Pavel Vasilitsh veti hätäilemättä nutun ylleen, otti toiseen käteensä kynän, toiseen kirjan ja tekeytyen sen näköiseksi kuin hänellä olisi kova kiire, astui työhuoneeseensa. Siellä häntä jo odotti vieras, suuri lihava nainen, jolla oli punakat, pyöreät kasvot ja silmälasit nenällä. Hän oli jotakuinkin arvokas näöltään ja pukeutunut sangen silmiinpistävästi (hänellä oli turnyyri ja korkea hattu, jossa oli punertava lintu). Huomattuaan isännän hän katsoa muljautti kulmainsa alta ja pani kätensä ristiin kuin rukoiltaessa.

– Te ette tietenkään muista minua, aloitti nainen korkealla, mutta miehekkäällä äänellä huomattavasti levottomana. Minulla… minulla oli ilo tulla tuntemaan teidät Hrutskien luona… Minun nimeni on Murashkina…

– A-a-a… mm… Istukaa! Mitä asiaa teillä on?

– Nähkääs… minä… minä… jatkoi nainen istuutuen ja käyden yhä levottomammaksi. Te ette muista minua… Nimeni on Murashkina… Nähkääs minä ihailen teidän neroanne ja luen aina nautinnolla teidän kirjoituksianne… Älkää luulko, että imartelen, – Jumala varjelkoon minua siitä, – lausun vain totuuden… Minä luen aina kaiken, mitä te kirjoitatte! Osaksi ei kirjaileminen ole minullekaan aivan vierasta, tarkoitan, tietysti… en uskalla sanoa olevani kirjailijatar, mutta… kuitenkin… onhan minunkin korteni lisänä keossa. Minä olen julaissut kolme lastenkertomusta – te ette suinkaan ole lukenut niitä – olen venäjäntänyt useita teoksia ja… ja minun veli vainajani oli aikanaan "Djelo" – lehden avustajia.

– Vai niin, vai niin… Entä mitä asiaa teillä on?

– Nähkääs… (Murashkina loi katseensa alas ja punastui). Minä tunnen teidän neronne… teidän mielipiteenne, Pavel Vasiljevits, ja tahtoisin tietää tai oikeammin… pyytää neuvoa… Minun täytyy teille tunnustaa, pardon pour l'expression, että olen onnellisesti synnyttänyt murhenäytelmän, ja tahtoisin nyt ennenkuin lähetän sen sensuuriin kuulla teidän lausuntonne siitä.

Murashkina kaivoi hermostuneesti, kuin pyydykseen joutunut lintu, vaatteitaan ja veti esiin ison paksun vihon.

Pavel Vasilitsh piti vain omista kirjoituksistaan, mutta toisten tuotteet, joita hän luki ja kuunteli, vaikuttivat häneen kuin tykin suu, joka on suunnattu suoraan vasten hänen naamaansa. Huomattuaan vihon hän pelästyi ja riensi sanomaan:

– Hyvä on, jättäkää se vain tänne… minä luen…

– Pavel Vasiljevitsh! sanoi Murashkina heikosti, nousi seisomaan ja pani kätensä ristiin. Minä tiedän, teillä on kiire… joka hetki on teille kallis ja minä tiedän, että te paraikaa hengessänne lähetätte minut hiiteen, mutta olkaa hyvä ja antakaa minun lukea teille murhenäytelmäni heti… Olkaa niin ystävällinen!

– Se olisi minusta erittäin mieluista… ällistyi Pavel Vasiiitsh, mutta armollinen… neiti, minulla on kova kiire… Minä… minun täytyy tuossa paikassa matkustaa.

– Pavel Vasiljevitsh! pääsi Murashkinan rinnasta ja kyyneleet täyttivät hänen silmänsä. Pyydän teitä uhrautumaan!.. Minä olen julkea, tunkeileva, mutta olkaa te jalomielinen! Huomenna matkustan Kasaniin ja sentähden tahtoisin tänään kuulla teidän mielipiteenne murhenäytelmästäni. Suokaa minulle puoli tuntia kallista aikaanne… puoli tuntia vain! Rukoilen teitä!

