Säätynsä uhri

Näille johtopäätöksille hän sai vahvistusta myöhemmin illalla muutamista vihjauksista. Selden oli satunnaisen ikävän ajamana syönyt päivällistä Silvertonin kanssa ja lähtenyt, yhä hänen seurassaan, kirkkaasti valaistulle puistokadulle, missä täpötäysiltä korokkeilta näki veden välkkyvän tummuuden. Ilta oli lauha ja houkutteleva. Yläpuolella oli kesäinen taivas, jolle sinkoili raketteja, ja idästä lähetti rannikon komean mutkan takaa nouseva kuu lahden yli valojuovan, joka kalpeni tuhkanharmaaksi valaistujen veneiden punaisessa välkkeessä. Lyhtyjen alla oli puistotie, soittoa kuului silloin tällöin väkijoukon melun ja hiljaa pimeissä puistoissa lepattavien lehtien suhinan yli, ja puistojen ja korokkeiden välitse kulki ihmisvirta, jonka äänekästä karnevaalimelua näytti vaimentavan sesongin lisääntyvä raukeneminen.

Selden ja hänen toverinsa, onnistumatta saamaan paikkaa millään lahtea hallitsevalla korokkeella, olivat kulkeneet hetken ajan ihmisvirran mukana ja sitten löytäneet korokepaikan puistotien yläpuolella olevalla korkealla puistopengermällä. Sieltä he näkivät vain kolmikulmaisen läikän vettä ja venheiden leikittelyn sen pinnalla, mutta tiellä liikkuva ihmisjoukko oli välittömästi heidän näkyvissään ja se näytti Seldenistä kokonaisuudessaan mielenkiintoisemmalta kuin itse näköala. Hetken kuluttua hän kuitenkin ikävystyi paikkaansa ja laskeuduttuaan yksin tiekivitykselle meni ensimmäiseen kulmaukseen ja kääntyi hiljaiselle kuutamoiselle sivutielle. Pitkät puutarhaseinämät ja niiden yläpuolelle kohoavat puut piirsivät kivitykselle tumman rajan. Tyhjät vaunut kulkivat autiota ajotietä, ja Selden näki vastakkaiselta puolelta tulevan kaksi henkilöä, antavan merkin ajurille ja ajavan kaupungin keskustaan päin. Heidän vaunuihin astuessaan kuunvalo sattui heihin ja Selden tunsi rouva Dorsetin ja nuoren Silvertonin.

Lähimmän katulyhdyn alla hän katsoi kelloonsa ja näki, että se läheni yhtätoista. Hän kääntyi toiselle poikkitielle ja sivuuttamatta puistotien tungosta kulki sille hienolle klubille, joka on tuon ajotien varrella. Täällä juomapöytien keskellä hän huomasi Lord Hubert Daceyn, joka istui tavallinen väsynyt hymy huulillaan nopeasti vähentyvän kultakasan takana. Kun kasa oli kokonaan hävinnyt, nousi Lord Hubert olkapäitään kohauttaen ja Seldeniin yhtyen meni hänen kanssaan klubin autiolle terassille. Oli yli keskiyön ja katselijakorokkeet olivat tyhjentyneet, pitkien punavaloisten venejonojen hajaantuessa ja häipyessä, ja taivas oli jälleen saanut rauhallisen kuutamovalaistuksensa.

Lord Hubert katsoi kelloonsa. "Hitto sentään! Lupasin mennä herttuattaren kanssa illalliselle London Houseen, mutta kello on yli kahdentoista ja luulen, että he ovat jo kaikki hajaantuneet. Seikka on se, että kadotin heidät tungoksessa päivällisten jälkeen ja osuin tänne. Heillä oli paikka eräällä korokkeella, mutta tietenkään he eivät voineet pysyä paikoillaan; herttuatar ei ikinä voi. Hän meni Miss Bartin kanssa etsimään omien sanojensa mukaan seikkailuja – totta totisesti ei ole heidän vikansa, jolleivät he saa niitä, merkillisiäkin!" Hetken ajan kaivettuaan esille paperossia hän lisäsi tunnustellen: "Miss Bart on luullakseni teidän vanha ystävänne? Niin hän kertoi minulle. Ah – kauniit kiitokset – minulla ei näytä olevan jäljellä ketään." Hän sytytti Seldenin tarjoaman paperossin ja jatkoi: "Eihän se tietenkään minuun kuulu, mutta minä en häntä toimittanut herttuattarelle. Viehättävä nainen, se herttuatar, ymmärrättehän, ja hyvin hyvä ystävä minun kanssani, mutta jotensakin vapaasti kasvatettu."

Selden kuunteli hiljaa, ja hieman hengähdettyään Lord Hubert alkoi taas: "Ihme ja kumma, ettei voi päästä tuon nuoren ladyn yhteyteen – vaikka nuoret ladyt ovat nykyjään niin omia herrojaan! Mutta tässä tapauksessa – minähän olen myöskin vanha ystävä… eikä kukaan muukaan näytä miellyttävän. Koko tilanne on hieman sekava, minun nähdäkseni – mutta tavallisesti oli jossakin täti, hajamielinen ja viaton henkilö, joka saattoi koollaan peittää kuilun, jota hän ei nähnyt… Ah, onko hän New Yorkissa? Vahinko, että New York on niin kaukana!"

