Talismani

Sulttania, kuten useimpia hänen aikalaisiaan, vaivasi aikakauden taika-usko ja odottaessaan ruhtinaallisten vierastensa tuloa, hän tarkasteli erästä horoskopia sekä siihen kuuluvaa selitystä, jonka Engaddin erakko oli lähettänyt hänelle, ennen leiristä lähtöänsä.

"Kummallinen ja salaperäinen tiede", hän sanoi itsekseen, "joka luvaten siirtää peitettä tulevaisuuden edestä syrjään, saattaa harhateille niitä, joita se näkyy opastavan oikeaan, ja pimentää sitä näyttämöä, jota se on muka valaiseva! Kuka ei olisi väittänyt, että minä olin se erittäin vaarallinen vihollinen tälle Richardille, jonka vihollisuus tulisi lakkaamaan naimisen kautta hänen sukulaisensa kanssa? Ja kuitenkin nyt näyttää siltä, että tuon urhoollisen kreivin ja prinsessan yhdistys tulee rakentamaan ystävyyttä Richardin ja Skotlannin välillä, joka viimemainittu on hänelle paljo vaarallisempi vihollinen kuin minä, juuri kuin villikissa huoneessa on enemmän peljättävä kuin jalopeura etäisessä erämaassa. Mutta", jatkoi hän puoli-ääneen, "tähtien asema ilmotti myös, että prinsessan mies oli oleva kristitty. – Kristitty!" kertoi hän tuokion perästä – "Tämä antoi mielettömälle haaveksivalle tähtitutkialle aihetta siihen toivoon, että minä luopuisin uskostani! Vaan minua, profeetamme uskollista seuraajaa, sen olisi pitänyt huomauttaa ereyksestäni. Makaa tuossa, merkillinen paperi", hän jatkoi pistäessään sen päänalasensa alle; "kummalliset ovat ennustuksesi ja myöskin vaaralliset, koska ne, silloinkin kuin itsessään ovat tosia, kuitenkin pettävät niitä, jotka koettavat selittää niiden sisältöä. – Mitä nyt? Mitä tämä sisääntunkeminen merkitsee?"

Tämä sanottiin kääpiö Nectabanukselle, joka hirveästi säikähtäneenä syöksi telttaan; hänen rumat kasvonsa olivat kauhusta käyneet vielä rumemmiksi – silmät tuijottivat päässä, suu oli auki ja kurttuiset, rujostuneet kädet ja sormet harillansa.

"Mitä nyt?" sanoi sulttani ankarasti,

"Accipe hoc!" ähkyi kääpiö.

"Hoc! Mitä sanot?" jatkoi sulttani.

"Accipe hoc!" vastasi tuo hämmästynyt raukka, tietämättä kenties, että kertoi samat sanat kuin ennen.

"Mene tiehes!" sanoi sulttani. "Minua ei huvita kuulla hullutuksia".

"En minä ole hullu", sanoi kääpiö, "enemmän kuin tarvitaan, että hulluuteni auttaisi järkeäni ansaitsemaan minulle, kurjalle raukalle, jokapäiväisen leipäni. Kuule, kuule minua, suuri sulttani!"

"No, jos sinä valitat jostakin todellisesta vääryydestä", sanoi Saladin, "on kuningas velvollinen kuulemaan sanojasi, olitpa viisas tai hullu. – Tule tänne kanssani", jatkoi hän vieden hänen teltan sisempään osaan.

Mitä heidän puheensa lie koskenutki, keskeytti sitä pian torvien toitotus, joka ilmotti kristittyjen ruhtinasten tuloa. Saladin tervehti heitä teltassaan kuninkaallisella kohteliaisuudella, joka oli sekä hänen että heidän arvonsa mukainen, vaan erityistä kohteliaisuutta hän osotti nuorelle Huntingdonin kreiville, jolle hän jalomielisesti toivotti onnea hänen nykyisten iloisten toivettensa johdosta, vaikka ne olivatkin tehneet tyhjäksi Saladinin omat toiveet.

