Innostuneena, tukka pystyssä, syöksyi Dmitri Kuldarov vanhempainsa asuntoon ja juoksi yhtä painoa huoneitten läpi. Vanhemmat olivat paraikaa menossa levolle. Sisar oli jo vuoteessa ja luki erään romaanin viimeistä sivua. Veljet, jotka olivat lukiolaisia, nukkuivat.

– Mistä sinä nyt? ihmettelivät vanhemmat. Mikä sinun on?

– Oh, älkää kysykö! Sitä en olisi odottanut. Enpä totta tosiaan olisi sitä odottanut! Se on… se on kerrassaan uskomatonta!

Dmitri räjähti nauramaan ja istahti nojatuoliin, sillä niin onnellinen hän oli, ettei pysynyt pystyssä omilla jaloillaan.

– Se on uskomatonta! Ette saata kuvitellakaan! Sisar hypähti vuoteestaan ja heitettyään peitteen ylleen meni veljensä luo. Lukiolaiset heräsivät.

– Mikä sinun on? Sinä olet niin kummallisen näköinenkin.

– Se on ilosta kaikki, äiti hyvä? Nyt tuntee koko Venäjä minut! Koko Venäjä! Ennen ainoastaan te tiesitte, että tässä maailmassa elää muuan kolleegiregistraattori Dmitri Kuldarov, mutta nyt koko Venäjä sen tietää! Hyvä Jumala!

Dmitri ryntäsi seisoalleen, juoksi pitkin huoneita ja istuutui sitten taas.

– Mitä sitten on tapahtunut? Puhu järkevästi!

– Te elätte kuin villit eläimet, ette lue sanomalehtiä ettekä seuraa aikaanne, ja sanomalehdissä on kuitenkin niin paljon ihmeellisiä asioita! Jos jotakin tapahtuu, heti kaikki tiedetään, mikään ei voi pysyä salassa! Kuinka minä olen onnellinen! Hyvä Jumala! Sanomalehtiinhän painetaan vain kuuluisista henkilöistä, ja nyt ovat sinne minustakin painaneet!

– Mitä sinä?.. Mihin?..

Isä kalpeni. Äiti loi katseensa jumalankuvaan ja teki ristinmerkin. Lukiolaiset kiipesivät sängystä ja loikkasivat lyhyissä yöpaidoissaan vanhemman veljensä luo.

– Niin juuri! Minusta on painettu sanomalehtiin! Nyt tuntee koko Venäjä minut! Kuulkaahan, äiti, pankaa tämä numero talteen, niin saamme sitä tulevaisuudessa lueskella. Katsokaa!

Dmitri veti sanomalehden taskustaan, ojensi sen isälleen ja osoitti sormellaan kohtaa, joka oli merkitty sinisellä värikynällä.

– Lukekaa!

Isä pani silmälasit nenälleen.

– No, lukekaa nyt!

Äiti katsoi taas jumalankuvaan ja teki ristinmerkin. Isä yski ja alkoi lukea: "29 päivänä joulukuuta kello 11 illalla kolleegiregistraattori Dmitri Kuldarov"…

– Näettekö nyt? Eteenpäin!.. "kolleegiregistraattori Dmitri Kuldarov, astuessaan ulos Pienen Sepänkadun varrella Kosihinin talossa sijaitsevasta olutanniskelusta ja ollen päihtynyt"…

– Niin olin ja Semjon Petrovitsh myöskin… Kaikki on tarkoin kerrottu. Jatkakaa! Eteenpäin! Kuunnelkaa nyt!

… "ja ollen päihtynyt kompastui ja kaatui Durykinin kylästä Juhnovskin kihlakunnasta kotoisin olevan vosikan, Ivan Drotovin, hevosen alle. Säikähtynyt hevonen juoksi Kuldarovin yli ja veti hänen ylitsensä reenkin, jossa istui toisen gildin moskovalainen kauppias Stepan Lukov. Sitten se läksi laukkaamaan katua pitkin, kunnes eräs talonmies sai sen kiinni. Kuldarov, joka oli tajuttomassa tilassa, vietiin poliisiasemalle, jossa häntä tutkittiin. Isku jonka hän oli saanut takaraivoonsa"…

– Aisa sattui siihen, isä. Eteenpäin! Lukekaa eteenpäin!