II

Kun Miss Bart tuli seuraavana aamuna hytistään, huomasi hän olevansa yksin Sabrinalla.

Laajan päivänsuojustimen alle valmiiksi asetetuilla tuoleilla ei näkynyt merkkejäkään, että niillä oli äskettäin istuttu, ja hän kuuli tarjoilijalta, ettei rouva Dorsetia ollut vielä näkynyt ja että herrat olivat erikseen menneet maihin heti kun olivat einestäneet. Nämä tiedot saatuaan Lily seisoi hetken ajan laivan reunalla katsellen edessään olevaa näkyä. Meri ja rannikko kylpivät mitä häikäisevimmässä auringonpaisteessa. Kuohuva aallokko muodosti rannikon vedenrajaan selvän valkoisen vaahtojuovan; rannikon korkeammilla paikoilla näkyi hotelleja ja huviloita harmahtavasta oliivien ja eucalyptuksien vihreydestä: ja paljaat ja hienopiirteiset vuoret muodostivat kalpeassa valomeressä kylpevän taustan.

Miten kaunista oli – ja miten hän rakasti kauneutta! Hän oli aina tuntenut, että hänen herkkyytensä tässä suhteessa korvasi jonkinlaisen tunteen tylsyyden, josta hänellä oli vähemmän syytä ylpeillä, ja viimeisen kolmen kuukauden kuluessa hän oli intohimoisesti antautunut sen valtaan. Dorsetien matkoillepyytö oli tullut hänelle kuin mitä ihmeellisin vapautus musertavasta ahdingosta, ja hänen kykynsä uudistua uusissa oloissa ja vapautua vaikeuksista yhtä helposti kuin ympäristöstä, jossa ne olivat syntyneet, saattoi paikasta toiseen siirtymisen näyttämään ei ainoastaan hänen ahdinkonsa lykkääntymiseltä, vaan myöskin päättymiseltä. Hänelle oli olemassa henkisiä tukaluuksia vain siinä ympäristössä, joka ne oli aiheuttanut. Hänen tarkoituksensa ei ollut olla niistä välinpitämätön, mutta ne kadottivat todellisuutensa, kun niiden tausta muuttui. Hän ei olisi voinut jäädä New Yorkiin maksamatta velkaansa Trenorille; tuosta vastenmielisestä velasta vapautuminen olisi saattanut pakottaa hänet naimisiin Rosedalen kanssa. Mutta päästessään Atlantin yli hänen velvoituksensa häipyivät näköpiirin taa ikäänkuin ne olisivat olleet kilometripylväitä, jotka hän oli sivuuttanut.

Ne kaksi kuukautta, mitkä hän oli oleskellut Sabrinassa, olivat erittäinkin olleet omansa vahvistamaan tuota välimatkakuvittelua. Hän oli joutunut uusiin ympäristöihin ja niiden mukana olivat uusiutuneet vanhat toiveet ja tavoittelut. Itse retkeily toi hänelle romanttisen seikkailun viehätystä. Nimet ja maisemat, joiden keskuudessa hän liikkui, saivat väräjämään hänen tunteensa kielet, ja kuunnellessaan Ned Silvertonin lukevan Theocritusta kuutamolla aluksen kierrellessä Sicilian rannikoita oli hänen hermoväristyksensä vahvistanut hänen uskoaan henkiseen etevämmyyteensä. Mutta Cannesissa ja Nizzassa vietetyt viikot olivat todellakin tuottaneet hänelle enemmän hupia. Se tyydytys, että hän oli tervetullut ylhäiseen seurapiiriin ja saattoi siellä tehdä vaikutuksen ylemmyydellään, niin että huomasi mielenkiintoisen lehden, joka oli kosmopoliittisten seurapiirien yhdysside, kuvaavan itseään vielä "kauniiksi Miss Bartiksi" – kaikki tämä oli omansa karkoittamaan muistin äärimmäisiin sopukoihin ne proosalliset ja halpamaiset tukaluudet, joista hän oli päässyt erilleen.

Jos hän olikin hämärästi tietoinen tulevista vaikeuksista, niin hän oli varma, että hän kykenisi suoriutumaan niistä: hänelle oli kuvaavaa, että ainoat kysymykset, joita hän ei tuntenut voivansa ratkaista, olivat ne, jotka olivat hänelle tuttuja. Hän saattoi kuitenkin olla ylpeä siitä taidosta, millä hän oli sopeutunut jossakin määrin arkoihin tilanteihin. Hänellä oli syytä luulla, että hän oli tehnyt itsensä yhtä välttämättömäksi sekä isännälle että emännälle. Ja jos hän olisi vain keksinyt jonkin täysin moitteettoman keinon hyötyä asemastaan, niin hänen näköpiirissään ei olisi ollut yhtään pilveä. Asia oli siten, että hänen kukkaronsa oli kiusallisen tyhjä, eikä siitä voinut oikein vihjata ei Dorsetille eikä hänen vaimolleen. Tarve ei ollut vielä pakottava; hän saattoi tuskitella eteenkinpäin kuten hän oli tehnyt niin usein ennen toivoen avukseen onnellista asiainkäännettä. Ja elämähän oli iloista ja kaunista ja helppoa, ja hän tiesi esiintyvänsä arvokkaasti sellaisissa oloissa.