"Mutta älä luule, jalo nuorukainen", sanoi sulttani, "että Skotlannin prinssi on enemmän tervetullut Saladinin luokse, kuin Kenneth oli yksinäiselle Ilderimille, kun he tapasivat toisensa erämaassa, tahi kuin alakuloinen etiopialainen oli Adonebek El Hakimille. Urhoollisella ja jalolla sielulla, kuten sinun, on oma arvonsa, huolimatta säädystä ja syntyperästä, juuri kuin tämä raikas juoma, jonka tässä sinulle tarjoan, on yhtä makeaa, juotiinpa se savi-astiasta tahi kultaisesta maljasta".

Huntingdonin kreivi antoi sopivan vastauksen, kiitollisesti tunnustaen niitä monia ja suuria palveluksia, joita jalomielinen sulttani oli hänelle tehnyt; vaan juotuaan Saladinin maljan siitä sorbetipikarista, jonka tämä oli tarjonnut hänelle, ei hän voinut olla hymysuin sanomatta: "urhoollinen ratsumies Ilderim ei tiennyt, miten jää muodostui; vaan antelias sulttani jäähdyttää sorbetinsa lumella".

"Tahdotko, että arapialainen tahi kurdilainen olisi yhtä ymmärtäväinen kuin Hakim?" sanoi sulttani, "joka pukeutuu valepukuun, hänen täytyy antaa sydämensä tunteiden ja päänsä opin olla sen puvun kaltainen, jonka hän on ottanut ylleen. Minä halusin nähdä, miten urhoollinen ja rehellinen ritari Frangistanista käyttäisi itseänsä väittelyssä semmoisen henkilön kanssa, kuin minä silloin näytin olevan. Sentähden olin epäilevinäni yleisesti myönnetyn asian totuutta nähdäkseni, millä perustuksella väitteitäsi puollustaisit".

Kummastelematta kuullen, että jäähdytettyä sorbetia oli saatavissa, tarttui Itävallan arkkiherttua, joka seisoi vähän syrjässä, erinomaisella mielihyvällä ja hiukan kömpelösti suureen maljaan, juuri kun Huntingdonin kreivi oli laskemaisillaan sen luotansa.

"Hyvin virkistyttävää!" huudahti hän aika kulauksen perästä, jonka päivän helle ja kuume-oireet eilispäivän päihtymyksen vuoksi tekivät erittäin tervetulleeksi; ja huoahtaen hän kurotti maljan temppeliritarein suurimestarille. Saladin antoi merkin kääpiölle, joka astui esiin ja karkealla äänellä lausui sanat: Accipe hoc! Temppeliherra säpsähti, kuten hevonen, joka äkkää jalopeuran pensaan juuressa polun varrella; vaan hän tointui heti ja nosti maljan huulilleen, kenties näin salatakseen hämmennystään. – Vaan nämä huulet eivät koskaan koskeneet maljan laitaa. Saladinin miekka lensi tupestaan, kuten salama pilvistä iskee. Se välähti ilmassa ja suurimestarin pää vyöryi teltan toiseen päähän, vaan ruumis jäi sekunniksi seisomaan malja yhä kädessä, ja kaatui sitten, jolloin juoma sekaantui suonista purskahtavan veren kanssa yhteen.

"Petosta!" huudettiin joka taholta ja Leopold, joka seisoi lähinnä Saladinia ja hänen veristä miekkaansa, juoksi taaksepäin, ikäänkuin peljäten että nyt tulisi hänen vuoro. Richard ja muut laskivat kätensä miekkaan.