… "jonka hän sai takaraivoonsa, ei liene vaarallinen. Tapahtumasta on tehty pöytäkirja. Haavoittuneelle on toimitettu lääkärinapua…"

– Määrättiin hautomaan takaraivoa kylmillä kääreillä. Uskotteko nyt?

Koko Venäjä sen kohta tietää! Antakaa tänne!

Dmitri otti lehden, käänsi sen kokoon ja pisti taskuunsa.

– Juoksenpa tästä Makarovien luo ja näytän heille… Ja sitten pitää vielä näyttää Ivanitskeille ja Natalia Ivanovnalle ja Anisim Vasilitshille… Pitää rientää! Hyvästi.

Dmitri pani virkalakin päähänsä ja juoksi iloiten ja riemuiten kadulle.

ALBIONIN TYTÄR

Sievät vaunut, joissa oli kautsukkiset likasuojukset, samettiset istuimet ja lihava ajuri, ajoivat tilanomistaja Grjabovin talon eteen.

Vaunuista hypähti kihlakunnan aatelisseuran esimies Feodor Andreitsh

Otsov, jonka uninen lakeija vastaanotti eteisessä.

– Onko herrasväki kotona? kysyi esimies.

– Ei ole. Rouva läksi lasten kanssa vieraisiin ja herra on mamsellin kanssa ongella. Aamusta saakka ovat siellä ongiskelleet.

Otsov tuumaili hetken aikaa ja läksi sitten joen rantaan etsimään Grjabovia. Hän löysikin hänet noin parin virstan päästä kotoa, joen rannalta. Katsellessaan alas jyrkältä törmältä hän huomasi Grjabovin istuvan siellä onkimassa ja riemastui löydöstään aika lailla. Grjabov, suurikasvuinen, lihava mies, jolla oli tavallista isompi pää, istui hiekalla jalat turkkilaiseen tapaan ristissä alla ja pitkä onkivapa kädessä. Hattu oli takaraivolla, kaulavaate siirtynyt sivulle. Hänen vieressään seisoi pitkä, laiha englannitar, jolla oli nuppumaiset äyriäissilmät ja suuri linnunnenä, joka muuten oli pikemmin koukun kuin nenän kaltainen. Hänen yllään oli valkoinen musliinipuku, jonka läpi hänen laihat, keltaiset olkapäänsä hohtivat. Kullanvärisestä vyöstä riippui pieni kultainen kello. Englannitar onki myöskin. Heidän ympärillään vallitsi haudan hiljaisuus. Molemmat olivat yhtä liikkumattomat ja tyynet kuin joki, jonka pinnalla heidän ongenkohonsa kelluivat.

– Halu on hyvä, mutta onni poissa! nauroi Otsov. Terve, Ivan Kusmitsh!

– Aaa!.. Sinäkö se oletkin?.. virkkoi Grjabov kääntämättä päätään ja siirtämättä silmäänsä ongenkohosta. Tulit tänne?

– Niinkuin näet… Ja sinulla on yhä nuo entiset kujeesi! Et ole voinut heittää niitä?

– Hitto vieköön, kun olen koko päivän aina aamusta saakka tässä ongiskellut… Huono on kalaonni tänään. Ei ole tullut päätäkään ei minulle eikä tuolle pöpölle tuossa vieressä. Tässä olemme istuneet ja istuneet jos kuinka kauan, mutta ei ole yhtäkään vietävää näkynyt! Eikä auta tässä paha puhekaan!

– Heitä hiiteen mokomat vehkeet! Lähdetään ennemmin koettamaan, miltä viina maistuu!

