Bragelonnen varakreivi eli Muskettisoturien viimeiset urotyöt I

17.
Aramista etsitään ja löytyykin vain Bazin

Kahta tuntia ei ollut vielä kulunut siitä kun Blaisois oli nähnyt herransa ratsastavan Pariisia kohti. Silloin pysähtyi komealla papurikolla saapunut herrasmies ristikkoportin eteen ja kutsui kaikuvalla luikkauksella tallirenkejä, jotka puutarhatyöläisten kanssa vielä piirittivät Blaisoisia, kartanon palvelusväen vasituista pakinanpitäjää. Tuo Blaisoisiille epäilemättä tuttu hoilaus sai hänet kääntämään päänsä, ja hän huudahti: "Herra d'Artagnan!.. Rientäkää joutuin avaamaan hänelle!"

Kahdeksan silmänpalvelijan parvi säntäsi portille, joka avautui kuin höyhenistä tehtynä, ja jokainen hyöri ympärillä mitä suurinta kohteliaisuutta osoitellen, sillä tiedettiinhän, millä tavoin talon isännällä oli tapana vastaanottaa tätä ystäväänsä, – sellaisiin havaintoihin on palvelija aina terävänäköinen.

"Ah", virkkoi d'Artagnan suopeasti hymyillen, keinuessaan jalustimella maahan laskeutuakseen, "missä rakas kreiviseni on?"

"Ka, nähkääs nyt sitä ikävyyttä, monsieur!" pahoitteli Blaisois; "ja kyllä siitä kreivikin tulee kovasti pahalle mielelle, kun saa kuulla teidän käyneen täällä. Sattumalta kreivi tuli ratsastaneeksi pois juuri pari tuntia sitten."

D'Artagnan ei ollut millänsäkään niin vähäisestä vastuksesta.

"Olipa menneeksi", hän sanoi, "huomaan sinun yhä puhuvan äidinkielemme parasta lajia, – saatkin antaa minulle luennon kieliopissa ja hyvissä puheentavoissa, sillaikaa kun odotan herrasi paluuta."

"Se on mahdotonta, monsieur", väitti Blaisois; "joutuisitte odottamaan liian kauan."

"Hän ei siis tulekaan tänään takaisin?"

"Eikä huomenna, monsieur, eikä ylihuomenna. Herra kreivi on lähtenyt matkalle."

"Matkalle!" toisti d'Artagnan; "jo panet omiasi."

"Monsieur, se on silkkaa totta. Kreivi kunnioitti minua talonsa uskomisella hoitooni ja lisäsi käskevällä, mutta samalla niin säveällä äänellään, – vaikka minullehan se on yhtä kaikki: 'Sanot minun lähteneen Pariisiin.'"

"Kas vain!" huudahti d'Artagnan; "koska hän on matkalla Pariisiin, niin en tahdokaan muuta tietää. Siitä sinun olisi pitänyt aloittaa, tomppeli… Hänellä on siis kahden tunnin etumatka?"

"Niin, monsieur."

"Saavutan hänet piankin. Onko hän yksin?"

"Ei, monsieur."

"Kuka hänellä on mukanaan?"

"Eräs aatelismies, jota en tunne, muuan vanhus ja herra Grimaud."

"Sellainen seurue ei voi ratsastaa niin nopeasti kuin minä."

"Suvaitseeko monsieur kuunnella minua hetkisen?" virkkoi Blaisois hiljaa, nykäisten hevosta ohjaksista.

"Kyllä, jos et liiaksi vikuroitse puheissasi."

"No niin, monsieur, se Pariisin mainitseminen tuntui tekaistulta."

"Vai niin!" sanoi d'Artagnan mennen totiseksi; "verukkeelta?"

"Niin, monsieur, ja voisinpa vannoa, että kreivi ei ole menossa Pariisiin."

"Mikä sinut saa siihen uskoon?"

"No, herra Grimaud tietää aina, minne isäntämme lähtee, ja hän oli luvannut minulle ensi kerralla Pariisiin lähdettäessä ottaa viedäkseen minulta hiukan rahaa vaimolleni."

"Ahaa! Sinulla on vaimokin?"

"Minulla oli; hän oli täältä päin kotoisin. Mutta kreivin mielestä hän oli liian suulas, niin että minä lähetin hänet Pariisiin. Toisinaan se tuntuu kiusalliselta, mutta toisin ajoin se on hyvin mieluistakin."

"Kyllä ymmärrän, mutta jatkahan: et siis luule, että kreivi on menossa Pariisiin?"

"En, monsieur, sillä silloin Grimaud olisi syönyt sanansa, heittäytynyt valapatoksi, ja sehän on mahdotonta."

"Sehän on mahdotonta", toisti d'Artagnan mietteissään, sillä hän oli tullut täydellisesti varmaksi. "Hyvä on, kunnon Blaisois, kiitos."

Blaisois kumarsi.

"Kuulehan, sinä tiedät, että minä en ole utelias… Minulla olisi tärkeätä asiaa herrallesi, – etkö voisi… pikku sanasella… sinä kun puhut niin osuvasti, – antaa minulle hiukan vihjausta… tavukin riittää… kyllä arvaan muun."