Pavel Vasiiitsh oli holtiton kuin riepu eikä voinut kieltäytyä. Kun hän luuli huomaavansa, että neiti Murashkina tuossa paikassa hyrähtää itkemään tai lankeaa polvilleen, hän joutui hämilleen ja murahti hajamielisesti:

– No niin, olkaa hyvä… minä kuuntelen… Puoli tuntia, olkoon menneeksi…

Murashkina huudahti iloisesti otti hatun päästään ja istuuduttuaan alkoi lukea. Aluksi hän luki siitä kuinka lakeija ja sisäkkö siivotessaan loistavaa vierashuonetta juttelivat pitkälti Anna Sergejevna neidistä, joka on rakennuttanut koulun ja sairashuoneen pitäjäläisille. Lakeijan poistuttua sisäkkö puhui yksikseen siitä, että oppi on valoa, mutta oppimattomuus pimeyttä; sitten neiti Murashkina lähetti lakeijan vierashuoneeseen kertomaan pitkässä yksinpuhelussa kenraalinrouvasta, joka tyttärensä vakuutuksista välittämättä on hommassa naittaa tämän eräälle rikkaalle kamarijunkkarille ja jonka mielestä täydellinen sivistymättömyys on kansan pelastus. Sitten, kun sisäkkö oli poistunut, ilmaantui neiti itse ilmoittamaan katsojalle, ettei hän ole nukkunut koko yönä, vaan on ajatellut Valentin Ivanovitshia, köyhän opettajan poikaa, joka vaivojaan säästämättä auttaa sairasta isäänsä. Valentin on tutkinut kaikkia tieteitä, mutta ei usko ystävyyttä eikä rakkautta olevan olemassakaan, ei tiedä, mikä on elämän päämäärä, ja toivoo kuolemaa, ja sentähden täytyy hänen, neidin, pelastaa hänet.

Pavel Vasilitsh kuunteli ja muisteli kaihomielin sohvaansa. Hän katseli kiukkuisesti Murashkinaa, tunsi kuinka tämän miehekäs korkea ääni jyskytti hänen rumpukalvojaan, ei ymmärtänyt mitään ja ajatteli:

"Piru sinut periköön!.. Tässä täytyy minun kuunnella sinun lorujasi!!.. Ja olenko minä syypää siihen, että sinä olet kirjoittanut murhenäytelmän? Herra varjele, mikä paksu vihko? Surkea juttu!"

Pavel Vasilitsh loi katseen väliseinään, jolla hänen rouvansa kuva riippui, ja muisti, että rouva käski hänen ostaa ja tuoda muassaan maalle viisi arssinaa nauhaa, yhden naulan juustoa ja jauhetta hampaiden puhdistusta varten.

"Kun en vain olisi kadottanut nauhanpätkää, jonka sain malliksi", ajatteli hän. "Mihin minä sen paninkaan? Kai se on sinisen nutun taskussa… Kylläpä ovat kärpäset ennättäneet pilkuttaa vaimoni muotokuvan. Pitää käskeä palvelijatarta puhdistamaan lasi… Kahdestoista kohtaus kuuluu olevan menossa, pian siis päättynee ensimmäinen näytös. Ei suinkaan tuo mölliäinen jaksa näin kuumalla sen enempää? Söisi kernaammin kylmää kalaa ja nukkuisi kellarissa, sen sijaan että kirjoittaa murhenäytelmiä…"

– Eikö teidän mielestänne tämä yksinpuhelu ole hiukan liian pitkä? kysyi Murashkina yhtäkkiä katsoen ylös.

Pavel Vasilitsh ei ollut kuunnellut yksinpuhelua. Hän hämmästyi ja sanoi sellaisella sävyllä kuin ei neiti Murashkina, vaan hän itse olisi kirjoittanut tuon yksinpuhelun:

– Ei, ei lainkaan… Kyllä se on hyvin…

Murashkina säteili onnesta ja jatkoi lukemistaan:

– Anna: Analyysi on teihin syöpynyt. Te olette liian aikaisin lakannut elämästä sydämen vaatimusten mukaan ja uskonut itsenne järjen haltuun. – Valentin: Mitä on sydän? Se on anatominen käsite. Minä en myönnä, että se olisi mikään sopimuksenmukainen termi kaikelle sille, mitä tunteiksi sanotaan. Anna (hämillään): Entä rakkaus? Tokkohan se on mikään ideain assosiatsionin hedelmä? Sanokaa avosydämisesti: oletteko koskaan rakastanut? Valentin (katkerasti): Älkää repikö auki vanhoja, vielä arvettumattomia haavoja. (Lyhyt vaitiolo). Kuinka te tulitte sitä ajatelleeksi? – Anna: Minusta näyttää siltä kuin te olisitte onneton.