– Odotahan… Ehkä saammekin vielä jotakin. Illan tullen kala syö tavallisesti paremmin. Niin, veli hyvä, aamusta saakka olen istunut tässä! On ollut niin surkean ikävä, ettei sitä saata sanoin selittää. Mahtoi se olla itse paholainen, joka minut tähän onkeen sai tarttumaan. Minä tiedän, että tämä on joutavaa hommaa, mutta tässä pitää minun vain istua! Istun kuin mikä lurjus, kuin pakkotyöläinen ja tuijotan hölmönä tuohon veteen! Heinäntekoon pitäisi lähteä, mutta minä vain ongiskelen kaloja. Eilen piti itse piispa jumalanpalveluksen Haponjevossa, mutta ei tullut sinnekään lähdettyä, kun täällä tuon sterletin kanssa istuskelin… tuon noidan tuossa…

– Mutta… oletko sinä järkesi menettänyt? kysyi Otsov vilkuen hämillään englannittareen. Haukut naista päin silmiä…

– Hyväinen aika, eihän se ymmärrä rahtuakaan venättä. Hauku tai kehu – se on hänestä yhdentekevä! Mutta katsoppas sen nenää! Ihan pyörryttää, kun sitä katsoo! Päiväkaudet istumme täällä yhdessä, mutta eipä hän suvaitse sanaakaan virkkaa! Seisoo siinä kuin kummitus ja töllistää tuonne veteen.

Englannitar haukotteli, muutti madon ja viskasi ongensiiman veteen.

– En saata olla ihmettelemättä, veli hyvä! jatkoi Grjabov. Kymmenen vuotta on tuo pöllöpää ollut Venäjällä eikä osaa edes sanaakaan meidän kieltämme!.. Kun meidän ylhäiset naisemme matkustavat Englantiin, niin kohtahan he oppivat jonkun verran englantia solkkaamaan, mutta tuo… Piru heidät periköön! Katsohan sen nenää!

– Herkeä jo… Sopimatonta… Miksi sinä noin naista ahdistat?

– Ei hän ole nainen, vaan neiti… Sulhasistahan tuo vain haaveilee, hiton nukke. Hän löyhkää ikäänkuin lahonneelle. Minä vihaan häntä! En voi välinpitämättömästi katsoa häneen. Kun hän vain vilkaisee minuun, niin heti kouristaa minua niin kummasti, kuin olisin loukannut kyynärpääni hermoja. Mutta hänkin onkii mielellään. Katsohan: onkii täynnä pyhää hartautta! Halveksien katsoo kaikkea… Seisoo siinä tuntien olevansa ihminen, luomakunnan herra. Ja tiedätkö mikä hänen nimensä on? Se lausutaan: Uilka Tsharlsovna Tfais! Hyi!.. eihän sitä voi ääntääkään!

Englannitar, kuultuaan nimensä mainittavan, käänsi nenänsä Grjaboviin päin ja mittaili häntä ylenkatseellisella silmäyksellä. Grjabovista hän siirsi silmäyksensä Otsoviin ja valoi hänetkin ylenkatseella. Ja kaiken tämän hän teki ääneti, arvokkaasti, hitaasti.

– Näitkö? kysyi Grjabov nauraa hohottaen. Siinä sait! Saakeli soikoon! Mutta lasten tähden täytyy pitää tuota tritonia. Jollei olisi lapsia, niin enpä päästäisi häntä kymmentä virstaa lähemmäksi taloani… Nenäkin on kuin haukan… Ja vartalo? Tuo mykkä nukke on minusta aivan kuin suuren suuri naula, jonka mielelläni löisin maan sisään. Odotappas… Nyt nyppää…

Grjabov hyppäsi pystyyn ja kohotti onkensa. Siima pingottui… Grpabov nykäisi vielä pari kertaa, mutta koukku ei irtaantunut.

– Kiinni on tarttunut! sanoi hän rypistäen kulmakarvojaan. Kiviin kaiketi… Hitto vieköön!

Kärsimätön ilme nousi Grjabovin kasvoille. Raskaasti hengittäen, liikehtien hermostuneesti ja mutisten kirouksia hän alkoi nykiä siimasta. Mutta nykimisestä ei ollut mitään hyötyä. Grjabov kalpeni.

– Surkeata! Pitää kaiketi mennä veteen.

– Heitä sinne!..

– Ei… en heitä… Näin illan tullen kala syö hyvin… Tulipa tästä nyt koko komissiooni, Herra paratkoon! Veteen pitää mennä. Niin pitää! Jospa sinä sentään tietäisit, kuinka ikävää on riisuutua! Että pitääkin tuo englannitar tuossa oleman!.. Hänen läsnäollessaan on niin ilkeätä riisuutua! Onhan hän sentään nainen!

