Читать книгу: «Pikku Fadette», страница 11

XXIX

Kaksoisveljen ääni jonkun verran tyynnytti Landryta, mutta hän ei voinut olla tarttumatta hänen sanoihinsa.

"Sinä, veljeni, et ymmärrä mitään tästä kaikesta", sanoi hän. "Olet aina tuntenut vastenmielisyyttä pikku Fadettea kohtaan, etkä tunne häntä ensinkään. Minä en välitä suuriakan siitä, mitä minusta sanotaan, mutta minä en salli hänestä sanottavan mitään pahaa ja minä tahdon että isä ja äitikin kuulevat, että koko maailmassa ei ole toista niin rehellistä, niin järkevää, niin hyvää ja kunnollista tyttöä kuin hän. Jos hänellä valitettavasti on huonoja sukulaisia, niin sitä suuremmaksi kunniaksi hänelle että hän on sellainen kuin on, enkä voi mitenkään uskoa että kristityt ihmiset voisivat häntä syntyperänsä vuoksi syyttää."

"Sinä et näy haikailevan lausua moitteita minua kohtaan, Landry", sanoi isä Barbeau, nousten paikaltaan merkiksi, ettei hän halunnut sallia erimielisyyden kehittyvän pitemmälle heidän välillään. "Näen harmistasi että olet kiintynyt tuohon tyttöön lujemmin kuin olisin luullutkaan. Ja kun et tunne enemmän häpeää kuin katumustakaan, niin älkäämme puhuko enempää tästä asiasta. Tahdon tehdä voitavani estääkseni sinua nuoruudenhullutuksista. Nyt on sinun aika lähteä isäntäsi luo."

"Sillälailla ette saa erota", sanoi Sylvinet, pidättäen veljeään, joka aikoi lähteä. "Etkö näe, isä, että Landry on niin pahoillaan sentähden, kun on sinut suututtanut, ettei hän voi sanoa mitään. Anna hänelle anteeksi ja suutele häntä, sillä muuten hän itkee koko yön, ja sinun tyytymättömyytesi tuntuu hänestä liian raskaalta."

Sylvinet itki, äiti Barbeau itki, samoin vanhin sisar ja setä Landrichekin. Kuivin silmin olivat ainoastaan Barbeau ja Landry; mutta hekin olivat hyvin liikutettuja, lopulta heidät saatiin toisiaan syleilemään. Isä ei vaatinut mitään lupauksia, sillä hän tiesi hyvin, ettei tuollaisiin lupauksiin ole luottamista rakkausasioissa, eikä hän tahtonut panna alttiiksi isällistä arvoaan, mutta hän antoi Landryn oivaltaa ettei asia ollut sillä ratkaistu, vaan että hän tarttuisi vielä uudestaan siihen käsiksi. Landry lähti sekä suuttuneena että onnettomana. Sylvinet olisi mielellään häntä seurannut, mutta hän ei tohtinut, sillä hän pelkäsi veljensä menevän valittamaan suruaan Fadettelle, ja hän laskeutui vuoteelle niin alakuloisena, että hän huokaili kaiken yötä ja näki unta perheonnettomuuksista.

Landry koputti pikku Fadetten ovelle. Fadetin muori oli viime aikoina käynyt niin kuuroksi, ettei hän, kerran nukuttuaan, enää herännyt mistään, ja aina siitä pitäin kun Landryn salaisuus tuli ilmi, ei nuorukainen ollut voinut puhella Fanchonin kanssa muualla kuin iltasin tässä mökissä, jossa vanhus ja pikku Jeanet nukkuivat, ja sielläkään hän ei ollut turvassa, sillä tuo vanha noita ei voinut häntä sietää ja olisi pikemmin saattanut häntä ulos luuta kourassa kuin kumarruksilla. Landry valitti hätäänsä pikku Fadettelle ja huomasi tämän erittäin alistuvaksi ja rauhalliseksi. Ensiksi tyttö koetti hänelle vakuuttaa, että hän itseensä nähden tekisi viisaimmin luopuessaan ystävyydestään häneen ja ollessaan häntä ensinkään ajattelematta. Mutta nähdessään Landryn tulevan yhä surullisemmaksi ja katkerammaksi, kehotti hän häntä kuuliaisuuteen ja luottamaan tulevaisuuteen.