Kuudennentoista kohtauksen aikana Pavel Vasilitsh haukotteli ja loksautti huomaamatta niinkuin koira, kun se saa kärpäsen kiinni. Hän säikähti ensin siitä syntynyttä ääntä, mutta salatakseen sen tekeytyi liikutetuksi ja tarkkaavaksi.

"Seitsemästoista kohtaus… Koskahan loppuu?.." ajatteli hän. "Hyvä Jumala! Jos tätä kidutusta kestää vielä kymmenen minuuttia, niin huudan poliisia… Sietämätöntä!"

Mutta nyt, vihdoinkin, neiti alkoi lukea nopeammin ja kuuluvammin, koroitti ääntään ja lausui: "Väliverho!"

Pavel Vasilitsh huoahti kevyesti ja rupesi nousemaan seisoalleen, mutta

Murashkina käänsi samassa lehden ja jatkoi:

– Toinen näytös. Näyttämö kuvaa kylänraittia. Oikealla koulu, vasemmalla sairashuone. Jälkimmäisen portailla istuu talonpoikia.

– Suokaa anteeksi… keskeytti Pavel Vasilitsh. Montako näytöstä on kaikkiaan?

– Viisi, vastasi Murashkina ja ikäänkuin peläten, että kuulija karkaisi, jatkoi heti nopeasti. Koulurakennuksen ikkunassa seisoo Valentin. Näyttämön perällä näkyy, kuinka kyläläiset kantavat tavaroitaan kapakkaan.

Ikäänkuin kuolemaan tuomittuna ja vakuutettuna siitä, ettei hän saa armahdusta, Pavel Vasilitsh ei enää odottanutkaan loppua, ei toivonut mitään, koetti vain estää silmiään painumasta kiinni ja säilyttää tarkkaavaisen ilmeensä. Se aika, jolloin neiti on lukenut murhenäytelmänsä loppuun ja lähtee pois, näytti hänestä niin kaukaiselta, ettei hän sitä edes ajatellut.

– Tru-tu-tu-tu… soi hänen korvissaan Murashkinan ääni. Tru-tu-tu…

Shshsh…

"Minä unohdin ottaa soodaa…" ajatteli hän. "Mistä minä?.. Niin, soodasta… Minulla on kaikesta päättäen vatsakatarri… Ihmeellistä: Smirnovski juo kaiket päivät viinaa eikä hänellä ole katarria… Joku lintu lensi ikkunalle… Varpunen…"

Pavel Vasilitsh koetti kaikin voimin estää silmiään painumasta kiinni, haukotteli avaamatta suutaan ja katseli Murashkinaa. Tämä sumeni hänen silmissään, alkoi huojua, muuttui kolmipäiseksi, nojasi päällään kattoon…

– Valentin: Ei, antakaa minun lähteä… – Anna (pelästyy): Miksi? – Valentin (syrjään): Hän kalpeni! (Annalle). Antakaa minun olla selittämättä syitä. Minä kuolen pian ettekä te saa tietää niistä. —Anna (vaitiolon jälkeen): Te ette saa lähteä…

Murashkina alkoi paisua, laajeni suunnattoman suureksi ja sulautui työhuoneen harmaaseen ilmaan; hänen liikkuva suunsa vain näkyi. Sitten hän yhtäkkiä muuttui pieneksi kuin pallo, heilui ja eteni pöydän kanssa huoneen peränurkkaan…

– Valentin (pitäen Annaa sylissään): Sinä olet herättänyt minut kuolleista, osoittanut minulle elämän päämäärän! Sinä olet luonut minut uudesti niinkuin keväinen sade heräävän maan! Mutta… se on jo myöhäistä, myöhäistä! Minun rintaani kalvaa parantumaton tauti…

Pavel Vasilitsh hytkähti ja tuijotti samein silmin Murashkinaan. Hetken aikaa hän katsoi silmäänsä räpäyttämättä, ikäänkuin hän ei olisi mitään käsittänyt…

– Yhdestoista kohtaus. Samat, parooni ja poliisipäällikkö todistajain kanssa. Valentin: Viekää minut! – Anna: Viekää minut myöskin! Minä rakastan häntä, rakastan enemmän kuin elämää! – Parooni: Anna Sergejevna, te unohdatte, että täten saatatte isänne perikatoon…

Murashkina alkoi taas paisua… Tuijottaen villisti häneen, Pavel Vasilitsh nousi, päästi luonnottoman äänen rinnastaan, sieppasi pöydältä raskaan paperipainon ja unohtaen itsensä iski sillä voimainsa takaa Murashkinaa päähän…

– Köyttäkää ja viekää minutkin!.. Minä tapoin hänet! huusi Pavel

Vasilitsh sisään hyökkäävälle palvelijattarelle.

