Читать книгу: «Pikku Fadette», страница 5

X

Ellei Landryta olisi Sylvinetistä erottanut joki, joka kaiken kaikkiaan ei ollut kuin noin neljän viiden metrin levyinen (niinkuin sitä nykyään sanotaan), mutta joka paikottain oli yhtä syvä kuin leveä, niin olisi hän epäilemättä muitta mutkitta heittäytynyt veljensä kaulaan. Mutta Sylvinet ei häntä edes nähnytkään, joten Landrylla oli aikaa ajatella miten hänet herättää haaveistaan ja sitte taivuttaa kotiin lähtemään, sillä jos ei tuo hupsuraukka aikonut omin haluin lähteä, voi hän hyvinkin mennä aivan toiseen suuntaan eikä Landry olisi niinkään pian löytänyt siltaa tai porrasta, jota myöten olisi voinut päästä hänen luokseen.

Landry mietti hetkisen, kysyen itseltään mitenkä hänen isänsä, jolla on järkeä ja ymmärrystä kuin neljällä muulla, käyttäytyisi tällaisessa tapauksessa, ja hän piti luultavana että isä Barbeau käyttäytyisi hyvin varovaisesti eikä olisi millänsäkään, jottei näyttäisi Sylvinetille kuinka paljo levottomuutta hän oli saanut aikaan eikä herättäisi hänessä liian suuria omantunnon vaivoja tai houkuttelisi häntä uudistamaan samaa temppua jonakin toisena päivänä, taaskin huonolla tuulella ollessaan.

Hän rupesi sentähden viheltämään, ikäänkuin houkutellakseen rastaita laulamaan, niinkuin paimenet usein tekevät kuleksiessaan hämärän aikana viidakossa. Sylvinet nosti päätään, ja kun hän näki veljensä, häpesi hän ja nousi äkkiä seisoalleen, luullen ettei häntä oltu huomattu. Landrykin oli vasta silloin hänet näkevinään, ja puhumatta erittäin kovalla äänellä, sillä vesi ei kohissut sen enemmän kuin että voitiin hyvin toisiaan ymmärtää, hän sanoi:

"Kas Sylvinetiä, sielläkö sinä oletkin? Olen sinua odottanut koko aamupäivän, ja kun huomasin sinun lähteneen jonnekin pitemmälle, läksin illallista odottaessani tänne kävelemään, toivoen sinun sillaikaa palaavan kotiin; mutta kun oletkin täällä, niin mennään yhdessä. Mennään pitkin rantaa kumpikin omalla puolellamme, niin yhdytään vierinkiviportaan luona." (Sama porras, joka oli Fadetin muorin mökin oikealla puolella.)

"Niin, mennään vaan", sanoi Sylvinet ja alkoi kantaa karitsaa, joka oli liian lyhytaikainen tuttava häntä vapaaehtoisesti seuratakseen. He kulkivat pitkin joen vartta uskaltamatta liioin katsoa toisiinsa, sillä poikia pelotti näyttää toisilleen kuinka riitansa oli heitä surettanut ja miten iloisia he olivat nyt toisensa tavatessaan. Aina silloin tällöin virkkoi Landry jonkun sanan, ikäänkuin ei olisi veljen huonoa tuulta huomannutkaan. Ensin hän kysyi mistä Sylvinet oli löytänyt pienen ruskean karitsan, mutta siihen ei Sylvinet voinut vastata, sillä hän ei tahtonut myöntää olleensa niin kaukana, ettei osannut edes nimeltä mainita mitä seutuja oli kulkenut. Kun Landry huomasi hänen hämmennyksensä, sanoi hän:

"Sen sinä kerrot sitte myöhemmin, sillä nyt tuulee kovasti eikä silloin ole hyvä kävellä täällä aivan rannassa puiden suojassa; mutta nyt rupeekin onneksi satamaan, ja silloin tuuli aina lauhtuu."

Itsekseen hän ajatteli: "Kylläpä Sirkka ennusti oikein sanoessaan että löytäisin hänet ennen sateen alkamista. Se tyttö totisesti tietää enemmän kuin me muut."