"Kuuleppas, Landry", sanoi hän hänelle; "olen aina aavistanut että näin tulisi käymään, ja olen usein ajatellut mitä sitte tekisimme. Isäsi ei ole aivan väärässä enkä ole häneen ensinkään suutuksissani, sillä hänen menettelynsä vain todistaa että hän pitää sinusta kovin paljo eikä soisi sinun rakastuvan niin vähäpätöiseen henkilöön kuin minä olen. Annan hänelle sentähden anteeksi, että hän on ollut minua kohtaan ylpeä ja vähän puolueellinenkin, sillä ei voi kieltää etten olisi ollut lapsempana jokseenkin rajuluontoinen, ja sinä itse olet minua siitä moittinut silloin, kun aloit minua rakastaa. Jos olenkin kuluneen vuoden aikana parantunut virheistäni, niin se ei ole vielä tarpeeksi pitkä aika vakuuttaakseen häntä minun luotettavaisuudestani, niinkuin hän sinulle tänään sanoi. On sentähden tarpeen, että odotamme vielä jonkun aikaa, kunnes ennakkoluulot minua kohtaan vähitellen katoovat ja ne ilkeät valheet, jotka nyt ovat liikkeellä, itsestään kuolevat. Sinun isäsi ja äitisi saavat kyllä nähdä että olen kunniallinen tyttö ja etten tahdo houkutella sinua huonoon elämään, enemmän kuin vietellä sinulta rahaakaan. He tulevat vielä pitämään ystävyyttäni arvossa ja me voimme tavata toisiamme ja puhella keskenämme salaamatta sitä keneltäkään; mutta siihen saakka sinun täytyy totella isääsi, joka varmaan kieltää sinun minua enää tapaamasta."

"Ei, ei; en minä voi olla sinusta erossa", sanoi Landry; "mieluummin heittäydyn jokeen."

"No, ellet sinä voi, niin täytyy minun voida sinun puolestasi", sanoi pikku Fadette. "Minä lähden täältä ja jätän tämän seudun joksikin aikaa. Jo pari kuukautta takaperin minulle tarjottiin kaupungissa hyvä paikka. Isoäitini on nyt niin kuuro ja vanha, että hän tuskin enää voi myydä tai valmistaa lääkkeitään, eikä hän enää kykene antamaan mitään lääkärinneuvojakaan. Hänellä on muuan hyvin hyvä sukulainen, eräs nainen, joka on tarjoutunut muuttamaan hänen luokseen asumaan ja joka on hoitava hellästi sekä häntä että Heinäsirkkaraukkaani…"

Pikku Fadetten ääni katkesi hetkeksi ajatellessaan että hänen täytyisi jättää tuo lapsi, joka Landryn kera oli hänelle rakkainta maailmassa, mutta hän tointui pian ja jatkoi:

"Nyt hän on jo siinä määrässä vahvistunut, että voi tulla toimeen ilman minuakin. Hän menee pian rippikouluun, ja huvi päästä muitten lasten kanssa lukemaan on haihduttava minun poislähtöni synnyttämän surun. Olet kai huomannut että hän on muuttunut jokseenkin hyväluontoiseksi ja että toiset pikkupojat tuskin koskaan enää tekevät hänelle kiusaa. On, näetkös, joka tapauksessa välttämätöntä, että minä joudun joksikin aikaa unhotuksiin, sillä tällä hetkellä vallitsee näillä seuduin minua kohtaan suuri suuttumus ja kateus. Kun olen ollut poissa vuoden tai pari ja kun palaan takaisin hyvillä todistuksilla ja hyvämaineisena, jotka voin itselleni hankkia muualla paljoa helpommin kuin täällä, niin silloin ei kukaan enää häiritse meitä, ja meistä tulee paremmat ystävät kuin milloinkaan ennen."

Landry ei halunnut edes kuunnella tuollaista ehdotusta, vaan joutui aivan epätoivoon ja palasi Pricheen sellaisessa masennuksen tilassa, että se olisi voinut hellyttää kovimmankin sydämen.