Oikeus tuomitsi hänet syyntakeettomana vapaaksi.

KYLLÄ NAISTEN KELPAA

Kenraaliluutnantti Sapupyriniä haudattiin. Vainajan asunnolle, jossa hautajaismusiikki soi ja komentosanat kajahtivat, kokoontui joka puolelta joukoittain kansaa katsomaan hautajaismenoja. Niiden joukossa, jotka riensivät paikalle katsomaan, kuinka ruumista kannetaan ulos, olivat virkamiehet Probkin ja Svistkov, kumpikin rouvansa kanssa.

– Ei pitemmälle! pysäytti heidät poliisipäällikönapulainen, jolla oli hauskat, sympaattiset kasvonpiirteet, kun he astuivat esteketjun luo. Ei pitemmälle! Pyydän peräytymään, vähäisen! Hyvä herrasväki, emme mahda sille mitään! Pyydän peräytymään! Muuten, naiset saavat kyllä mennä… olkaa hyvä, mesdames, mutta te, hyvät herrat, ei millään muotoa…

Probkinin ja Svistkovin rouvat ihan punastuivat poliisipäällikönapulaisen odottamatonta hyväntahtoisuutta ja pujahtivat ketjun läpi, mutta heidän miehensä jäivät elävän muurin taa ja alkoivat tarkastella jalka- ja ratsuvartioväen selkiä.

– Pääsivät läpi! virkkoi Probkin katsoen kateellisena, melkeinpä vihaisena eteneviä rouvia. Mikä erinomainen onni pitääkin noilla pitkätukkaisilla oleman! Miehet eivät saa milloinkaan nauttia sellaisia etuoikeuksia kuin naiset. Ja mitä on rouvissamme sitten niin erinomaista? Tavallisia ennakkoluuloisia naisia, uskallan sanoa, ja kuitenkin heidät päästettiin menemään. Mutta meitä, vaikka olisimme valtioneuvoksia, meitä ei vain päästetä.

– Mitä kummia te juttelette, hyvät herrat! sanoi poliisiapulainen katsoen nuhtelevasti Probkiniin. Teidät jos päästetään, niin heti rupeatte tungeskelemaan ja häiritsemään hyvää järjestystä; nainen ei hienotunteisena ryhdy koskaan sellaiseen?

– Kyllä kai! kiivastui Probkin. Nainen on aina joukossa ensimmäisenä tunkeilemassa. Mies seisoo paikallaan ja katsoo yhteen kohtaan, mutta nainen harittaa käsiään ja sysää milloin sinne milloin tänne, jottei hänen pukunsa rutistuisi. Ei kannata puhuakaan! Naisten ei tarvitse suorittaa asevelvollisuutta, tanssi-iltamiin on heillä vapaa pääsy, ruumiillisesta rangaistuksesta he ovat vapautetut… Ja mistä hyvästä? Jos tyttö pudottaa nenäliinansa – ota ylös; jos hän tulee huoneeseen – nouse seisomaan ja tarjoa hänelle tuolisi; kun hän lähtee – mene saattamaan… Entä virka-arvot sitten? Jotta voisi saada esimerkiksi valtioneuvoksen arvon, täytyy meidän, niin sinun kuin minunkin, ahertaa koko ikämme, mutta joku neitonen vihitään puolessa tunnissa valtioneuvoksen vaimoksi – ja hän on heti huomattava henkilö. Jotta minä voisin kohota ruhtinaaksi tai kreiviksi, täytyisi minun voittaa koko maailma, valloittaa Shipkasola, olla jonkin aikaa ministerinä. Mutta joku Varjenka tai Katjenka, jonka huulilta ei maito vielä ole kuivunut, liehauttelee hameensa laahustaa kreivin ympärillä, vilkuttelee silmiään – ja siinä samassa hän onkin jo "Teidän ylhäisyytenne…" Sinä olet päässyt äskettäin kuvernementinkirjuriksi. Tähän virkaan olet sinä, saattaa sanoa, kohonnut verellä ja hiellä; entä sinun Maria Fomishnasi? Minkä ansion perusteella hän on kohonnut kuvernementinkirjurin rouvaksi? Papin tyttärestä hän on suoraa päätä kohonnut virkamiehen rouvaksi. Eikä hän kuitenkaan ymmärrä virasta hölynpölyä! Annappa hänen kerran tehdä meidän työtämme, niin saatpa nähdä, että vie sisäänjätetyn asiakirjan lähetettävien asiakirjojen joukkoon.

