viedä Katri turvapaikkaan ja saada tyttö tointumaan – se oli ensitehtävä, ennenkuin hän voi mennä tottelemaan majistraatin kutsua, vaikka kyllä sillä oli sanottu olevan suuren kiiruun. Hän kantoi suloisen kantamuksensa, joka oli hänestä kepeä kuin höyhen, vaikka kalliimman-arvoinen kuin yhtä suuri taakka puhtainta kultaa, pieneen kammariin, joka oli ollut hänen äitinsä makuuhuoneena. Se oli kaikkein sopivin pahoin voivalle, koska se oli puutarhaan päin ja siis erotettu kaikesta melusta.

"Imettäjä hoi! – Imettäjä Shoolbred – joudu pian – joudu kuin kuolema tai elämä siitä riippuisi – tässä on yksi, joka sinun apuas tarvitsee!"

Ylös juosta jolkuttikin vanha muija. "Kunhan se vaan olisi semmoinen, joka sinut pidättäisi ulos kahakkaan menemästä", sanoi hän; sillä melu oli jo hänenkin korviinsa ehtinyt. Mutta kenpä voi kuvata hänen kummastuksensa, kun hän näki Perth'in kaupungin Kaunottaren, hengettömältä näyttävänä, makaavan talon emäntä-vainaan vuoteella, jolle ämmän kasvatti oli tytön suurimmalla hellyydellä ja arkatuntoisuudella laskenut alas, ja jonka vieressä nyt Heikki istui, tueten Katria jättiläiskäsivarsillaan. "Hanskurin Katri!" sanoi hän – "ja – Jumalan emonen auttakoon! – kuoleman teossa, niinkuin näyttää!"

"Ei suinkaan, muori kulta", sanoi muijan kasvatti, "hänen rakas sydämensä sykkii – hänen suloinen henkensä käy ulos ja sisään! Tule sinä, jonka paremmin sopii häntä auttaa kuin minun – tuo vettä – ja rohtoja – mitä ikinä sinun vanha, viisas pääsi voinee keksiä. Jumala ei toki ole voinut saattaa häntä tänne minun syliini kuolemaan, vaan minun ilokseni sekä omaksensa elämään!"

Nopeudella, jota hänen ikäiseltään tuskin olisi voinut toivoa, hankki matami Shoolbred kaikki mitä tarvittiin sulkeuneen hengehtimisen palauttamiseksi. Niinkuin useimmat naiset sillä aikakaudella, tiesi hän vallan hyvin, mitä semmoisissa tapauksissa on tehtävä. Osasipa hän sen lisäksi myös hoitaa tavallisia haavojakin, jonka taidon harjoittamiseen hänen kasvattinsa sotaisa luonne hänelle sangen tiheään antoi tilaisuutta.

"Kuules, Heikki poikaseni", virkkoi hän; "hellitäpäs nyt vaan käsivartes tuosta minun hoidettavastani – vaikka hän kyllä maksaakin likistämisen vaivaa – vaan otapas kuitenkin kätes pois, että voit antaa minullen mitä tarvitsen. – Taikka enpä toki huolikaan käskeä sinua hellittämään hänen kättänsä, jos vaan ottaisit hiljaa lyödäkses hänen kämmentänsä, kun hänen kokoonkopristuneet sormensa suorenevat".

"Minäkö löisin hänen kaunoista kättänsä!" pani Heikki vastaan. "Yhtähyvin voisit käskeä minua läimäyttämään lasikuppia moukkarilla, kuin lyömään tätä hentoista kämmentä sormillani, jotka ovat känsistyneet sorvinkovuisiksi. – Mutta hänen sormensa jo suorenevatkin, ja me koetamme parempaa keinoa kuin lyömistä" – niin sanoen hän painoi huulensa tuohon kaunoiseen kätehen, jonka liikahtaminen todisti tunnon alkavaa palajamista. Nyt kuului pari syvää huokausta, ja sitten Perth'in kaupungin Kaunotar avasi silmänsä, loi ne rakastajaansa, joka oli polvillaan vuoteen vieressä, ja sitten hän taas vaipui alas pään-alaiselle. Koska Katri ei vetänyt pois kättänsä rakastajansa kädestä, niin tulee meidän olla niin armahtavaiset ja arvella, että hän ei vielä ollutkaan täyteen tuntoon herännyt eikä siis huomannut, kuinka Heikki tätä tilaisuutta väärin käytti, painamalla kättä vuoroin huulilleen, vuoroin rintaansa vasten. Samassa kuitenkin emme voi olla myöntämättä, että sillä välin jo puna alkoi palata Katrin poskiin, ja että hänen hengenvetonsa tämän minuutin tai pari kestävän uuden hervottomuuden ajalla kävi syvästi ja säännöllisesti.