"Älä pelkää mitään. Itävallan arkkiherttua", sanoi Saladin, yhtä tyynesti, kuin jos ei mitään olisi tapahtunut, "älkääkä tekään. Englannin kuningas, liioin suuttuko siitä, mitä olette nähneet. Ei moninaisten konnantöittensä vuoksi; ei sen väijymyksen tähden, jota hän hänen oman asekantajansa tunnustuksen mukaan mietti kuningas Richardin henkeä vastaan; ei sentähden että hän erämaassa ajoi minua ja Skotlannin prinssiä takaa, niin että meidän täytyi pelastaa henkemme hevosten nopeuden kautta; ei sen vuoksi että hän juuri nyt on yllyttänyt maroniteja karkaamaan päällemme, joka hanke ainoastaan sen kautta on tyhjäksi rauennut, että minä vasten luuloa olin kutsunut kokoon liian monta arapialaista – ei kaikkein näiden rikosten tähden, vaikkapa jokainen niistä olisi ansainnut semmoisen rangaistuksen, hän makaa kuolleena tuossa, vaan sentähden että hän tuskin puolta tuntia, ennenkuin hän läsnä-olollaan saastutti seuraamme, niinkuin samumtuuli myrkyttää ilman, työnsi puukon kumppaninsa ja rikosveljensä. Konrad Montserrat'n sydämeen, jottei tämä tunnustaisi niitä ilkeöitä salahankkeita, joihin he yhteisesti olivat olleet osalliset".

"Mitä! Konrad murhattu? Ja suurimestari, hänen kumminsa ja likin ystävänsä, on hänen murhannut!" huudahti Richard. "Jalo sulttani, en tahdo epäillä sanojasi – kuitenkin tämä on todistettava – muuten —

"Tuossa seisoo todistaja", sanoi sulttani, osottaessaan peljästynyttä kääpiöä. "Allah, joka lähettää meille kiiltomadon valaisemaan yötä, voi saada salaiset rikokset halvimmilla keinoilla ilmi".

Saladin kertoi nyt kääpiön historian, joka kuului lähes näin: mielettömässä uteliaisuudessaan, tahi, kuten hän osaksi tunnusti, näpistelläksensä oli Nectabanus hiipinyt Konradin telttaan, josta hänen palveliansa olivat luopuneet, kiiruhtaen muutamat leiristä pois, ilmottamaan hänen veljelleen tappelun päätöstä, ja toiset nauttien niitä virvotuksia, joita sulttanin anteliaisuus oli heille jättänyt. Haavotettu nukkui Saladinin ihmeellisen talismanin vaikutuksesta, niin että kääpiöllä oli tilaisuus mieltä myöten nuuskia joka paikassa, kunnes raskaiden askelten kopina pelotti häntä menemään piiloon. Hän hiipi esiriipun taakse, josta hän saattoi kuulla ja nähdä kaikki, mitä suurimestari, joka tuli sisään ja huolellisesti sulki teltan oven jälkeensä, sanoi tahi teki. Hänen uhrinsa, joka äkkiä heräsi unesta, näkyi kohta aavistaneen vanhan toverinsa tarkotuksen, sillä hän oli peljästyneellä äänellä kysynyt, minkä tähden suurimestari häiritsi häntä.

"Minä tulen sinua ripittämään ja synneistäsi päästämään", vastasi suurimestari.

Pelästynyt kääpiö ei voinut paljon muistella heidän muuta keskustelua, paitsi että Konrad oli pyytänyt suurimestaria ei taittamaan särkynyttä ruokoa ja että temppeliherra oli työntänyt turkkilaisen tikarin hänen sydämeensä, sanoen: Accipe hoc! jotka sanat sitten kauan kummittelivat piilossa olevan todistajan peljästyneessä mielikuvituksessa.

"Minä hankin varman tiedon tämän kertomuksen totuudesta", sanoi Saladin, "ruumista tarkastuttamalla; ja tuon onnettoman henkilön, jonka Allah on tehnyt rikoksen ilmisaajaksi, käskin teidän läsnä ollessa kertoa murhaajan sanat; ja te itse näitte, minkä vaikutuksen hänen omaantuntoonsa ne tekivät".

Sulttani oli vaiti, ja Englannin kuningas alkoi puhua:

"Jos tämä on totta, jota en suinkaan epäile, olemme olleet todistajina suureen oikeudentekoon, vaikka se näytti toiselta. Mutta minkätähden tässä seurassa? Minkätähden omalla kädelläsi?"