"Kautta kunniani, monsieur, en voi… Minulla ei ole mitään tietoa kreivin matkan tarkoituksesta. Ovilla kuunteleminen on minulle vastenmielistä, ja se on sitäpaitsi täällä kiellettyä."

"Hyvä ystävä", tuumi d'Artagnan, "sepä oli minulle kehno alku. No, eipä väliä, – tiedäthän ainakin, milloin kreivi tulee takaisin?"

"Yhtä vähän, monsieur, kuin hänen määräpaikkaansakaan."

"No no, Blaisois, ajattele tarkoin, ajattele."

"Monsieur epäilee vilpittömyyttäni! Voi, se pahoittaa mieltäni kovasti!"

"Perhana hänen liukkaan kielensä periköön!" murisi d'Artagnan.

"Maalaiskollo on paljon parempi suorine puheineen!.. Hyvästi!"

"Monsieur, minulla on kunnia lausua teille nöyrät jäähyväiseni."

"Se tolvana on sietämätön!" nurkui d'Artagnan itsekseen.

Hän loi viimeisen silmäyksen maahoviin, käänsi hevosensa ja ratsasti pois ilmaisematta ulkonaisesti mitään närkästystä tai hämiä.

Päästyään muurin päähän ja pois näkyvistä hän hengähti kiivaasti.

"Katsotaanpa", hän alkoi järkeillä, "olikohan Atos kotona?.. Ei, kaikki laiskurit, jotka seisoskelivat pihalla käsivarret ristissä, olisivat ahertaneet otsansa hiessä, jos heidän isäntänsä olisi voinut heidät nähdä. Atos matkalla?.. se on käsittämätöntä. Oh, hitto, tämäpä kovin salaperäistä!.. Mutta oikeastaan ei hän olekaan se mies, jota kaipasin. Minä tarvitsen viekasta, kärsivällistä sielua. Ah, Melunissa tapaan apurin, tietämässäni pappilassa. Neljänkymmenen viiden lieuen taival – puolenviidettä päivän matka! No, sää on kaunis ja minä olen vapaa. Lähtekäämme liikkeelle vain."

Ja hän kannusti hevosensa raviin, suunnaten kulkunsa Pariisia kohti.

Neljäntenä päivänä hän ehti Meluniin.

D'Artagnan ei juuri koskaan kysellyt tietä tai muitakaan tavallisia tietoja. Sellaisissa seikoissa, milloin ei saattanut tulla kysymykseen aivan suuri erehdys, hän yleensä luotti terävänäköisyyteensä, kolmenkymmenen vuoden kokemukseen ja taattuun tottumukseen, jolla hän etsi opastustaan talojen ulkonäöstä niinkuin ihmistenkin kasvoista.

Melunissa d'Artagnan heti löysi pappilan, kodikkaan, valkoiseksi laastitun tiilirakennuksen, jonka räystäille kiipeili villejä viiniköynnöksiä ja päätykulmausta koristi kivestä veistetty risti. Alakerran salista kuului melua tai oikeastaan äänten hälinää, joka muistutti linnunpoikasten piipatusta näiden juuri untuvissaan rikottua munankuorensa. Muuan ääni tavasi selvästi aapista. Karkea ja samalla kimakka ääni torui mellastajia ja oikoi lukevan virheitä.

D'Artagnan tunsi tuon äänen, ja kun ikkuna oli auki, hän kumartui satulassaan köynnösten lehvien ja punaisten varsien lomasta karjaisemaan:

"Bazin! Hyvää päivää, kelpo Bazin!"

Lyhytkasvuinen, paksu, leveänaamainen mies, jonka päälakea koristi tonsuurin¹⁸ jäljittelyksi leikattu kiehkura lyhyttä, harmaata tukkaa, osittaisena verhonaan vanha, mustasta sametista tehty patalakki, nousi d'Artagnanin puhuttelun kuullessaan. Nousi ei ole sattuva sana, vaan poukkosi. Bazin tosiaan hypähti ylös vetäen mukanaan pientä jakkaraansa, jota lapset tahtoivat temmata häneltä rajummilla rynnäköillä kuin kreikkalaiset pyrkiessään valtaamaan Patrokloksen ruumista troijalaisilta. Eikä Bazin ainoastaan hypähtänyt, vaan myöskin pudotti toisesta kädestä aapisen ja toisesta patukan.

"Te!" hän äännähti; "te, herra d'Artagnan!"

"Niin, minä juuri. Missä on Aramis… ei, chevalier d'Herblay… ei erehdyn taaskin, – kenraalivikaari?"

"Monsieur", vastasi Bazin arvokkaasti, "monsieur on hiippakunnassaan."

"Mitä ihmettä?" ällistyi d'Artagnan.

Bazin toisti lauseensa.

"Kas vain! Onko Aramiilla nyt hiippakunta?"

"On, monsieur. Miksikä ei?"

"Hän on siis piispa?"

"Mutta mistä tulettekaan", sanoi Bazin jokseenkin vähäistä kunnioitusta osoittaen, "kun ette sitä tiedä?"