– Mutta sen sijaan hän kivulla synnyttää lapsia, huomautti Svistkov.

– Niinkuin tuo olisi mitään! Hänen pitäisi kerran seistä virastopäällystön edessä, kun se antaa tuta kylmyyttään, niin mielityökseen hän noita lapsia tähän maailmaan laittaisi. Meikäläinen neitonen tai nainen saattaa jollekin kenraalille laskettaa niin paksua, ettet sinä uskaltaisi edes ryöstömiehelle sellaista sanoa. Niin, sinun Maria Fomishnasi saattaa pelkäämättä käydä käsikoukkua vaikka valtioneuvoksen kanssa, mutta käynpä sinä valtioneuvosta käsivarteen! Koetappas, jos uskallat! Samassa talossa kuin me, aivan meidän allamme, asuu muuan professori rouvineen… Hän on arvoltaan kenraali ja Annan ritarikunnan ensimmäisen luokan jäsen, mutta siitä huolimatta kuulee tuon tuostakin, kuinka hänen vaimonsa häntä löylyttää. "Sinä hölmö! tolvana! pässinpää!" Ja akka on aivan halpaa sukua, pikkuporvarin tytär. Hän on professorin laillinen vaimo, eikä sille siis mahda mitään… Hamasta maailman alusta näet ovat lailliset vaimot miehiään morkanneet. Mutta otappa vaikka laitonkin! Kyllä nekin uskaltavat! Ikinä en unohda erästä tapausta. Minun oli käydä silloin nolosti, mutta pelastin nahkani kääntymällä rukouksissani vanhempieni puoleen. Viime vuonna, muistathan, kun kenraalimme lähti maalle kesälomalle, hän otti minut mukaansa hoitamaan kirjeenvaihtoa… Työtä oli vähän, noin tunnin verran päivässä. Kun olin tehnyt sen, menin metsään kävelemään tai pistäysin väkitupaan kuuntelemaan lauluja. Meidän kenraalimme on naimaton. Hänen talossaan on yltäkyllin kaikkea, palvelijoitakin kuin torakoita, mutta vaimoa vain ei ole, joka näitä ohjaisi. Palvelusväki on perin tottelematonta, mielivaltaista… ja koko joukkoa komentaa emännöitsijä, Vera Nikitishna. Hän kaataa teetä, järjestää päivällisen, huutaa palvelijoille… Siinä vasta akkaa, veliseni, ja niin ruokoton, pahasisuinen ja pirullinen, että oikein… Lihava, punakka, vinkuva… Se kun alkaa jollekulle huutaa ja päästää porua, niin matkoihinsa pitää lähteä. Kyllähän sen haukkumista kuuntelee, mutta pahinta on sen vinkuva ääni. Hyvä Jumala! Ei yksikään saanut siltä rauhaa. Eikä ainoastaan palvelusväelle, vaan minullekin se riivattu alkoi mökistä… "Odotappas", ajattelin, "kyllä minä sopivan hetken tullen kerron kenraalille kaikki, mitä sinusta tiedän. Kenraali on, arvelin, syventynyt virkatehtäviinsä, eikä huomaa, kuinka sinä häntä petät ja rääkkäät väkeä, mutta kohta avaan kenraalin silmät." Ja minä avasin hänen silmänsä, hyvä mies, avasin niin, että olin samalla ummistaa omani iäksi ja että vieläkin kauhistuttaa, kun sitä ajattelen. Kerran kuljin kaikessa rauhassa käytävää pitkin, kun yhtäkkiä kuulen vinguntaa. Ensin luulen, että sikaa tapetaan, mutta kun tarkemmin kuuntelen, niin se onkin Vera Nikitishna, joka vinkuu: "Konna! Roisto! Senkin vietävä!" – Ketä hän nyt noin löylyttää? ajattelin. Ja yhtäkkiä ovi paukahtaa auki ja meidän kenraalimme, ajatteles, lentää siitä ulos punaisena, silmät säikähdyksestä selällään, tukka pystyssä… Mutta Vera Nikitishna hänen jälkeensä: "Senkin vietävä! Roisto!"

– Valehtelet!