"Olin aikonut toisin", sanoi Saladin; "vaan jollen olisi jouduttanut hänen tuomiotansa, olisi hän kokonaan siitä päässyt; sillä, jos olisin sallinut hänen juoda maljastani, jota hän oli tekemäisillään, kuinka minä sitten, joutumatta pahaan huutoon kesti-ystävyyden lain rikkomisesta, olisin voinut antaa hänen kärsiä sen kuolemanrangaistuksen, jonka hän niin hyvin oli ansainnut? Jos hän olisi tappanut isäni ja sen perästä syönyt leipääni ja juonut maljastani, en olisi koskenut hiuskarvaakaan hänen päässään. Mutta kyllin hänestä – hänen ruumiinsa ja muistonsa kadotkoon meistä".

Ruumis kannettiin pois ja kaikki murhan merkit poistettiin tahi salattiin niin pian ja taitavasti, että selvästi näkyi, että tapaus ei ollut niin tavaton, että se olisi saanut Saladinin palveliat ja hoviväen taidoltansa.

Mutta kristityt ruhtinaat tunsivat mielensä suuresti sortuneiksi äsköisestä tapauksesta ja vaikka he sulttanin kohteliaan pyynnön vuoksi istuivat paikoilleen kemuissa, tapahtui tämä kuitenkin epäilyksen ja hämmästyksen äänettömyydellä. Richard oli ainoa, jonka mieli ei antanut vähintäkään tilaa epäluulolle tahi hämmästykselle, vaan hänkin näytti mietiskelevän jotain ehdotusta ja itsekseen tuumailevan, kuinka hän sen paraiten esittelisi, saadakseen sen hyväksytyksi. Viimein hän tyhjensi suuren viinilasin ja kääntyi sulttaniin pyytäen saada tietää, oliko totta että hän oli kunnioittanut Huntingdonin kreiviä kahdenmiekkaisilla.

Saladin vastasi hymyillen, että oli koetellut hevostansa ja aseitansa Skotlannin perintöruhtinasta vastaan, kuten ratsumiesten oli tapa tehdä erämaassa toisiaan kohdatessaan ja lisäsi kainosti, että vaikka tappelu ei ollut aivan ratkaiseva, hänellä ei ollut erittäin syytä kehua tappelusta. Toiselta puolen ei skotlantilainen tahtonut tunnustaa hänelle näin myönnettyä etevyyttä, vaan halusi suoda sen sulttanille.

"Sinulla on kyllin kunniaa paljaista kahdenmiekkaisista", sanoi Richard, "ja minä kadehin enemmän tätä kunniaa sinulta, kuin kaikkia Edithin hymyilyjä, vaikka yksi ainoa niistä kyllä palkitsisi verisen päivätyön. – Mutta mitä arvelette, jalot ruhtinaat; onko soveliasta, että niin suuri ritariseura eroaisi, tekemättä mitään, josta tulevat aikakaudet voisivat puhua? Mitä on kavaltajan ilmisaanti ja kuolema niin kauniin kunniaseppeleen suhteen, kuin tässä on koolla ja jonka ei pitäisi erota näkemättä mitään, joka enemmän ansaitsisi sen huomiota? Mitä sanotte, ruhtinaallinen sulttani? – Jos me molemmat tämän kunnioitettavan seuran edessä ratkaisisimme tuon kauan riidanalaisen kysymyksen tästä Palestinasta ja siten yhtä haavaa lopettaisimme tämän pitkällisen sodan? Tuolla on rata valmiina, eikä pakanuus koskaan voi toivoa parempaa sankaria kuin teitä; ja jollei arvokkaampaa tarjou, olen minä laskeva hansikkani kristikunnan puolesta ja kaikella kunnioituksella ja ystävyydellä me taistelemme hengen kaupalla Jerusalemin omistamisesta".