Hän ei tullut ajatelleeksi rukoilleensa hyvinkin neljännes tuntia itsepintaista Fadetin muoria, joka ei tahtonut hänen avunpyyntöään kuulla, ja että pikku Fadette, jota hän ei nähnyt ennenkuin sieltä lähtiessään, oli voinut nähdä Sylvinetin sillaikaa, kun hän näin muoria puhutteli. Lopulta se kyllä johtui hänen mieleensä; mutta kuinka tyttö tiesi niin hyvin mikä hänen mieltään pahotti, vaikkei ollut läsnä hänen keskustellessaan vanhuksen kanssa? Mutta sitte hän muisti kysyneensä veljeänsä moneltakin henkilöltä matkallaan saraniitylle ja että joku oli voinut kertoa siitä pikku Fadettelle, taikka että tyttö oli saattanut jostakin piilopaikasta kuunnella hänen ja isoäidin keskustelun loppuosaa, sillä uteliaisuutta tyydyttääkseen hän usein piiloutui kuuntelemaan.

Sylvinet-raukka puolestaan taas ajatteli mitenkä voisi selittää huonon käytöksensä veljeään ja äitiään kohtaan, sillä hän ei aavistanut Landryn teeskentelevän eikä ymmärtänyt minkälaisen jutun kertoisi veljelleen, sillä hän ei ollut milloinkaan valehdellut eikä salannut mitään veljeltään.

Poika oli kovin pahalla mielellä kulkiessaan joenportaan poikki, sillä vielä siihen mennessä hän ei ollut keksinyt mitään keinoa pulasta päästäkseen.

Kun Sylvinet oli ennättänyt toiselle rannalle, syleili ja suuteli Landry häntä tehden sen tietämättään tavallista sydämellisemmin, mutta hän varoi mitään kyselemästä, sillä hän näki hyvin ettei veljensä tiennyt mitä vastata, ja he palasivat kotiin puhellen kaikesta muusta kuin siitä, mikä kummankin mieltä painoi. Kulkiessaan Fadetin muorin mökin ohi katseli Landry ympärilleen, näkisikö missään pikku Fadettea, sillä hän tunsi halua mennä häntä kiittämään. Mutta ovi oli sulettuna eikä sieltä kuulunut muuta kuin Heinäsirkan huutoa, joka vitisi sentähden että isoäitinsä oli antanut hänelle selkään, niinkuin eukolla oli tapana tehdä joka ilta, ansaitsipa poika sitä tai ei.

Sylvinetiin koski kuullessaan pojan itkevän ja hän sanoi veljelleen: "Tuo on ilkeä pesä, josta ei kuulu milloinkaan muuta kuin huutoa ja lyöntien läiskettä. Tiedän kyllä ettei sen pahempaa ja riitaisempaa nulikkaa ole kuin Heinäsirkka, ja Sirkasta minä en antaisi kahta souta; mutta tulee kuitenkin surku lapsiraukkoja, joilla ei ole isää eikä äitiä, vaan ainoastaan tuo vanha noita, joka on niin ilkeä ja kurittaa heitä kaikesta."

"Niin ei ole meidän kotonamme", vastasi Landry. "Isä ja äiti eivät ole milloinkaan meitä lyöneet, ja silloinkin, kun moittivat meitä lapsellisista rikoksistamme, tekevät sen niin hellästi ja lempeästi, etteivät naapuritkaan kuule mitään. On sellaisia, jotka ovat liian onnellisia käsittääkseen kuinka hyvät päivät heillä on; mutta pikku Fadette, joka on onnettomin ja tylyimmin kohdeltu lapsi maailmassa, hän vaan nauraa eikä valita milloinkaan."

Sylvinet ymmärsi moitteen ja katui tekoaan. Hän oli tehnyt niin jo monta kertaa kotoa lähdettyään ja hän olisi kyllä kääntynyt jo monesti takaisin, ellei häpeä olisi häntä pidättänyt. Tällä hetkellä hänen sydämensä tulvi yli reunojensa ja hän rupesi hiljaa itkemään, mutta veljensä tarttui hänen käteensä sanoen: "Nyt on rankkasade, veljeni, juostaan kotiin!" He rupesivat siis juoksemaan ja Landry koetti naurattaa Sylvinetiä, joka ponnisteli parhaansa mukaan ollakseen veljensä mieliksi.