"Hyvä Bazin, me pakanat, me miekkamiehet olemme kyllä selvillä, milloin joku pääsee everstiksi tai kenraaliksi taikka Ranskan marskiksi; mutta kun jostakusta tulee piispa, arkkipiispa tai paavi, niin lempo minut korjatkoon, jos sellainen uutinen saapuu meidän korviimme ennen kuin kolme neljäsosaa maapallosta on ehtinyt käyttää sitä hyödykseen."

"Hiljaa, hiljaa!" varoitti Bazin kauhuissaan; "älkää turmelko näitä pienokaisia, joiden mieleen yritän juurruttaa niin hyviä periaatteita."

Lapset olivat tosiaan piirittäneet d'Artagnanin, ihaillakseen hänen ratsuaan, isoa miekkaansa, kannuksiaan ja sotaista ryhtiänsä. Enimmin he kuitenkin ihailivat hänen mahtavaa ääntänsä, joten hänen sadatuksensa kajahdettua koko koulu kertasi: "lempo minut korjatkoon!" kamalassa naurun, riemastuksen ja tömistelyn pauhussa, joka suuresti huvitti muskettisoturia ja sai vanhan kasvattajan ihan menettämään malttinsa.

"Siivolla!" huusi hän; "vaietkaa toki, villityt!.. Kas niin tuskin olette täällä, herra d'Artagnan, kun jo kaikki hyvät periaatteeni lentävät tiehensä… Teidän mukananne tulee epäjärjestys kuten tavallista… Baabel uudistuu!.. Voi, hyvä Jumala, millaisia ryökäleitä!"

Ja arvoisa Bazin huiteli oikealle ja vasemmalle iskuja, jotka nostivat koululaisten melun kaksinkertaiseksi, vaikka muuttaen nuottia.

"Ette ainakaan täällä viettele enää ketään", kivahti hän.

"Niinkö luulet?" sanoi d'Artagnan, ja hänen hymynsä karmi Bazinin selkäpiitä.

"Pystyy hän siihenkin", mutisi jälkimmäinen.

"Missä herrasi hiippakunta on?"

"Monseigneur René on Vannesin piispa."

"Kuka hänelle onkaan toimittanut nimityksen?"

"Ka, herra yli-intendentti, naapurimme."

"Mitä! Herra Fouquet?"

"Niin juuri."

"Aramis on siis hyvissä väleissä häneen?"

"Monseigneur saarnasi joka sunnuntai herra yli-intendentin luona Vauxissa, ja sitäpaitsi he metsästivät yhdessä!"

"Ahaa!"

"Ja monseigneur valmisti usein selityksensä – saarnansa, piti sanomani, – herra yli-intendentin kanssa."

"Mitä kummaa! Sommitteleeko arvoisa piispa siis saarnansa runosäkeisiin?"

"Jumalan nimessä, monsieur, älkää laskeko leikkiä pyhistä asioista!"

"Hyvä, Bazin, hyvä! Vai on Aramis Vannesissa?"

"Vannesissa, Bretagnessa."

"Sinä olet luihu, Bazin; tuo ei ole totta."

"Näettehän, monsieur, että pappilan huoneet ovat tyhjillään."

"Hän on oikeassa", myönsi d'Artagnan itsekseen, katsellessaan rakennusta, jonka ulkopuoleltakin huomasi tyhjäksi.

"Mutta tokihan monseigneur on teille kirjoittanut ylennyksestään?"

"Milloin se tapahtui?"

"Siitä on jo kuukausi."

"Oh, eipä sitten ole mennyt aikaa hukkaan! Aramis ei ole vielä voinut tarvita minua. Mutta kuulehan, Bazin, mikset sinä ole seurannut sielunpaimentasi?"

"En voi, monsieur; minulla on tehtäviä."

"Aakkosoppilaasi?"

"Ja katuvaiseni."

"Mitä! Sinä ripitätkin? Oletko siis pappi?"

"Jotakuinkin. Minulla on siihen säätyyn niin suuri kutsumus!"

"Mutta ethän liene papiksi vihitty?"

"No", vastasi Bazin mahtipontisesti, "nyt monseigneurin tultua piispaksi saan piankin vihkimisen tai ainakin erivapautuksen."

Ja hän hykersi kämmeniään.

"Selvästikin", tuumi d'Artagnan itsekseen, "on mahdoton urkkia näiltä ihmisiltä mitään. Toimita minulle ruokaa, Bazin."

"Mitä kiireimmin, monsieur."

"Kananpoikanen, lihalientä ja pullo viiniä."

"Tänään on lauantai, paastopäivä", muistutti Bazin.

"Minulla on erivapautus", ilmoitti d'Artagnan.

Bazin tähysti häneen epäluuloisesti.

"Kuulepas, sinä tekopyhä junkkari, keneksi minua luuletkaan?" sanoi muskettisoturi; "jos sinä, joka olet lakeija, luulet saavasi erivapautuksen rikosten tekemiseen, niin miksei minulla, piispasi ystävällä, olisi erivapautusta lihan syömiseen vatsani vaatimusten mukaisesti! Ole nyt säädyllinen minua kohtaan, Bazin, muutoin minä, kautta taivaan, teen valituksen kuninkaalle, ja silloin et enää ikinä pääse ripittämään. Tiedäthän, että piispojen nimittäminen kuuluu kuninkaalle, joten minä olen voimallisin."