Mutta nyt kuului yhä kiihtyvä melu oven ulkopuolelta, ja talon isäntää huudettiin kaikilla hänen eri nimillään: Heikki, Seppä, Wynd'in Heikki y.m. aivan kuin pakanat muinoin rukoilivat jumaliansa avukseen milloin yhdellä, milloin toisella nimellä. Ja viimein kansanjoukko, Portugal'in katolilaisten tavalla, kun ovat kyllästyneet turhiin rukouksiinsa pyhäinmiesten puoleen, turvasi haukkumisiin.

"Hyi häpeä, Heikki! Olethan sinä kunniaton mies, valapattoinen porvarivalasi rikkoja ja kauniin kaupunkimme petturi, jos et heti paikalla tule ulos!"

Matami Shoolbred'in apukeinot näkyivät nyt jo sen verran auttaneen, että Katri johonkin määrin oli tuntoon herännyt. Sillä kääntäen kasvonsa vähää enemmän rakastajansa puoleen, kuin hänen siihen-astisessa asemassaan oli mahdollista, antoi hän oikean kätensä vaipua sepän olkapäälle, jättäen vasemman hänen kätensä pidettäväksi. Näin näkyi hän vienosti pidättelevän häntä ja samassa hän kuiskasi: "Älä lähde, Heikki – pysy täällä mun luonani – he surmaavat sinut, nuot veren-ahneet miehet!"

Tähän rukoukseen oli Katrin viekoittanut ylenmääräinen ilo siitä, kun hän näki rakastajansa, jonka oli luullut tapaavansa kuolleena ruumiina, tässä elävänä edessään. Ja näillä vienoilla sanoilla, vaikka ne kuiskattiin niin hiljaa, että tuskin kuuluivat, näkyi olevan suurempi voima pidättää Wynd'in Heikkiä paikallansa, kuin ulkoa kajahtelevilla monilla käskeväisillä äänillä voimaa häntä ulos houkuttaa.

"Pyhä messu! hyvät naapurit", huusi muuan uljas porvari kumppaneilleen, "tuo hävytön seppä vaan tekee pilaa meistä. Murtakaamme hänen ovensa auki väkisin, ja laahatkaamme hänet ulos tukasta sekä kauluksesta!"

"Varo itseäs mitä teet", virkkoi toinen varovampi. "Se mies, joka väkisin pyrkii Heikki Sepän linnaan, menee kyllä sisään ehein raajoin, mutta hänen ulostullessaan on työtä haavalääkärille valmiina. – Mutta tuleepa tässä juuri mies, jolla on kyllä oikeus viedä sanottavamme perille ja puhua tuolle seuran pettäjälle suora totuus silmien väliin".

Mies, josta tämä sanottiin, ei ollut kukaan muu kuin Simo Hanskuri itse. Hän oli hyvään aikaan saapunut surmapaikalle, missä lakintekijä-paran ruumis makasi, kun tämä pormestari Craigdallien käskystä käännettiin; hänelle tuli siis kohta se lohdutus, että kuollut tunnettiin tuoksi suupaltoksi Proudfute raukaksi, eikä Heikki Sepäksi, jonka mielisankarinsa kansa oli luullut siinä näkevänsä. Nauru tai kumminkin jotain sensukuista kävi joukosta joukkoon, kun muistettiin, kuinka hartaasti Olivier aina oli pyytänyt itselleen sotaisen miehen mainetta, vaikka se oli niin aivan outo hänen luonteelleen sekä taipumukselleen; ja moni huomautti, että lakintekijälle nyt oli tullut osaksi kuolema, joka oli paljon enemmän hänen suurten sanainsa kuin hänen todellisen mielenlaatunsa mukainen. Mutta tämä ajaton leikinlasku, jossa aikakauden raakuus ilmautui, vaikeni kokonaan, kun nähtiin erään vaimon tunkeuvan kansanjoukon läpi ja kuultiin hänen parkumisensa, 'Voi minun mieheni – minun mieheni'.