Kun heidän piti astua sisään, olisi Sylvinet mieluummin kätkeytynyt latoon, sillä hän pelkäsi saavansa isältä nuhteita. Mutta isä Barbeau, joka ei ottanut asiaa niin vakavalta kannalta kuin hänen vaimonsa, laski vain pojan kanssa leikkiä, ja äiti Barbeau, joka oli saanut mieheltään viisaita neuvoja, koetti salata mielenliikutustaan. Mutta kun äiti siinä puuhaili, kuivatellen kaksosten vaatteita tulen ääressä ja antaen heille illallista, huomasi Sylvinet hyvin että hän oli itkenyt ja että äitinsä aina väliin katseli häntä levottomin, surullisin silmäyksin. Jos hän olisi ollut kahdenkesken äitinsä kanssa, olisi hän pyytänyt häneltä anteeksi ja hyväillyt häntä siksi, kunnes äiti olisi taas ollut lohdutettu. Mutta isä ei pitänyt tuollaisesta lellittelemisestä ja Sylvinet oli pakotettu paneutumaan makuulle heti illallisen jälkeen sanaakaan sanomatta, sillä väsymys vihdoinkin voitti. Hän ei ollut syönyt mitään koko päivään, ja kun hän oli saanut illallisensa, tunsi hän olevansa kuin humalassa ja hänen täytyi antaa veljensä riisua itsensä ja viedä vuoteeseen, ja Landry istui hänen vieressään sängynlaidalla pitäen hänen kättään omassaan.

Kun Landry huomasi veljensä nukkuneeksi, sanoi hän vanhemmilleen jäähyväiset, huomaamatta että äiti suuteli häntä tavallista sydämellisemmin. Hän luuli aina ettei äiti voisi pitää hänestä niin paljon kuin hänen veljestään, eikä hän ollut siitä kateellinen, vaan päätti että hän itse oli vähemmän rakastettava ja sai juuri sen osan, mikä hänelle kuului. Landry tyytyi kohtaloonsa yhtä paljon kunnioituksesta äitiään kuin ystävyydestä Sylvinetiä kohtaan, joka oli paremmin hyväilyjen ja lohdutuksen tarpeessa.

Seuraavana aamuna kiirehti Sylvinet äitinsä vuoteen ääreen, ennenkuin tämä vielä oli noussutkaan, ja uskoi hänelle huolensa, katumuksensa ja häpeänsä. Hän kertoi mitenkä hän oli viime aikoina tuntenut itsensä onnettomaksi, ei niin paljon senvuoksi että oli Landrystä erotettuna, vaan enemmänkin sentähden, että hän kuvitteli mielessään ettei Landry häntä rakastanut. Ja kun äitinsä moitti häntä tästä harhaluulosta, oli hänen hyvin vaikea esittää minkäänmoisia todistuksia, sillä tuo kaikki oli kuin sairautta, josta hän ei voinut vapautua. Äiti ymmärsi häntä paremmin kuin tahtoi näyttääkkään, sillä naisen sydän oivaltaa helposti tuollaisia päähänpistoja ja hän oli usein itse kärsinyt nähdessään Landryn niin rauhallisesti tyytyvän kohtaloonsa. Mutta hän huomasi samalla että mustasukkaisuus on aina moitittavaa, koskipa se mitä rakkautta tahansa, vaikkapa sitäkin mitä Jumala meiltä eniten vaatii ja hän varoi tarkoin hyväksymästä siinä suhteessa Sylvinetiä. Hän osotti pojalleen minkä surun tämä oli tuottanut veljelleen ja kuinka hyvä Landry oli ollut, kun ei ollut valittanut eikä käynyt kohtaloonsa tyytymättömäksi. Sylvinet sen myönsi itsekin ja tunnusti, että veljensä oli parempi kristitty kuin hän. Hän lupasi ja päätti tehdä vakavasti parannusta.

