Bragelonnen varakreivi eli Muskettisoturien viimeiset urotyöt I

92.
For ever!

Leskikuningattaren kutsua noudattaen ilmestyi lordi Buckingham hänen luoksensa puolen tunnin kuluttua Orléansin herttuan lähdöstä.

Kuningatar oli nojannut kyynärpäitänsä pöytään, pää käsien varassa, mutta kun palatsinvartija ilmoitti herttuan, kohousi hän vastaanottamaan sydämellisellä hymyllä muukalaisen sorean ja kunnioittavan kumarruksen.

Itävallan Anna oli vielä kaunis. Tiedetään, että hänen vaaleat hiuksensa, sievät kätensä ja raikkaanpunaiset huulensa herättivät kaikkien näkijäin ihailua vielä tässä jo elähtäneessä ikävaiheessa.

Tänä hetkenä, ollessaan kokonaan antautuneena muisteluun, joka elvytti menneisyyttä hänen sydämessään, hän esiintyi melkein yhtä ihanana kuin nuoruutensa päivinä, jolloin hänen palatsinsa ovet avautuivat tämän toisen Buckinghamin nuorelle ja kiihkomieliselle isälle, tuolle kovaonniselle ritarille, joka oli elänyt vain häntä varten ja kuollut hänen nimeänsä lausuen.

Itävallan Anna suuntasi siis Buckinghamiin sellaisen hellän silmäyksen, jossa ilmeni yhtaikaa äidillistä suopeutta ja jonkun verran rakastajattarenkin keimailevaa mielistelyä.

"Teidän majesteettinne on halunnut puhutella minua?" lausui Buckingham kunnioittavasti.

"Niin, herttua", vastasi kuningatar englanniksi. "Suvaitkaa istuutua."

Nuorta miestä liikutti syvästi tämä Itävallan Annan osoittama suosiollisuus, puhuttelu sen maan kielellä, josta hän nyt oli ollut eroitettuna. Hän oivalsi heti, että kuningatar aikoi pyytää häneltä jotakin. Toinnuttuaan ensi hetken ehdottomasta kaihomielisyydestä kuningatar omaksui jälleen hilpeän sävyn ja kysyi ranskaksi:

"Miltä Ranska tuntuu teistä, monsieur?"

"Tämä on kaunis maa, madame", vastasi herttua.

"Oletteko nähnyt seutujamme jo ennen?"

"Olen kerran oleskellut täällä aikaisemmin, madame."

"Mutta Englanti on teille mieluisampi kuten kaikille kunnon englantilaisille?"

"Rakastan enemmän isänmaatani kuin ranskalaisten isänmaata", myönsi herttua; "mutta jos teidän majesteettinne kysyy minulta, oleskelenko mieluummin Lontoossa vai Pariisissa, annan jälkimmäiselle etusijan."

Itävallan Anna pani merkille, että nämä sanat lausuttiin erityisen lämpimästi.

"Minulle on kerrottu, mylord, että teillä on kotimaassanne uhkeita tiluksia, ja tehän asutte siellä komeassa ja ikivanhassa linnassa?"

"Isäni palatsissa, niin", vastasi herttua luoden silmänsä alas.

"Ne ovat kallisarvoisia etuja ja rakkaita muistoja", virkkoi kuningatar, jonka mieltä menneisyys väkisinkin vallitsi.

"Kellä on vain sydäntä, hän tosiaan haaveksii yhtä paljon entisyydessä kuin tulevaisuudessakin tai ajattelee nykyhetkeä", myönsi herttua alistuen puhuttelijansa kaihoksuttavaan vaikutukseen.

"Se on totta", sanoi kuningatar hiljaa. "Ja lämminsydämisenä miehenä siis tekin, mylord, pian jälleen lähdette luotamme… sulkeutuaksenne rikkauksienne ja sukutunteittenne vaalimiseen."

Buckingham kohotti päänsä.

"Sitä en luule, madame", vastasi hän.

"Kuinka niin?"

"Ajattelen päinvastoin muuttaa Englannista vakinaisesti Ranskaan."

Itävallan Anna ilmaisi suurta hämmästystä. "Mitä!" hän sanoi; "ettekö siis ole uuden kuninkaan suosiossa?"

"Hänen majesteettinsa kyllä osoittaa minulle rajatonta hyväntahtoisuutta, madame."