– Kunniasanani! Tulipa minunkin jo tuskallisen kuuma. Kenraalimme juoksi huoneeseensa, mutta minä seisoin yhä käytävässä ymmärtämättä mitään. Alhaissukuinen, sivistymätön keittäjätär kehtaakin puhua ja käyttäytyä sillä lailla! Arvelin, että kenraali tahtoi suorittaa välinsä hänen kanssaan ja antaa hänen mennä, mutta tämä, käyttäen tilaisuutta hyväkseen – siinä ei ollut todistajia näkemässä – haukkui isäntäänsä pahanpäiväisesti. Minua suututti… Menin piian luo ja sanoin: "Kuinka sinä kehtasit, epatto, puhua niin ruokottomasti korkea-arvoiselle henkilölle? Luulitko, että koska hän on jo vanha ja heikko, ei kukaan pidä hänestä väliä?" Ja samassa minä läimähytin piikaa pari kertaa rasvaisille poskille. Mutta, hyvä mies, mikä poru ja parku siltä pääsikaan! Tukin korvani ja menin metsään. Parin tunnin kuluttua juoksee poika minua vastaan. "Olkaa hyvä ja menkää herran luo." Lähden. Astun sisään. Kenraali istuu yrmeänä kuin kalkkunakukko eikä edes katsahda minuun.

"Mitä te minun talossani vehkeilette?" hän alkaa. "Mitä teidän ylhäisyytenne tarkoittaa?" uskalsin minä. "Jos tämä on siitä Nikitishnasta, niin teidän ylhäisyytenne puoltahan minä pidin." – "Ei teidän tarvitse sekaantua toisten perheasioihin!" virkkoi hän. Ymmärrätkös? Perheasioihin! Ja sitten hän alkoi minua nuhdella ja morkata, että olin ihan pyörtyä siihen paikkaan! Hän puhui ja puhui, kunnes yhtäkkiä räjähti nauramaan. "Kuinka te uskalsittekin?!.. Eikö teitä peloittanut? Ihmeellistä! Mutta toivon, hyvä ystävä, että tämä kaikki jää meidän kesken… Saatan kyllä ymmärtää teidän kiivastumisenne, mutta myöntäkää, että teidän tämän jälkeen on mahdoton jäädä taloon…" Siinä sait, veli hyvä! Ihmetteli vielä, että olin uskaltanut kurittaa sellaista ruokotonta piikaa. Hameryssä oli miehen sokaissut! Salaneuvoksella on Valkoisen Kotkan kunniamerkki, ei tarvitse pelätä päällystöä, mutta akkaväkeä tottelee… Niin, hyvä ystäväni, suuret, liian suuret etuoikeudet on naisilla! Mutta… lakki päästä! Kenraalia kannetaan ulos… Hyvänen aika, kuinka paljon kunniamerkkejä! Mutta hitto vieköön, miksi on noita naisia taas päästetty kulkemaan edellä; niinkuin ne muka ymmärtäisivät mitään kunniamerkeistä? Soittokunta alkoi soittaa.

"SKRUUVI"

Eräänä inhoittavana syysyönä Andrei Stepanovits Peresolin ajoi kotiin teatterista. Hän mietti ajaessaan, kuinka paljon hyvää teatterit voisivat saada aikaan, jos niissä näyteltäisiin mieltäylentäviä näytelmiä. Mutta nämä ajatuksensa hän unohti saapuessaan hallitusrakennuksen kohdalle, jossa hän – käyttääksemme runoilijain ja merimiesten sananpartta – hoiti peräsintä. Kaksi päivystyshuoneen ikkunaa oli kirkkaasti valaistu.

"Vieläkö ne siellä niitä tilejä tekevät?" ihmetteli Peresolin. "Neljä on heitä, eivätkä vieläkään ole saaneet työtä valmiiksi! Ihmiset saattavat ajatella, etten anna heille yön rauhaa. Menenpä ja ajan ne sieltä matkoihinsa…"

– Pysähdytä, Gurij!