Tilaa tehtiin surevalle leskelle, jonka kanssa pari, kolme nais-ystävää seurasi. Marketta Proudfutesta ei ollut tähän asti tietty muuta, kuin että hän oli sievännäköinen, mustatukkainen vaimo, ylpeä ja ylenkatseellinen muille, hänen mielestään halvemmille tai köyhemmille, ja itsevaltias puoliso mies-vainajansa yli, jonka kohoisen kukonharjan hän pian sai alentumaan, jos hän sattui kuulemaan Olivier'in sopimattomia kerskauskiekauksia. Mutta nyt, katkeran surunsa vallan alaisena, oli hänen näkönsä ja käytöksensä paljon enemmän kunnioitusta nostava.

"Vai te nauratte", sanoi hän, "te kunnottomat Perth'in porvarit, siitä että yhden teidän oman kaupunkilaisenne veret ovat vuotaneet tyhjiksi tänne katu-ojaan? – Vai sitäkö te nauratte, että surma on tullut tään minun mieheni osaksi? Milläs hän semmoista on ansainnut? Eikö hän pitänyt kunnollista taloutta voimassa omain kättensä työllä? Eikö hänellä ollut kohtuullinen pöytänsä, johon köyhä oli tervetultuaan ja josta sairas sai apua? Eikö hän lainaillut tarvitseville – eikö auttanut naapureitansa niinkuin ystävä ainakin – eikö aina jokainen saanut häneltä neuvoja ja oikeutta, niinkuin paraalta raatimieheltä ikinä?"

"Se on totta, se on totta", vastasi kansa; "hänen verensä on meidän vertamme yhtä hyvin kuin jos se olisi Heikki Sepän".

"Te puhutte totta, naapurit", lausui pormestari Craigdallie; "eikä tätä asiaa sovi unohduksiin peittää, niinkuin taannoinen peitettiin. Porvarit, me emme voi sallia, että verta kostamatta virtaa meidän katu-ojiamme myöten, niinkuin muu likavesi; muuten saamme pian nähdä koko leveän Tay-jokemme punertavan siitä. Mutta tämä läimäys ei suinkaan tarkoittanut tätä mies-parkaa tässä, johon se niin turmiollisesti on sattunut. Joka ihminen tietää, minkä luontoinen Olivier Proudfute oli: kuinka suuri suultaan, kuinka mitätön teoilta. Mutta hänellä on Heikki Sepän härännahkainen kylteri, kilpi sekä kypäri. Koko kaupunki ne tuntee yhtähyvin kuin minä; siitä ei ole mitään epäilemistäkään. Ja hänellä oli se tapa, tiedättehän sen, että hän pyysi matkia Seppää kaikissa asioissa. Joku vimmasta tai kenties päihtymyksen kautta sokea on tappanut tään viattoman lakintekijän, jota et kukaan vihannut eikä pelännyt, ja josta ei juuri kukaan paljon lukuakaan pitänyt, uljaan sepän sijasta, jolla oli sen seitsemän vihamiestä".

"Mitäs siis nyt tehdään, pormestari?" huusi kansanjoukko.

"Sen, hyvät ystävät, kaupungin hallitusmiehet ovat päättävät teidän puolestanne; me pidämme heti kokouksen, niin pian kuin ritari Charteris joutuu tänne, ja se tapahtuu kohta. Sillä välin tutkikoon haavalääkäri Dwining tätä ruumis-parkaa, niin että hän meille voi sanoa, millä tavalla tää surkea kuolema sen on kohdannut. Ja sitten pitää kääriä ruumis siivosti puhtaisin liinoihin, niinkuin kunnon porvarille on soveliasta; ja viekää hänet sitten pää-alttarin eteen St. Johanneksen, meidän kauniin kaupunkimme suojeluspyhän, kirkkoon. Lakatkaatte te kaikesta huudosta sekä melusta, ja jokainen aseisin kykenevä mies, joka on meidän kauniin kaupunkimme ystävä, laittakoon aseensa kuntoon, ja olkoon valmis Isolle-kadulle tulemaan, niin pian kun raatihuoneen iso kello vongahtaa. Ja sitten me taikka kostamme tämän meidän naapurimme murhan taikka annamme itsemme sen kohtalon alttiiksi, minkä taivaan Herra katsoo hyväksi meille suoda. Välttäkää sillä aikaa kaikkia kahakoita ritarien taikka heidän väkensä kanssa, siksi kun voimme viattomat syyllisistä erottaa. Mutta missäs nyt se seppä pahuus viipyy? Onpa hän ollut aina kärkäs kyllä kaikellaisiin kahakoihin, joihin ei häntä tarvittais, vaan nyt hän nahjustelee, kun hänen läsnä-olonsa olisi meidän kauniille kaupungille avuksi. – Mikäs häntä vaivaa, eikö kukaan tiedä? Onko häntä näkynyt Laskiais-illan ilonpidoissa?"