Hänet oli pyydetty Beltshiren herttuattaren aamiaisille, ja kahdentoista aikana hän pyysi saattamaan itsensä maihin. Sitä ennen oli hän lähettänyt palvelustyttönsä tiedustelemaan rouva Dorsetia. Mutta tämä lähetti sanan, että hän oli väsynyt ja koetti nukkua. Lily luuli ymmärtävänsä, mikä siihen oli syynä. Rouva Dorset ei kuulunut herttuattaren kutsuvieraisiin, vaikka hän oli pannut parhaansa siihen suuntaan. Mutta hänen armonsa ei ollut vihjauksista tietääkseenkään ja kutsui ja oli kutsumatta oman valintansa mukaan. Ei ollut Lilyn vika, jollei rouva Dorsetin konstikkaat eleet soveltuneet yhteen herttuattaren kevyen olemuksen kanssa. Herttuatar, joka harvoin selitteli, oli sanonut koruttomasti: "Hän on nähkääs ikävänpuoleinen. Ainoa tuttavistanne, josta minä pidän, on tuo pikku herra Bry – hän on hullunkurinen —" mutta Lily ei ollut vallan pahoillaan saadessaan näin huomiota osakseen ystävänsä kustannuksella. Bertha oli todellakin käynyt väsyttäväksi alettuaan harrastaa runoutta ja Ned Silvertonia.

Yleensä tuntui helpotukselta päästä silloin tällöin pois Sabrinasta; ja herttuattaren pienet aamiaiset, jotka Lord Hubert oli järjestänyt tavallisella taituruudellaan, olivat Lilystä sitäkin hauskemmat, kun niillä ei ollut hänen matkatoverejaan. Dorset oli viime aikoina käynyt tavallista äreämmäksi ja käsittämättömämmäksi ja Ned Silverton kulki ympäri sen näköisenä kuin hän uhmaisi koko maailmaa. Herttuattaren seurustelun vapaus ja keveys oli miellyttävänä vaihteluna, ja Lily joutui kiusaukseen lähteä aamiaisten jälkeen herttuattaren kanssa Kasinon huvittavaan ilmapiiriin. Hän ei aikonut pelata; hänen vähentyneet taskurahansa eivät sietäneet suuria seikkailuja. Mutta häntä huvitti istua sohvalla herttuattaren turvissa tämän ottaessa osaa peliin.

Huoneet olivat tupaten täynnä katselevaa yleisöä, joka tungeskeli pöytien välissä kuten sunnuntaiyleisö näyttelyhallissa. Oli vaikea erottaa eri ihmisiä, mutta Lily huomasi kuitenkin rouva Bryn, joka astui varmasti ovilta, ja rouva Fisherin kevyen olemuksen, joka keikkui hänen takanaan kuten soutuvene hinaajahöyryn jäljessä. Rouva Bry kiiruhti nähtävästi koettaakseen päästä jollekin määrätylle paikalle huoneustossa; mutta rouva Fisher päästi Lilyn ohi kulkiessaan hinausköyden irti ja kellui hänen rinnalleen.

"Eksytänkö hänet?" toisti hän Lilyn kysymyksen katsoen välinpitämättömästi rouva Bryn jälkeen. "Eipä sillä väliä: olen hänet jo eksyttänyt." Ja Lilyn huudahdukseen hän lisäsi: "Meillä oli tänä aamuna kauhea riita. Tiedäthän, että herttuatar kohteli häntä sysien eilisiltaisilla päivällisillä, ja hän luulee, että minä olen sen saanut aikaan."

Lily mutisi osanottoaan. Rouva Fisher herätti myötätunnon pilkahduksia ja vaistomaisesti hän tarjosi hänelle apuaan.

"Jos voin tehdä jotakin – jos on vain kysymyksessä herttuattaren tapaaminen… Kuulin hänen sanovan, että hän piti Mr. Brytä hauskana —"

Mutta rouva Fisher keskeytti päättävällä liikkeellä: "Hyvä ystävä, minulla on ylpeyteni, ammattiylpeyteni, enkä minä voi puolestani käyttää sinun taitoasi omanani Luisa Bryhin nähden. Olen päättänyt astua lopullisen askelen: lähden tänä iltana Pariisiin Sam Gormerin herrasväen kanssa. Mutta ennen lähtöäni tahdon ilmoittaa viimeisen tahtoni ja tehdä testamenttini – haluan jättää Bryt sinun huomaasi."