Mutta vaikka hän näytti lohdutetulta ja tyytyväiseltä, vaikka hänen äitinsä oli kuivattanut hänen kyyneleensä ja kumonnut kaikki hänen valituksensa selvillä ja vaikuttavilla vastasyillä ja vaikka hän itse koetti parastaan ollakseen oikeuden ja totuuden mukainen veljelleen, jäi hänen sydämensä pohjalle kuitenkin katkeruutta. "Veljeni", ajatteli hän tietämättään, "on meistä kahdesta parempi kristitty ja oikeudenmukaisempi, niin on rakas äitini sanonut ja se on tottakin; mutta jos hän rakastaisi minua niinkuin minä rakastan häntä, niin hän ei voisi tyytyä meidän eroomme niin keveästi kuin nyt on laita." Ja Sylvinet ajatteli Landryn rauhallista, miltei välinpitämätöntä ilmettä heidän tavatessaan joen rannalla. Hän muisteli mitenkä hän oli kuullut hänen viheltelevän lintuja tuona hetkenä, jolloin hän itse mietti jokeen heittäytymistä. Sillä vaikkei hänellä ollutkaan sellaista ajatusta kotoa lähtiessään, oli se kuitenkin juolahtanut hänen mieleensä useampaan kertaan illemmalla, ajatellessaan ettei veljensä voisi milloinkaan antaa hänelle anteeksi noin sopimatonta käytöstä. "Jos hän olisi tehnyt sillä tavoin minulle", ajatteli hän itsekseen, "niin en voisi koskaan sitä unhottaa. Olen hyvin iloinen että hän on antanut minulle anteeksi, mutta en voinut uskoa että se olisi hänelle niin helppoa." – Näin huokaili tuo onneton poika itsekseen, mieli apeana ja sydän ristiriitaisia tunteita täynnä.

Mutta kun Jumala aina auttaa, milloin todella päätämme noudattaa hänen tahtoaan, niin oli Sylvinetkin nyt loppupuolen vuotta paljoa järkevämpi. Hän ei riidellyt veljensä kanssa eikä ollut hänelle epäystävällinen, vaan rakasti häntä tyynemmin, ja hänen terveytensäkin, joka oli kärsinyt noista alituisista sielunliikutuksista, korjautui. Isä pani hänen tekemään lujemmin työtä, sillä hän oli huomannut että pojan oli sitä parempi, mitä vähemmin hän sai olla itsekseen. Mutta kotoinen työ ei kuitenkaan ole milloinkaan niin ankaraa kuin se, mitä tehdään vieraan käskystä. Niinpä Landry, joka ei milloinkaan säästänyt itseään, varttui sinä vuonna paljoa vahvemmaksi ja rotevammaksi kuin veljensä. Ne pienet eroavaisuudet, joita heissä oli aina huomattu, kehittyivät selvemmiksi ja näyttäytyivät heidän kasvonilmeissäänkin. Poikain täyttäessä viisitoista vuotta oli Landry kerrassaan kaunis nuorukainen, ja Sylvinetinkin ulkomuoto oli miellyttävä, vaikka hän oli hoikempi ja kalpeampi kuin veljensä. Heitä ei myöskään enää sekotettu toisiinsa, ja vaikka he yhä vieläkin olivat toistensa kaltaisia, niinkuin veljet ainakin, ei heitä enää ensi silmäyksellä voinut arvata kaksosiksi. Landry, jota pidettiin nuorempana, koska hän oli syntynyt tuntia myöhemmin kuin Sylvinet, näytti niiden mielestä, jotka ensi kertaa hänet näkivät, noin vuotta tai paria vanhemmalta. Se vielä enensi isä Barbeaun entistä rakkautta Landryhyn, sillä niinkuin kaikki oikeat maalaiset, piti hänkin ruumiillista voimaa muuta arvokkaampana.

XI

Ensi ajat Landryn ja pikku Fadetten seikkailun jälkeen oli poika hiukan levoton antamansa lupauksen johdosta. Sinä hetkenä, jolloin tyttö oli hänet levottomuudestaan vapauttanut, olisi hän isänsä ja äitinsä nimissä voinut luvata parasta, mitä Kaksolassa oli. Mutta kun hän näki että isä Barbeau ei pannutkaan mitään painoa Sylvinetin päähänpistoille eikä näyttänyt ensinkään levottomalta, pelkäsi hän että isänsä ajaisi pikku Fadetten tiehensä, kun tämä tulisi palkintoaan pyytämään, sekä laskisi pilaa tytön tietäjätaidosta ja Landryn lupauksesta.