"Hän on taikka sairas taikka pahalla tuulella, pormestari," vastasi yksi kaupungin palvelija; "sillä, vaikka hän on kotona, niinkuin hänen sällinsä vakuuttavat, eipä hän kuitenkaan huoli meille vastata eikä ovea avata".

"Sallikaapas minun, pormestari", virkkoi nyt Simo Hanskuri, "mennä Heikki Seppää noutamaan. Minulla olisi pieni meidänvälinen äkä pois-sovitettava. Ja ylistetty olkoon Pyhä Neitsyt, joka on niin sallinut, että hänet saa tavata elävänä miehenä, jota neljännestuntia takaperin tuskin olisin uskaltanut toivoa".

"Tuokaa sitten meidän uljas seppämme raatihuoneelle", sanoi pormestari, koska samassa ratsumies, tunkeuttuaan kansanjoukon läpi, tuli hänelle jotain korvaankuiskaamaan. "Tässä on kunnon ystävä, joka sanoo, että Kinfauns'in herra juuri nyt on saapunut meidän laiturille."

Tämmöinen oli syy Simo Hanskurin tuloon Heikki Sepän taloon juuri tuolla jo kerrotulla hetkellä.

Häntä ei pidättänyt täällä sama epäilys ja pelko kuin muita porvareita. Hän meni siis suoraan kyökkiin, ja sieltä kun kuuli matami Shoolbred'in siellä sisässä puuhaavan, eteni hän makuukammariin. Hän ei virkkanut muuta kuin: "Anteeksi, hyvä naapuri!" ja sitten avasi oven ja astui huoneesen, jossa outo ja arvaamaton näkö tuli hänen silmilleen tarjoksi. Hänen äänensä herätti neiti Katrin kuolleista paljon joutuisammin, kuin mitä matami Shoolbred'in kaikki keinot olivat voineet, ja, tytön vaaleat posket nyt kerrassaan peittyivät suloisimmalla punalla. Hän työnsi rakastajansa poikemmaksi molemmilla käsillään, joiden hän tähän saakka oli sallinut olla Heikin hyväiltävänä, mikä siihen lieneekin ollut syynä, sekö ettei hän vielä ollut täyteen tuntoon tointunut, vai eikö tään-aamullisten tapausten kautta hänen rakkautensa oli herännyt. Heikki Seppä, ujo, niinkuin tiedämme, kompastui noustessaan. Ainoa kammarissa olevista, joka ei hämmästynyt, oli matami Shoolbred. Hän keksi jonkun tekosyyn, kääntyäkseen selin toisiin molempiin, niin että voi nauraa heidän hämille-joutumistansa; sillä hän tunsi, ettei hän millään muotoa voisi hillitä naurunhaluansa. Ja tähän nauruun hanskurikin, jonka hämmästys, vaikka suuri, oli lyhyt ja iloista laatua, kohta yhtyi oikein hartaasti.

"No, hyvä St. Johannes auttakoon!" virkkoi hän; "luulinpa äsken nähneeni näön, joka minulta oli estävä kaiken naurun, kumminkin tämän pitkän paaston ajaksi; mutta tämä tässä vetäisi väkisinkin suusoppeni ryppyyn, vaikka jos kuolemanteossakin olisin. Vai täällä meidän kunnon seppä, jonka kuolemaa jokapaikassa jo on itketty ja kaupungin kaikilla kelloilla julistettu, seisoo ilmi elävänä, iloisena, ja, jos hänen punakoista poskistansa päättää, aikoo elää niin kauan kuin kuka hyvänsä Perth'issä. Ja vai täällä on myös minun tarkkatuntoinen tyttäreni, joka eilen ei tahtonut puhua mistään muusta kuin nuorten miesten kunnottomuudesta, jotka harjoittavat irstaisuutta ja taluttelevat laulutyttöjä – niin, se sama, joka niskoitteli sekä St. Valentinia että St. Cupidoakin vastaan – vai täällä hän on, muuttuneena laulutytöksi itsekin, sen verran kuin voin nähdä! Olenpa kumminkin iloinen, että te, matami Shoolbred, joka ette koskaan siivottomuutta salli, olette täällä läsnä tässä suloisessa lemmittyin kohtauksessa".