Pari päivää senjälkeen, kun hän rypäleenkorjuupuuhissa ajoi viinitynnyriä, sanoi Cadet Caillaud hänelle:

"Huomaan, Landry, että olet minuun suuttunut ja ettet viime aikoina ole puhunut kanssani. Luulet varmaankin että minä olen levittänyt tuota juttua sinusta ja pikku Fadettesta, ja minua harmittaa että voit uskoa minusta noin pahaa. Niin totta kuin Jumala elää, en ole sanonut siitä sanaakaan, ja olen pahoillani että sinulla on ollut sellaisia ikävyyksiä, sillä olen aina pitänyt sinua arvossa enkä ole pikku Fadettesta milloinkaan uskonut mitään pahaa. Voinpa sanoa kunnioittavanikin tuota tyttöä sen jälkeen, mitä tapahtui kyyhkyslakassa, sillä hän olisi voinut kieliä silloisesta tapahtumasta, mutta kukaan ei ole hänen vaitiolonsa tähden saanut tietää niin mitään. Hän olisi voinut käyttää nyt tilaisuutta hyväkseen ja kostaa Madelonille, jonka hän hyvin tietää olevan kaikkiin noihin juttuihin syypään; sen hän tietää aivan hyvin, mutta hän ei ole virkkanut sanaakaan, ja nyt minä huomaan ettei pidä tuomita ulkonäön ja maineen mukaan. Fadette, jota pidettiin pahana, on ollut hyvä, ja Madelon, jota luultiin hyväksi, on ollut kavala, ei ainoastaan Fadettea ja sinua kohtaan, vaan minullekin, jolla nykyään on täysi syy valittaa hänen uskottomuuttaan."

Landry kuunteli halukkaasti Cadet Caillaudin selityksiä ja tämä lohdutti häntä parhaimpansa mukaan hänen surussaan.

"Ihmiset ovat tuottaneet sinulle paljo ikävyyksiä, Landry-raukka", sanoi hän lopuksi; "mutta sinä voit lohduttautua sillä, että pikku Fadette on käyttäytynyt niin hyvin. Hän tekee siinä oikein, että menee pois, tehdäkseen lopun perheesi levottomuudesta, ja minä sanoinkin sen hänelle itselleen, kun ohimennen lausuin hänelle jäähyväiset."

"Mitä?" huudahti Landry. "Meneekö hän pois? Onko hän jo mennyt?"

"Etkö sinä sitä tiennyt?" sanoi Cadet. "Luulin että asiasta oli päätetty teidän keskenne ja että sinä et ollut häntä saattamassa välttääksesi moitteita. Kyllä hän meni, se on varmaa; hän meni meidän ohitse neljännestuntia sitte ja hänellä oli pieni mytty kainalossaan. Hän kulki Château-Meillautiin päin, eikä ole voinut vielä ennättää kauvemmas kuin Vieille-Villeen tai Urmontin kukkulalle."

Landry jätti härkänsä siihen paikkaan ja alkoi juosta, eikä pysähtynyt ennenkun oli saavuttanut pikku Fadetten Urmontin viinitarhoista Fremelaineen laskeutuvalla tiellä.

Siellä hän surun ja tavattoman vauhdin uuvuttamana heittäytyi poikkipuolin tielle, voimatta puhua tytölle sanaakaan, mutta viitaten että hänen täytyisi astua hänen ruumiinsa päälle, jos mieli kulkea eteenpäin.

Kun hän oli jonkun verran tointunut, sanoi pikku Fadette:

"Tahdoin säästää sinut tältä surulta, rakas Landryni, ja nyt teet mitä suinkin voit riistääksesi minulta, voimani. Ole toki mies, äläkä lannista mieltäni, sillä tarvitsen rohkeutta enemmän kuin voit ajatellakkaan, ja kun muistelen että pikku Jeanet-raukkani etsii minua ja huutaa jälkeeni, tunnen itseni tällä hetkellä niin heikoksi, että voisin musertaa pääni noihin kiviin. Oi, minä pyydän Landry, että autat minua sensijaan, kuin että houkuttelet minua horjumaan velvollisuuteni täyttämisessä, sillä jos minä en mene tänään, niin en mene koskaan, ja silloin olemme hukassa."

"Fanchon, Fanchon; sinä et tarvitse paljonkaan rohkeutta", vastasi Landry. "Sinä kaipaat ainoastaan poikaa, joka kyllä lohduttaa pian itsensä, koska hän on vielä lapsi. Sinä et välitä vähääkään epätoivostani, etkä tiedä mitä rakkaus on, etkä rakasta minua, vaan unohdat minut pian, etkä taida palata enää milloinkaan."

"Minä palaan, Landry; otan Jumalan todistajaksi että palaan jälleen, ehkä vuoden mutta ainakin kahden päästä, ja etten unohda sinua, sitä vähemmin kun en koskaan tahdo toista ystävää enkä toista armasta kuin sinä."