"Eihän omaisuutenne ole voinut vähentyä?" arvaili kuningatar; "sitä on sanottu tuottoisammaksi kuin kulutatte."

"Talouteni ei ole koskaan ollut paremmalla kannalla, madame."

"Teillä täytyy siis olla joku salainen syy?"

"Ei madame", selitti Buckingham vilkkaasti, "päätökselläni ei ole mitään salattavia vaikuttimia. Oleskelu Ranskassa miellyttää minua vastustamattomasti, olen kiintynyt hoviin, jossa vallitsee niin hieno aisti ja sivistys; sanalla sanoen tapaan täällä parempaa viehäkettä mielelleni kuin omassa maassani."

Itävallan Anna hymyili vienosti.

"Parempaa viehäkettä!" hän toisti; "oletteko ajatellut tarkoin, herttua?"

Buckingham sopersi jotakin.

"Ei ole niin mieluisaa elämänlaatua", jatkoi kuningatar, "että se kelpaisi estämään teidän arvoistanne miestä…"

"Madame", keskeytti herttua, "teidän majesteettinne kiinnittää hyvin suurta huomiota tähän seikkaan."

"Siltäkö teistä tuntuu, herttua?"

"Teidän majesteettinne älköön pahastuko huomauttaessani, että nyt toistamiseen tehostatte Englannin vetovoimaa Ranskan viehätyksen kustannuksella."

Itävallan Anna lähestyi nuorta ylimystä ja laski kauniin kätensä hänen olkapäälleen, joka vavahti kosketuksesta.

"Monsieur", hän lausui, "uskokaa minua, mikään ympäristö ei vedä vertoja synnyinmaalle. Hyvin usein on minunkin täytynyt kaivata Espanjaa. Olen elänyt kauan, mylord, hyvin kauvan naiseksi, ja tunnustan teille, etten ole koskaan ollut vuottakaan yhtämittaa vapaana siitä kaihosta."

"Ette vuottakaan, madame!" sanoi nuori herttua häilymättä; "ettekö silloinkaan, kun olitte kauneuden kuningatar, – niinkuin muuten olette vieläkin?"

"Oh, jättäkää imartelu, herttua; minä voisin olla äitinne!" Mutta näiden sanojen lempeä sointu tunki Buckinghamin sydämeen. "Niin", jatkoi kuningatar, "ja sentähden annan teille hyvän neuvon."

"Neuvon palata Lontooseen?" huudahti toinen.

"Niin, mylord", myönsi Itävallan Anna suoraan.

Herttua liitti kätensä ristiin niin säikähtynein ilmein, että se ei voinut olla vaikuttamatta naiseen, jota hellät muistot liikuttivat tunteellisuuteen.

"Se on välttämätöntä", lisäsi hän kuitenkin vakuuttavasti.

"Kuinka!" huudahti herttua; "minulle huomautetaan vakavasti, että minun on lähdettävä, mentävä maanpakoon, pelastauduttava!"

"Maanpakoonko? Voi, mylord, puhuttehan kuin Ranska olisikin isänmaanne!"

"Rakastuneen maa on se, missä rakastettu asuu, madame", virkkoi herttua pikaisesti.

"Ei enää sanaakaan pitemmälle, mylord", kielsi kuningatar; "te unohdatte, kelle puhutte!"

Buckingham heittäysi polvilleen.

"Madame, madame, te olette niin viisas, hyvä ja armollinen, – te ette ainoastaan ole arvoltanne valtakunnan ensimmäinen, vaan maailman ensimmäinen ominaisuuksiltanne, jotka tekevät teidät jumalalliseksi; olenko minä sanonut mitään noin julman vastauksen ansainnutta?"

"Te olette kavaltanut itsenne!" huomautti kuningatar ääntänsä alentaen.

"En tiedä lausuneeni mitään!"

"Te unohdatte puhuneenne ja ajatelleenne naisen edessä, ja sitäpaitsi…"

"Sitäpaitsi", keskeytti herttua kiihtyneesti, "kukaan ei tiedä teidän kuunnelleen minua."

"Päin vastoin tämän haastelumme aihe tiedetään, herttua; teillä on nuoruuden viat ja ansiot."

"Minut on petetty, – annettu ilmi!"

"Ja kuka sen olisi tehnyt?"