"Te teette minulle vääryyttä, isä kulta", sanoi Katri, joka oli itkuun hyrähtämäisillään. "Minulla oli tänne tullessani ihan toista mielessä, kuin mitä te luulette. Minä vaan tulin siksi – siksi, että – "

"Että luulit täällä tapaavasi kuolleen sulhasen", virkkoi isä, "vaan tapasitkin elävän, joka voi ottaa hyväksensä sinun rakkautesi osoitteet ja niihin myös vastata. Tahtoisinpa tosiaan, jos ei se olisi syntiä, kiittää Herraa taivaassa, että tämä tapaus on sinut arvaamatta saanut näyttämään myös olevasi vaimo-ihminen. – Simo Hanskuri ei ole sen-arvoinen mies, että hänellä kelpaisi olla täydellinen pyhäneitsyt tyttärenä. – Pyh, älä nyt ole niin surkeannäköinen, äläkä luulekaan, että minä rupean sinun kovaa onneasi surkuttelemaan! Ainoa, minkä lupaan, on, että koetan olla nauramatta, jos vaan sinä tahdot olla niin hyvä ja lakata itkemästä tai kumminkin tunnustaa itkeväsi ilon kyyneleitä".

"Vaikka tulisikin minulle kuolema osaksi siitä tunnustuksesta", virkkoi Katri parka, "en voisi sanoa, mitä lajia ne ovat. Uskokaa vaan se, isä kulta, etten suinkaan olisi tullut tänne, jos en – jos en – "

"Jos et olisi pelännyt, ettei Heikki pääsisi tulemaan sinun luokses", jatkoi isä. "Ja nyt lyökääpä kättä rauhassa ja ystävyydessä ja sopikaa keskenänne, niinkuin oikeat Valentini-kumppalikset. Eilen oli Laskiais-Tiistai, Heikki – pankaamme että sinä olet tunnustanut kepposesi, olet saanut anteeksi ja nyt vapaa kaikesta pahanteosta, josta sinua syytettiin".

"Ei, mitä siihen tulee, Simo vaari", virkkoi seppä, "niin voin nyt, kun teidän mielenne on sen verran asettunut, että otatte kuullaksenne mitä sanon, vaikka vannoa, sormi Raamatun päällä, ja voinpa myös ottaa tään imettäjäni, matami Shoolbred'in, todistajaksi – "

"Ei, ei", sanoi hanskuri, "mitäs me uudestaan kaivaisimme esille vanhoja vihoja, jotka jo ovat olleet ja menneet!"

"Simo hoi! – Simo Hanskuri!" kuului nyt alhaalta kadulta.

"Se on totta, seppä poikaseni", virkkoi hanskuri, ykstotiseksi muuttuen; "meillä on nyt toista tekemistä. Sinun pitää paikalla tulla minun kanssani neuvoittelukokoukseen. Katri saa jäädä tänne matami Shoolbred'in luokse, joka on pitävä huolen hänestä, siksi kun palajamme. Ja sitten, koska kaupunki tätä nykyä on sekasorrossa, me lähdemme molemmat häntä kotiin saattamaan, ja niillä pitää olla rohkea luonne, jotka tohtivat meidän tiellemme esteeksi ruveta".

"Ohoh, minun isä kultani", virkkoi Katri hymyillen, "jopa te nyt olette Olivier Proudfuten virkaan ruvenneet. Se uljas porvarihan onkin Heikin sota-kumppali".

Ukon katsanto muuttui synkäksi.

"Sinä puhuit sanan, joka koski kipeästi, lapseni; mutta sinä et tiedäkään mitä on tapahtunut. – Suutele nyt Heikkiä vaan, anteeksi-annon merkiksi".

"En suinkaan", virkkoi Katri; "olen minä hänelle muutenkin jo liiaksi suosiota osoittanut. Kun hän ensin on saattanut tämän kulkulais prinsessan hyvissä turvissa kotiin, silloin vasta on aika vaatia semmoista palkintoa".