Grjabov heitti hatun ja kaulavaatteen yltään.

– Miss… e-e-e… – hän kääntyi Albionin tyttären puoleen. – Miss "Tfais!" Je vous prie… Kuinka pitää minun sinulle sanoa, jotta sinä ymmärtäisit? Kuulkaa… tuonne! Menkää tuonne! Kuulitko?

Englannitar katsoi Grjaboviin ylenkatseellisesti ja päästi nenä-äänen.

– Mitä? Ettekö ymmärrä? Mene tuonne kun sinulle sanotaan! Minun pitää riisuutua! Mene tuonne! Tuonne!

Grjabov nyki missiä hihasta ja osoitti pensaita: mene tuonne pensaitten taa piiloon. Englannitar sanoi nopeasti pitkän englantilaisen lauseen liikuttaen energisesti kulmakarvojaan. Tilanomistajat hytkähtelivät ja hätkähtelivät tuskissaan.

– Ensi kerran eläissäni kuulen hänen äänensä… Eihän siinä ole hullumpi sointu… Mutta ei vain ymmärrä meitä! Mitä pitää minun hänelle tehdä.

– Heitä hiiteen, niin lähdemme kulauttamaan ryypyn sen asian päälle!

– Ei, ei… nyt syö hyvin… illalla… Mikä tässä auttoi? Onpa tämä koko komissiooni! Täytyy hänen nähtensä riisuutua…

Grjabov heitti nutun ja liivin yltään ja istuutui hiekalle vetämään saappaita jalastaan.

– Kuulehan, Ivan Kusmitsh, virkkoi esimies nauraa hohottaen kämmeneensä. Tämä on, hyvä ystäväni, peräti naurettavaa, tämä on ihan pilantekoa!

– Kuka käski hänen olla ymmärtämättä? Se on heille opiksi, senkin muukalaiset!

Grjabov veti jalastaan saappaat, housut, riisui alusvaatteet yltään ja oli Aatamin puvussa. Otsov piteli vatsaansa; hän punastui sekä naurusta että hämistä. Englannitar liikutteli kulmakarvojaan ja räpäytteli silmiään… Hänen huulillaan oli ylpeä, ylenkatseellinen hymy.

– Pitää jäähdytellä, sanoi Grjabov läimäytellen lanteitaan. Sanoppas,

Feodor Andreitsh, miksi minun rintaani joka kesä ilmaantuu rohtumaa?

– Mene toki heti veteen tai peitä itsesi jollakin! Nauta!

– Hävetköön nyt kerran, mokomakin… sanoi Grjabov ja tehtyään ristinmerkin painui veteen. Prr… kylmää on vesi.. Katsohan kuinka liikuttelee kulmakarvojaan! Eipäs mene vain pois… Hän seisoo joukon yläpuolella! He-he-he!.. Ei pidä meitä edes ihmisinä!

Astuttuaan polvia myöten veteen ja ojennettuaan kookkaan vartalonsa hän räpäytteli merkitsevästi silmää ja virkkoi:

– Nyt hän ei olekaan kotonaan Englannissa!

Missi muutti kylmäverisesti toisen madon koukkuun, haukotteli ja viskasi siiman veteen. Otsov kääntyi poispäin. Grjabov kasti itsensä, irroitti koukun ja kömpi ylös vedestä hampaiden lyödessä loukkua. Kahden minuutin kuluttua hän istui jo pukeutuneena rantahiekalla ja onki taas kärsivällisesti.

SINOTSHKA

Joukkue metsästäjiä oli yöpynyt pieneen talonpoikaismajaan ja loikoili paraikaa äskettäin korjatuilla heinillä. Kuu paistoi ikkunasta sisään hanurin surullinen soitto kuului kyläraitilta, heinien tuoksu oli huumaavaa, mutta hieman pahanhajuista. Metsästäjät juttelivat koirista, naisista, ensi lemmestä, metsänriistasta. Kun oli kerrottu kaikki mitä tutuista rouvista tiedettiin ja sen lisäksi vielä satakunta juttua, niin lihavin metsästäjistä, joka pimeässä näytti heinäruolta ja joka puhui täyteläisellä äänellä kuin esikuntaupseeri, haukotteli kuuluvasti ja aloitti:

– Eihän ole mitään olla rakastettu: neitosethan ovat luodut rakastamaan meitä miehiä. Mutta onko teistä, hyvät herrat, kukaan ollut vihattu, vihattu intohimoisesti, riivatusti? Onko kukaan teistä saanut kokea äärimmäistä vihaa? Onko?