Bazin hymyili ulkokultaisesti.

"Oh, meilläpä on yli-intendentti puolellamme", hän sanoi.

"Ja sinä et siis piittaa kuninkaasta?"

Bazin ei vastannut; hänen hymynsä haastoi kylliksi.

"Illalliseni!" määräsi d'Artagnan; "kello tulee jo seitsemän."

Bazin kääntyi käskemään vanhimman koululaisensa ilmoittaa keittäjättärelle. Sillävälin d'Artagnan tarkasteli pappilaa.

"Pyh", virkkoi hän halveksivasti, "jokseenkin huononpa asunnon monseigneur toimitti täällä hänen korkea-arvoisuudelleen."

"Meillä on lisäksi Vauxin linna", huomautti Bazin.

"Joka tietenkin on itse Louvren veroinen?" kiusoitteli d'Artagnan.

"Verrempi", vastasi Bazin mitä kylmäverisimmin.

"Jopa nyt!" virkahti d'Artagnan.

Luutnantti olisi kenties jatkanut väittelyä ja puolustanut Louvren etevämmyyttä, mutta samassa hän huomasi, että hänen hevosensa seisoi vielä sidottuna portaitten kaidepuuhun.

"Hitto!" hän sanoi; "pidä toki huolta ratsustani. Isännälläsi, piispalla, ei ole noin komeata elukkaa tallissaan."

Bazin loi syrjäsilmäyksen hevoseen ja vastasi:

"Yli-intendentti on lahjoittanut hänelle omasta tallistaan neljä, joista yksi ainoa vastaa neljää sellaista kuin teidän."

Veri tulvahti d'Artagnanin kasvoihin. Hänen sormensa syyhyvät, ja hän katseli jo, mihin kohtaan Bazinin pääkalloa hän antaisi nyrkkinsä pudota. Mutta se puuska meni ohi. Harkinta palasi, ja d'Artagnan tyytyi sanomaan:

"Voi turkanen, olipa hyvä, että erosin kuninkaan palveluksesta! Sanohan minulle, arvoisa Bazin", hän lisäsi, "kuinka paljon herra yli-intendentillä on muskettisotureita?"

"Rahoillaan hän saa niin monta kuin koko valtakunnasta löytyy", vastasi Bazin lyöden kirjansa kiinni ja lähettäen lapset kotiin tukevilla patukan läimäyksillä.

"Voi turkanen!" sadatti d'Artagnan vielä kerran.

Ja kun hänelle samassa ilmoitettiin, että pöytä oli katettu, seurasi hän keittäjätärtä, joka johti hänet ruokasaliin, missä illallinen odotti.

D'Artagnan istuutui pöytään ja kävi urheasti käsiksi kananpoikaseen.

"Luulenpa tosiaan", tuumi d'Artagnan pureskellessaan kaikin leukavoimin eteensä asetettua siivekästä, jota oli nähtävästi unohdettu lihottaa, "luulenpa tosiaan tehneeni virheen siinä, etten heti hakenut tuolta herralta palveluspaikkaa. Yli-intendentti näkyy olevan oikea mahtimies. On totinen tosi, että me hoviväki emme tiedä mitään; auringon säteet sokaisevat meidät näkemästä suuria kiintotähtiä, jotka ovat nekin aurinkoja, hiukan etäämpänä maapallostamme vain, siinä kaikki."

Ajan kuluksi ja totutun järjestelmänkin perusteella juttelutti d'Artagnan hyvin mielellään kaikkia ihmisiä asioista, jotka herättivät hänen harrastustaan. Parastaan hän nyt pani mestari Bazininkin suhteen, mutta se oli aivan hukkatyötä: Bazin oli puolestaan varuillaan, ja paitsi väsyttävää ja ylenpalttista valtiorahaston yli-intendentin ylistelyä hän ei suonut d'Artagnanin uteliaisuudelle muuta tyydytystä kuin mauttomia typeryyksiä. Jokseenkin huonolle tuulelle joutuneena d'Artagnan senvuoksi heti ateriansa päätyttyä pyysikin päästä suoraa päätä levolle.

Bazin vei hänet varsin yksinkertaiseen huoneeseen, jossa oli jokseenkin kehno vuode, mutta d'Artagnan ei ollut vaatelias. Hänelle sanottiin, että Aramis oli vienyt mukanaan yksityisten huoneittensa avaimet, ja se ei häntä ihmetyttänyt, kun hän tiesi Aramiin järjestyksenharrastajaksi, jolla yleensä oli paljonkin kätkettävää asunnossaan. Niinpä d'Artagnan kävikin käsiksi makuusijaan yhtä urheasti kuin äsken kananpoikaseen, vaikka edellinen tuntui verrattain kovemmalta, ja kun hänellä oli yhtä hyvä unensaanti kuin ruokahalukin, ei hän nukahtaakseen tarvinnut juuri enempää aikaa kuin oli käyttänyt paistinsa viimeisen luun imemiseen.