"Mutta sillä aikaa", sanoi Heikki, "otan talon-isännän oikeudella, mitä et sinä muulla lailla tahdo myöntää minulle".

Hän likisti kauniin tytön vasten rintaansa, ja sai ilman vastarinnatta ottaa suutelon, vaikka ei Katri ollut tahtonut sitä itse antaa. Kun he sitten astuivat portaita myöten alas, laski ukko kätensä sepän olkapäälle ja lausui: "Heikki, nyt on hartain toivoni täytetty, mutta pyhät miehet ovat niin sallineet, että se on tapahtunut vaarallisena, peloittavaisena hetkenä".

"Se on kyllä tosi", sanoi seppä. "Mutta tiedättehän te sen myös, isä, että meidän kahakat täällä Perth'issä, josko sattuvatkin tiheään, eivät koskaan ole pitkälliset".

Sitten hän avasi oven, josta pääsi asuinhuoneesta pajaan. "Pojat hoi!" huusi hän. "Antti, Cutberth, Dingwell ja Ringan! Älköön yksikään teistä liikahtako täältä kotoa, ennen kun palajan. Olkaa yhtä luotettavat kuin varukset, joita olen opettanut teitä takomaan – franskalainen kultakolikko ja skotlantilainen iloinen ilta tulkoon teille palkinnoksi, jos te minun käskyäni tottelette. Teidän suojaanne uskon kalliin tavaran. Vartioitkaa ovia tyystin – pikku Jussi juoskoon ylisellä edestakaisin luukuista tirkistelemässä, ja te muut pitäkää aseenne varalla, jos joku taloa lähenisi. Älkää avatko ovea kenellekään, siksi kun Hanskurin vaari ja minä palajamme – siitä riippuu minun henkeni ja minun onneni!"

Vahvat, nokiset jättiläiset, joille hän näin puhui, vastasivat: "Surma sille, joka tänne pyrkii!"

"Nyt on minun Katrini yhtä hyvissä turvissa", virkkoi sen jälkeen seppä hanskurille, "kuin kuninkaallisessa linnassa, jota olisi parikymmentä miestä puolustamassa. Me pääsemme vähimmillä esteillä raatihuoneelle, jos oikaisemme tämän puutarhan kautta".

Hän läksi siis edeltä astumaan pienen puutarhan kautta, missä lintuset, joille tää hyväsydäminen käsityöläinen oli talvikauden antanut suojaa sekä ruokaa, jo nyt, vaikka kevät vasta oli niin kaukana, tervehtivät Helmikuun auringon ensimmäisiä, silmänräpäyksen-aikuisia hymyilemisiä muutamilla heikoilla, ykä keskeytyvillä visertämisen yrityksillä.

"Kuulkaapas noita lauluniekkojani, isä", sanoi seppä. "Minä nauroin heitä tän-aamuna sydämeni katkeruudessa, siitä että ne pienet raukat jo visertelivät, vaikka heillä on vielä niin pitkä kannikka talvesta edessä. Mutta nyt minä hyvin siedän iloisen laulusen, kun minullakin on Valentini-kumppalini niinkuin heillä. Ja mitä pahaa lieneekin suotu osakseni huomenna, olen kuitenkin tänään onnellisin mies Perth'in kaupungissa ja koko läänissä".

"Vaan minun jo täytyy nyt kohta katkeroittaa tätä iloasi", virkkoi vanha hanskuri, "vaikka, sen Jumala tietää, minäkin iloitsen yhtä paljon kuin sinä. – Olivier Proudfute parka, se viaton hupsu, joka sinulle kuin minullekin oli hyvin tuttu, on tänä aamuna kuoliana löyhetty kadulta".

"Ainoasti humalassa tunnotonna kuin kuollut, toivon ma?" sanoi seppä. "Kyllähän viinisoppa ja pieni annos aviotoria hänet saanevat jälleen virkoomaan".

"Heikki, ei. Hän on tapettu – tapettu sotakirveellä tai jollakin sentapaisella aseella".

"Mahdotonta!" vastasi seppä. "Hänellä oli nopsat jalat kyllä, eikä hän koko Perth'in kaupungin rikkauksien tähden olisi käteensä turvannut, niin kauan kun pulasta saattoi päästä säärtensä avulla".