Vastausta ei kuulunut.

– Eikö kukaan? kysyi matala ääni. Mutta minäpä olen ollut vihattu. Nuori, kaunis neitonen on minua vihannut, ja juuri hänessä olen minä voinut tarkata ensi vihan tuntomerkkejä. Ensi vihan, hyvät herrat, sillä se oli juuri jotakin aivan päinvastaista kuin ensi lempi. Muuten, se mitä minä nyt aion kertoa, tapahtui niin kauan sitten, etten minä silloin vielä käsittänyt rakkautta enkä vihaakaan. Minä olin silloin kahdeksanvuotias, mutta se on aivan sivuseikka, sillä tyttö on tässä päähenkilö eikä poika. No niin, kuulkaahan siis. Eräänä kauniina kesäiltana ennen auringon laskua minä ja minun opettajattareni Sinotshka, joka oli sangen rakastettava ja runollinen olento ja äskettäin päättänyt tyttökoulun, istuimme lastenkamarissa opiskellen. Sinotshka katseli hajamielisesti ikkunaan ja sanoi:

– Niin. Me hengitämme happea keuhkoihimme. Mutta sanohan nyt, Petja, mitä me hengitämme ulos?

– Hiilihappoa, sanoin minä katsoen samoin ikkunaan.

– Niin, myönsi Sinotshka. Mutta kasvit päinvastoin ottavat ilmasta hiilihappoa ja hengittävät ulos happea. Hiilihappo on sangen vaarallista kaasua. Napolin läheisyydessä on niinsanottu Koiraluola, jossa on hiilihappoa. Jos sinne päästää koiran, niin se kuolee.

Tämä onneton Koiraluola lähellä Napolia on kuin mikä kemiallinen viisauden merkki, jota edemmäksi ei yksikään kotiopettajatar rohkene mennä. Sinotshka piti aina innokkaasti luonnontieteinen puolta, mutta kemiasta hän tuskin tiesi muuta kuin tämän luolan.

Sinotshka käski minua toistamaan. Minä toistin. Hän kysyi, mikä horisontti on. Minä vastasin. Mutta pihalla, meidän märehtiessämme horisontista ja luolasta, isäni teki lähtöä metsästämään. Koirat ulisivat, hevoset nostelivat kärsimättömästi jalkojansa ja veikistelivät ajajalle, palvelijat kantoivat rattaille kaikenlaista matkaa varten. Näitten rattaitten vieressä oli toiset, joihin äitini ja sisareni nousivat ajaakseen Ivanitsheille nimipäiville. Kotiin jäimme vain minä, Sinotshka ja vanhin veljeni – ylioppilas, jonka hampaita pakotti. Te saatatte kuvitella minun harmiani ja ikävääni!

– Mitä me siis hengitämme? kysyi Sinotshka katsoen ikkunaan.

– Happea.

– Niin, ja horisontiksi sanotaan paikkaa, jossa maa ja taivas näyttävät yhtyvän…

Nyt lähtivät rattaat liikkeelle; isä edellä ja äiti jäljessä tyttärineen. Minä näin kuinka Sinotshka otti taskustaan pienen kirjeen, puristi sitä kovasti, painoi ohimoaan vasten, punastui ja katsahti kelloon.

– Niin, muistakaa nyt, sanoi hän, Napolin läheisyydessä on niin sanottu Koiraluola… – ja loi taas silmäyksen kelloon ja jatkoi, – jossa maa ja taivas näyttävät yhtyvän…

Tyttö parka käveli tuskissaan pitkin huonetta ja katsahti vähän väliä kelloon. Tunnin loppuun oli vielä runsaasti puoli tuntia.