Sitten kun hän ei enää ollut kenenkään palveluksessa, hän oli päättänyt nukkua yhtä sikeästi kuin ennen herkästi; mutta niin lujana kuin hän tahtoikin pysyä päätöksessään, hän heräsi kuitenkin keskellä yötä vaunujen jyrinään ja ratsastavien lakeijain tömistelyyn. Äkillinen loimu valaisi hänen kamarinsa seiniä; hän hyppäsi vuoteelta paitasillaan ja juoksi ikkunaan.

"Olisikohan kuningas tulossa takaisin?" kummasteli hän silmiänsä hieroen; "sillä tuollapa on saattue, joka voi kuulua ainoastaan kuninkaalliselle henkilölle."

"Eläköön herra yli-intendentti!" huusi tai oikeammin kirkui alakerran ikkunasta ääni, josta hän tunsi Bazinin; tämä huiskutti nenäliinaa ja piteli isoa kynttilää toisessa kädessään.

D'Artagnan näki hahmon, joka näytti loistavaan asuun puetulta henkilöltä, kumartuvan ulos etumaisten kaleesien ovesta; samoista vaunuista helähteli naurua, varmaankin Bazinin omituisesta käyttäytymisestä aiheutuneena, ja se iloinen häly kuului vielä, kun nopeasti kiitävä kulkue oli jo katoamassa näkyvistä.

"Minun olisi pitänyt heti älytä", tuumi d'Artagnan, "että siinä ei kulkenut kuningas; hänen lähellään ei naureta niin sydämellisesti. Hei, Bazin!" hän huusi naapurilleen, joka roikkui ulkona ikkunasta nähdäkseen vaunut mahdollisimman kauan; "kuule, mikä tuossa meni?"

"Siinä kulki herra Fouquet", vastasi Bazin armollisesti.

"Ja tuo väen paljous?"

"Se oli herra Fouquetin hovi."

"Hohoi", huokasi d'Artagnan, "mitä sanoisikaan herra de Mazarin, jos hän kuulisi tämän?"

Hän laskeusi jälleen levolle syvissä mietteissä ja kysyi itseltään, mistä johtui, että Aramiilla oli aina valtakunnan mahtavin suojelijanaan.

"Olleeko hänellä parempi onni kuin minulla, vai lienenkö minä tyhmempi kuin hän? Joutavia!"

Tällä sanalla d'Artagnan nyt viisaaksi käytyään lopetti kaikki mietelmänsä. Varemmin hän oli sanonut: Mordioux!, joka oli kannuksen isku; mutta nyt hän oli vanhentunut ja murahteli järkeilevästi: Joutavia! kaikkien mielenkuohujen pidäkkeeksi.

18.
Portosta etsitään ja löytyykin vain Mousqueton

Tultuaan täydellisesti varmaksi kenraalivikaari d'Herblayn poissaolosta ja siitä, että hänen ystävänsä ei oleskellut Melunin lähistölläkään, d'Artagnan erosi Bazinista kaipuutta, loi salavihkaisen silmäyksen Vauxin uhkeaan linnaan, jonka kasvava loisto sittemmin tuotti sille häviön, ja puristi huulensa yhteen kuin aavistellen ja epäillen kaikenlaista. Papurikkoaan kannustaen hän sitten virkkoi itsekseen:

"No niin, Pierrefondsissa minä sentään tapaankin parhaan miehen ja parhaat rahavarat. Muuta en tarvitsekaan, kun minulla on omasta takaa aatos valmiina."

Säästämme lukijoiltamme d'Artagnanin matkan arkiaikaiset tapaukset; kolmannen päivän aamuna hän päätyi Pierrefondsiin. Hän oli ratsastanut Nanteuil-le-Haudouinin ja Crécyn kautta. Etäältä hän näki Orléansin Ludvigin linnan, jota nyt vanha portinvartija kaitsi kruunulle kuuluvana kiinteimistönä. Se oli noita ihmeellisiä keskiajan kartanoita, joissa muurit ovat kaksikymmentä jalkaa paksuja ja tornit kohoavat sadan jalan korkeuteen.

D'Artagnan kulki pitkin muurien vierustaa, mitteli torneja katseillaan ja laskeusi laaksoon. Kaukana kohosi nyt edessäpäin Portoksen linna laajan lammen partaalta ja kauniin metsän suojasta. Meillä on jo ollut kunnia kuvata sitä lukijoillemme;¹⁹ mainitsemmekin sen nyt vain ohimennen. Kauneista puista, toukokuun auringon kultaamista ruohokunnaista ja etäälle Compiègneen päin ulottuvasta pitkästä metsikköjonosta d'Artagnanin katse piankin siirtyi isoon, pyörillä liikkuvaan laatikkoon, jota kaksi lakeijaa veti ja kaksi työnsi. Laatikosta paistoi vihreälle ja kullalle hohtava möhkäle, jota siten lykkien ja kiskoen kuljetettiin reheviä puistokujia pitkin. Kaukaa katsoen se oli ihan muodoton eikä johtanut mieleen kerrassaan mitään; lähempää se näytti viheriäiseen kankaaseen verhotulta kultavanteiselta tynnyriltä; vielä lähempänä se osoittausi mieheksi tai oikeammin ruhoksi, jonka alaosa laatikossa leviten täytti sen kokonaan. Ja sitten tämä mies ilmeni Mousquetoniksi, – Mousquetoniksi valkotukkaisena ja punanaamaisena kuin ilvenäytelmän Pulcinello.