"Minun?" virkkoi Miss Bart huvitettuna. "Erittäin ystävällistä, että muistat minua, hyvä ystävä, mutta —"

"Onko sinusta jo niin hyvin huolehdittu?" Rouva Fisher katsoi häneen terävästi. "Aiotko, Lily, todellakin hylätä tarjoukseni?"

Miss Bart punastui vähitellen. "Tarkoitukseni oli todellisuudessa sanoa, etteivät Bryt viime kädessä olisi siihen niinkään taipuvaisia."

Rouva Fisher tarkasteli yhä hänen hämmennystään järkkymättömänä. "Tarkoitukseni oli todellisuudessa sanoa, että olet hirveästi nolannut Bryitä ja että he tietävät sen —"

"Carry!"

"Oh, on seikkoja, joille Luisa on hyvin herkkä. Jos vain olisit kutsunut heidät kerran Sabrinaan – erittäinkin samalla kertaa ruhtinaallisten henkilöiden kanssa! Mutta se ei ole vieläkään liian myöhäistä", lopetti hän vakavasti.

Lily hymyili. "Jää, minä toimitan herttuattaren kutsumaan heidät päivällisille."

"En voi jäädä – Gormerit ovat maksaneet makuupaikan minulle", sanoi rouva Fisher koruttomasti. "Mutta toimita herttuatar antamaan heille päivälliset siitä huolimatta."

Lily naurahti jälleen: rouva Fisherin itsepintaisuus alkoi vaivata häntä. "Olen pahoillani, että olen ollut välinpitämätön Bryistä —" alkoi hän.

"Oh, mitä Bryihin tulee – sinua minä tässä ajattelen" sanoi rouva Fisher äkkiä. Hän pysähtyi ja kumartuen sitten Lilyyn päin sanoi hiljaa: "Tiedäthän, että menimme kaikki Nizzaan eilen illalla, kun herttuatar jätti meidät. Se oli Luisan keksintöä – sanoin hänelle, mitä siitä ajattelin."

Miss Bart myönteli. "Niin, näin teitä vilahdukselta asemalla."

"Niinpä kyllä. Mies, joka ajoi samassa vaunussa sinun ja George Dorsetin kanssa – tuo hirveä pieni Dabham, joka toimittaa 'Seuraelämäuutisia Rivieralta' – oli kanssamme Nizzassa päivällisillä. Ja hän kertoi kaikille, että sinä palasit Dorsetin kanssa yksin aamuyöstä."

"Yksin —? Kunko hän oli kanssamme?" nauroi Lily, mutta nähdessään yhä rouva Fisherin hämmentyneen katseen hänen naurunsa sammui. "Palasimme yksin – jos se on niin kauheaa! Mutta kenen vika se oli? Herttuatar oli viettänyt iltaa Cimiezissä prinsessan kanssa; Bertha sai kyllänsä katselemisesta ja meni aikaisin pois luvaten tavata meitä asemalla. Menimme sinne ajoissa, mutta häntä ei kuulunut ei näkynyt."

Miss Bart teki tämän ilmoituksen ikäänkuin olisi pitänyt täydellistä puolustuspuhetta, mutta rouva Fisher otti sen vastaan mahdollisimman epäjohdonmukaisella tavalla. Hän näytti unohtaneen ystävänsä osuuden tapahtumaan, sillä hänen ajatuksensa olivat suuntautuneet toisaanne.

"Eikö Bertha saapunut ensinkään? Miten herran nimessä hän pääsi takaisin?"

"No seuraavalla junalla luullakseni; juhlan takia lähti kaksi ylimääräistä. Joka tapauksessa tiedän hänen olevan laivassa, vaikk'en ole nähnyt häntä vielä. Mutta käsitäthän, ettei se ole minun syyni", vakuutteli Lily.

"Eikö ole sinun syysi, ettei Bertha palannut? Lapsi raukka, kunhan et vain saisi siitä maksaa!" Rouva Fisher nousi – hän oli nähnyt rouva Bryn lähenevän. "Tuolla on Luisa, minun täytyy poistua – niin, me olemme ulkonaisesti mitä parhaimmissa väleissä; me syömme täällä yhdessä; mutta sisimmässään hän söisi minut", selitti hän puristaen vielä ystävättärensä kättä, ja luoden häneen viimeisen silmäyksen hän lisäsi: "Muista, että jätän hänet sinulle. Hän haparoi nyt avuttomana, valmiina ottamaan sinut vastaan."