Peresolin astui vaunuista ja nousi hallitukseen. Paraatiovi oli lukittu, mutta takaovi, jossa oli vain yksi vaivainen telki, oli selkoselällään. Peresolin käytti hyväkseen jälkimmäistä ja seisoi jo muutaman minuutin kuluttua päivystyshuoneen oven takana. Ovi oli hiukan raollaan ja tirkistettyään sisään hän näki jotain tavatonta. Suurilla tilikirjoilla lastatun pöydän ympärillä kahden lampun valossa istui neljä virkamiestä korttia pelaten. Tarkkaavaisina, liikkumattomina, kasvoillaan lamppujen kuvuista heijastuva vihreä valo, he muistuttivat satujen aarteita vartioivia peikkoja tai – Herra varjelkoon! – väärän rahan tekijöitä… Salaperäisyyttä lisäsi heidän pelinsä päättäen pelitavasta ja niistä lauselmista, joita he silloin tällöin huusivat toisilleen; se oli "skruuvia", mutta päättäen kaikesta siitä, mitä Peresolin kuuli, sitä ei voinut pitää skruuvina eikä minään muunakaan korttipelinä. Se oli jotakin kuulumatonta, omituista, salaperäistä… Virkamiehet hän tunsi: Serafim Svisdulin, Stepan Kulakevitsh, Jeremei Nedojehov ja Ivan Pisulin.

– Mitenkä sinä pelaat, senkin Hollannin piru, suuttui Svisdulin katsoen raivoisasti vastapäätä istuvaan pelaajaan. Saattaako noin lyödä? Minulla oli kädessä Dorofejev ja eräs toinen samaa maata, Shepelev rouvineen ja Stepka Jerlakov – ja sinä alat Kofeikinilla. Niinpä jäimmekin ilman kahta kaatoa. Pogankinilla olisi sinun pitänyt alkaa, senkin tarhapöllö!

– Ja kuinka olisi käynyt? suuttui vastapelaaja. Minä olisin lyönyt

Pogankinin, kun Ivan Andreitshilla on Peresolin kädessä?

"Peresolin… Miksi he minun nimeni siihen sotkevat?.." ihmetteli

Peresolin olkapäitään kohauttaen. "En ymmärrä!"

Pisulin jakoi uudelleen ja virkamiehet jatkoivat:

– Valtiopankki…

– Kaksi – rahatoimikamari…

– Ilman valttia…

– Ilman valttiako? Hm!.. Lääninhallitus – kaksi… Kun häviää, niin häviää, hitto vieköön! Äsken jäin kansanvalistusministeriöön ilman yhtäkään, nyt myllään lääninhallituksessa. Viis tuosta!

– Pikku slammi kansanvalistusministeriössä! "En ymmärrä!" kuiskasi

Peresolin.

– Minä lyön valtioneuvoksen… Viskaa, Vanja, joku nimineuvos tai lääninkanslisti.

– Miksi nimineuvos? Riittäähän meille Peresolin…

– Mutta me annamme sinun Peresolinellesi vasten hampaita… vasten hampaita… Meillä on Rybnikov. Kolmea kaatoa jäätte vaille! Näyttäkäähän rouva Peresolinia! Älkää ensinkään työntäkö sitä veitikkaa hihaanne!

"Minun vaimostani puhuvat…" ajatteli Peresolin. "En ymmärrä!"

Tahtomatta kauempaa olla epätietoinen asiasta Peresolin avasi oven ja astui päivystyshuoneeseen. Vaikka itse sarvipäinen piru häntä pystyssä olisi ilmestynyt virkamiesten eteen, ei se olisi ihmetyttänyt ja säikähdyttänyt heitä niin kuin heidän päämiehensä. Vaikka siihen olisi tullut viime vuonna kuollut ryöstömies haudantakaisella äänellä sanomaan: "Seuratkaa minua lurjuksille varattuun paikkaan" ja hengittämään haudan kylmyyttä heidän kasvoilleen, he eivät olisi kalvenneet niin kuin kalpenivat tunnettuaan Peresolinin. Ylivoimaisesta säikähdyksestä alkoi Nedojehovin nenästä vuotaa verta ja Kulakevitshin oikeassa korvassa alkoi rummuttaa niin kovasti, että kaulaliina aukeni solmusta. Virkamiehet laskivat kortit käsistään, nousivat hitaasti seisomaan ja vaihdettuaan silmäyksiä painoivat katseensa alas. Päivystyshuoneessa vallitsi hetken hiljaisuus…

– Ahkerastipa te näytte täällä tilejä tekevän! alkoi Peresolin. Nyt ymmärrän, miksi te niin mielellänne tilien kanssa hommaatte… Mitä te äsken teitte?