"Ehket toista ystävää, sillä et voi milloinkaan tavata ketään, joka on sinulle niin uskollinen kuin minä. Mutta toinen armas on eri asia, eikä kukaan voi antaa minulle vakuutusta siinä suhteessa."

"Minä voin, ja minä annan!"

"Sinä et tiedä itsekään mitään siitä asiasta, sillä sinä et ole milloinkaan ollut rakastunut, ja kun sinä kerran rakastut, niin et varmaankaan muista Landry-raukkaasi ensinkään. Oi, jos sinä olisit pitänyt minusta samalla tavalla kuin minä pidän sinusta, niin et voisi jättää minua tällä tavalla."

"Niinkö luulet, Landry?" sanoi pikku Fadette, katsoen häneen totisesti ja surullisesti. "Sinä et varmaankaan tiedä mitä puhut. Minä puolestani luulen että tekisin tämän paljoa mieluummin rakkaudesta kuin nyt ystävyydestä."

"Luulet, mutta jos se tapahtuisi rakkaudesta, niin en minä olisi näin onneton. Luulenpa, Fanchon, että jos siinä olisi rakkautta, niin minä voisin olla miltei onnellinen onnettomuudessanikin. Uskoisin sanaasi ja luottaisin tulevaisuuteen ja olisin yhtä miehuullinen kuin sinäkin, se on varma!.. Mutta se ei ole rakkautta, sen olet sanonut minulle monta kertaa, ja sen olen sitäpaitsi huomannut suuresta levollisuudestasikin minua kohtaan."

"Vai niin, ettei se ole rakkautta?" sanoi pikku Fadette. "Oletko oikein varma siitä?"

Ja hän katsoi yhä Landryhyn, ja hänen silmänsä täyttyivät kyynelillä, jotka vierivät hänen poskilleen, ja hän hymyili niin omituisesti.

"Oi Jumala!" huudahti Landry häntä syleillen. "Jospa olisinkin erehtynyt?"

"Minä luulen että todellakin olet erehtynyt", vastasi pikku Fadette yhä hymyillen kyynelten välitse; "luulen että Sirkka-raukka on kolmentoista ikäisestä saakka pitänyt Landrysta eikä milloinkaan kenestäkään muusta. Luulen että kun hän kulki hänen jälessään kedoilla ja teillä, puhuen hullutuksia ja koettaen kaikenlaisilla kepposilla kiinnittää pojan huomiota itseensä, niin hän ei vielä tiennyt mitä teki, eikä sitäkään mikä häntä veti hänen puoleensa. Luulen että kun hän eräänä päivänä rupesi hakemaan Sylvinetiä, koska tiesi Landryn olevan hänestä epätoivoissaan, ja tapasi hänet ajatuksiinsa vaipuneena istumassa joen rannalla, pieni karitsa polvillaan, niin hän, koetti uskotella Landrylle voivansa loihtia, jotta Landry tuntisi kiitollisuutta häntä kohtaan. Luulen että kun hän häntä sätti vierinkiviportaan luona, niin se johtui siitä, että hän oli suuttunut ja harmistunut, kun ei poika ollut häntä tuon tapahtuman jälkeen puhutellut. Luulen että hän tahtoi hänen kanssaan tanssia, koska oli mielettömästi häneen rakastunut ja toivoi voivansa häntä miellyttää kauniin tanssinsa kautta. Luulen että kun hän itki Chaumoisin louhoksessa, niin se tapahtui tuskasta ja epätoivosta, koska hän ei ollut voinutkaan häntä miellyttää. Luulenpa että kun poika tahtoi häntä suudella ja hän kieltäytyi, ja kun poika puhui hänelle rakkaudesta ja tyttö vastasi puhumalla ystävyydestä, niin se johtui pelosta kadottaa tuo rakkaus tyydyttämällä sitä liian aikaisin. Vihdoin luulen, että kun hän nyt menee täältä kirvelevin sydämin, niin se tapahtuu siinä toivossa, että hän voisi palata hänen arvoisenaan muidenkin silmissä ja että hän voisi tulla hänen vaimokseen tuottamatta hänen perheelleen surua ja nöyryytystä."