* * * * *

Lilyn mieleen jäivät rouva Fisherin erohetkellä lausumat sanat. Hän oli ennen lähtöään ottanut ensimmäisen askelen saavuttaakseen jälleen rouva Bryn mielisuosion. Ystävällinen lähenemisyritys – mainitseminen jotain siitä, että heidän pitäisi tavata useammin – viittaus läheiseen tulevaisuuteen, johon sisältyisi sekä herttuatar että Sabrina – miten helposti se olikaan tehty, jos oli kykyä tehdä se! Hän ihmetteli itseään, kuten hän oli niin usein ihmetellyt, ettei hän enemmän käyttänyt sitä. Mutta joskus hän unohti – ja joskus, oliko se mahdollisesti ylpeyttä? Tänään hänellä joka tapauksessa oli ollut hämärä tunne siitä, että hänellä oli syytä lannistaa ylpeyttään, hän oli alentunut pyytämään Lord Hubert Daceyta, jonka hän tapasi Kasinon portailla, että hän toimittaisi herttuattaren syömään päivällistä Bryiden kanssa, jos hän koettaisi järjestää sen Sabrinaan. Lord Hubert oli luvannut apuaan auliudella, jota Lily saattoi aina odottaa: se oli hänen ainoa tapansa muistuttaa Lilylle, että hän oli kerran ollut valmis tekemään hänen hyväkseen paljon enemmänkin. Lilystä tuntui, että hänen polkunsa tasoittui sitä mukaa kuin hän eteni; pieni levottomuuden tunne oli kuitenkin jäljellä. Oliko sen aiheuttanut hänen kohtauksensa Seldenin kanssa? Sitä hän ei luullut – aika ja muutos näyttivät karkoittaneen Seldenin tarpeellisen kauas. Ja tämä oli käsittänyt aseman niin selvästi, ettei heidän tarvinnut tavata uudestaan, että hän oli pistäytynyt Nizzaan vain päiväksi tai pariksi ja oli ehkä astunut ensimmäiseen höyrylaivaan. Ei – tuo menneisyyden osa oli ilmaantunut vain hetken ajaksi tapahtumien ohikiitävälle ulkopinnalle; ja nyt, kun se oli jälleen häipynyt, jäi jäljelle epävarmuus ja pelko.

Se sai äkkiä yllykettä, kun hän huomasi George Dorsetin laskeutuvan Hotel de Paris'in portaita ja tulevan häntä kohti torin poikki. Lily oli aikonut ajaa rantaan ja mennä alukseen, mutta nyt hänellä oli välitön tunne siitä, että jotakin suurempaa oli ensin tekeillä.

"Mihin te olette menossa? Kävelläänkö hieman?" alkoi Dorset tehden toisen kysymyksen, ennenkuin oli saanut vastauksen ensimmäiseen ja odottamatta vastausta kumpaankaan, ennenkuin lähti Lilyä äänettömänä kuljettamaan puistoihin päin.

Lily huomasi hänessä äkkiä äärimmäisen hermostuneisuuden kaikki merkit. Iho riippui höllänä hänen syvälle painuneiden silmiensä alla ja niiden sameus oli käynyt yhä hailakammaksi. Hänen ulkomuodossaan ilmaantui omituinen sekoitus raukeutta ja julmistumista.

Hän käveli Lilyn rinnalla ääneti nopein askelin, kunnes he tulivat Kasinon itäpuolella oleville pengermille. Silloin hän sanoi äkkiä:

"Oletteko nähnyt Berthaa?"

"En. Alukselta lähtiessäni ei hän ollut vielä noussut."

Dorset naurahti tähän, mikä kuului kuin epäkunnossa olevan kellon särinä. "Ei vielä noussut? Oliko hän sitten mennyt makuulle? Tiedättehän, mihin aikaan hän tuli alukseen? Aamulla kello seitsemän!" huudahti hän.

"Kello seitsemän?" huudahti Lily ihmeissään. "Mitä on tapahtunut – junaonnettomuusko?"

Dorset naurahti taas. "He myöhästyivät junalta – kaikilta junilta – heidän oli palattava hevosella."

"Niinkö —?" Lily epäröi, tuntien yht'äkkiä, miten vähän tämäkin välttämättömyys selitti heidän myöhäistä paluutaan.

"No niin, he eivät saaneet heti ajuria – siihen vuorokauden aikaan, ymmärrättehän – ja vihdoin he saivat vain yhden hevosen vaunut, ja hevonen oli ontuva!"

"Miten ikävää! Ymmärrän kyllä", vakuutti Lily sitäkin totisempana, koska hän tunsi, ettei hän ymmärtänyt. Ja hetken kuluttua hän lisäsi: "Olen niin pahoillani – mutta eikö meidän olisi pitänyt odottaa?"

"Odottaa yhden hevosen vaunuja? Ne olisivat tuskin kantaneet kaikkia neljää, eikö niin?"

Lily otti asian näköjään ainoalta mahdolliselta kannalta: nauramalla sille ja antamalla sille siten humoristisen sävyn. "Niinpä niin, hankalaahan se olisi ollut: meidän olisi ollut käveltävä vuoron perään. Mutta hauskaa olisi ollut nähdä auringonnousu."

"Niin; auringonnousu oli hauska", myönteli Dorset "Oliko? Näittekö sen sitten?"

"Näin kyllä. Kannelta. Odotin heitä."

"Tietenkin – luulen teillä olleen ikävän. Miksette kutsunut minua valvomaan kanssanne?"