"Joku niistä, jotka jo Havressa pirullisen teräväkatseisina lukivat sydäntäni kuin avointa kirjaa."

"En tiedä siitä mitään."

"Herra de Bragelonne esimerkiksi."

"Nimen tunnen, mutta en henkilöä. Ei, hän ei ole esiintynyt tässä asiassa."

"Kuka siis? Haa, madame, jos joku on juljennut nähdä minussa mitä en itsekään rohkene selvittää sielussani…"

"Niin mitä sitten, herttua?"

"On salaisuuksia, jotka kääntyvät keksijäinsä kuolemaksi."

"Teidän salaisuutenne ilmisaaja – noin huimapäisen nuoren miehen esiintymisen oivaltaja – ei joudu pelkäämään miekkanne kostoa; hänellä on kaikki oikeudet puolellaan: hän on mustasukkaisuuteen johdettu aviomies, Ranskan toiseksi ylhäisin henkilö, minun poikani, Orléansin herttua."

Buckingham vaaleni.

"Te olette ihan armoton, madame!" huudahti hän.

"Te armoton olette äärimmäisessä tunnekiihkossanne, Buckingham", vastasi Itävallan Anna raskasmielisesti, "kun taistelette pilvenhattaroita vastaan, vaikka teidän olisi helppo päästä rauhaan itsenne kanssa."

"Jos käymme sotaa, madame, niin kuolemmepa myös taistelutantereelle", vastasi nuori mies värähtävällä äänellä, antautuen mitä murheellisimpaan masennukseen.

Anna riensi hänen luokseen ja tarttui hänen käteensä. "Villiers", haastoi hän hillittömän kiivaasti englanninkielellä, "mitä te pyydätte? Äitiä uhraamaan poikansa, kuningatarta suostumaan sukunsa häväistykseen! Te olette lapsi, älkää ajatelkokaan sellaista! Minäkö säästääkseni teiltä jonkun kyyneleen tekisin nuo kaksi rikosta, Villiers? Te puhutte kuolleista; mutta he olivat ainakin kunnioittavia ja alistuvia, he noudattivat poistumiskehoitusta ja tallettivat epätoivoansa kuin aarretta sydämessään, koska se johtui rakastetusta naisesta ja koska kuolema siten petettynä saapui kuin lahjaksi ja suosiollisuudeksi."

Buckingham nousi muuttunein kasvonpiirtein, käsi sydämellä.

"Te olette oikeassa, madame", myönsi hän. "Mutta ne, joista puhutte, ovat vastaanottaneet maanpakonsa rakastetuilta huulilta; heitä ei häädetty, vaan rukoiltiin lähtemään, ja heille ei naurettu."

"Ei, se kyllä on muistossa!" jupisi Itävallan Anna. "Mutta miksi sanotte, että teidät häädetään, tuomitaan maanpakoon? Mistä päätätte, että teidän harrasta kiintymystänne ei muistella liikuttunein mielin? Minä en puhu kenenkään valtuuttamana, Villiers, vaan pyydän ainoastaan omasta puolestani: matkustakaa! Tehkää minulle tämä palvelus, osoittakaa minulle näin suurta suosiollisuutta, jotta jään vieläkin kiitollisuudenvelkaan nimenne edustajalle."

"Siis teidän tähtenne, madame?"

"Yksinomaan."

"Taakseni ei jää ketään miestä naurajaksi, ketään ruhtinasta ylvästelemään: 'Tahtoni tapahtui!'" "Vakuutan pyhästi, että kaikki tämä tapahtuu ainoastaan minun huolteni hälventämiseksi, kun tahdon ajoissa välttää mitä muutoin olisi varmasti tulossa", lausui vanha kuningatar hyvin vakavasti. "Ja luottakaa minuun, niinkuin minä olen luottanut teihin, herttua: lähtönne ei herätä minkäänlaisia haitallisia arveluita, vaan teille päin vastoin osoitetaan arvonne mukaista kunnioitusta."

"Sydämeni on raadeltu, sieluni pimentää epätoivo", valitti nuori ylimys; "esittämänne lohdutus kyllä hyvittää kunniaani, mutta se ei riitä antamaan minulle uuden elämän uskallusta."

"Oletteko tuntenut äitiänne, ystäväiseni?" kysyi kuningatar sydämellisesti myhäillen.