Tuo pelko saattoi Landryn häpeemään itseään, sillä sikäli kuin hänen surunsa haihtui, piti hän itseään yhä yksinkertaisempana, kun oli voinut luulla noissa tapahtumissa piilleen jotain yliluonnollista. Hän ei ollut lainkaan varma etteikö pikku Fadette ollut laskenut hänestä pilaa ja hän käsitti hyvin, että niin saattoi ainakin otaksua, eikä voinut esittää isälleen minkäänmoisia syitä, joiden nojalla hän olisi ollut oikeutettu antamaan pikku Fadettelle niin painavan lupauksen; toiselta puolen hän taas ei käsittänyt mitenkä voisi lupaustaankaan rikkoa, sillä hän oli sen antanut kunniasanallaan, täydellä vakaumuksella ja tosi aikomuksella.

Mutta suureksi kummakseen hän ei kuullut seuraavana päivänä eikä seuraavina viikkoina eikä edes koko kesän aikaan puhuttavan pikku Fadettesta mitään enemmän Kaksolassa kuin Prichessäkään. Tyttö ei tullut isä Caillaudin taloon Landryta puhutellakseen eikä isä Barbeaun luo palkintoaan pyytämään, ja kun Landry näki hänet kaukaa ulkona vainiolla, ei tyttö ollut häntä huomaavinaankaan, mikä oli hyvin omituista, sillä Sirkka juoksi tavallisesti kaikkien jälkeen, joko uteliaisuudessaan heitä katsellakseen tai leikkiä laskeakseen, nauraakseen ja hullutellakseen hyväntuulisten kanssa, tai tehdäkseen kiusaa niille, jotka jöröjukkia olivat.

Mutta kun Fadetin muorin mökki oli Prichen ja Cossen välillä, niin ei ollut ensinkään takeita etteivätkö Landry ja Fadette jonakin päivänä tulisi tiellä vastakkain, ja kun tie oli kapea, niin täytyisi antaa toisilleen kättäkin tai viskata ohimennessä joku sana.

Eräänä iltana ajoi pikku Fadette hanhiaan kotiin, Heinäsirkka tavallisuuden mukaan kintereillään, ja Landry, joka oli ollut hakemassa hevosia laitumelta, talutti niitä hiljalleen Pricheen päin. Silloin he tapasivat toisensa sillä kapealla tiellä, joka johtaa Croix-des-Bossonsista alas vierinkiviportaalle ja joka on niin kahden mäenrinteen välissä, että vastaantulijain on mahdoton toisiaan välttää. Landry karahti punaiseksi pelosta että tyttö nyt muistuttaisi häntä lupauksestaan, ja jottei Fadette saisi siihen kehotusta, hyppäsi hän heti tytön huomattuaan erään hevosen selkään, kannustaen sitä puukengillään juoksuun, mutta kun kaikilla hevosilla oli vielä kaviositeet jalassa, ei vauhti siitä parantunut. Saapuessaan aivan pikku Fadetten läheisyyteen, ei Landry uskaltanut vilkaista tyttöön, vaan oli katsovinaan taaksensa seurasivatko varsat mukana. Kun hän jälleen katsoi eteensä, oli pikku Fadette jo kulkenut sivu mitään sanomatta; hän ei tiennyt oliko tyttö edes häneen katsonutkaan ja oliko hän silmillään tai hymyilyllään kehottanut häntä pysähtymään ja puhelemaan. Hän ei nähnyt muuta kuin että Jeanet, Heinäsirkka, joka aina oli paha ja vallaton, otti maasta kiven ja tähtäsi sillä hänen hevosensa jalkaan. Landryn teki kovasti mieli läimäyttää häntä piiskallaan, mutta pelkäsi joutuvansa sen kautta tekemisiin sisarenkin kanssa. Hän ei ollut sentähden mitään huomaavinaan, vaan jatkoi matkaansa taakseen katsomatta.