– Nyt laskuoppi, sanoi hän raskaasti hengittäen ja lehteillen vapisevin käsin esimerkkikirjaa. Laskekaa esimerkki N: o 325; minä… tulen kohta takaisin…

Hän meni ulos. Kuulin, kuinka hän juoksi portaita alas ja näin sitten ikkunasta hänen vaaleansinisen pukunsa vilahtavan pihan yli ja katoavan pikkuportista puutarhaan. Hänen hätäiset liikkeensä, palavat poskensa ja levottomuutensa saivat minut juonittelemaan. Minne hän riensi ja miksi? Viisas kun luulin olevani, niin ajattelin asiaa hetkisen ja ymmärsin kaikki: hän juoksi puutarhaan syömään vattuja tai ottamaan kirsikoita, käyttäen hyväkseen minun ankarain vanhempieni poissaoloa! Jos niin kerran on, niin saakeli soikoon, lähdenpä minäkin syömään vähän kirsikoita! Minä heitin laskuesimerkkikirjan ja juoksin puutarhaan. Menin kirsikkapuitten alle, mutta häntä ei näkynytkään siellä. Kierrettyään vatukon, karviaismarjapensaat ja vartian kojun hän näkyi menevän lammelle päin, kalpeana, säpsähtäen pienintäkin risahdusta. Minä hiivin hänen jäljessään ja näen, hyvät herrat, vanhimman veljeni Sashan seisovan lammen rannalla kahden vanhan raidan paksujen runkojen välissä. Veljeni kasvojen ilmeestä ei voi päättää, että hänen hampaitaan pakottaisi. Hän katsoo lähenevään Sinotshkaan ja koko hänen olentonsa aivankuin hohtaa onnesta. Mutta Sinotshka, ikäänkuin häntä ajettaisiin Koiraluolaan ja pakotettaisiin hengittämään hiilihappoa, lähestyy häntä astuen verkalleen, hengittäen raskaasti, pää kenossa… Kaikesta saattaa huomata, että hän ensi kertaa eläessään menee kohtaamaan lemmittyään. Nyt Sinotshka astuu veljeni luo… Puolisen minuuttia he katsovat ääneti toisiinsa, ikäänkuin eivät uskoisi omia silmiään. Sitten jokin voima työntää Sinotshkaa selkään, hän laskee kätensä Sashan olkapäille ja painaa päänsä hänen rinnalleen. Sasha nauraa, jupisee hajanaisia sanoja ja tulisesti rakastuneen nuorukaisen kömpelyydellä painaa molemmat kämmenensä Sinotshkan pään päälle. Ilma, hyvät herrat, on mitä ihanin… Kunnas, jonka taa aurinko laskee, molemmat raidat, vihreät rannat, taivas – kaikki tämä yhdessä Sashan ja Sinotshkan kera kuvastuu lammen tyyneen pintaan. On aivan hiljaista. Saraheinää kasvavalla nurmella lentää kirjavanaan miljoonia perhosia, joilla on pitkät tuntosarvet, ja kauempana puutarhan takana ajetaan karjaa kotiin. Sanalla sanoen: vaikka maalaisit taulun.

Kaikesta siitä, mitä näin, ymmärsin vain sen, että Sasha ja Sinotshka suutelivat. Se on sopimatonta, ajattelin. Jos äiti saa sen tietää, niin heidän käy huonosti. Tuntien jonkinlaista häpeätä minä palasin takaisin lastenkamariin odottamatta kohtauksen loppua. Sitten otin esimerkkikirjani ja aloin laskea. Mutta ajatukseni karkasivat muualle. Kasvoilleni levisi voittoisa hymy. Oli niin hauskaa tietää heidän salaisuutensa ja sitä paitsi huvitti se, että milloin hyvänsä voisin näyttää toteen, että sellaiset auktoriteetit kuin Sasha ja Sinotshka eivät hekään osaa käyttäytyä täysin mallikelpoisesti. Nyt he ovat minun vallassani ja heidän autuutensa on riippuvainen minun jalomielisyydestäni. Kyllä minä sen heille näytän!