"Oi, hyvin vähän, madame; mutta minä muistan, että se ylevä nainen suuteli pois huoliani ja vuodatti kyyneleitä minun itkiessäni."

"Villiers!" sanoi kuningatar hiljaa, laskien kätensä nuoren miehen kaulaan; "minä olen teille äitinä, ja uskokaa minua, että kukaan ei tieteni saa pahoittaa poikani mieltä."

"Kiitos, madame, kiitos!" vastasi herttua heltyneenä ja liikutuksen tukahduttamalla äänellä. "Minä tunnen, että sydämessäni on vielä sijaa rakkauttakin suloisemmalle ja ylevämmälle tunteelle."

Leskikuningatar katseli häntä ja puristi hänen kättänsä. "Menkää siis", sanoi hän.

"Milloin minun on matkustettava? Määrätkää!"

"Milloin teille mukavasti soveltuu, mylord", vastasi Itävallan Anna. "Te matkustatte, mutta päivän valitsette itse. Epäilemättä haluaisitte nyt lähteä heti, mutta parempi on odottaa ainakin ylihuomiseen; ilmoittakaa vain tänään, että se on tahtonne."

"Tahtoni?" mutisi nuori ylimys.

"Niin, herttua."

"Ja… enkö milloinkaan tule takaisin Ranskaan?"

Itävallan Anna mietti tuokion, ja hänet sai jälleen valtaansa raskasmielisyys.

"Minulle olisi mieluista", vastasi hän, "jos palaisitte silloin kun minä muutan nukkumaan ikuista untani Saint-Denisin kappeliin puolisoni vierelle."

"Joka tuotti teille niin paljon kärsimyksiä!" virkahti Buckingham.

"Joka oli Ranskan kuningas", vastasi kuningatar.

"Te olette suopean sydämen elähdyttämä, madame, edessänne on valoisa tulevaisuus, saatte kokea paljon uusia iloja, jotka lupaavat teille monen monta elonvuotta lisää."

"No, siinä tapauksessa paluunne pitkistyy", sanoi kuningatar yrittäen hymyillä.

"Minusta ei ole silloin palaamaan", virkkoi Buckingham kaihomielin, "niin nuori kuin olenkin. Kuolema ei lue vuosia; se on puolueeton nuorta kuten vanhaakin kohtaan."

"Sikseen kaikki synkät aatokset, herttua; tahdon ilahduttaa mieltänne: tulkaa kahden vuoden kuluttua! Näen elinvoimaisesta olemuksestanne, että se kaikki, mikä nyt painaa mieltänne, alkaa käydä vanhentuneeksi jo kuuden kuukauden kuluttua; määräämässäni ajassa te kehitytte ihan toiseksi ihmiseksi."

"Luulen, että äsken arvostelitte minua paremmin, madame", väitti nuori mies, "kun sanoitte, että Buckinghamit elävät muistoissaan. Ei, meidän sieluumme ei aika pysty!"

"Vaiti jo, vaiti!" kielsi kuningatar suudellen herttuaa otsalle, kykenemättä hillitsemään hellyytensä lämpöä. "Menkää, menkää, – älkää saattako minua liian heltyneeksi älkääkä unohtako itseänne enää! Minä olen kuningatar, te olette Englannin alamainen; Kaarle-kuningas odottaa teitä, – hyvästi, Villiers, farewell, Villiers!"

"For ever",⁵³ vastasi nuori mies ja kiirehti pois kyyneliään pidätellen. Anna painoi otsaansa käsillään; sitten hän kuvastimeen katsoen mutisi itsekseen:

"Oikein sanotaan, että nainen on ikuisesti nuori; jossakin sydämensä sopessa hän on aina kahdenkymmenen ikäinen."

93.
Hänen majesteettinsa Ludvig XIV ei katso neiti de la Vallièreä kyllin sieväksi ja rikkaaksi Bragellonnen varakreivin arvoiselle aatelismiehelle

Raoul ja kreivi de la Fère saapuivat Pariisiin saman päivää iltana, jona Buckinghamin herttualla oli ollut keskustelunsa leskikuningattaren kanssa. Heti perille tultuaan kreivi Raoulin välityksellä pyysi pääsyä kuninkaan puheille.