Joka kerta, kun Landry sittemmin kohtasi pikku Fadetten, kävi jotakuinkin samoin. Vähitellen rohkaisi hän itseään sen verran, että uskalsi katsoa tyttöön, sillä sitä myöten kun hän ikääntyi ja tuli ymmärtäväisemmäksi, ei tuollainen pikku asia enää niin suuresti hänen mieltään rasittanut. Mutta kun hän vihdoin uskalsi katsoa tyttöön aivan tyynesti, ikäänkuin tämä saisi sanoa hänelle huoletta mitä hyvänsä, näki Landry suureksi hämmästyksekseen että tyttö tahallaan käänsi päätään toisaalle, niinkuin hän olisi pelännyt Landryta yhtä paljon kuin tämä tyttöä. Se antoi hänelle itseluottamuksensa täydellisesti takaisin, ja kun hän oli luonteeltaan rehellinen, kysyi hän itseltään eikö hän ollut tehnyt väärin, kun ei milloinkaan ollut kiittänyt Fadettea siitä ilosta, jonka tyttö oli hänelle valmistanut, olipa se sitte johtunut hänen tiedoistaan tai pelkästä sattumuksesta. Hän päätti seuraavan kerran tyttöä tavatessaan puhutella häntä, ja kun he sitte sattuivat yksiin, meni hän häntä vastaan ainakin kymmenen askelta, tervehtiäkseen ja puhellakseen hänen kanssaan.

Mutta Landryn lähestyessä kohosi tytön kasvoille ylpeä, miltei loukkaava ilme, ja kun hän vihdoinkin katsoi tulijaan, teki hän sen niin halveksivasti, että Landry jäi hämilleen paikkaansa seisomaan eikä rohennut häntä puhutella.

Se oli viimeinen kerta kun Landry tuli häntä vastaan näin läheltä, sillä tästä päivästä pikku Fadette, ties minkä oikun johdosta, kääntyi toiseen suuntaan heti kun kaukaa näki pojan tulevan, ja poikkesi johonkin mökkiin tai teki pitkän kierroksen häntä välttääkseen. Landry arveli hänen olleen loukkaantuneen siitä, että hän oli ollut häntä kohtaan kiittämätön, mutta hänen vastenmielisyytensä tyttöä kohtaan oli siksi suuri, ettei hän voinut päättää tehdä mitään tyttöä hyvittääkseenkään. Pikku Fadette ei ollut muiden lasten kaltainen. Hän ei ollut ujo, eipä edes tarpeeksikaan, ja hän ärsytti mielellään muita lausumaan pilkka- tai haukkumasanoja, sillä hän tiesi hyvin kielensä terävyyden ja piti huolen siitä, että viimeinen ja pistävin sana oli hänen. Ei milloinkaan oltu häntä nähty huonolla tuulella ja häntä moitittiin liian vapaaksi ja liian vähän ylpeäksi ollakseen nuori, viisitoista vuotias tyttö, jonka täytyy ruveta tuntemaan oma arvonsa. Hänellä oli yhä vielä poikamaiset tapansa, jopa hän usein pyrki kiusaamaan Sylvinetiä, yllättäessään pojan haaveiluihinsa vaipuneena, niinkuin vielä toisinaan tapahtui. Tyttö seurasi häntä aina pitkät matkat ivaten häntä kaksoiskuumeestaan ja kiusotellen ettei Landry hänestä pitänyt lainkaan, vaan nauroi hänen suruilleen. Sylvinet-raukka, joka vielä vakavammin kuin Landry luuli häntä noidaksi, ihmetteli että tyttö saattoi arvata hänen ajatuksensa ja vihasi häntä sydämensä pohjasta. Hän ylenkatsoi Sirkkaa ja koko hänen perhettään kaikesta sydämestään, ja samoinkuin tyttö nykyään karttoi Landryta, samoin karttoi Sylvinet tuota ilkeää tyttöä, joka hänen lausuntonsa mukaan olisi ennemmin tai myöhemmin kulkeva äitinsä jälkiä. Äiti oli viettänyt huonoa elämää, jättänyt miehensä ja lopulta juossut sotamiesten jälestä; se tapahtui vähän aikaa Heinäsirkan syntymän jälkeen, eikä hänestä oltu sen koommin kuultu sanaakaan. Mies oli kuollut surusta ja häpeästä ja niin oli Fadetin muorin täytynyt ottaa huostaansa molemmat lapset, joita hän hoiti tuiki huonosti, osaksi ahneutensa, osaksi korkean ikänsä tähden. Hän ei voinut heitä vaalia eikä pitää heidän siisteydestään huolta.