Syvä äänettömyys seurasi nyt sulttanin vastausta odotettaessa. Hänen otsansa ja poskensa punehtuivat suuresti, ja moni läsnä-olioista luuli hänen epäilevän, josko hän suostuisi vaatimukseen. Viimein hän sanoi: "jos tappelisin pyhän kaupungin puolesta niitä vastaan, joita me pidämme epäjumalain sekä kuvien, hirsien ja kivien palvelioina, voisin luottaa siihen, että Allah vahvistaisi käsivarteni; tahi jos kuuluisin Melek Ricin miekan alle, en koskaan voisi päästä paratiisin kunniallisemmalla kuolemalla. Mutta Allah on jo antanut Jerusalemin oikeauskoisille ja se olisi profeetan Jumalan kiusaamista, jos minä, luottaen väkevyyteeni ja taitavuuteeni, panisin alttiiksi sen, jonka jo omistan sotavoimieni enemmyyden kautta".

"Jollei Jerusalemin vuoksi", sanoi Richard sellaisen henkilön äänellä, joka pyytää jotakin suosiota paraimmalta ystävältänsä, "niin karatkaamme kuitenkin rakkaudesta kunniaan terotetuilla keihäillä toisiamme vastaan".

"Tätäkään", sanoi Saladin puoleksi hymyillen Leijonasydämen kiihkeälle sotahalulle, "en tätäkään voi hyvällä omallatunnolla tehdä. Isäntä panee paimenen laumalleen, ei paimenen, vaan lammasten vuoksi. Jos minulla olisi poika, joka voisi valtikkaa pidellä siinä tapauksessa, että minä kaatuisin, olisi minulla ehkä oikeus, niinkuin minulla on tahto, uskaltaa tätä rohkeaa taistelua; vaan teidän oma Raamattunne sanoo, että lampaat hajoavat, kun paimenet ovat kaatuneet".

"Kaikki onni on tullut sinun osaksesi", sanoi Richard huo'aten Huntingdonin kreiville. "Minä olisin antanut paraimman vuoden elämässäni tuosta puolesta tunnista Erämaan Timantin luona!"

Richardin ritarillinen innostus elähytti seuran alakuloisia mieliä ja kun vihdoin noustiin ylös pois lähteäkseen, astui Saladin esiin ja tarttui Leijonasydämen käteen.

"Jalo Englannin kuningas", hän sanoi, "iäksi päiväksi me nyt eroamme. Että teidän liittonne on niin hajonnut, ettei sitä enää koskaan voida solmita yhteen, ja että te oman maanne sotavoimilla ette voi yritystä loppuun saattaa, sen te tiedätte yhtä hyvin kuin minä. Minä en voi teille jättää tätä Jerusalemia, jonka omistamista niin hartaasti haluatte. Se on meille, niinkuin teille, pyhä kaupunki. Vaan mitä muuta hyvänsä Richard Saladinilta pyytää, annetaan yhtä mielellään, kuin tuo lähde tuossa vettänsä antaa. Niin, ja samaa Saladin yhtä alttiisti tarjoaisi, jos Richard seisoisi erämaassa ainoastaan kaksi joutsimiestä seurassansa!"

Seuraava päivä näki Richardin palaavan omaan leiriinsä, ja vähän aikaa sen perästä nuori Huntingdonin kreivi joutui naimisiin Edith Plantagenet'n kanssa. Sulttani lähetti tähän tilaisuuteen kuuluisan *Talismanin* morsiuslahjaksi; mutta vaikka monta parannusta toimitettiin sen avulla Europassa, ei yksikään voinut menestymisen ja maineen suhteen vetää vertoja niille, jotka sulttani itse suoritti. Talismani on vielä olemassa; sillä Huntingdonin kreivi testamenttasi sen urholliselle skotlantilaiselle ritarille sir Mungo of the Lee'lle, jonka vanhassa ja korkea-arvoisessa suvussa se vielä säilytetään, ja vaikka tenhovoimalla varustetut kivet jo aikoja ovat poistetut uudemmasta farmakopeasta, käytetään talismania kuitenkin vielä verenjuoksun tyrehyttämiseen ja vesikauhun parantamiseen.

Tässä kertomuksemme loppuu, koska ne ehdot, joita vastaan Richard suostui vallotustensa luopumiseen, ovat mainittuina kaikissa tämän aikakauden historioissa.