Tämä oli viettänyt osan päivästä Madamen ja hovinaisten parissa katsellen Lyonista saapuneita silkkikankaita, jotka hän oli valinnut kälylleen lahjaksi. Sitten oli oltu yhteisillä päivällisillä, ja lopuksi kerääntyi peliseurue, josta kuningas tapansa mukaan erkani kello kahdeksalta, siirtyen työhuoneeseensa järjestelemään asioita Colbertin ja Fouquetin kanssa.

Raoul oli eteissuojamassa, silloin kun molemmat ministerit poistuivat, ja kuningas näki hänet puoliavoimesta ovesta.

"Mitä herra de Bragelonne haluaa?" kysyi hän.

Nuori mies lähestyi.

"Sire", vastasi hän, "anon pääsyä kreivi de la Fèrelle, joka on juuri saapunut Bloisista ja hartaasti haluaisi puhutella teidän majesteettianne."

"Minulla on tunti aikaa ennen kuin käyn illalliselle", sanoi kuningas.

"Onko herra de la Fère saapuvilla?"

"Herra kreivi odottaa alhaalla teidän majesteettinne päätöstä."

"Tulkoon tänne ylös."

Viisi minuuttia myöhemmin Atos astui Ludvig XlV: n huoneeseen. Hallitsija tervehti häntä sillä armollisella sydämellisyydellä, jolla Ludvig – ikäisekseen harvinaista ymmärtäväisyyttä osoittaen – kohteli huomattavia miehiä, kun oivalsi mahdottomaksi kiinnittää heitä puolelleen tavallisella suosiollisuudella.

"Sallikaa minun toivoa, kreivi", sanoi kuningas, "että tulette pyytämään minulta jotakin."

"Sitä en kiellä, teidän majesteettinne", vastasi kreivi; "tulen todellakin esittämään anomuksen."

"Katsotaanpa", sanoi kuningas tyytyväisesti.

"En kuitenkaan tule omalla asiallani, sire."

"Se on ikävää! Mutta suojatillennekin, kreivi, teen sen, mitä ette suo minun myöntää omaksi hyväksenne."

"Teidän majesteettinne rohkaisee minua… Tulin puhumaan kuninkaan kanssa varakreivi de Bragelonnen puolesta."

"No, samallahan oikeastaan esiinnytte omastakin puolestanne, kreivi."

"En aivan niinkään, sire… En ole omakohtaisesti mukana siinä, mitä toivon saavani hänelle teidän majesteetiltanne. Varakreivi ajattelee mennä naimisiin."

"Hän on vielä nuori, mutta samapa se… Hän on reipas soturi ja otan kyllä valitakseni hänelle puolison."

"Hän on itse tehnyt valintansa, sire, ja kaipaa nyt ainoastaan teidän majesteettinne suostumusta."

"Vai niin, kysymys koskeekin vain aviosopimuksen vahvistamista?" Atos kumarsi. "Onko hän valinnut rikkaan morsiamen ja sellaisesta säätyasemasta, joka tyydyttää teitä?"

Atos epäröitsi silmänräpäyksen. "Morsian on jalosukuinen", vastasi hän, "mutta varoja hänellä ei ole."

"Siihen haittaan me kyllä tiedämme apukeinon."

"Teidän majesteettinne saattaa minut ylenmäärin kiitolliseksi, mutta sallittakoon minun huomauttaa eräästä seikasta."

"Puhukaa vapaasti, kreivi."

"Teidän majesteettinne tuntui viittaavan myötäjäisten antamiseen tälle nuorelle tytölle?"

"Niin todellakin."

"Ja tämä siis johtuisi minun käynnistäni Louvressa? Olisin pahoillani siitä, sire."

"Ei mitään väärää hienotuntoisuutta, kreivi! Mikä on morsiamen nimi?"

"Hän on kreivitär la Baume le Blanc de la Vallière", vasasi Atos kylmäkiskoisena sävyltään.

"Kah", virkkoi kuningas muistellen, "minä tunnenkin sen nimen; muuan markiisi de la Vallière…"

"Niin, sire, tämä on hänen tyttärensä."

"Hän on kuollut?"

"Niin, sire."

"Ja leski meni uusiin naimisiin herra de Saint-Remyn kanssa joka on Orléansin leskiherttuattaren hovimestarina?"

"Teidän majesteetillanne on tarkat tiedot."

"Miten sattuu, miten sattuu… Niin, ja eikö tyttö nyt olekin nuoren Madamen seurueessa?"