Landrykin, vaikkei ollutkaan yhtä ylpeä kuin Sylvinet, tunsi kuitenkin kaikkien noiden syiden vuoksi vastenmielisyyttä pikku Fadettea kohtaan, ja kun häntä kadutti että oli antautunut mihinkään tekemisiin tytön kanssa, varoi hän tarkoin ilmottamasta siitä kenellekään. Salasipa hän sen yksin kaksoisveljeltäänkin, sillä hän ei tahtonut myöntää olleensa hänen tähtensä levoton, ja Sylvinet puolestaan ei virkkanut mitään kaikista pikku Fadetten ilkeyksistä häntä kohtaan, sillä häntä hävetti tunnustaa että tyttö oli arvannut hänen mustasukkaisuutensa.

Mutta aika kului. Siinä ijässä, kun kaksoset nyt olivat, tuntuvat viikot kuukausilta ja kuukaudet vuosilta, niin suuresti vaikuttavat ne sielun ja ruumiin kehitykseen. Landry unohti pian seikkailunsa, ja vaivattuaan itseään jonkun aikaa Fadettea muistelemalla, herkesi hän lopulta kokonaan häntä ajattelemasta – kaikki oli kuin pelkkää unennäköä.

Landry oli ollut Prichessä jo kymmenen kuukautta, ja nyt lähestyi juhannus, jolloin hänen palvelusvuotensa Caillaudilla oli umpeen kulunut. Mutta ukko oli häneen niin tyytyväinen, että tahtoi mieluummin hänen palkkaansa korottaa kuin antaa hänen muuttaa, eikä Landry puolestaan halunnut muuta kuin saada jäädä omaistensa läheisyyteen ja tehdä uuden sopimuksen Prichen väen kanssa, johon hän oli sydämestään kiintynyt. Jopa hän alkoi hieman rakastuakkin erääseen Caillaudin veljentyttäreen, Madelon nimiseen sangen sievään tyttöön. Hän oli vuotta Landryta vanhempi ja kohteli häntä vielä jonkinlaisella ylimielisyydellä, mutta se tasaantui päivä päivältä; vuoden alussa tyttö pilkkasi Landryta, kun tämä oli liian ujo suudellakseen häntä leikkiessä tai tanssiessa, mutta vuoden lopulla hän jo punastui, eikä enää kiusannut häntä eikä tahtonut olla hänen kanssaan kahdenkesken tarhassa tai luuvassa. Madelon ei ollut köyhä, ja avioliitto olisi kyllä voitu solmia heidän kesken aikanaan. Molempien perheet olivat seudun kunnioitetuimpia ja arvossapidetyimpiä. Ja kun Caillaud huomasi miten molemmat nuoret alkoivat toisiaan samalla sekä kaihtaa että etsiä, sanoi hän Barbeaulle että heistä voisi tulla soma pari ja ettei haittaisi vaikka he saisivatkin lähemmin toisiinsa tutustua.

Suostuttiin siis, kahdeksan päivää ennen juhannusta, että Landry jäisi Pricheen ja Sylvinet vanhempainsa luokse, sillä tämä oli nyt järkiintynyt ja oli hoitanut Barbeaun horkkaa sairastaessa talon ulkotyöt sangen hyvin. Sylvinet oli pahoin pelännyt että hänet lähetettäisiin muuanne palvelukseen, ja tuo pelko oli vaikuttanut hyvää, sillä hän ponnisteli nyt yhä enemmän voittaakseen liiallisen kiintymyksensä Landryhyn, tai ainakin estääkseen sitä liiaksi näkymästä. Kaksolassa vallitsi siis taasen rauha ja tyytyväisyys, vaikkeivät kaksoset tavanneetkaan toisiaan kuin kerran pari viikossa.

Juhannuspäivä oli heille ilon päivä, silloin he menivät yhdessä kaupunkiin pestimarkkinoita katsomaan ja huvittelivat senjälkeen suurella torilla. Landry tanssi monta burreeta kauniin Madelonin kanssa ja Sylvinetkin koetti tanssia, tehdäkseen veljelleen mieliksi. Hän suoriutui siinä sangen huonosti, mutta Madelon, joka oli hänelle hyvin kohtelias, asettui häntä vastapäätä, tarttui hänen käteensä ja auttoi häntä pysymään tahdissa. Sylvinet, joka siten sai olla veljensä kanssa yhdessä, lupasi oppia hyvin tanssimaan, voidakseen ottaa osaa huveihin, jossa asiassa hän siihen saakka oli ollut Landrylle haitaksi.