Dorset seisoi yhä kiertäen viiksiään laihalla, heikolla kädellään. "En luule, että olisitte välittänyt tuon valvomisen loppukohtauksesta", sanoi hän äkillisellä julmuudella.

Lily oli taas joutunut levottomaksi hänen äänensävynsä äkillisestä muutoksesta ja yhdellä kertaa hän näki hetken vaaran.

"Loppukohtaus – eikö se ole liian voimakas sana noin vähäpätöiselle tapahtumalle? Pahinta siinä on loppujen lopuksi Berthan väsymys."

Hän turvautui urhokkaasti tähän huomautukseen, vaikka Dorsetin raukeiden silmien välkähdys osoitti hänelle, miten mitättömänä hän sitä piti.

"Älkää – älkää —!" pääsi Dorsetilta huudahdus kuin lapselta ja hän vaipui penkille, jonka luo he olivat pysähtyneet, ja purki Lilylle surkeutensa.

Se oli kauhea hetki – hetki, jonka kestettyään Lily oli tyrmistynyt ja lakastunut, ikäänkuin sen häikäisevä valo olisi kärventänyt hänen silmäluomensa. Eipä sillä, ettei hän olisi koskaan nähnyt sellaisen purkauksen uhkaavia enteitä, vaan pikemminkin, koska silloin tällöin kolmen kuukauden kuluessa elämän ulkokuoressa oli näkynyt sellaisia tuhoauhkaavia halkeamia ja höyryjä, että hän oli aina saanut pelätä purkausta, ja oli ihme, että tuo heikko varustus oli kestänyt niinkin kauan. Hänen tunnettaan siitä, että hän oli kietoutunut romahdukseen eikä ollut vain sen pelkkä katselija, lisäsi se tapa, jolla Dorset raivokkaassa paljastuksessaan ja itsehalveksumisessaan antoi hänen tuntea, miten hän tarvitsi Lilyä ja mikä asema hänellä oli hänen elämässään. Paitsi Lilyä, kuka olisi kallistanut korvansa hänen huudoilleen ja ojentanut hänelle kätensä vetääkseen hänet, jälleen terveyden ja itsekunnioituksen tilaan? Ponnistellessaan Dorsetin ohjaamiseksi ja nostamiseksi Lilyllä oli ollut äidillisyyteen vivahtava tunne. Mutta joskin Dorset tällä hetkellä turvautui häneen, niin ei se tapahtunut ylöspääsemisen tarkoituksessa, vaan koska hän halusi Lilyn kärsivän kanssaan eikä auttavan häntä kärsimään vähemmän.

Onneksi molemmille hänen ruumiilliset voimansa eivät kauan kestäneet raivoa, ja murtuneena ja raskaasti hengittäen hän vaipui niin syvään ja kauankestävään tylsyyteen, että Lily melkein pelkäsi ohikulkijoiden luulevan sen taudinkohtauksen aiheuttamaksi ja pysähtyvän tarjoomaan apuaan. Mutta Monte Carlo on paikka, missä inhimilliset suhteet ovat höllimmät ja missä oudot kohtaukset herättävät vähimmän huomiota. Joskin yksi ja toinen vilkaisi tuohon pariin, ei keitä häirinnyt mikään tungetteleva myötätunto, ja Lily itse katkaisi hiljaisuuden nousten seisaalleen. Hänen näkemiskykynsä selviämisen mukana oli turman ala laajentunut ja hän näki, ettei Dorsetia varjellut enää mikään vaarasta.

"Jollette tahdo lähteä takaisin, niin minun täytyy – älkää pakottako minua jättämään teitä!" tiukkasi Lily.

Mutta Dorset ei hievahtanutkaan, ja Lily lisäsi: "Mitä te aiotte tehdä? Ettehän te todellakaan voi istua täällä koko iltaa ja yötä."

"Voinhan mennä hotelliin. Voin sähköttää asianajajilleni." Hän ojentautui uuden ajatuksen pälkähtäessä hänen päähänsä. "Totta vie, Seldenhän on Nizzassa – haen hänet käsiini!"

Tämän kuultuaan Lily istahti jälleen huudahtaen hämmästyneenä. "Ei, ei, ei!" vastusteli hän.

Dorset kääntyi häneen päin epäilevän näköisenä. "Miksei Seldeniä? Hänhän on lakimies, eikös olekin? Tämänkaltaisessa asiassa on yksi yhtä hyvä kuin toinenkin."

"Tarkoitatte, että yksi on yhtä huono kuin toinenkin. Luulin teidän turvautuneen minuun, jotta auttaisin teitä."

"Te autattekin – olemalla minulle niin lempeä ja kärsivällinen. Jollei olisi ollut teitä, niin olisin selvittänyt asian jo aikoja sitten. Mutta nyt se on lopussa." Hän nousi äkkiä, suoristaen itsensä ponnistamalla kaiken voimansa. "Ette suinkaan halua nähdä minua naurettavana."