"Ah, pardieu!" huudahti d'Artagnan; "siinähän on rakas herra Mousqueton!"

"Ai!" vastasi lihakasa; "ai, mikä onni, mikä ilo! Saada nähdä herra d'Artagnan!.. Seisahtukaa, vintiöt!"

Viime sanat lausuttiin vetäville ja työntäville lakeijoille. Laatikko pysähtyi, ja sotilaallisen säntillisesti kaikki neljä palvelijaa ottivat yhtaikaa kultanauhaisen hatun päästänsä ja asettuivat riviin laatikon taakse.

"Oi, hera d'Artagnan", päivitteli Mousqueton, "en voi enää syleillä polvianne! Minusta on tullut raajarikko, niinkuin näette."

"Lempo soikoon, hyvä Mousqueton, ikä painaa."

"Ei, monsieur, vanhuuden syytä se ei ole, vaan se tulee rasituksista ja huolista."

"Huolista? Teilläkö olisi huolia, Mousqueton?" kummasteli d'Artagnan ratsastaen laatikon ympäri; "mitä puhuttekaan, hyvä ystävä! Jumalan kiitos, tehän olette vankka kuin kolmensadan vuoden vanha tammi!"

"Voi, koivet, monsieur, koivet!" valitti uskollinen palvelija.

"Mikä koipia vaivaa?"

"No, ne eivät tahdo kantaa minua."

"Sepä kiittämätöntä! Ja kuitenkin näytte ravitsevan niitä hyvin, Mousqueton."

"Kyllähän, – ei niillä ole puutetta ollut", myönsi Mousqueton huoaten. "Olen aina tehnyt kaiken voitavani ruumiini hyväksi; minä en ole itsekäs."

Ja Mousqueton huokasi taas.

"Pyrkineekö Mousquetonkin parooniksi, kun hän noin huokailee?" ajatteli d'Artagnan.

"Hyväinen aika, monsieur", virkkoi Mousqueton tempautuen irti tukalasta mietiskelystä, "kylläpä parooni ilahtuu kuullessaan, että olette ajatellut häntä!"

"Kunnon Portos!" huudahti d'Artagnan; "kovin tekeekin mieleni syleillä vanhaa kumppania!"

"Ah, sen minä varmasti mainitsen hänelle kirjoittaessani", lupasi Mousqueton heltyneenä.

"Mitä!" hämmästyi d'Artagnan; "kirjoitatteko te sen hänelle?"

"Vielä tänään, ollenkaan viivyttelemättä."

"Hän ei siis olekaan täällä?"

"Ei suinkaan, monsieur."

"Mutta onko hän lähellä vai kaukanakin?"

"Ka, mistä minä tiedän, monsieur, mistä minä tiedän! vastasi Mousqueton.

"Jo nyt otti lempo!" kirosi muskettisoturi jalkaa polkien; "minua ei lykästä ollenkaan! Ja Portos kun ei juuri liikahdakaan kotoa!"

"Monsieur, ei ole kotirakkaampaa miestä kuin parooni on mutta…"

"Mutta mitä?"

"Kun ystävä kärttää…"

"Ystäväkö?"

"Niin, epäilemättä, – arvoisa herra d'Herblay."

"Onko Aramis houkutellut Portoksen liikkeelle?"

"Se tapahtui seuraavasti, herra d'Artagnan. Herra d'Herblay kirjoitti monseigneurille…"

"Kas vain!"

"Niin hoppuisen kirjeen, monsieur, että täällä kaikki sekosi mullin mallin."

"Kertokaa, kertokaa, rakas ystävä", vilkastui d'Artagnan, "mutta toimittakaa ensin nämä herrat loitommalle."

Mousqueton ärjäisi: "Pois, tolvanat!" niin voimakkain keuhkoin, että niiden hengähdys olisi sanoittakin riittänyt peräännyttämään lakeijat. D'Artagnan istuutui laatikon aisalle ja heristi korviaan.

"Monsieur", sanoi Mousqueton, "monseigneur siis sai kirjeen kenraalivikaari d'Herblaylta. Siitä on nyt kahdeksan tai yhdeksän päivää; se tapahtui maalaishuvitustemme päivänä… aivan oikein, siis viime viikon keskiviikkona."

"Mitä kummaa!" keskeytti d'Artagnan; "maalaishuvitustenne päivänä?"

"Niin, monsieur. Tällä herttaisella tienoolla on niin monenlaista hauskutusta tarjona, että siitä alkoi olla meillä ihan kiusaa. Senvuoksi meidän täytyi laatia säännöllinen huvittelujako."

"Siitäpä tunnen Portoksen järjestyshalun! Ei olisi minun mieleeni juolahtanut sellaista aatosta. Tosin ei minulla olekaan huvituksia rasittamaan asti."

"Meillä oli", vakuutti Mousqueton.

"No, miten järjestittekään asiat?" kysyi d'Artagnan.

"Sitä käy hieman pitkäksi selittää, monsieur."