"Teidän majesteettinne tuntee koko asian paremmin kuin minä."

Kuningas mietti taas tovin ja tarkkasi vaivihkaa Atoksen jotensakin huolestuneita kasvoja.

"Kuulkaahan, kreivi", sanoi hän sitten, "tyttö ei muistaakseni ole mainittavan sievä?"

"Sitä en oikein osaa sanoa", vastasi Atos.

"Minä olen katsellut häntä, mutta hän ei ole minuun vaikuttanut erityisemmin."

"Hän on lempeän ja vaatimattoman näköinen, mutta tuskin kaunotar, sire."

"Kauniit vaaleat hiukset hänellä kuitenkin on."

"Niin kylläkin."

"Ja hyvin viehättävät siniset silmät."

"Niitä voi kiittää."

"Kauneuden puolesta se liitto siis ei ole erinomainen. Siirtykäämme nyt varallisuussuhteisiin."

"Korkeintaan viisitoista- tai kaksikymmentätuhatta livreä myötäjäisiä; mutta rakastavaiset eivät ole itsekkäitä, enkä minäkään pane suurta arvoa rahoille."

"Ylellisyydelle, tarkoitatte kai; mutta ilman välttämätöntä ei voi tulla toimeen. Viidentoistatuhannen livren myötäjäisinä ilman eläkettä ei nainen voi esiintyä itsenäisesti hovipiirissä. Mutta me täytämme puutteen; sen tahdon tehdä Bragelonnen hyväksi."

Atos kumarsi. Kuningas pani jälleen merkille hänen kylmäkiskoisuutensa ja jatkoi:

"Se siis rahakysymyksestä; ajatelkaamme vielä säätyasemaa. Markiisi de la Vallièren tytär – se kyllä kelpaa; mutta tuo kunnon Saint-Remy esiintyy jossakin määrin pilaamassa sukua, naispuolelta vain, mutta haitta on sekin, ja te, kreivi, lienette suuresti kiintynyt sukunne arvoon?"

"Minä, sire, en nyt ajattele muuta kiintymystä kuin alamaisen uskollisuutta kuningastani kohtaan."

Kuningas vaikeni taas.

"Kuulkaahan, monsieur", hän sitten aloitti, "teidän sävynne on koko keskustelumme aikana ihmetyttänyt minua hyvin suuresti. Olette tullut pyytämään suostumustani avioliitolle, jonka esittäminen näyttää pahasti painostavan mieltänne. Oh, nuoruudestani huolimatta erehdyn harvoin, sillä toisten parissa panen ystävyyteni palvelemaan älyä ja toisia kohtaan käytän epäluuloisuuttani terävänäköisyyden elvykkeenä. Sanon vieläkin, että te ette esitä pyyntöänne halukkain sydämin."

"Minun täytyy se tunnustaa, sire."

"Niin ollen en ymmärrä teitä; asettukaa vastaan."

"Ei, sire, rakastan Bragelonnea kaikesta sydämestäni; hän on hurmaantunut neiti de la Vallièreen ja haaveilee tulevaisuutta paratiisina, ja minussa ei ole luontoa nuoruuden kultaisten unelmien murskaamiseen. Tämä liitto ei minua miellytä, mutta anon kuitenkin hartaasti, että teidän majesteettinne vahvistaa sen, jotta Raoul saavuttaisi onnensa."

"No, sanokaahan sitten, rakastaako tyttö häntä?"

"Edelleenkin sanoakseni suoran totuuden en luota neiti de la Vallièren rakkauteen. Hän on nuori, melkein lapsi vielä, parhaillaan hurmaantunut elämänsä ensimmäisestä julkisuudesta. Hovissa esiintymisen ilo ja Madamen palvelemisen kunnia muodostunevat hänen mielessään vastapainoksi sille hellyydelle, mitä hänellä saattaa olla sydämessään, joten siitä nähdäkseni koituu sellainen muodollinen avioliitto kuin hovissa useinkin solmitaan; mutta Bragelonne tahtoo, ja olkoon siis niin."

"Te ette kuitenkaan tunnu sellaiselta mukautuvalta isältä, joka alistuu lapsensa orjaksi", huomautti kuningas.