Lily katsoi häneen ystävällisesti. "Enpä en." Sitten hän hetken mietittyään ehkä omaksi hämmästyksekseen huudahti: "No hyvä, menkää tapaamaan Seldeniä. Teillä on kyllä aikaa ennen päivällistä."

"Oh, päivällistä —" lausui Dorset ivallisesti, mutta Lily lähtiessään vastasi hymyillen: "Päivällistä syödään aluksella; siirrämme sen kello yhdeksään, jos haluatte."

Kello oli jo yli neljän. Ja kun Lily oli ajanut rannalle ja odotti hakumiestä alukselle, alkoi hän ihmetellä, mitä siellä oli tapahtunut. Hän ei ollut kuullut mitään, oliko Silverton siellä. Oliko tämä palannut Sabrinaan? Vai oliko Bertha – tuo kauhea vaihtoehto pälkähti äkkiä hänen mieleensä – yksin jäätyään mennyt maihin tapaamaan häntä? Lily ei päässyt tuosta ajatuksesta. Hänen osanottonsa oli tähän saakka kokonaan kohdistunut nuoreen Silvertoniin, ei ainoastaan siksi, että sellaisissa asioissa nainen on vaistomaisesti miehen puolella, vaan koska Silvertonin asia herätti erikoisesti hänen myötätuntoaan. Poika parka oli epätoivoisen vakava ja hänen vakavuutensa oli niin eri lajia kuin Berthan, vaikka hänenkin oli kyllin epätoivoista. Ero oli siinä, että Bertha oli vakava itsensä takia, kun Silverton oli sitä hänen takiaan. Mutta tässä pulmassa tämä erotus näytti kallistavan hädän vaa'an Berthan puolelle. Vähemmän ihanteelliselta kannalta asiaa katsellen tuollaisen tilanteen tukaluudet sai nainen kärsiä, ja Lilyn myötätunto kohdistui nyt Berthaan. Hän ei ollut erittäin ihastunut Bertha Dorsetiin, mutta hän tunsi kuitenkin velvoitusta, sitäkin enemmän kun sitä ei ollut ylläpitämässä henkilökohtainen ihastus. Bertha oli ollut hyvä hänelle, he olivat eläneet yhdessä viime kuukausien aikana jonkinlaisina ystävinä ja hän tunsi, että hänen oli ehdottomasti työskenneltävä ystävättärensä hyväksi.

Berthalla oli tosiaankin täysi syy lähettää Dorset neuvottelemaan Lawrence Seldenin kanssa. Saatuaan kerran tietää tilanteen luonnottomuuden hän oli nähnyt vilahdukselta, että se oli Dorsetille turvallisinta. Kuka muu kuin Selden saattoi yhdistää taidon pelastaa Bertha velvollisuuteen tehdä se? Päätettyään kerran päästää Berthan pälkähästä Lily saattoi luottaa, että Selden löytäisi keinon. Tämän luottamuksensa hän puki sähkösanomaan, jonka hän sai lähetetyksi Seldenille matkalla rantaan.

Tähän saakka Lily siis tunsi menetelleensä oikein, ja se kannusti häntä jäljellä olevaan tehtävään. He eivät olleet Berthan kanssa koskaan pitäneet toisiaan toistensa uskottuina, mutta tällaisessa tapauksessa pidättyväisyyden täytyi väistyä. Dorsetin hurjat vihjaukset aamuiseen kohtaukseen sai Lilyn tuntemaan, että heidän välinsä oli jo rikki ja ettei niiden korjaaminen olisi enää Berthan vallassa. Lily kuvitteli Bertha raukan värisevän avuttomana ja odottavan epävarmana hetkeä, jolloin voisi paeta jonkun turviin. Kun ei vain tuo turva olisi ilmaantunut jo muulta taholta! Kulkiessaan tuon lyhyen matkan rannalta laivalle Lily oli hätääntyneempi kuin koskaan pitkän poissaolonsa seurauksista. Mitä jos kiusaantunut Bertha, kun ei löytänyt noina pitkinä hetkinä elävää sielua, jonka puoleen kääntyä – mutta Sabrinaan astuttuaan hän näki, että hänen pahin pelkonsa oli aiheeton, sillä loistavasti järjestetyllä peräkannella istui tuo kiusaantunut Bertha yhtä solakan hienona kuin tavallisesti kaatamassa teetä Beltshiren herttuattarelle ja Lord Hubertille.

Tuon nähdessään Lily niin ällistyi, että hän tunsi, että ainakin Berthan täytyi se lukea hänen katseestaan, ja vastaansa saaman katseen tyhjyys teki hänet jokseenkin noloksi. Mutta hän ymmärsi heti, että rouva Dorsetin täytyi toisten läsnäollessa olla ilmaisematta katseellaan mitään, ja lieventääkseen oman hämmästyksensä vaikutusta Lilyn täytyi äkkiä tuoda esille siihen jokin syy. Pitkä harjaantuminen äkillisiin muutoksiin teki hänelle helpoksi huudahtaa herttuattarelle: "Mitä! Luulin teidän menneen takaisin prinsessan luo", mikä tälle riittikin, joskin se kykeni tuskin vakuuttamaan Lord Hubertia.