Landry luuli tulevansa aivan hulluksi. Hän nauroi ja itki, suuteli Fanchonin käsiä ja leninkiä, olisipa suudellut hänen jalkojaankin, jos tyttö vaan olisi siihen suostunut, mutta Fadette nosti hänet ylemmäs ja painoi hänen huulilleen oikean rakkaussuudelman, niin että Landry luuli siihen kuolevansa, sillä se oli ensimäinen, minkä hän oli koskaan saanut enemmän häneltä kuin keltään muultakaan. Ja kun Landry vaipui kuin pyörtynyt tienoheen, otti tyttö punastuen ja hämillään myttynsä ja riensi matkaansa, kieltäen hänen itseään seuraamasta ja luvaten palata takaisin.

XXX

Landry alistui kohtaloonsa ja palasi viininkorjuuseen, jopa hämmästyi suuresti kun ei tuntenutkaan itseään niin onnettomaksi kuin oli luullut; sillä on suloista tietää olevansa rakastettu ja luottamuksemme on äärettömän suuri, kun todella rakastamme. Hän oli niin hämmästynyt ja iloinen, ettei hän voinut olla puhumatta asiasta Cadet Caillaudin kanssa, joka hänkin hämmästyi ja ihaili pikku Fadettea, joka oli niin hyvin välttänyt kaikkea heikkoutta ja varomattomuutta koko sinä aikana, jolloin oli rakastanut Landryta ja tämä häntä.

"Minua ilahuttaa nähdessäni että tuolla tytöllä on noin monta hyvää ominaisuutta, sillä minä puolestani en ole milloinkaan pitänyt häntä huonona, ja voinpa sanoa että jos hän olisi osottanut minulle huomiota, ei hän suinkaan olisi ollut minulle vastenmielinen. Kauniitten silmiensä tähden on hän aina ollut mielestäni pikemmin kaunis kuin ruma ja viime aikoina on kuka hyvänsä voinut nähdä, että hän on päivä päivältä somentunut ja olisi voinut miellyttää, jos vaan olisi tahtonut ketään miellyttää. Mutta hän rakasti ainoastaan sinua, Landry, ja tyytyi siihen ettei ollut muille vastenmielinen; hän tavotti ainoastaan sinun suosiotasi, eikä minulle olisi suinkaan vastenmielistä saada senluontoinen vaimo, sen voin sinulle vakuuttaa. Sitäpaitsi olen aina hänen pienuudestaan pitäen tiennyt että hänellä on hyvä sydän, ja jos kysyttäisiin jokaiselta omantunnon ja totuuden mukaan mitä hän hänestä ajattelee ja tietää, niin olisivat kaikki pakotetut todistamaan hänen edukseen; mutta maailma on nyt kerran sellainen, että kun kaksi tai kolme henkilöä alkaa jotakin vainota, yhtyvät heihin kaikki muutkin, heittävät kiviä ja mustaavat hänen maineensa tietämättä itsekään mistä syystä, polkien huvikseen sitä, joka ei voi itseään puolustaa."

Landryta lohdutti suuresti Cadet Caillaudin puhe, ja hän solmi hänen kanssaan lujan ystävyyden ja lohdutti itseään jonkun verran kertoessaan hänelle ikävästään. Sanoipa hän hänelle eräänä päivänä näinkin:

"Älä ajattele enää Madelonia, sillä hän on huono tyttö ja on saattanut meille kummallekin huolia. Olet vasta minun ikäiseni, eikä sinulla ole mitään kiirettä naimisiin. Minulla on pieni sisko, Nanette; kaunis kuin päivä, hyvin kasvatettu, lempeäluontoinen, suloinen ja rakastettava; hän on nyt kuudennellatoista. Käy meillä vähän useammin; isäni pitää sinua suuressa arvossa, ja kun opit tuntemaan pikku Nanettemme, niin huomaat että viisainta mitä voit tehdä, on tulla minun langokseni."

"Sitä vastaan ei minulla suinkaan ole mitään", sanoi Cadet, "ja ellei tyttöä ole luvattu muuanne, niin käyn teillä joka sunnuntai."