"Olen kyllä luja pahuutta vastaan, sire, mutta hellämielisyydelle en voi mitään. Raoul kärsii, hän riutuu surusta; hänen tavallisesti hilpeä luonnollisuutensa on hävinnyt umpimielisen synkkyyden tieltä. En tahdo riistää teidän majesteetiltanne mitä palveluksia hän voi tehdä."

"Nyt käsitän asemanne", sanoi kuningas, "ja olletikin ymmärrän sydäntänne."

"Minun ei siis tarvitse huomauttaa teidän majesteetillenne", vastasi kreivi, "että päämääränäni on näiden lasten tai oikeastaan tämän lapsen saattaminen niin onnelliseksi kuin se nyt on mahdollista."

"Ja minä harrastan Bragelonnen onnea kuten tekin."

"Odotan siis vain teidän majesteettinne allekirjoitusta. Raoul saakoon kunnian esittäytyä vastaanottamaan suostumuksenne."

"Te erehdytte, kreivi", oikaisi kuningas lujasti. "Sanoin harrastavani varakreivin onnea, ja sentähden asetunkin tätä liittoa vastaan."

"Mutta, sire", huudahti Atos, "teidän majesteettinne lupasi minulle…"

"Ei, kreivi, lopullista lupaustani en antanut, ja asia on selvinnyt soveltumattomaksi aikeisiini."

"Oivallan teidän majesteettinne ajatuskannan hyväntahtoisuuden ja jalomielisyyden minua kohtaan; mutta otan vapaudekseni muistuttaa, että olen lupautunut tähän puheluun puoltavaksi lähetiksi."

"Lähetti ei aina onnistu asiallaan, kreivi."

"Voi, sire, se on julma isku Bragelonnelle!"

"Annan itse sen iskun; otan varakreivin puhuteltavakseni."

"Rakkaus, sire, on vastustamaton voima."

"Rakkautta voi vastustaa, sen vakuutan teille, kreivi."

"Kyllä, kun ihmisellä on kuninkaan tahto, teidän sielunne, sire."

"Älkää olko levoton tästä asiasta. Minulla on omat aikeeni Bragelonnen suhteen. En sano, ettei hän saa mennä naimisiin neiti de la Vallièren kanssa; tahdon ainoastaan, että hän ei saa puolisoa noin nuorena, ja ensin on morsiamen aseman kehityttävä edullisemmaksi sekä sulhasen puolestaan ansaittava ne suosionosoitukset, joita hänelle suunnittelen. Sanalla sanoen, kreivi, minä tahdon, että annetaan vielä ajan kulua."

"Vielä kerran, sire…"

"Herra kreivi, tehän sanoitte tulleenne pyytämään minulta suosionosoitusta?"

"Niin, teidän majesteettinne."

"No, samaa pyydän vuorostani teiltä: älkäämme enää puhuko siitä. On mahdollista, että ennen pitkää joudun sotaan; tarvitsen vapaita aatelismiehiä ympärilläni. En mielelläni lähettäisi naineita miehiä – perheenisiä – musketti- ja tykkituleen. Ilman erityisempää aihetta en myöskään halusta varustaisi Bragelonnea varten myötäjäisillä tuntematonta nuorta tyttöä; se herättäisi kademielisyyttä aatelini keskuudessa."

Atos kumarsi eikä vastannut mitään.

"Siinäkö muuten kaikki, mitä minulta halusitte?" lisäsi Ludvig XIV.

"Niin, muuta ei ollut mielessäni, sire, ja minulla on nyt kunnia lausua hyvästi. Mutta pitääkö minun ilmoittaa Raoulille?"

"Säästäkää itseltänne se vaiva ja ikävyys. Sanokaa varakreiville, että puhun hänen kanssaan huomispäivän ensimmäisessä vastaanotossa, ja täksi iltaa te, kreivi, kaiketi yhdytte peliseurueeseeni."

"Olen matka-asussa, sire."

"Toivon vielä senkin päivän tulevan, jolloin ette enää jätä minua. Läheisessä tulevaisuudessa kuningasvalta vaurastuu siinä määrin, kreivi, että se voi tarjota teidänlaistenne miesten ansioiden mukaista vieraanvaraisuutta."

"Sire, kunhan kuningas on suuri alamaistensa sydämissä, ei hänen asumansa palatsi paljon merkitse, koska häntä palvotaan temppelissä."

Niin sanoen Atos lähti kuninkaan työhuoneesta ja tapasi ulkopuolella Bragelonnen odottamassa.