"Vähät siitä, onhan meillä aikaa, – ja te muuten puhelettekin niin sattuvasti, hyvä Mousqueton, että teitä kuuntelee oikein mielikseen."

"On kyllä totta", myönsi Mousqueton, ja hänen tyytyväinen ilmeensä oli tunnustuksena hänelle tehdystä oikeudesta, "on kyllä totta, että minä olen paljon kehittynyt paroonin seurassa."

"Olen kärsimätön kuulemaan huvittelujakoanne, Mousqueton; tahdon tietää, olenko saapunut otollisena päivänä."

"Voi herra d'Artagnan", virkkoi Mousqueton murheellisesti, "monseigneurin lähdettyä ovat kaikki huvituksemme rauenneet!"

"No, kertokaa sentään muistojanne, hyvä Mousqueton."

"Mistä päivästä aloittaisimmekaan?"

"No, hitto, aloittakaa sunnuntaista, – sehän on Herran päivä."

"Sunnuntaista, monsieur?"

"Niin."

"Sunnuntaisin meillä on uskonnollisia virkistyksiä. Monseigneur menee kuulemaan messua, käy Herran ehtoollisella ja kuuntelee kotisaarnaajansa hengellisiä puheita ja opetuksia. Se ei kyllä ole kovinkaan hauskaa, mutta me odotamme hänen sijalleen Pariisista karmeliittimunkkia, jolla kuuluu olevan oivallinen ulosanti; hän kai pitää meidät valveilla, sillä nykyinen kotisaarnaajamme vaivuttaa meidät aina uneen. Sunnuntaisin siis uskonnollista virkistäytymistä. Maanantai on maailmallisten huvitusten päivä."

"Kah, kah!" tokaisi d'Artagnan; "mitä tarkoitattekaan niillä, Mousqueton? Antakaa kuulla hiukan maailmallisista huvituksista."

"Monsieur, maanantaisin antaudumme maailman yhteyteen. Me vastaanotamme vieraita ja käymme vieraisilla; soitetaan luuttua, tanssitaan, sepitellään loppusointuisia sutkauksia, sanalla sanoen uhrataan hiukan suitsutusta naisten kunniaksi."

"Istu ja pala! Tuohan on kerrassaan hienoa seuraelämää", kehaisi muskettisoturi, jonka täytyi ottaa avukseen poskilihaksiensa koko voima, taltuttaakseen suunnattoman naurunhalunsa.

"Tiistaisin tietopuolisia huvituksia."

"Kas vain!" virkahti d'Artagnan; "ja millaisia? Kuvailkaa niitä minulle hiukan, hyvä Mousqueton."

"Monseigneur on ostanut pallokartan, jonka näytän teille; se täyttää ison tornin muun sisuksen, kun hän on teettänyt pallokartan yläpuolelle lehterin, – siellä on pikku nyörejä ja messinkilankoja, joihin aurinko ja kuu ovat ripustetut. Tuo kaikki kieppuu, ja se on kovasti kaunista. Monseigneur näyttää minulle kaukaisia meriä ja maita; me olemme kuitenkin päättäneet, ettemme milloinkaan matkusta sellaisiin paikkoihin. Se on peräti mielenkiintoista."

"No kerrassaan", vahvisti d'Artagnan. "Entä keskiviikkoisin?"

"Maalaishuvituksia, niinkuin minulla jo oli kunnia mainita teille, herra chevalier. Tarkastelemme paroonin lampaita ja vuohia; annamme paimenettarien tanssia ruokopillien ja paimenhuilujen säestyksellä, niinkuin sanotaan eräässä kirjassa, joka monseigneurilla on kirjastossaan. Paimenlauluja on sen nimi. Tekijä kuoli tuskin kuukausi sitten."

"Kenties herra Racan?" arvasi d'Artagnan.

"Aivan oikein, Racan. Mutta ei siinä kaikki. Me ongimme pikku kanavasta, ja sitten syömme päivällistä kukkaseppele päässä. Sellainen on keskiviikon ohjelma."

"Hiisi vieköön, eipä ole keskiviikko saanut huonoa osaa!" arveli d'Artagnan. "Entä torstai, – mitä voikaan jäädä torstaiparalle?"

"Ei sekään ole huonosti varattu, monsieur", sanoi Mousqueton hymyillen. "Torstaina meillä on olympialaiset kisat. Voi, se on muhkeata, monsieur! Me toimitamme tänne kaikki paroonin nuoret alustalaiset ja panemme heidät heittämään kiekkoa, painimaan, juoksemaan. Monseigneur ei enää juokse, enkä minäkään. Mutta monseigneur heittää kiekkoa riuskemmin kuin kukaan. Ja kun hän iskee nyrkillään… voi onnetonta!"

"Miten onnetonta?"

"No, monsieur, hänen oli pakko luopua nyrkkeilykintaasta. Hän murskasi päitä, niukahdutteli leukapieliä, ruhjoi rintakehiä. Nyrkkeily on ihanaa urheilua, mutta kukaan ei enää tahtonut ruveta hänen vastakumppanikseen."