"Eipä hän saanutkaan valitsemisen tilaisuutta. Läimäys sattui takaraivoon, se, joka sivalsi, mahtoi olla häntä lyhempi mies, jolla oli huovin sotakirves tai jotain sentapaista aseena, sillä pertuska olisi sattunut ylemmäksi kiireesen. – Mutta siinä hän makaa, kun makaakin, kuoliana, hirvittävä haava päässään, josta aivot irvistävät".

"Sitä en voi käsittää", sanoi Wynd'in Heikki. "Hän kävi minun luonani sydän-yön aikana, morrice-tanssijan vaatteissa, ja näytti juoneelta, vaikkei kuitenkaan aivan ylenmäärin. Hän lorueli minulle siitä, että muka jotkut yölliset pauhaajat olivat häntä ahdistelleet ja vaaraan saattaneet. Mutta voi! tunnettehan tekin sen miehen. Minä luulin sen vaan taas olevan tuommoista tyhjää kerskausta, jommoista hän usein päästi suustansa, kun oli juovuksissa. Ja niin – suokoon armelias Pyhä Neitsyt sen minulle anteeksi, minä annoin hänen mennä kotiin häntä saattamatta, ja siinä tein hänelle armottoman pahan. Pyhä Johannes todistakoon sanani! Olisinhan minä lähtenyt saattamaan vaikka mitä turvatonta olentoa – paljon mielummin siis häntä, jonka kanssa niin usein olen istunut yhdessä pöydässä, juoden yhdestä pullosta. Mutta kelles kaikista ihmisistä voi edes sattua mieleen tehdä pahaa tuolle hupsu-paralle, joka ei tehnyt mitään muuta pahaa, paitsi että laski suustansa joutavia kerskauksia!"

"Heikki, hänellä oli sinun kypärisi, sinun kylterisi, sinun kilpesi – mitenkäs hän net oli saanut?"

"Hän pyysi saadakseen ne lainata siksi yöksi, ja minä olin täällä synkällä mielellä, ja tahdoin päästä hänestä. En ollut viettänyt pyhäpäivää ilolla, enkä tahtonut pitää mitään iloa, tuon meidän välimme rikkoutumisen tähden."

"Pormestari Craigdallie ja kaikki meidän muutkin viisaimmat neuvosmiehemme arvelevat, että se sivallus tarkoittikin sinua, ja että sinun tulee kostaa tämän kaupunkilaisemme surmaa, jonka hän sai sinun sijastas".

Seppä pysyi hetkisen aikaa ääneti. He olivat nyt jo tulleet ulos puutarhasta ja kävelivät syrjäistä katua, jota myöten aikoivat päästä raatihuoneelle, olematta kaikkien joutilaitten silmien sekä joutavien kyselemisten alaisna.

"Sinä olet vaiti, mun poikani, vaikka meillä molemmilla olisi niin paljon puhuttavaa", virkkoi Simo Hanskuri. "Arvelepas sitä, että lesken, Marketta Proudfuten, jos hän nähnee syytä nostaa kannetta jotakuta ihmistä vastaan tuosta hänelle sekä hänen orpolapsilleen tehdystä pahasta, tulee kannattaa kannettansa jonkun hänen puolestaan taistelevan kautta, meidän lakimme sekä tapaimme mukaan. Sillä olipa se murhamies kuka hyvänsä, niin me tuon aatelis-herrojen seuralais-joukkion kyllä hyvin tunnemme, ollaksemme varmat, että epäluulon alaiseksi tuleva mies on vaativa asian ratkaisemista miekalla, pilanteoksi kenties meille, joita he aina haukkuvat porvari-pelkureiksi. Vaan niin kauvan kuin meillä on verta suonissamme, Heikki, me emme sitä haukkumista saa sallia".

"Kylläpä mä näen, mihinkä te tahtoisitte minua työntää, isä," vastasi Heikki alakuloisesti; "ja Pyhä Johannes sen tietää, että minä olen totellut käskyjä taisteluun yhtä mieluisesti kuin sotahevonen torven torahdusta. Mutta arvatkaas vaan, isä, kuinka minä useammat kerrat olen menettänyt Katrin suosion, niin että jo aivan epäilin, voinko sen koskaan enää saada takaisin, siitä että sormeni, niin sanoakseni, ovat liiankin syyhyneet sotaan. Ja nyt juuri ovat meidän riitamme sovitetut, ja toivoni, – jotka vielä tänä aamuna näkyivät olevan kauempana kuin mitä maalliset silmät kannattivat nähdä, ovat tulleet likemmäksi ja muuttuneet kirkkaammiksi kuin koskaan ennen. Pitääkö minun nyt, oman armaani anteeksi-anto-suutelo vielä vereksenä huulillani, ryhtyä johonkuhun uuteen väkivallantekoon, joka, niinkuin te kyllä tiedätte, on hänen mieltään kovasti pahoittava".