"No, mitä kuningas sanoi, monsieur?" tiedusti nuori mies.

"Kuningas on hyvin suosiollinen meitä kohtaan, Raoul, kenties ei juuri sillä tavoin kuin nyt luulet, mutta joka tapauksessa hyväntahtoinen ja sukumme menestystä auliisti harrastava."

"Monsieur, teillä on ikävä uutinen ilmoitettavana minulle" virkkoi nuori mies kalveten.

"Kuningas sanoo sinulle itse huomisaamuna, että se ei ole ikävä uutinen."

"Mutta kuningas ei siis kuitenkaan antanut vahvistustaan, monsieur?"

"Hän tahtoo itse järjestää naimasopimuksen, Raoul, ja hän tekee sen niin laajaperäisesti, ettei hänellä nyt ole siihen aikaa. Epäile pikemmin omaa malttamattomuuttasi kuin kuninkaan hyvää tahtoa."

Raoul seisoi synkän tyrmistyksen vallassa; hän kyllä tunsi kreivin vilpittömyyden, mutta tiesi hänen osaavan sovittaa sanansa myös taitavasti, niin että hänen oli mahdoton heti häätää pahoja aavistuksiaan.

"Et varmaankaan saata minua kotiin?" sanoi Atos.

"Kyllä, suokaa anteeksi, monsieur, minä seuraan teitä", änkytti Raoul ja meni alas portaita Atoksen kintereillä.

"Kah, enköhän täällä ollessani voisikin tavata d'Artagnania?" virkkoi Atos äkkiä.

"Ohjaanko teidät hänen huoneeseensa?" tarjousi Bragelonne.

"Ole niin hyvä."

"Käännymme sitten toiseen porraskäytävään."

He muuttivat suuntaansa; mutta suuren lehterin porrassillakkeella Raoul huomasi kreivi de Guichen livreijaan pukeutuneen lakeijan kiirehtivän perässään.

"Mitä nyt?" kysyi Raoul mieheltä.

"Tämä kirje, monsieur. Kreivi tiesi, että olitte juuri tullut takaisin, ja kirjoitti teille kiireellisesti; olen nyt tunnin ajan tavoittanut teitä."

Raoul lähestyi Atosta, avatakseen kirjeen.

"Sallittehan, monsieur?" sanoi hän.

"Lue rauhassa."

Silmätessään kirjelappua Raoul näki siinä ainoastaan rivit:

'Rakas Raoul, minulla on tärkeätä asiaa, joka ei siedä viivytystä; tiedän sinun palanneen matkalta, tule joutuin.' Samassa ilmestyi lehteriltä muuan kamaripalvelija Buckinghamin livreijassa ja Raoulin tuntiessaan lähestyi häntä kunnioittavasti.

"Herttualta", hän sanoi ojentaen varakreiville kirjeen hänkin.

"Kas vain", huudahti Atos, "näen sinun olevan jo asioissa kuin armeijan kenraali, Raoul. Jätänkin sinut ja tavoitan d'Artagnania omin neuvoin."

"Pyydän teitä suomaan anteeksi pidätykseni", virkkoi Raoul.

"Pätevä estehän sinulla on; hyvästi, Raoul. Tapaat minut asunnossani aamuun asti, mutta jokseenkin varhain lähden kotimatkalle, ellei mitään erityistä satu."

Atos poistui, ja Raoul avasi Buckinghamin kirjeen, joka kuului:

'Herra de Bragelonne, kaikista näkemistäni ranskalaisista olen enimmin mieltynyt teihin, ja nyt tarvitsen ystävyyttänne. Sain hyvällä ranskankielellä laaditun sanoman, ja englantilaisena pelkään, etten ymmärrä sitä aivan tarkalleen. Allekirjoituksena on hyvä nimi, sen kyllä tiedän varmaksi totuudeksi. Olkaa niin suosiollinen, että tulette tapaamaan minua, sillä kuulen teidän tulleen jo takaisin matkaltanne.

Harras palvelijanne Villiers, Buckinghamin herttua.' "Lähden puhuttelemaan herraasi", ilmoitti Raoul kreivin lakeijalle ja nyökkäsi hänelle hyvästiksi. "Ja tunnin kuluttua olen herttuan luona", hän lisäsi viitaten kädellään Buckinghamin lähetille.