– Me vain hetkisen, teidän ylhäisyytenne… kuiskasi Svisdulin, katselimme kortteja… Levähdimme…

Peresolin astui pöydän luo ja kohotti hitaasti olkapäitään. Kortit pöydällä eivät olleet tavallisia pelikortteja, vaan valokuvia, jotka oli irroitettu pahveistaan ja liimattu pelikortteihin. Näitä tällaisia kortteja oli paljon. Selaillessaan niitä Peresolin näki itsensä, vaimonsa, useita alaisistaan virkamiehistä, tuttavia…

– Tuollaista roskaa… Millä tavalla te näillä pelaatte?

– Me emme suinkaan, teidän ylhäisyytenne, ole näitä keksineet…

Jumala varjelkoon… Olemme vain ottaneet esimerkkiä…

– Selitähän, Svisdulin, millä tavalla pelasitte! Minä näin ja kuulin, kuinka löitte minut Rybnikovilla… No, mitä sinä naamaasi rypistelet? Enhän minä sinua syö! Kerro!

Svisdulin ujosteli ja arasteli kotvan aikaa. Vihdoin, kun Peresolin alkoi suuttua, pärskyä ja punastua kärsimättömyydestä, hän totteli. Koottuaan kortit ja sekoitettuaan ne hän levitteli niitä pöydälle ja rupesi selittämään:

– Jokaisella valokuvalla, teidän ylhäisyytenne, samoin kuin jokaisella kortilla, on määrätty arvonsa… merkityksensä. Ja aivan samalla tavalla kuin korttipakassa on tässäkin 52 korttia ja neljä maata… Rahatoimikamarin virkamiehet ovat herttoja, lääninhallituksen – ristejä, kansanvalistusministeriön – ruutuja ja valtiopankin virkailijat – patoja. No niin… Todelliset valtioneuvokset ovat ässiä, valtioneuvokset – kuninkaita, neljänteen ja viidenteen arvoluokkaan kuuluvien virkamiesten rouvat ovat rouvia, kollegineuvokset – pamppuja, hovineuvokset – kymppejä ja niin edespäin. Minä, esimerkiksi, – tuossa on minun korttini – kolmonen, koska olen lääninkirjuri…

– Kas vain… Minä olen siis ässä?

– Niin, ristiässä… ja teidän ylhäisyytenne puoliso on ristirouva…

– Hm!.. Tämähän on vitsikästä… Koetetaanpas pelata, niin saamme nähdä!..

Peresolin heitti päällystakin yltään ja istuutui pöydän ääreen epäilevästi hymyillen. Virkamiehet kävivät hänen käskystään myöskin istumaan ja peli alkoi…

Kun vahtimestari Nasar kello seitsemän aamulla tuli lakaisemaan päivystyshuoneen lattiaa, oli hän haljeta ällistyksestä. Näky, joka häntä kohtasi hänen astuessaan sisään luuta kädessä, oli siinä määrin hämmästyttävä, että hän muistaa sen tätä nykyä vielä silloinkin, kun tarpeeksi ryypättyään makaa tajuttomana: Peresolin seisoi kalpeana, unisena ja pörröisenä Nedojehovin edessä ja pidellen tämän takinnapista puhui:

– Mutta koetahan toki käsittää, että sinun ei olisi pitänyt lyödä Shepeljovia pöytään, koska kerran tiesit, että minulla oli kädessä minä itse ja kolme muuta. Svisdulinilla oli Rybnikov rouvineen, kolme kimnaasin opettajaa sekä vaimoni, Nedojehovilla pankkilaisia ja kolme pientä lääninhallituksesta. Sinun olisi pitänyt alkaa Kryshkinilla eikä välittää siitä, että he löivät rahatoimikamaria! He tietysti pelasivat niinkuin heille oman ymmärryksensä mukaan parhaiten sopii!

– Teidän ylhäisyytenne, minä aloin nimineuvoksella, kun luulin todellisen valtioneuvoksen olevan heillä.

– Voi, hyvä mies, eihän niin saa luulla! Eihän se mitään peliä ole! Suutarit sillä tavalla pelaavat. Pitää ajatella!.. Kun Kulakevitsh löi hovineuvoksen lääninhallituksesta, niin sinun olisi pitänyt viskata pois Ivan Ivanovitsh Grenlandskij, koska tiesit, että hänellä on Natalja Dimitrijevna, Jegor Jegoritsh ja vielä eräs… Sinä pilasit kaikki! Näytän sinulle kohta… Istuutukaa, hyvät herrat, vielä yksi peli!

Ja lähetettyään ällistyneen vahtimestarin pois virkamiehet kävivät pöydän ääreen istumaan ja jatkoivat peliä.