Kun olin mennyt levolle, tuli Sinotshka tapansa mukaan lastenkamariin katsomaan, etten ollut nukkunut riisuutumatta ja unohtanut lukea iltarukousta. Minä katselin hänen kauniita, onnellisia kasvojaan ja hymyilin. Salaisuus ei antanut minulle rauhaa, vaan pyrki ilmoille. Täytyi saada huomauttaa siitä ja nauttia vaikutuksesta.

– Minäpä tiedän! sanoin hymähtäen. – Hi-hi!

– Mitä sitten?

– Hi-hi! Minä näin kuinka te ja Sasha suutelitte siellä suurten raitojen alla. Minä läksin perässänne ja näin kaikki…

Sinotshka vavahti, sävähti punaiseksi ja hämmästyen minun huomautuksestani istahti tuolin laidalle, jolla oli vesilasi ja kynttilä.

– Minä näin, kuinka te… suutelitte… toistin minä hihittäen ja nauttien hänen hämmästyksestään. Ahaa! Minäpä sanon äidille!

Arkaluontoinen Sinotshka katsoi tutkivasti minuun ja tultuaan vakuutetuksi, että minä todella tiesin kaikki, tarttui epätoivoisesti käteeni ja alkoi vapisevalla äänellä mutista:

– Petja, se on alhaista… Minä rukoilen teitä, Jumalan tähden… Olkaa kuin mies… älkää puhuko kenellekään… Kelpo ihmiset eivät vakoile… Se on alhaista… rukoilen teitä…

Tyttö parka pelkäsi kuin ruttoa minun äitiäni, joka oli hyväntahtoinen, mutta ankara nainen. Minun hymyilevä naamani ei voinut olla häiritsemättä hänen ensi lempeään, niin puhdasta ja runollista kuin se olikin. Te saatatte siis arvata, millainen hänen mielentilansa oli. Minun tähteni hän ei nukkunut koko yönä ja aamulla tullessaan teetä juomaan oli hänen silmäinsä alla siniset kaaret… Tavatessani teen juotuani Sashan en voinut olla hymähtämättä ja kehaisematta:

– Kyllä minä tiedän! Minä näin kuinka sinä eilen suutelit Sina neitiä!

– Senkin tolvana!

Hän ei ollut yhtä arka kuin Sinotshka ja siksipä ei minun huomautukseni tehnyt häneen samaa vaikutusta. Se yllytti minua yhä enemmän. Koska Sasha ei pelästynyt, niin hän ei nähtävästi usko, että minä näin ja tiedän kaikki. Mutta odotappas, kyllä minä sinulle näytän!

Opettaessaan minua ennen päivällistä Sinotshka ei katsonut minuun; hän änkytteli hiukan ja toisteli sanoja. Sen sijaan, että olisi peloitellut, hän koetti kaikin tavoin mielistellä minua, antaen minulle parhaita arvosanoja eikä kertonut isälle minun kujeitani. Minä käytin mieleni mukaan hyväkseni hänen salaisuuttaan: en lukenut läksyjäni, kävelin luokkahuoneessa käsilläni ja puhuin sopimattomuuksia. Sanalla sanoen, jos sillä lailla olisin jatkanut tähän päivään saakka, niin minusta olisi tullut etevä sirkustaiteilija. Kului viikko. Salaisuus kiusasi minua kuin tikku silmässä. Mieleni teki, kävi sitten miten hyvänsä, saada laverrella salaisuudesta ja nauttia vaikutuksesta. Ja kerran päivällispöydässä, kun meillä oli paljon vieraita, minä hymähdin typerästi, katsoin luihusti Sinotshkaan ja sanoin:

– Kyllä minä tiedän… Hi-hi! Minä näin…

– Mitä sinä tiedät? kysyi äiti.