Samana iltana, jolloin Fanchon Fadet oli lähtenyt, meni Landry isänsä luo, kertoakseen hänelle tuon samaisen tytön kunniallisesta käytöksestä, jota isä oli niin ankarasti tuominnut, ja samassa ilmoittaakseen että hän alistui nykyhetkenä isänsä tahdon alaiseksi, mutta pidätti itselleen täyden vapauden tulevaisuuteen nähden. Hänen mielensä tuntui raskaalta astuessaan Fadetin muorin mökin ohi; mutta hän sai koko rohkeutensa takaisin ajatellessaan, että ilman Fanchonin poislähtöä hän ei luultavasti pitkään aikaan olisi saavuttanut tuota suurta onnea, tietoa että Fanchon häntä rakasti. Hän näki Fanchette-muorin, Fanchonin sukulaisen ja kummin, joka oli tullut hoitamaan vanhusta ja poikaa tytön sijasta. Eukko istui oven ulkopuolelle, Heinäsirkka polvillaan. Jeanet-raukka itki eikä tahtonut mennä nukkumaan, sillä hänen Fanchoninsa ei ollut vielä palannut, sanoi hän, ja se oli hän, jonka piti panna hänet vuoteeseen ja lukea hänen kanssaan iltarukous. Fanchette-muori lohdutti häntä paraimpansa mukaan, ja Landry kuuli ilokseen että hän puhutteli poikaa erittäin lempeästi ja ystävällisesti. Mutta heti kun Heinäsirkka näki Landryn, irtausi hän Fanchette-muorin sylistä ja juoksi Landryn luo, heittäytyi hänen jalkoihinsa syleillen häntä, kysellen häneltä ja pyytämällä pyytäen häntä etsimään Fanchonia. Landry nosti hänet syliinsä ja lohdutti häntä paraimman taitonsa mukaan, vaikka hänellä itselläänkin oli kyyneleet silmissä. Hän tahtoi antaa pojalle kauniin viinirypäletertun, jonka äiti Caillaud oli lähettänyt pienessä korissa äiti Barbeaulle lahjaksi, mutta Jeanet, joka kyllä muuten oli luonteeltaan ahnas, ei välittänyt mistään muusta kuin että Landry lupaisi mennä hakemaan hänen Fanchoniansa, ja Landry lupasi, sillä muuten hän ei olisi mitenkään saanut häntä Fanchetteä tottelemaan.

Isä Barbeau ei ollut odottanut pikku Fadettelta sellaista päättäväisyyttä. Hän tuli hyvin tyytyväiseksi, mutta valitti samalla että tytön oli pitänyt tehdä niin – siinä määrässä oikeudentuntoinen ja hyväsydäminen hän oli. "Olen pahoillani, Landry", sanoi hän, "ettei sinulla ollut voimaa luopua kaikesta kanssakäymisestä hänen kanssaan. Jos olisit tehnyt velvollisuutesi, niin et olisi syypää hänen lähtöönsä. Jumala suokoon että tyttö olisi saanut hyvän paikan ja ettei hänen poissaolonsa olisi vahingoksi isoäidilleen ja pienelle veljelleen; sillä vaikka onkin monta, jotka puhuvat hänestä pahaa, niin on niitäkin, jotka häntä puolustavat ja jotka ovat minulle vakuuttaneet, että hän oli kovin hyvä ja avulias omaisiaan kohtaan. Jos se juttu, että hän olisi raskas, ei olekkaan totta, jonka kyllä saamme pian tietää, niin silloin tahdomme häntä puolustaa niinkuin velvollisuuteemme kuuluu; mutta jos se valitettavasti on totta ja sinä, Landry, olet siihen syyllinen, niin tahdomme häntä auttaa emmekä salli hänen kärsivän puutetta. Ainoa, mitä vaadin sinulta, Landry, on ettet koskaan mene hänen kanssaan naimisiin."

"Isä", sanoi Landry, "me arvostelemme asiaa erilailla, te ja minä. Jos olisin syypää siihen, mistä juorutaan, niin päinvastoin pyytäisin teiltä lupaa saada naida hänet. Mutta kun pikku Fadette on yhtä viaton kuin Nanette-siskoni, en pyydä teiltä vielä muuta kuin että annatte minulle anteeksi, että olen teille surua tuottanut. Puhutaan hänestä sitte myöhemmin, niinkuin olette minulle luvanneet."

Barbeaun täytyi suostua, sillä hän oli liian viisas kiiruhtaakseen liiaksi asioita, ja hänen oli tyytyminen siihen, mitä jo oli aikaansaanut.

Tästä hetkestä alkain ei Kaksolassa puhuttu enää milloinkaan pikku Fadettesta. Jopa vältettiin hänen nimensä mainitsemistakin, sillä Landry punastui ja kalpeni vuorotellen, kun tytön nimi tuli sattumalta esiin hänen läsnäollessaan, ja helppo oli nähdä ettei hän ollut häntä unohtanut, nyt enemmän kuin tuona ensimäisenäkään päivänä.