Hän ei ollut kovinkaan mustasukkainen Madelonille, sillä Landry ei ollut vielä huomattavammin tyttöön kiintynyt. Madelon puolestaan taas imarteli ja rohkasi Sylvinetiä. Hän oli vapaa häntä kohtaan ja se, joka ei sellaisia asioita ymmärtänyt, olisi luullut hänen antavan Sylvinetille etusijan. Landry olisi hyvinkin voinut käydä mustasukkaiseksi veljelleen, ellei hän olisi luonnostaan vihannut tuota tunnetta, ja ehkä oli sentään jokin, en tiedä oikein mikä, joka sanoi hänelle että Madelon käyttäytyi noin ainoastaan ollakseen hänelle mieliksi ja saadakseen siten olla useammin Landryn seurassa.

Kaikki sujui hyvin noin kolmen kuukauden ajan, aina Saint-Andochen päivään saakka, joka on Cossenkylän suojeluspyhän juhla ja vietetään syyskuun viimeisinä päivinä.

Se päivä, joka aina oli ollut molemmille kaksosille suuri juhlapäivä, koska silloin tanssittiin ja leikittiin kirkon ulkopuolella kasvavien suurten saksanpähkinäpuiden alla, toi tullessaan suruja, joita he eivät olleet lainkaan odottaneet.

Isä Caillaud oli antanut Landrylle luvan mennä jo edellisenä iltana Kaksolaan, voidakseen ottaa jo aamusta aikain juhlaan osaa, ja Landry lähti matkaan ennen illallista, hyvin iloisena tietäessään yllättävänsä kaksoisveljensä, joka ei häntä odottanut ennenkuin vasta seuraavana aamuna. Siihen vuodenaikaan ovat päivät lyhyet ja pimeä tulee äkkiä. Landry ei milloinkaan pelännyt mitään päiväiseen aikaan, mutta hän ei olisi ollut ikäisensä eikä niiltä seuduin kotoisin, ellei hän olisi kavahtanut liikkua yksin yöllä ulkona, varsinkin syksyllä, jolloin kaikellaiset haltijat ja peikot pitävät pimeän suojassa peliään. Landry, joka oli tottunut liikkumaan ulkona iltahämyssäkin päästäessään härkiä laitumelle tai tuodessaan niitä kotiin, ei pelännyt sinä iltana juuri enemmän kuin muinakaan iltoina; mutta hän käveli nopeaan ja lauloi ääneensä, niinkuin aina teemme pimeässä, sillä ihmisen laulu, niinkuin tiedämme, säikyttää villit eläimet ja pahat ihmiset pakoon.

Kun hän tuli vierinkiviportaan luo – sille oli annettu sellainen nimi, koska se oli tehty lukuisista pyöreistä kivistä – , kääri hän housunsa hiukan ylemmäksi, sillä vesi nousee portaalle toisinaan aina nilkkaan saakka, ja hän katsoi tarkkaan mihin astui, sillä molemmin puolin porrasta on vesilätäköitä. Landry tunsi portaan niin tarkoin, ettei hän saattanut harhaan astua. Sitäpaitsi hän näki miltei jo lehdettömien puitten läpi valonhohteen Fadetin muorin mökistä, niin että eksymisestä ei saattanut olla pelkoakaan.

Puitten varjossa oli kuitenkin niin pimeätä, että Landry koetteli kepillä eteensä ennenkuin astui portaalle. Hän hämmästyi nähdessään tavallista enemmän vettä, varsinkin kun kuuli kohinaa sulkuluukkujen luona, jotka kai olivat olleet jo hyvinkin tunnin ajan avattuina. Mutta nähdessään selvästi valontuikkeen Fadetin ikkunasta, hän astui rohkeasti eteenpäin. Parin askeleen päässä kohosi vesi kuitenkin jo polvien yläpuolelle ja hän vetäytyi taaksepäin luullen harhaan joutuneensa. Hän koetti vähän ylempää ja vähän alempaa, mutta siellä oli vielä enemmän vettä. Ei ollut satanutkaan ja kohina sulkuluukkujen luona kuului yhä – olihan se sangen kummallista.