Minä katselin vieläkin luihummin Sinotshkaan ja Sashaan. Olisittepa nähneet, kuinka tyttö lensi punaiseksi ja kuinka vihaisen silmäyksen Sasha iski minuun! Minä pureskelin kieltäni enkä sanonut sen enempää. Sinotshka kalpeni vähitellen, puri hampaitaan eikä syönyt enää mitään. Samana päivänä iltaluvun aikana minä huomasin Sinotshkan kasvoissa suuren muutoksen. Ne näyttivät ankarammilta, kylmemmiltä, ikäänkuin marmorisilta, ja hänen silmänsä katsoivat niin kummallisesti minua suoraan kasvoihin. Kautta kunniani, en ole edes ajokoirilla niiden saavuttaessa suden nähnyt milloinkaan niin julmia, hävityksenhaluisia silmiä! Minä ymmärsin niitten ilmeen mainiosti, kun hän kesken lukua yhtäkkiä puri kuuluvasti hampaitaan ja sähisi niitten välitse:

– Minä vihaan! Oi, jospa te, inhoittava, iljettävä olento tietäisitte, kuinka minä vihaan teitä! Kuinka vastenmielistä on katsoa teidän kerittyä päätänne, teidän rumia, törröttäviä korvianne!

Mutta samassa hän säikähti ja sanoi:

– En minä teille puhunut… Se oli eräästä näytelmäosasta…

Sitten yöllä näin, kuinka hän astui vuoteeni ääreen ja tuijotti kauan minua kasvoihin. Hän vihasi intohimoisesti eikä voinut enää elää ilman minua. Hänen täytyi saada katsoa minun vihattua naamaani.

Kerran, muistan sen varsin hyvin, oli ihana kesäilta, nurmet tuoksuivat, oli hiljaista, kuu kumotti. Minä kuljin lehtokäytävää pitkin ajatellen kirsikkahilloa. Yhtäkkiä astuu kalpea ihana Sinotshka eteeni, tarttuu käteeni ja alkaa huohottaen selittää:

– Oi kuinka minä vihaan sinua! En soisi kenellekään niin paljon pahaa kuin sinulle! Ymmärrä se! Minä tahdon, että sinä ymmärtäisit sen!

Ajatelkaahan: kuutamo, kalpeat, vihaa säkenöivät kasvot, hiljaisuus… Ensin se huvitti minua ja minä kuuntelin hänen puhettaan, katsoin häntä silmiin, mutta sitten minua alkoi peloittaa, minä huudahdin ja juoksin suinpäin sisälle.

Minun mielestäni oli paras valittaa äidille asiasta. Ja minä valitin, kertoen tietysti siitä, kuinka Sasha ja Sinotshka suutelivat. Mutta minä olin tyhmä enkä tiennyt, mitä siitä seurasi, muuten olisin pitänyt koko suutelemisen omana salaisuutenani. Äiti, kuunneltuaan mitä kerroin, suuttui ja tiuskaisi:

– Sinun ei tarvitse puhua sellaisesta, sinä olet vielä lapsi… Mutta kuitenkin, mikä huono esimerkki lapsille!

Minun äitini ei ollut ainoastaan hyväntahtoinen, vaan johdonmukainenkin. Jottei hän nostaisi häväistysjuttua, hän ei heti erottanut Sinotshkaa toimestaan, vaan se tapahtui vähitellen, järjestelmällisesti, niinkuin säädyllisiä, mutta sietämättömiä ihmisiä yleensä erotetaan toimesta. Muistan, että kun Sinotshka läksi meiltä pois, niin hänen viimeinen katseensa, jonka hän taloon loi, oli suunnattuna siihen ikkunaan, jonka edessä minä istuin. Vakuutan teille, että vielä tänäkin päivänä muistan tuon katseen.

Sinotshkasta tuli pian veljeni vaimo. Hän on Sinaida Nikolajevna, jonka te tunnette. Minä tapasin hänet senjälkeen, kun olin jo junkkari. Vaikka Sinotshka kuinka olisi koettanut, hän ei mitenkään voinut olla minussa, viiksikkäässä junkkarissa tuntematta tuota vihattua Petjaa eikä käyttäytynyt minua kohtaan sukulaisen tavoin… Ja yhä vieläkin, huolimatta hyväntahtoisesta kaljusta päälaellani, pienestä pyöreähköstä vatsastani ja nöyrästä ulkomuodostani, hän aina vain katsoo minuun kierosti eikä tunne olevansa oikein kotonaan, milloin ikinä tulenkin veljeäni tervehtimään. Kaikesta päättäen on viha yhtä unohtumaton kuin rakkauskin… Mutta kuulkaahan: Kukko laulaa jo! Hyvää yötä!