"Vaikea on minun neuvoa sinua", virkkoi Simo; "mutta sitä vaan tahtoisin nyt sinulta kysyä – onkos sulla vai ei syytä arvella, että tuota kovaonnista Olivier parkaa on luultu sinuksi?"

"Kylläpä pahoin pelkään niin olleen", sanoi Heikki. "Hänen arveltiin olevan hiukan minunnäköiseni, ja se apina-parka oli oikein harjoittamalla opiskellut minun pään pitoani ja astuntaani, vieläpä lisäksi niitä lauluja, joita minulla on tapana vihellellä; sillä kaikella hän pyysi niin paljon kuin mahdollista enentää kaltaisuuttamme, josta hän niin ylpeili. Onhan mulla vihamiehiä yltäkyllin, niin täällä kaupungissa kuin myös maalla, joiden voi mieli palaa minulle pahaa kepposta tekemään; hänellä, minun tietääkseni, ei ollut yhtään".

"Niin, Heikki, enpä voi muuta sanoa, kuin että tyttäreni mieli kyllä mahtaa käydä pahaksi. Hän on paljon seurustellut Klemetti-isän kanssa, ja saanut päähänsä tuommoisia oppeja rauhasta sekä anteeksi-antamisesta, jotka mielestäni ovat jokseenkin sopimattomat tässä maassa, missä ei laki suojaa meitä, jos ei meissä liene miehiä itseämme itse suojelemaan. Jos päätät käydä tähän taisteluun, niin lupaan tehdä parastani, saadakseni hänet katsomaan asiaa samalta kannalta kuin meidän kaupungin muukin kunnon vaimomäki. Vaan jos päätät jättää asian sikseen – jättää kostamatta surman, joka Olivier'ille on tullut kohtaloksi sinun sijastas – jättää lesken ja orvot ilman mitään hyvitystä puolison ja isän menettämisestä – silloin lupaan etten tuomitse sinua liian kovin, vaan muistan, minulla kumminkaan ei olevan oikeutta moittia sinun kärsivällisyyttäs, koska siihen on syynä rakkaus minun lapseeni. Mutta siinä tapauksessa, Heikki, meidän täytyy muuttaa pois tästä kauniista kaupungistamme, sillä täällä me olisimme vaan ylenkatsottu perhekunta".

Heikki ohkasi syvään ja oli taas ääneti hetkisen aikaa, ennen kun vastasi:

"Parempi kuolema kuin häpeä, vaikken saisikaan koskaan enää astua Katrin silmien eteen. Jos vielä olisi niinkuin eilen, niin olisin mennyt parastakin miekkamiestä vastaan noista kaikista huoveista niin iloisesti kuin ikinä Vapunpäivän tanssiin. Mutta tänäpäivänä, kun Katri juuri melkein on sanonut: 'Heikki, mä rakastan sinua!' – se on vallan kova käsky, Hanskuri vaari. Mutta se on kaikki minun omaa syytäni! Tuota onnetonta Olivieriä! Olisipa minun pitänyt hänelle suoda katokseni suojaksi, koska hän rukoili minua pelkonsa tuskassa. Taikka jos olisin lähtenyt häntä saattamaan, niin olisin estänyt tämän kohtalon taikka myös itsekin tullut siihen osalliseksi. Mutta minä soimasin häntä, pilkkasin häntä, kirosin häntä, vaikka kyllä pyhät miehet tietävät, että ne pahat sanat kaikki vaan tulivat ärtyneen sydämeni kärsimättömyydestä. Minä ajoin hänet ulos ovestani, vaikka tiesin hänen olevan niin tuiki turvattoman, ajoin hänet siihen surmaan, joka kenties oli aiottu minulle. Minun nyt kohta täytyy kostaa häntä, jos en tahdo ikäni pituista häpeää itselleni. Katsokaas, isä – minun sydämeni on sanottu olevan yhtä kovan kuin teräs, jota takoilen – vaan vuodattaako kirkastettu teräs tämmöisiä kyyneleitä? – Häpeä kyllä että minun silmistäni niitä vuotaa!"