Ainakin se sai herttuattaren selittämään, että hänen oli tosiaankin heti mentävä takaisin, mutta että hän oli ensin pistäytynyt laivalle puhelemaan jonkin sanan rouva Dorsetin kanssa huomisista päivällisistä, joihin Lord Hubert oli lopultakin saanut kutsutuiksi Bryit.

"Pelastaakseni pääni, ymmärrättehän!" selitti Lord Hubert katsoen Lilyyn ikäänkuin odottaen tunnustusta nopeudestaan. Ja herttuatar lisäsi viattomasti: "Mr. Bry lupasi hänelle juomarahaa ja hän sanoo, että jos me menemme, niin hän luovuttaa sen meille."

Tämä antoi aihetta leikinlaskuun, johon rouva Dorsetkin otti osaa, kuten Lilystä näytti, hämmästyttävän urhoollisesti ja jonka päätyttyä Lord Hubert huusi mennessään laskuportailta: "Ja Dorsetin saamme tietysti myös mukaan?"

"Saamme, saamme", myönteli hänen vaimonsa iloisesti. Hän näytti kestävän hyvin loppuun asti – mutta kun hän kääntyi pois heiluttamasta jäähyväisiä laidan yli, sanoi Lily itsekseen, että naamio varmaankin putoo ja pelästynyt sielu tulee näkyviin.

Rouva Dorset kääntyi hitaasti; hän tarvitsi ehkä aikaa saavuttaakseen ruumiinsa tasapainon, joka tapauksessa hän vielä täydellisesti hallitsi itseään, kun hän, jälleen istuutuen teepöydän ääreen, huomautti Miss Bartille ivan vivahdus äänessään: "Luullakseni minun on sanottava hyvää huomenta."

Jos se oli taisteluhaaste, niin Lily oli valmis ottamaan sen vastaan, vaikka hänellä oli vain hyvin epäselvä tunne siitä, mitä häneltä vaadittiin. Oli jotakin hermostuttavaa katsella rouva Dorsetin tyyneyttä, ja Lilyn täytyi erikoisesti ponnistaa saadakseen seuraavaan vastaukseensa kevyen sävyn: "Koetin tavata sinua tänä aamuna, mutta et ollut vielä ylhäällä."

"En ollut – menin myöhään maata. Kadotettuamme teidät näkyvistämme ajattelin, että meidän oli odotettava teitä viimeiselle junalle asti." Hän puhui hyvin säyseästi, mutta äänessä pieni moitteen vivahdus.

"Kadotitteko meidät? Odotitteko meitä asemalla?" Nyt oli Lily kuitenkin liian hämmästynyt harkitakseen toisen sanoja tai punnitakseen omiaan. "Minä kun luulin teidän joutuneen asemalle vasta viimeisen junan lähdettyä!"

Rouva Dorset tarkastellen häntä kulmakarvojensa alta tiedusteli heti:

"Kuka sinulle sitä kertoi?"

"George – näin hänet juuri puistossa."

"Aha, siinäkö muodossa George esitti asian? George parka – hän oli siinä tilassa, ettei muista, mitä minä kerroin hänelle. Hänellä oli pahimpia kohtauksiaan tänä aamuna, ja toimitin hänet lääkärille. Tiedätkö, tapasiko hän hänet?"

Yhä arveluihinsa syventyneenä Lily ei vastannut mitään, ja rouva Dorset istui kärsimättömänä tuolilleen. "George jää odottamaan häntä; hän oli hirveän pelästynyt omasta tilastaan. Hänelle on hyvin paha, kun hän saa ikävyyksiä, ja aina kun sattuu jotakin mullistavaa, saa hän kohtauksen."

Tällä kertaa Lily tunsi varmasti, että hänelle oli tehty taisteluhaaste; mutta se oli esitetty hänelle niin odottamatta ja niin uskomattoman tietämättömän näköisenä siitä, mihin se johti, että hän saattoi vain änkyttää epäillen: "Jotakin mullistavaa?"

"Niin – kuten sellaista, että seurustelee sinun kanssasi niin silmiinpistävällä tavalla pikkutunneilla. Ymmärräthän, hyvä ystävä, että sinä olet suuresti vastuunalainen, että esiinnytte sellaisissa pahennustaherättävissä paikoissa puoliyön jälkeen."

Tälle täysin odottamattomalle julkeudelle Lily ei voinut olla hämmästyneesti naurahtamatta.

"Niin, todellakin – siihen nähden sinä juuri saatoit hänet vastuunalaisuuteen!"

Rouva Dorset suhtautui tähän täysin lempeästi. "Kunko en ollut niin yli-inhimillisen tarkkanäköinen, että olisin hoksannut teidät junaan ryntäävästä ihmisjoukosta? Tai kunko kuvittelin uskovani, että astuisitte siihen ilman meitä – sinä ja hän yhdessä – ettekä odottaisi rauhallisesti asemalla, kunnes onnistuimme tapaamaan teidät?"