"Ranne on siis…"

"Oh, monsieur, vankempi kuin koskaan. Monseigneurin alaraajat ovat alkaneet osoittaa heikkenemisen oireita, sen myöntää hän itse; mutta voima kerääntyy sitä enemmän käsivarsiin, niin että…"

"Niin että hän nuijii härkiä kuten ennenkin?"

"Paremminkin, monsieur, – hän hajoittaa muureja. Viimeksikin illastettuaan erään vuokratilallisensa luona – te tiedätte, kuinka kansanomainen ja suopea monseigneur on – hän huvikseen yritti nyrkiniskua muuriin. Muuri luhistui, katto sortui alas ja kolme miestä ja muuan akka sai surmansa."

"Hyvä Jumala! Entä isäntänne, Mousqueton?"

"Oh, monseigneur sai vain muutamia naarmuja päähänsä. Me hautelimme nirhamia vedellä, jota nunnat meille antavat. Mutta nyrkissä ei jälkeäkään."

"Ei mitään?"

"Ei ollenkaan, monsieur."

"Hornaan koko olympialaiset kisat! Niiden täytyy käydä kalliiksi, sillä lesket ja orvot joka tapauksessa…"

"Heille annetaan eläke, monsieur; kymmenesosa monseigneurin tuloista on varattu siihen tarkoitukseen."

"Siirtykäämme perjantaihin", esitti d'Artagnan.

"Perjantai on sitten jalojen ja sotaisten huvitusten päivä. Me metsästämme, miekkailemme, opetamme haukkoja, kesytämme hevosia. Lauantaisin on henkisten huvitusten vuoro: silloin kehitämme kaunoaistiamme, tutkistelemme monseigneurin tauluja ja kuvapatsaita, vieläpä kirjoittelemme ja piirtelemme; lopuksi laukaisemme monseigneurin kanuunat."

"Te piirtelette, ammutte kanuunoilla…"

"Niin, monsieur."

"Hyvä ystävä", huomautti d'Artagnan, "herra du Vallonilla on tosiaan sukkelin ja herttaisin mielenlaatu mitä tunnen, mutta yhden huvituslajin te sentään näytte unohtaneen."

"Mikä se olisi, monsieur?" kysyi Mousqueton huolestuneena.

"Aineelliset huvitukset."

Mousqueton punastui.

"Mitä niillä tarkoitatte, monsieur?" hän sanoi luoden silmänsä alas.

"Runsasta pöytää, hyviä viinejä, pikarin vieressä vietettyjä iltoja."

"Ah, monsieur, sellaisia huvituksia ei oteta lukuun; niitä meillä on joka päivä."

"Kunnon Mousqueton", aloitti d'Artagnan jälleen, "suokaa anteeksi, olen siinä määrin syventynyt viehättävään selitykseenne, että olen unohtanut keskustelumme pääkohdan, nimittäin mitä kenraalivikaari d'Herblay on voinut kirjoitta isännällenne."

"Se on totta, monsieur", sanoi Mousqueton, "huvitukset ovat kääntäneet mielemme pois asiasta. No niin, monsieur, näin se kävi."

"Minä kuuntelen, hyvä Mousqueton."

"Keskiviikkona…"

"Maalaishuvitusten päivänä?"

"Aivan; silloin tuli kirje, jonka monseigneur sai minun kädestäni. Olin jo tuntenut käsialan."

"No, sitten?"

"Monseigneur luki sen ja huudahti: 'Pian, hevoseni, aseeni!'"

"Peijakas!" virkahti d'Artagnan; "kaksintaistelu taas varmaankin?"

"Ei, monsieur, kirjeessä oli ainoastaan seuraavat sanat:, 'Rakas Portos, matkalle, jos tahdot päästä perille ennen kuin Equinoctium²⁰ tulee. Odotan sinua.'"

"Saakeli!" äännähti d'Artagnan mietteissään; "näyttää olleen kova kiire."

"Sen uskon! Ja monseigneur lähtikin heti samana päivänä kirjurinsa kanssa, yrittääkseen ehtiä ajoissa perille."

"Ja lieneekö hän saapunut ajoissa?"

"Toivottavasti. Monseigneur, joka on korskea luonteeltaan, niinkuin tiedätte, monsieur, hoki herkeämättä: Tuhannen pentelettä, kukahan se Equinoctium onkaan? Mutta: pitää sillä paholaisella olla hyvä ratsu, jos hän minun edelläni kerkiää."

"Ja sinä luulet Portoksen ehtineen ensimmäisenä?" sanoi d'Artagnan.

"Olen siitä varmakin. Olkoon tuo toinen kuinka rikas hyvänsä, ei hänellä kuitenkaan voi olla niin ravakoita ratsuja kuin monseigneurilla!"

D'Artagnan hillitsi naurunhalunsa, olletikin kun Aramiin kirjeen lyhytsanaisuus antoi hänelle paljon miettimistä. Hän seurasi Mousquetonia tai oikeastaan Mousquetonin laatikkoa linnaan; siellä hän istuutui ylellisesti katetun pöydän ääreen, häntä palveltiin kuin kuningasta. Mutta hän ei saanut urkituksi mitään Mousquetonilta; uskollinen palvelija pusersi itkua kuinka paljon hyvänsä, mutta siinä kaikki.